David Grossman: Kun Nina sai tietää

 

Viimeinen yritys ymmärtää suvun traumat 

David Grossman: Kun Nina sai tietää (Itti ha-hayyim mesahek harbe 2019). Suom.Minna Tuovinen. Otava 2020. 286 s.

    Vene liirtää pikkuiseen satamaan. Lahoava puusilta. Ympärillä kelluu ajopuita. Jäniksen turvonnut kalmo on jumiutunut leväpehkoon. Tuuli on voimakas ja hyytävä. On vaikea puhua ja vaikea kuulla. Sade piikittää niin kuin neulat jokaista paljasta ihokaistaletta. Veneen omistaja sitoo aluksen pieneen kivipaateen rannalla ja työntää toisen laidan kiinni sataman betoniseinämään. Hän ei auta meitä ulos veneestä. Rafael kapuaa kivilaiturille ja ojentaa meille kätensä. Ensin nousee Vera, sitten Nina ja sitten minä. Minä olen saarella Golissa.

Israelin nykykirjallisuuden kärkinimi David Grossman (s. 1954) sai 2017 kansainvälisen Booker-palkinnon yhdenillan romaanistaan Hevonen meni baariin (Kirjareppu 21.10.2018), ja häntä on ehditty veikkailla myös nobelistiksi. Kun on lukenut Grossmanin uusimman romaanin Kun Nina sai tietää, ei pane ollenkaan pahakseen, vaikka veikkailu muuttuisi valinnaksi.

Tarinana Kun Nina sai tietää on tietysti aivan erilainen kuin stand up -esitykseen keskittyvä Hevonen meni baariin. Teemoiltaan se kuitenkin seuraa edeltäjäänsä, josta aikanaan kirjoitin: "On kyse mm. syyllisyydestä ja siitä vapautumisesta, surusta, sen pakenemisesta ja näyttämisestä, lohduttautumisesta ja lohdun saamisesta. Mutta ennen kaikkea on kyse särkymisestä, eheytymisestä ja itsensä löytämisestä."

ENNEN KUIN ALUN KATKELMAN esittelemä seurue saapuu israelilaiselta kibbutsilta Adrianmeren Goli Otokille, vietetään alun perin kroatianjuutalaisen, kahdesti leskeksi jääneen isoäidin Vera Novakin 90-vuotispäiviä. Juhlaan ilmestyy yllättäen myös omapäinen ja rauhaton Nina, Veran tytär hänen ensimmäisestä avioliitostaan kristityn serbisotilaan Milošin kanssa.

Nina itse on ollut naimisissa Veran toisen aviomiehen, juutalaisen Tuvja Brukin pojan Rafaelin kanssa, mutta muutaman avioliittovuoden jälkeen jättänyt miehensä ja pikku tyttärensä ja kadonnut jäljettömiin. Ninaa pitkään etsinyt Rafael on tehnyt varsinaisen elämäntyönsä dokumentaristina, ja tytär Gili, romaanin kertoja, jatkanut isänsä jäljissä. 

Kolmen sukupolven traumat alkavat vaatia käsittelyä, kun juhlissa selviää, että Nina on parantumattomasti sairas. On viimeinen tilaisuus lähteä yhteiselle matkalle menneeseen. Sillä matkalla Vera käy läpi muisto muistolta kohtalokkaita elämänvaiheitaan, ja samalla Ninan, Rafaelin ja Gilin ongelmat alkavat saada järkeen käyvät selityksensä.

Päähenkilöitä on siis oikeastaan neljä, vaikka keskiössä onkin Veran elämäntarina. Romaanin aikatasot vaihtelevat vilkkaasti, ja kerrontaan vaikuttaa oleellisesti myös se, että Rafael ja Gili tallentavat matkaa koko ajan filmille ja muistiinpanoihin. Grossman hallitsee kuitenkin romaaninsa rakenteen niin suvereenisti, että tarinan seuraamisessa ei ole minkäänlaisia vaikeuksia.

JUONIAINEKSEN KESKEINEN ELEMENTTI on Goli Otok, Kroatian edustalla sijaitseva karu, asumaton saari, jonka 1949 perustetulle pahamaineiselle vanki- ja työleirille Josip Broz Tito passitti poliittisiksi vastustajikseen katsomansa kansalaiset. Kun Tito riitaantui Josif Stalinin kanssa, puhdistusten uhreiksi joutuivat kaikki, joita vähänkään voitiin tai haluttiin epäillä stalinisteiksi.

Goli Otok. Kuva: Wikipedia

Titolle uskolliset Vera ja Miloš olivat toimineet sodan aikana vastarintaliikkeessä, mutta kohta heitäkin alettiin epäillä kansanvihollisiksi. Miloš hirttäytyi kidutussellissään, ja Vera lähetettiin sittemmin Kroatian Alcatraziksi kutsutulle saarelle.

Veran vankeusaika ei ole suvulle mikään salaisuus, mutta vankeutta edeltävässä kuulustelussa Belgradissa on tapahtunut jotain sellaista, mikä on tuhonnut Veran tyttären Ninan elämän ja myrkyttänyt perhettä kolmanteen polveen saakka. Mitä kahden suvun rakastettu kunniavanhus on jättänyt kertomatta UDBA:n kuulusteluhuoneen tapahtumista?

Asetelma on herkkä ja jännittävä, ihmiset rikkinäisiä ja ihmissuhteet jatkuvaa tasapainoilua. Toisaalta jälkipolvella on sitkeä halu tietää totuus, saada vastaus miksi-kysymyksiinsä ja rakentaa tiedoista edes jollain lailla käsiteltävissä ja ymmärrettävissä oleva kuva.

VERAN TARINA on sekä urhea että kauhea. Kuvaukset Goli Otokin oloista eivät sinänsä yllätä vankileirikirjallisuutta lukenutta, mutta Grossman onnistuu kertomaan Titon gulagin järjettömyyksistä poikkeuksellisen koskettavasti ja samalla arvoituksellisesti.

Romaanin lopussa Grossman kirjoittaa Veran esikuvana olleen jugoslavialaisen Eva Panić-Nahirin  (1918-2015) kokemukset. Grossman kiittää ystäväänsä Evaa siitä, että hän ja hänen tyttärensä Tiana Wages antoivat kirjailijalle täyden vapauden myös kuvitella ja sepittää tarinaa tavoitteidensa mukaan.

Faktoiltaan Evan ja Veran elämäntarinat vastaavat toisiaan. Samalla kuitenkin tajuaa, miten ratkaiseva osuus tarinan myötäelämisessä on kertojan valinnoilla ja lisäyksillä, näkemyksillä ja painotuksilla ja tietysti ennen kaikkea kirjallisilla ansioilla.   

Grossman kuvaa henkilöidensä kärsimyksiä intensiivisesti mutta paisuttelematta. Kaikilla neljällä on syynsä tuntea vihaa ja katkeruutta. Vera, elämässään ainakin näennäisesti kovimmille joutunut, on vahvuutensa ansiosta pystynyt taltuttamaan kielteiset tunteensa, kun taas hänen tyttärensä Nina on edelleen eksyksissä, vaikka onkin vuosikymmeniä kestäneen ajelehtimisensa päätteeksi löytänyt jonkinlaisen tasapainon pieneltä saarelta Pohjois-Norjasta.

VANHEMPIEN JA LASTEN RISTIRIIDAT ja menetykset näyttävät olevan Grossmanin vakioaiheita. Kun Nina sai tietää -romaanissa  korostuu äidittömyys.

Veran vanhemmat ovat saaneet surmansa Auschwitsissa, Rafaelin äiti on kuollut pojan ollessa vasta nuorukainen. Murheellisimpia ovat Ninan ja Gilin kohtalot. Molemmat ovat joutuneet äitinsä hylkäämiksi lapsina, ja siksi kumpikin heistä kantaa edelleen vihaa hylkääjäänsä kohtaan.

Silti romaanissa on runsaasti myös lämpimiä tunteita ja kaikki esteet raivaavaa rakkautta. Veralle matka Kroatiaan tarjoaa kipeiden muistojen lisäksi myös nostalgisen mahdollisuuden palata vielä kerran taloudellisesti huolettomaan mutta konservatiiviseen balkaninjuutalaiseen lapsuuteen ja köyhyyden koettelemaan mutta yltiöpäisen rohkeaan ja radikaaliin nuoruuteen. Minun sielu on sosialistin sielu, niin se on.

Vanhan naisen rakkaus eriuskoiseen serbinuorukaiseen leiskuu edelleen niin ihastuttavan vahvana ja ehdottomana, että romaania voi luonnehtia myös rakkaustarinaksi, varsinkin kun Rafael osoittaa omaan ensirakkauteensa Ninaan hyvin samanlaista, ehtymätöntä uskollisuutta ja sitoutumista.

Toisaalta juuri siihen, suorastaan pakkomielteiseen rakkauteen ja tinkimättömyyteen kätkeytyy Grossmanin romaanin keskeisin moraalinen kysymys.

Kumpi on valintatilanteessa tärkeämpi, totuudessa pysyminen vai lapsen paras? Kumpi on jalompi, oikeampi tai inhimillisempi ratkaisu: kieltäytyä mustaamasta kuolleen aviomiehensä mainetta ja olla uskollinen yhteiselle aatteelle vai yrittää vaikka valheellisin tunnustuksin pitää kiinni kuusivuotiaasta tyttärestään?

Romaanin henkilöillä on asiasta omat mielipiteensä, kirjailija pysyy puolueettomana. Se kuitenkin käy selväksi, että tulehtumat eivät parane peittelemällä. Aurinko tulee takaisin vasta, kun on menty läpi pimeän.

MONITASOINEN ja -ÄÄNINEN ROMAANI tarjoaa mietittävää pitkäksi aikaa. Nautin kovasti myös Minna Tuovisen sujuvasta suomennoksesta. Huomioni kiinnitti erityisesti Veran uskottavantuntuinen maahanmuuttajan puhe:

    " - - Novakin miesten verestä puuttuu revolutionismi. He on hiljaiset. Ei yhtään aloitekykyä. Minä olen ollut koko aika vallankumousihminen. Minä olen taistelija. Olin lapsena, olin aina." "Minkä puolesta sinä olet taistellut?" yllyttää Nina - -. "Nu, minkä puolesta, Nina? Etkö sinä tiedä vielä?" "Haluan kuulla. Haluan sen nauhalle." "Minä haluan lisää oikeutta ihmiskunnalle!"

Olisikohan siinä myös David Grossmanin perimmäinen päämäärä?

David Grossman. Kuva: Michael Lionstar