tiistai 28. marraskuuta 2017

28. marraskuuta 2017



Lohduton lapsuuskertomus



Hanna Hauru: Jääkansi. Like 2017. 117 s.


Hanna Hauru (s. 1978) kirjoittaa pieniä, tiiviitä kertomuksia rankoista aiheista. Haurun uusin pienoisromaani Jääkansi on tämän syksyn Finlandia-ehdokkaita. Sen reilut sata sivua lukee nopeasti, mutta tarina jää kyllä mietityttämään.


JONNEKIN POHJOISEN syrjäkylään sijoittuva romaani etenee kahdella tasolla. Minäkertoja palaa autioituneen lapsuuskotinsa maisemiin, ja rakennuksia ja ympäristöä kiertäessään hän kertaa sota-aikaista lapsuuttaan. Muistot ovat painajaismaisia ja tunnelma tuttuja polkuja kulkiessa muutenkin unenomainen.

Äänet jäävät taakse, kun niitä ei kuuntele tarkkaan. Ympärillä näkyy muistoja, joita olen palannut unohtamaan. Mieleni pyyhkii niitä pois sitä mukaa, kun olen kuunnellut kuiskaavan lauseen loppuun.

Tytön elämä on ollut pelkkää kurjuutta. Äiti, jota tyttö kutsuu etunimellä Betti, on äidiksi täysin sopimaton, tunteeton ja julma. Sodassa kaatuneen isän tilalle ilmaantuu jo ennen hautajaisia uusi mies, josta kertoja käyttää nimitystä Paha. Kun isäpuolen ensitervehdys on luunappi ja potku, murrosikää lähenevän tytärpuolen asema perheessä tukaloituu entisestään.

Vähitellen mökin viinanhuuruinen ja himokas meno muuttuu yhä hurjemmaksi, vaikka välillä tehdään parannusta uskonkin voimalla. Kun pahuus saa kumppanikseen hulluuden, nurkissa alkaa kurkistella myös kuolema.

Apua ei tule edes ympäriltä, vaikka tyttö kulkee koulussa pelkissä rääsyissä ja paljasjaloin. Kylä kuiskuttelee, ylenkatsoo ja tuomitsee. Kunta sentään korjaa emakon nisiä lätin lattialla imevän uuden perheenjäsenen parempaan hoitoon. Nälkiintynyt ja kaltoin kohdeltu kertoja jätetään oman onnensa nojaan.

Kun kertoja kolmetoistavuotiaana pääsee aputytöksi mielisairaalaan, oma vinttihuone tuntuu helpotukselta, mutta pian tyttökin kulkee vatsa pystyssä ja haluaa eroon syntyvästä lapsestaan. Pahoinvointi periytyy sukupolvelta toiselle. Pahasta olosta tulee pysyvä olotila.


ROMAANI on lastattu niin täyteen pahuutta ja kurjuutta, että on aiheellista puhua inhorealismista. Rosa Liksomin kirjoittaa hänkin pohjoisen eläjistään ronskisti, mutta Liksomilla on aina kerronnassaan aimo annos absurdiutta ja hurttia huumoria.

Hanna Hauru on totinen kertoja. Jääkannen kovia kokenut minäkertoja muistelee elämäänsä kaihtelematta mutta kiihkottomasti ja toteavasti. Hänen kursiivilla painetussa paluuvaeltelussaan kieli kuitenkin muuttuu runolliseksi ja salaperäiseksi. Romaanin taitavat aika-ja tyylivaihdokset sulautuvat toisiinsa erinomaisesti.

Haurun harkittua, havainnollista ja rytmisesti miellyttävää kieltä lukisi pitempäänkin. Tapahtumat ohitetaan kuitenkin nopeasti, ja henkilöhahmoihin jäin kaipaamaan syvyyttä ja moniulotteisuutta. Kun äidistä jonkun kerran löytyy vähän huolenpitoa, hetki on niin poikkeuksellinen, että sen valosta melkein haltioituu. Isäpuolelta ei heru myötätuntoa kenellekään.

Vanhempien käytökseen löytyy kyllä joitain selityksiä. Äidillä on taakkanaan huutolaislapsuus, Pahalla paheneva sotatrauma. Ne ovat kuitenkin kuin kirjattuja tosiasioita, eivät kokijoilleen päivä päivältä elettävää tuskaa ja epätoivoa.

Toisaalta lakonista, selittelemätöntä kerrontaa puoltaa se, että aikuisten käyttäytyminen on lapsen näkökulmasta usein ennustamatonta ja vailla syy- ja seuraussuhteita. Minut  Jääkansi jätti kuitenkin ensilukemalta järkyttävyydestään huolimatta enemmän passiviseksi sivustapelkääjäksi kuin herätti aktiiviseksi myötäeläjäksi.

Toinen lukukerta olikin sitten jo hyvin toisenlainen...

Hanna Hauru Kuva: Vesa Ranta

lauantai 25. marraskuuta 2017

26. marraskuuta 2017



Äijäproosaa omavaraisesta pohjoisesta 

Tommi Liimatta panee kuuntelemaan miehiä kolmesta sukupolvesta




Tommi Liimatta: Autarktis. Like 2017. 272 s.



Tommi Liimatan (s.1976) aiemmista romaaneista Nilikki (2009) ja Rautanaula (2013) mieleeni on jäänyt kuvia hämäristä taksi- ja huumebisneksistä ja naisiinmenevän kaupparatsun kirjavista keikoista. Muistan, että Liimatta käsitteli rankkoja aiheitaan kuitenkin omaperäisellä huumorilla ja osuvalla kielellä.

Kun Liimatan seitsemäs romaani Autarktis nimettiin äskettäin yhdeksi tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokkaista, raati perusteli valintaansa kehumalla romaanin lämmintä humanismia ja sen henkilöiden suurenmoista riippumattomuutta: He huolehtivat omasta elämästään, kulttuuriperinnöstään ja elämän mielekkyydestä omaehtoisesti. -  Ovatko Liimatan henkilöt siis jotenkin kesyyntyneet?


ROMAANIN NIMI  Autarktis tulee yhdistämällä sanat autarkia (kreik. omavaraisuus) ja Arktis (Pojoisnapaa ympäröivä alue, jonka etelärajana pidetään napapiiriä). Omavarainen pohjoinen ei kuitenkaan Liimatan romaanissa ole tietty alue vaan sen omapäiset asujamet, joita romaanissa edustaa kolme sukupolvea enemmän tai vähemmän pääväylältä sivuun liukuneita mieshenkilöitä. Tuttuja koheltajia siis.

Romaani etenee puhujien vuorottelevina monologeina. Pääosin äänessä ovat rampautunut sotaveteraani Kaataja, suuriin ikäluokkiin kuuluva Ruotsiin suuntaava Ruottikuume ja nykypäivää edustava työvoimatoimiston vakiasiakas Puhuva Tikkataulu. Hiukan häiritsee se, että kertojanääni pysyy hyvin samanlaisena, vaikka puhuja vaihtuu. Vai kirjoittaako Liimatta  tahallaan Lapin miehistään yksiäänisiä?

Monologimuodosta huolimatta lukijalle tulee vaikutelma, että puhujat kertovat elämästään jollekulle kuuntelijalle, esimerkiksi kantapöytäänsä istahtaneelle haastattelijalle: Kahdella kaljapullolla kerron sinulle kaiken. Silti he eivät varsinaisesti uskoudu vaan tilittävät elämäänsä sarjana tosiasioita, melkein kuin sivullisina. Mitä sitä turhia märisemään. Näin on valittu ja eletty.

Ja parhaiten näemmä on viihdytty yksin tai miesporukassa, mutta silloinkin yleensä omin joukoin. Opintonsa keskeyttänyt Puhuva tikkataulu tiivistää nykyolonsa: Totesin tappion, tulin Oulusta takaisin, ilmoittauduin kortistoon ja jämähdin istumaan vanhempien sällien vööliin. Taksilla mentiin. Kunnes päädyin tähän mökkiin. Tai tulin ihan itse. Nyt aika kuluu pääosin lumia luodessa ja nettiä tuijottaessa. Ei paha.

Miesporukassa pääosassa ovat viina ja polttoaine. Ylätaso, herrat, ajavat taksilla. alataso, terveydenhuollon kroonikkoasiakkaat ja alkoholin suurkuluttajat, ajavat taksilla. Keskiluokka raapii autonsa tuulilasista jäätä ja paheksuu. Analyysit osuvat naulan kantaan.


TOKI TYÖHÖNKIN pohjoisen miesväestä on, kun on pakottava tarve, ja edellisillä sukupolvilla, jälleenrakentajilla ja Ruotsiin matkanneilla, on vielä ollut. Välillä Liimatan henkilöt intoutuvat kertomaan töistään jokaista putkiliittymäkierteytystä myöten, ja toisinaan heistä kehkeytyy sellaisia yhteiskunnallisten epäkohtien esitelmöitsijöitä, että luulisi heillä olevan pitkäkin sosiologinen koulutus.

Lapin asialla ollaan ja aina tosissaan. Lappia on vuoroin raiskattu, vuoroin suojeltu, mutta omavaloinen pohjoinen rämpii eteenpäin. Näin on. Apua ei oteta jos vähänkin pärjätään. Juuri tähän asenteeseen Finlandia-raati viitannee puhuessaan Liimatan henkilöiden riippumattomuudesta ja heidän elämänsä omaehtoisuudesta.

Siihen kasvaminen on sitten oma lukunsa. Romaanissa on herkullisia kohtauksia sekä poikaporukoiden yhteisistä että nuorten miesten itsenäisistä irtiotoista tai niiden yrityksistä. Ymmärtämystä höystää havaintojen tiukkuus ja tarkkuus yhdessä mustanpuhuvan huumorin kanssa. Vapaus houkuttaa, mutta koti-ikävästä on vaikea päästä eroon.

Lähdön ja paluun ristiveto onkin romaanin kantavia teemoja. Päätyvätkö sankarimme lopulta taas lähtöpisteeseensä, ja jos päätyvät, niin millaisten  koettelemusten ja mutkien kautta?


LAPPILAISTA LUKIJAA Autarktis puhuttelee tietysti paikallisuudellaan, mutta kielellään Liimatta hankkii lukijoita halki Suomen.

Lauluntekijänä Liimattaa helposti luonnehditaan runolliseksi prosaistiksi, ja mikä ettei. Välistä kuvauksissa on tunnelmallista viipyilyä tyyliin: Ajoin Herolla kevätkesän viileässä varjossa skeittisankaritukan pyörteillessä vauhdin ja tuulen ristikossa ja ihailin, miten ruoho oli taas kerran jaksanut nousta pohjoisen ihoon ja tihkuisen yön myötä lehti koivuun.

Yhtä usein lauseet kuitenkin tiukkenevat ja ajatukset ovat tiheitä kuin aforismit: Ja milloin on Lappi? Kun lätäkkö jäätyy elokuussa. Kun kuusi ei kasva.

Liimatan tapa hyödyntää yhtäläisyyksiä ja vastakohtia ja yllättää assosiaatioilla ja arkipäätelmillä on hykerryttävää. Kemiläisenä otan viimeisen esimerkin Kemistä ja romaanissa aliedustetulta naissukupuolelta, jolla kuitenkin tuntuu menevän miehiä paremmin:

   -- itsenäisyyttä nainen on tarvinnut, kun sodat ja viina ja hullu ylimielisyys teki miehestä epävarman elättäjän. Naisella pitää olla omaa rahaa ja tieto siitä mihin rahaa menee ja milloin tulee lisää. - -
    En mää vihainen ole, mää olen kemiläinen. Pohjoinen on lähinnä se mentaliteetti, näköala ja asenne. Paha sitä on sen omaperäisemmin sanoa. Jos toinen on tyhymä, siitä annetaan välitön palaute.


Tommi Liimatta. Kuva: Ville Juurikkala





maanantai 20. marraskuuta 2017

20. marraskuuta 2017





Anni Kytömäki kutoo romaaniaan kuin kirjoneuletta 


Kivitasku on kertomakirjallisuutta parhaimmillaan


Anni Kytömäki: Kivitasku. Gummerus 2017. 645 s.



Anni Kytömäen (s.1980) toinen romaani Kivitasku muistuttaa kirjailijan esikoisteosta Kultarintaa (2014) paitsi lyyriseltä kieleltään myös väkevältä luontosuhteeltaan. Kivitaskussakin kuljetaan paljon metsässä, mutta nyt maiseman sydämessä ovat kivet ja erilaiset kalliomuodostelmat sekä vesi reitteineen. Kansanusko ja -tarinat ovat jälleen vahvasti läsnä, ja aika virtaa omia uomiaan läpi sukupolvien.

Kokeellista kirjallisuutta etsiville Kytömäen Kivitasku on varmaan liian perinteinen ja vauhtia ja toimintaa kaipaaville hidas. Mutta taitavasta kielestä nauttiville ja syventymistä ja uppoutumista kaipaaville Kivitasku on kertomakirjallisuutta parhaimmillaan.


KYTÖMÄKI kutoo romaaniaan kuin kirjoneuletta, useilla langoilla. Aloitustarina 16-vuotiaan Helenan järkyttävästä kohtelusta 1950-luvulla jätetään sivuun odottamaan, kun siirrytään ajassa eteenpäin ja romaani jatkuu nuorten naisten Vekan, Sonjan ja Piken arjen kuvauksella 2011. Samalla kuvaan tulee myös Vekan ja Piken jo kuollut isoäiti Kerttu, Helenan äiti.

Uusi aikahyppy, nyt taaksepäin vuoden 1849 Pietariin, tutustuttaa nuoren Sergei-nimisen vallankumouksellisen dostojevskimaiseen kohtaloon, mutta juonilangat eivät sotkeudu vaan alkavat vuorotella hallitusti ja jännittävästi sukupolville yhteisessä miljöössä.

Romaanin keskipiste on itäsuomalainen järvi- ja kalliomaisema, Riutanlahden syrjäinen Louhurannaksi nimetty mökki ja sen lähitienoot. Maiseman maamerkki on komea, mystinen Soutajainvuori, josta 1800-luvulla louhitaan harvinaista pallograniittia, silmäkiveä, ruhtinas Lobanovin palatsiin ja josta 2000-luvulla suunnitellaan jälleen ryöstökohdetta.

Taloudellisen riiston vastavoimaksi nousevat arkeologiset ja perinnearvot, ihmisen luontosuhteen tärkeys ja muistojen merkitys. Kivet ja kalliot ovat elottomia mutta miljoonina vuosinaan paljon kokeneita ja siksi salaperäisiä ja tietoa täynnä. Kivet liittävät tuntemattomatkin sukupolvet toisiinsa.

Seison keskellä metsää kivillä. joiden päältä joku on ehkä astunut veneeseen, veteen tai jäälle. Hänen elämästään ja maisemastaan ei ole jäljellä enää mitään, mutta kevätahavassa minun on yhtä helppo olla hän kuin minä, tähytä ulapalle ja arvuutella, milloin pyyntiretkeläiset palaavat.


MERKITYKSEKÄSTÄ kulttuuriperintöä on myös vanha kansanperinne uskomuksineen, taikoineen, loitsuineen ja lääkeyrtteineen. Romaani saa niistä lisää värejä ja arvoituksellisuutta mutta säilyttää todentuntuisuutensa. Kirjailija näyttää, miten häilyvä on raja todellisen ja kuvitellun välillä.

Rajatilateema nousee voimakkaasti esille myös henkilökuvissa. Psyykeltään epävakaat Helena ja Veka liukuvat toden ja unelmien ja elollisen ja elottoman maailman väliä usein hallitsemattomasti, mutta muillakin henkilöillä on kuvitelmansa ja haaveensa, joihin he pakenevat epätyydyttävää todellisuutta.

Muuan henkilöistä miettii Kertun isän Eeron arvoituksellisen katoamisen jälkeen: Mustasalmen Eero kaipasi koko elämänsä. Ensin äitiään, sitten vapautta, oikeudenmukaisuutta ja seikkailuja, sitten pois nukkunutta vaimoaan, viimeiseksi enää rauhaa. Ja sen hän sai, hän tarttui airoihin ja souti pois.

Pääteema ihmisen kaipuu vapauteen näkyy romaanissa sekä konkreettina kahleista vapautumisen toiveena että haluna vapautua ahdistavasta ympäristöstä  ja toisten odotuksista, löytää jotain uutta, aloittaa alusta. Vapaudenkaipuuseen liittyy Kytömäen romaanissa olennaisesti halu kadota. Yksinäiseen saareen, metsään tai merelle, aavikolle tai tundralle.

Parikin henkilöistä katoaa vaihtamalla identiteettiä, ottamalla toisen nimen, yhden identiteetti rikotaan lobotomialla. Ennemmin tai myöhemmin jotkut kadonneista löytyvät, toiset eivät koskaan. Tulivatko he onnellisiksi vai tuhoutuivatko? Ainakin he päättivät etsiä parastaan.


FILOSOFISISTA JA PSYKOLOGISISTA kysymyksistään huolimatta Kivitasku ei ole hetkeäkään vaikeatajuinen. Kytömäki pohtii ihmisenä olemisen ja elämisen kysymyksiä ihmisenkokoisesti ja kirjoittaa samalla hyvää lukuromaania. Vähitellen suvun salaisuudet alkavat raottua, ja loppua kohden jännitys tiivistyy tiivistymistään.

Kytömäki ei päästä henkilöitään helpolla; jokaisella sukupolvella on taakkansa. Mutta vaikka kärsimystä on paljon, jostakin löytyy aina hetken verran hyvyyttä tai kauneutta, viimeistään muistoista ja toiveista.

Valoa romaaniin säteilevät erityisesti lasten puheet ja askareet, niin aikuismaisia kuin ovatkin, ja liikuttavilla rakkaustarinoillaan Kytömäki pehmentää kovankin sydämen. Nuoren Katinkan pelastusoperaatio pakkotyövanki Sergein vapauttamiseksi on kuin sadusta eikä silti vaikuta vähääkään yltiöromanttiselta, ja myytti äidistä hengettömän lapsensa herättelijänä saa Kivitaskussa uudenlaisen, vaikuttavan toisinnon. 

Monet romaanin henkilöistä ovat kiinnostuneita erilaisista tutkimuksista ja tutkimusmatkoista. Kivitasku tarjoaakin paljon ja monenlaista tietoa historiasta luonnontieteisiin ja arkeologiasta lääketieteeseen. Faktat ja sisäkertomukset eivät kuitenkaan kuormita romaania. Päinvastoin. Istutukset ovat luontevia ja lisäävät tarinan kiinnostavuutta.


RUNSAUDESSAAN ja monitasoisuudessaan Kivitasku on löytöretken kaltainen. Se on psykologinen romaani, sukuromaani, rakkausromaani, historiallinen romaani... Se vetoaa tunteisiin ja ottaa kantaa. Sen erilaisina muunnelmina  kertautuvat teemat ja pienemmät aihelmat tarjoavat tämän tästä keksimisen iloa aina sen mukaan, mistä retkeilijä on ensisijaisesti kiinnostunut.

Yksi lukijoiden yhteisistä nautinnoista lienee romaanin aistimusvoimainen kieli. Sitä on vaivaton lukea, mutta silti pysähtelin tavan takaa Kytömäen kielikuvien äärelle. Kipu moikuu selässä, jalat kyntävät asfalttia polvia myöten. Vesihöyry sumuaa keuhkoista kaulaliinan hormiin ja ripistyy kuuraksi silmäripsiin. Ylitän kadut välillä pelkkien liikennevalojen mukaan.

Ihastuin myös Kytömäen monitulkintaiseen symboliikkaan. Otsikko tarjoaa siitä hyvän esimerkin. Kivitasku eli rauniorastas ei suinkaan ole vain lintu ja sielulintu. Se vaatii konkreettiakin tulkintaa ja johdattaa silloin aivan toisenlaisiin maisemiin ja maailmoihin.

Siispä: kirja käteen ja retkeilemään!

Anni Kytömäki. Kuva: Liisa Valonen

torstai 9. marraskuuta 2017

9. marraskuuta 2017



Tottelenko vai ajattelenko itse? 

Ben Kallandin esikoisromaanissa Jehovan todistajiin kuuluvan perheen sisarukset etsivät omaa tietään kukin tavallaan



Ben Kalland: Vien sinut kotiin. Atena 2017. 284 s.


Totuus on optinen illuusio, jota ei voi nähdä, jos katsoo sitä suoraan. Fiktio on sitä, että keksitään asioita, jotka eivät ole totta mutta jotka paljastavat totuuden. - Näin ajattelee muuan henkilö Ben Kallandin (s. 1959) esikoisromaanissa Vien sinut kotiin.

Myös kirjailija tuntuu ajattelevan samoin. Kirjansa jälkisanoissa hän kertoo Jehovan todistajien yhteisöön sijoittuvan romaaninsa olevan fiktiota ja sen henkilöiden ja tapahtumien keksittyjä. Kirjailija on kuitenkin itse varttunut samassa uskonnollisessa yhteisössä ja tutustunut perusteellisesti romaaninsa kertoja-päähenkilön Markus Douglasin myöhempään elin- ja työympäristöön liikkeen New Yorkin pääkonttorissa. Kalland siis pyrkii mitä ilmeisimmin olemaan totuudenmukainen, vaikka kirjoittaakin fiktiota.

Vien sinut kotiin ei kuitenkaan ole sen enempää avain- kuin paljastusromaani. Se on romaani ihmisten ja ennen kaikkea nuorten ihmisten elämästä ja valinnoista tiukasti säädellyssä yhteisössä.

Samanlaisia uskonnollisia ja poliitisiä yhteisöjä löytyy eri tahoilta. Viimeksi lukemiani uskonnolliseen yhteisöön sijoittuvia romaaneja ovat olleet mm. Pauliina Rauhalan lestadiolaispariskunnasta kertova Taivaslaulu (2013) ja Terhi Törmälehdon helluntailaisuutta tarkasteleva Vaikka vuoret järkkyisivät (2017; Kirjareppu 8.3.2017).


JEHOVAN TODISTAJIEN yhteisöstä on jo aiemmin kertonut mm. englantilaisen Grace McCleenin omaelämäkerrallinen romaani Ihana maa (The Land of Decoration, 2012; suom. 2013). McCleenin palkittu esikoisteos tarkastelee surun sokaiseman yksinhuoltajaisän ja hänen fantasiamaailmaan pakenevan tyttärensä ongelmallista suhdetta ja molempien erilaista paratiisi-ikävää. Näkökulma on lapsen.

Ben Kallandin romaanissa Vien sinut kotiin paratiisi on realistinen. Se on Douglasin perheen kesäpaikka Porkkalanniemellä, jossa perheen vanhimmat lapset Markus, Carola ja heitä hieman nuorempi Ellen viettävät lomiaan pääosin huolettomina ja vapaina. Varjoja paratiisiin ei juuri lankea edes äidin mielenterveysongelmista.

Valoa tarinaan säteilee yli muiden nuori viuluvirtuoosi Ellen. Kalland kirjoittaa musiikista ja soittamisesta niin osaavasti ja kauniisti, että välistä on ihan pakko etsiä kuunneltavakseen kappale, jota Ellen juuri harjoittelee tai esittää.

Ellenin henkilökuva on muutenkin ihastuttava. Hänen originelli käytöksensä ja pikkuvanhat repliikkinsä tuovat kerrontaan väriä ja huumoria, ja vanhempien sisarusten suojeleva suhtautuminen perheen tähteen tuntuu hyvältä.

Ellenin salaperäiseksi kirjoitettu mutta pääteltävissä oleva kohtalo on romaanin tummin juonne, mutta senkin Kalland maalaa herkin vedoin. Ei koko totuutta tarvitse kertoa niille, joiden ei tarvitse sitä tietää.

Toki Jehovan todistajiin kuulumisesta on lapsille välistä harmia. Se eristää liikkeen ulkopuolisista ikätovereista ja kieltää monia houkuttelevia asioita synnillisinä. On pakko ajatella, mikä milloinkin on "teokraattista" ja "epäteokraattista". Vastapainoksi liike kuitenkin tarjoaa oikealta tuntuvan elämäntavan ja turvallisen ympäristön. Meidän pitää pitää huolta toisistamme.


JÄNNITTEITÄ romaaniin tuovat taitavasti toteutetut ennakoinnit. Jo aloitus on räväkkä ja pakottaa eteenpäin: Samana päivänä, kun minun piti matkustaa New Yorkista Helsinkiin Sofian [sisaruksista nuorimman] hautajaisiin, sain kirjeen naiselta, joka väitti olevansa tyttäreni.

Ennakointien selvittämisen lisäksi lukijaa tietysti kiinnostaa, miten liike pystyy pitämään kiinni jäsenistään, kun/jos he alkavat ajatella omilla aivoillaan ja tehdä itse valintojaan.

Kertojalle työskentely New Yorkissa Vartiotorniseuran kirjoitusosastolla paljastaa liikkeen hierarkisen jäykkyyden ja vallankäyttäjien hämmästyttävän röyhkeyden ja kaksinaismoraalin. Opetukset ovat yhtä, elämä toista. Liikkeen säännöt pätevät työssä, vapaa-ajalleen voi tehdä omat sääntönsä.

Mielestäni Kalland on tehnyt viisaasti antaessaan kertojansa kaikesta huolimatta pysyä liikkeen jäsenenä. Kun yhteisön oppirakennelmia ja väärinkäytöksiä tarkastellaan sisältä käsin ja vääryydet ja pettymykset koetaan henkilötasolla, ne tekevät kipeää mutta vältytään mässäilyltä.

Minulle romaani kertoo ennen muuta valinnoista, hyvistä ja huonoista, ja niiden kanssa elämisestä. Ihmiset tekevät erilaisia valintoja, kukin omaksi parhaakseen, oli lopputulos sitten onnekas tai onneton. Valintojaan voi yrittää muuttaa ja korjata, mutta peruuttaa niitä ei voi.


OIKEASTAAN Vien sinut kotiin on teemoiltaan ja viritykseltään hyvin samankaltainen kuin muutkin uskonnollisten liikkeiden kontekstiin sijoittuvat romaanit, ja silti se on kiinnostavaa luettavaa.

Se on hyvin rakennettu ja taitavasti rytmitetty. Vain jossain keskivaiheilla liikkeen päämajan toiminnot ja järjestelyt tuntuvat hetken aikaa puisevilta ja tyyli kuivan asialliselta.

Yleensä Kalland kirjoittaa kuitenkin mukaansa tempaavan eloisasti ja välistä hauskasti pistellenkin: Seksi oli poissuljettua, se kuului eri maailmaan. Seksi oli kuin Ylä-Volta tai Ulko-Mongolia, kaukainen ja hieman vaarallinen paikka, joka epäilemättä oli olemassa mutta jossa kukaan ei oikeasti ollut käynyt.

Romaanin yleissävy on melankolinen, mutta pessimismin Kalland siivoaa viimeistään hienosti umpeutuvalla lopetuksellaan. Toisto tekee tehtävänsä. Kauniiden muistojen ja kohtausten kertautuminen rauhoittaa ja puhdistaa kuin synninpäästö.


Ben Kalland. Kuva: Else Kyhälä