keskiviikko 9. tammikuuta 2019

9. tammikuuta 2019




Taiteilijaelämää pirujen ja enkelien seurassa


Helena Ruuskan Simberg-elämäkertaa lukee kuin romaania




Helena Ruuska: Hugo Simberg - Pirut ja enkelit. WSOY 2019. 432 s.


Hugo Simbergistä (1873-1917), suuresta symbolistista, on kirjoitettu jo niin paljon, että Helena Ruuskan uuden Simberg-teoksen saattaisi kuvitella lähinnä vanhan kertaukseksi. Hugo Simberg - Pirut ja enkelit on kuitenkin niin tuore, utelias ja elävästi kirjoitettu kokonaisuus, että sen ehdokkuus viimesyksyiselle tietokirjojen Finlandia-palkinnolle oli enemmän kuin aiheellinen.

Ruuskan komea teos on kooltaan niin massivinen, että olen lukenut sitä pöydän ääressä hitaaasti ja hartaasti. Ruuska on tehnyt teoksensa eteen valtavasti töitä, mutta lopputulos kertookin sitten paitsi taiteilijasta ja ihmisestä Hugo Simbergistä, myös Suomen taiteen kultakauden muista vaikuttajista ja ylipäänsä autonomian ajan viimeisistä vuosikymmenistä.

Jälkisanoissaan Ruuska kertoo tämän tästä hämmästelleensä, kuinka monipuolinen ja tuottelias taiteilija Hugo Simberg oli, ja samoin käy lukijalle. Kun Simbergin yhteydessä mainitaan yleensä yhdet ja samat teokset, hänen laaja-alaisuutensa unohtuu. Ruuskan Simberg-teos on silmiä avaava lukukokemus ja tarjoaa kuvineen ja teosluetteloineen perusteellisen katsauksen originellin taitelijan monenlaisiin työtapoihin ja niiden tuloksiin.


SILTI ON SYYTÄ tässäkin lähteä liikkeelle Haavoittuneesta enkelistä, joka äänestettiin suomalaisten rakkaimmaksi maalaukseksi vuonna 2006. Simberg sai pitkään työn alla olleen teoksensa valmiiksi 1903, mutta jätti sen nimeämättä ja näyttelyluettelossa nimen kohdalla oli arvoituksellisesti vain viiva. Vasta myöhemmin työ saa nimen Haavoittunut enkeli ja Simberg maalaa siitä toisinnon Tampereen tuomiokirkkoon.

Taiteilija itse piti suurikokoista maalausta rakkaimpana ja tärkeimpänä työnään eikä halunnut luopua siitä. Ruuskan kirjoittama elämäkerta umpeutuu hienosti Haavoittuneen enkelin kohtaloon. Kun maalaus vihdoin on taiteilijan kuoleman jälkeen myynnissä hänen muistonäyttelyssään, se palautuu vielä sieltäkin hänen perheelleen. Symboliikkaa siinäkin, jos niin haluaa ajatella.

Haavoittunut enkeli herättää monia kysymyksiä ja tarjoaa yhtä monia tulkintoja. Simbergille onkin tyypillistä juuri hänen töidensä salaperäisyys ja monitulkintaisuus, joista Helena Ruuskan teos tarjoaa lukuisia esimerkkejä.

Ruuska kirjoittaa Simbergille tyypillisten piru- ja enkelikuvien kertovan jotain hyvin olennaista taiteilijasta itsestään. Piruparka on taiteilijan alter ego, valon ja varjon lapsi. Enkeli taas kuvastaa haavoittuvaa mieltä, jotain sanoin ilmaisematonta. Kannattaa huomata, että Simbergin enkelit eivät koskaan lennä eivätkä hänen pirunsa ole paholaisia vaan pikemminkin vanhan kansanuskon tonttujen kaltaisia olentoja.

Tienhaarassa, 1896

TAITEILIJAN ELÄMÄNVAIHEET ja teosten synty nivoutuvat teoksessa pitkin matkaa sulavasti yhteen. Yksittäisten töiden erittely ja tulkinta jättävät sopivasti tilaa myös lukijan ajatuksille, varsinkin kun Ruuska usein esittää käsityksiään kysymyksinä ja arveluina, mahdollisina tulkintoina muiden joukossa.

Simbergin elämänvaiheita seuraa kuin lukisi romaania, kuvitettua romaania. Henkilö- ja maisemakuvat sekä useimmiten taiteilijan itsensä ottamat valokuvat havainnollistavat sanottua ja tarjoavat samalla valaisevia näkymiä taiteilijan työskentelytapoihin ja uusien tekniikoiden haltuunottoon.

Teoksesta avautuu eloisia näkymiä suvun ja perheen pitkäaikaiseen kesäparatiisiin Säkkijärven Niemenlauttaan ja kaupunkiympäristöihin ja -elämään Viipurissa, Helsingissä, Firenzessä, Lontoossa, Pariisissa... Ruoveden maisemissa Akseli Gallen-Kallelan opissa Simberg on useaankin otteeseen, ja matkat Kaukasiaan ja Yhdysvaltoihin ovat eksoottisia ja jännittäviä.

Simbergistä piirtyy Ruuskan elämäkerrassa sympaattinen kuva. Hän on sukurakas, leikkisä ja hyväntahtoinen, mutta taiteessaan tinkimätön. Hän tekee Niemenlautan lasten kanssa näytelmiä ja maalaa kulisseja, mutta kun hän joutuu järjestötehtäviin, hän tuntuu menettävän intonsa ja luovuutensa.

Taiteelliset vastoinkäymiset hankaloittavat työntekoa, mutta Simberg on sinnikäs. Loppujen lopuksi Simbergin uran mittavin tilaustyö, Tampereen tuomiokirkon koristelu yhdessä taiteilijaystävän Magnus Enckellin kanssa, toteutuu sekin - ja komeasti, vaikka alastomista seppeleenkantajapojista käydään kaupunkilaisten keskuudessa kiivas moraalinen polemiikki.

Ruuska kirjoittaa Simbergin suururakan eri vaiheista kiinnostavasti ja hauskasti ja löytää mainiota kerrottavaa myös projektin yksityiskohdista, vaikkapa mallina toimivien poikien motiiveista ja reputettujen reaktioista.


SIMBERGIN MIELIALAT vaihtelevat herkästi. Vaihtelun syy ei kuitenkaan liene vain taiteellinen herkkyys tai työnteon vastukset.

Taiteilija tarvitsee työskentelyynsä rauhaa ja yksinäisyyttä mutta kaipaa vierelleen vaimoa ja perhettä. Simbergin naissuhteet tai toiveet sellaisista näyttävät kuitenkin kariutuvan yksi toisensa perään. Rakastuessaan Anni Bremeriin, oppilaaseensa Ateneumissa, Simberg täyttää kohta jo 35 vuotta. Miksi sulhanen tuntuu silti jarruttelevan naimisiinmenoa?

Sakari Saarikiven vuonna 1948 ilmestyneessä perusteellisessa Simberg-elämäkerrassa vaietaan Simbergin lukuisten sairaalajaksojen mahdollisesta pääsyystä syfiliksestä, vaikka taiteilijan Guido-veli oli asiasta tutkijalle kertonut. Ruuska on yrittänyt saada diagnoosiin lisävarmennusta potilastiedoista, mutta ne pidetään edelleen salassa.

Iltaa kohti, 1913. Isoisä  ja
 pojanpoika kävelyllä Niemenlautassa.
Simbergin elämänvaiheita, "hermoheikkoutta" ja taidetta syfilis, joka tuohon aikaan oli vielä parantumaton sairaus, selittää uskottavasti. Se toi mukanaan häpeän, salailun ja kuolemanpelon, mikä tietysti vaikutti Hugo Simbergin elämään ja sitä kautta taiteeseenkin, kirjoittaa Helena Ruuska. Ei ihme, että kuolemateema on niin voimakkaasti läsnä Simbergin taiteessa.

Ruuska arvelee syfilistä myös Simbergin varhaisen kuoleman syyksi, vaikka lääkärintodistus vaikenee asiasta. 44-vuotiaan Simbergin onnellinen avioliitto loppui kovin lyhyeen. Anni-vaimo jäi yksin pienten lastensa Tomin ja Uhra-Beatan kanssa samaan aikaan, kun Suomi valmistautui ensin itsenäistymään ja sitten sotimaan veli veljeä vastaan.


RUUSKAN Simberg-elämäkerran luettuaan katselee Hugo Simbergin taidetta, ellei uusin silmin niin ainakin uudesta kulmasta. Samalla salaperäisten pirujen ja enkeleiden sekä tunteellisten ja koskettavien henkilökuvien maalarista itsestään on tullut aivan uudella tavalla elävä ja inhimillinen niin ammattinsa edustajana kuin oman aikansa ihmisenä.

Helena Ruuskan Hugo Simberg on kirja, johon voi palata uudestaan ja uudestaan. Aivan kuin Simbergin maalausten äärelle.

Helena Ruuska. Kuva: Pertti Nisonen

tiistai 18. joulukuuta 2018

18. joulukuuta 2019



Lentäminen on välttämätöntä, eläminen ei? 

Eli mitä tapahtui, kun Nelly B:n sydän ei kestänyt enää lentämistä



Aris Fioretos: Nelly B:n sydän (Nelly B:s hjärta. Ett protokoll, 2018). Suom. Outi Menna. Teos 2018. 373 s.


Aris Fioretos (s. 1960) nousi Ruotsin eturivin kirjailijaksi viimeistään romaanillaan Mary (2015). Se voitti Ruotsin radion romaanipalkinnon ja oli myös August-palkintoehdokkaana. Romaani on kehuistaan huolimatta jäänyt minulta lukematta, mutta olen nyt paikannut Fioretos-tietämättömyyttäni kirjailijan uusimmalla teoksella Nelly B:n sydän. Sen sanotaan muistuttavan monessa suhteessa Marya, vaikka tapahtumapaikka ja -aika ovat tyyten toiset ja toisenlaiset.

Romaanissa eletään 1920-luvun puoliväliä sodanjälkeisessä Berliinissä, ja päähenkilönä ja minäkertojana on ensimmäinen saksalainen naislentäjä Cornelia "Nelly" Becker. Kun vaikea sydänsairaus pakottaa Nellyn jättäytymään maankamaralle, hän on elämänsä käännekohdassa. Uutta identiteettiä etsiessään hän puskee kiihkeästi eteenpäin ja käy samalla takaumina läpi siihenastista elämäänsä.


JÄLKISANOISSAAN Fioretos kertoo, että Nellyn esikuvana on ollut saksalaislentäjä Amelie "Melli" Beese, ja vaikka romaani on fiktiota, Nellyn ja Mellin elämästä löytyy paljon yhtäläisyyksiä.

Melli Beesen (1886-1925) tavoin Nellykin on lähtenyt ensin Ruotsiin opiskelemaan kuvanveistoa. Palattuaan hän on kiinnostunut lentokoneista ja lentämisestä, suorittanut lentolupakirjan, avioitunut ja perustanut miehensä Peeterin kanssa lentokoulun. Sota kuitenkin romuttaa pariskunnan haaveet, talouden ja lopulta myös avioliiton, ja Nellyn elämä päättyy yhtä ikävällä tavalla kuin Melli Beesen.

Beesen viimeisistä elinvuosista on niukalti tietoa, ja niihin Fioretos romaanissaan sukeltaa. Kun lääkäri on antanut Nellylle lohduttoman diagnoosinsa, tämä jättää aviomiehensä, asettuu asumaan halpaan pensionaattiin ja saa työpaikan BMW:ltä. Automessuilla hän tapaa nuoren, kauniin Irma Maakin, ja sen jälkeen Nellyn elämä onkin yhtä turbulenssia.

Nelly B:n sydän kaipaisi lihaksena rauhallisempaa elämäntapaa kuin rakkaus Irma Maakiin tarjoaa. Jo uuteen seksuaali-identiteettiin sovittautuminen vaatii voimia, vaikka Nelly tunteekin löytäneensä oikean itsensä, ja kun nuori Irma sanelee yksin suhteen ehdot, ristiriidoilta on vaikea välttyä. Berliinin villi yöelämä suistaa ampulleillaan jo ennestään lääkeriippuvaisen Nellyn kierteeseen, jolla ei voi olla kuin traaginen loppu.


FIORETOS kuvaa kuitenkin rakastavaistensa yhteisiä hetkiä kauniisti ja hienotunteisesti, jopa siveästi, ja välillä hupaisastikin. Miesten maailmassa pärjäämään tottunut nainen muuttuu rakastuessaan hupakoksi, joka ihmettelee itsekin, miten hän lähes nelikymppisenä on kuin nelitoistavuotias. Parhaimmillaan kirjailija on kuvatessaan Nellyn ajatuksia hänen entisestä ja nykyisestä elämänvaiheestaan muistuttavalla kielellä:

Irmattomina päivinä mietin meidän kohtaamisiamme. Jälleen kerran tunnen itseni mekaanikoksi. Tosin nyt ei ole kyse polttoaineletkujen tarkistuksesta tai lamellien vaihtamisesta vaan kaiken sen tutkimisesta mitä meidän välillämme on sanottu ja tapahtunut. Haluan ymmärtää, mitä ystävyytemme merkitsee ja miten lihakseni on reagoinut yksittäisiin tapahtumiin - sekä elimenä että sinä toisena, mitä varten sen sanotaan olevan olemassa. 

Nelly B:n sydän on ennen muuta rakkausromaani ja tuntuu välistä varsin kevyeltä, mutta siitä löytyy myös painavampaa, psykologista sanottavaa. Fioretos on taitava tunteiden ja mielentilojen erittelijä. Hän rekisteröi Nellynsä pienimmätkin sielunliikahdukset hartaasti ja uskottavasti. Nelly on rakkaudessaan naiivi mutta muissa ihmissuhteissaan järkevä ja inhimillinen.

Koko romaanin läpi kulkee vaatimus naisen ja miehen yhtäläisistä oikeuksista ja mahdollisuuksista, tasa-arvosta. Se on tärkeä tekijä Nellyn kasvatuksessa, hänen opinnoissaan, kiinnostuksen kohteissaan, töissään ja avioliitossaan. Vain suhteessaan Irmaan Nelly tinkii samanveroisuudesta.

Tasa-arvokysymykset liittyvät olennaisesti Nellyn identiteettietsintöihin. Nelly ei ole koskaan viihtynyt aikansa naisen roolissa. Johannesthalin lentokonehallissa haalariasuinen Nelly kokee olevansa ihminen eikä nainen, ja lentäessään hän tuntee vapautuvansa ahdistavasta ruumiistaan.

Ilmassa kaikki se, mikä minua häiritsi maassa ollessani, menetti merkityksensä. Tarvitsin tietenkin käsiä ja silmiä ohjaamiseen ja suunnistamiseen. Mutta ne eivät edellyttäneet tietynlaista anatomiaa. Ensimmäisellä lentokerralla vapaudentunne oli niin voimakas, että kiljuin ääneen. 


SAKSAN kuohuvaa 20-lukua televisiosarjasta Babylon Berlin seurannut löytää Nelly B:n sydämestä todennäköisesti samanlaista villiä menoa ja kuohuntaa. Kokemuksen mitta ei ole aika vaan pitoisuus, julistaa Nelly ja syöksyy riskeihin seurauksista välittämättä. 

Nellyn ja Irman huikein seikkailu - ja samalla rakkaussuhteen finaali - on edestakainen lento Varsovaan Nellyn ja Peeterin vanhalla Duoplacella. Komeaa on, helkkari vieköön, sanon minäkin. Jos ei ole erityisen innostunut romaanista rakkauskertomuksena, lentämiseen liittyvät kohtaukset kyllä kolahtavat.

Ja sekin täytyy tunnustaa, että henkilönä Nelly on ihastuttava. Hän on eläväinen, rohkea, persoonallinen ja sanavalmis eli täydellinen vastakohta miehelleen Peeterille, joka on kiltti ja luotettava ja tyyni kuin heinäpaali.

Tärkeintä elämässä on pysyä kuosissa, toistelee Nelly tavan takaa, kun vaikeudet uhkaavat käydä ylivoimaisiksi. Senkö takia hän päätyy myös järkyttävään loppuratkaisuunsa? Kuosissa viimeiseen asti?

Aris Fioretoksen Nelly B:n sydämestä jotkut pitänevät varauksetta ja toiset tietyin varauksin. Raija H:n sydämen romaani jätti jonkinlaiseen hämmennyksen tilaan. Testatkaapa omanne!

Aris Fioretos. Kuva: Heike Bogenberger

lauantai 15. joulukuuta 2018

15. joulukuuta 2018




Muistojaan on mahdoton paeta


Kai Aareleidin Korttitalo on kaunis, runollinen kasvutarina sodanjälkeisestä Tartosta



Kai Aareleid: Korttitalo (Linnade põletamine, 2016). Suom. Outi Hytönen. S&S 2018. 333 s.



Mitä jää ihmisestä? Jäljelle jääneille hän on lopulta vain muistoja. Mutta joskus on saatava jotain käsinkosketeltavampaa. Jotain, mitä voi koskea, josta voi pitää kiinni.
   Pienenä  päättelin päässäni, että jos on mitään toivoa saada tietää jotain isästä, päästä lähemmäs häntä, koskettaa häntä, niin kuin hän ei ikinä eläessään antanut koskettaa, on se mahdollista vain hänen tavaroidensa kautta. Ja minä tein hänestä luettelon.

Näin muistelee lapsuuttaan ja isäsuhdettaan aikuinen Tiina virolaisen  Kai Aareleidin (s. 1972, Tartto) toisessa romaanissa Korttitalo. Tiina on vihdoin valmis kertomaan  nuoruusvuosistaan sodanjälkeisessä Tartossa ja tekee sen kirjoittamalla tarinaansa mustaan nahkakantiseen muistikirjaan, että tämä sydän saisi rauhan ja menneisyyden kaupungit voitaisiin lopulta polttaa.

Romaanin vironkielinen nimi onkin Linnade põletamine eli kaupunkien polttaminen. Se, että suomennos on nimetty Korttitaloksi, on kuitenkin erinomainen ratkaisu. Nimi on ytimekäs ja alkuteoksen nimen tavoin monitulkintainen.

Talot sortuvat Aareleidin romaanissa konkreetisti ja vertauskuvallisesti. Elämässä on silti myös onnen sirpaleita ja valon välähdyksiä, yhteisöllisyyttä, ystävyyttä ja rakkautta.

Kannattaa mainita, että nykyään Tallinnassa asuva Kai Aareleid on valmistunut Helsingin Teatterikorkeakoulusta dramaturgiksi ja ansioitunut myös lyyrikkona. Korttitalossa Aareleidin lyyrinen kieli ja fragmentaarinen, kohtauksittain etenevä kertomatapa toimivat erinomaisesti proosan palveluksessa.


KESTÄÄ KUITENKIN HETKEN päästä sisälle Korttitalon tarinaan. Alkuja on paljon, sanoo kertojakin, ja lukijan on tehtävä useampi aikasukellus, ennen kuin hän löytää romaanin tapahtumajuonen alkulähteille, kertojan isän ja äidin erikoiseen tapaamiseen.

Tiinan äiti Liisi ja isä Peeter ovat molemmat kokeneet ennen avioliittoaan suuren menetyksen mutta vaikenevat tapahtumista. Ikäeroa puolisoilla on parikymmentä vuotta. Silti alku näyttää hyvältä, kun perheen taloudellinenkin tilanne on keskimääräistä parempi. Peeter saa alueen päävaraston johtajana hyödykkeitä, joihin harvat yltävät.

Tiinasta pidetään huolta, mutta ainoana lapsena hän on paljon yksikseen tai naapuruston tätien hoivissa. Hän ihmettelee ja tarkkailee ympäristöään ja miettii aikuisten salaperäisiltä vaikuttavia puheita. Isä on hänelle rakas mutta usein poissa, ja Tiina kokee hänet jotenkin saavuttamattomaksi. Äidin ja tyttären suhde vaikuttaa viileältä, eikä ole yllättävää, että kun äiti jossain vaiheessa päättää aloittaa "uuden elämän", Tiina jää isän luokse.

Perhesuhteet eivät enää korjaannu, vaikka äiti palaa pettyneenä takaisin. Isä on auttamatta sortunut uhkapeleihin ja katastrofi väistämätön. Vaikeuksiensa keskellä vanhemmat unohtavat lapsen tarpeet ja toiveet. Tiina joutuu kantamaan vastuuta, jollaiseen hän on liian nuori, ja hänelle uskotaan asioita, joita hänen on vielä mahdoton ymmärtää.

Ei, äiti. Minä en ole iso. Sanoin ensin, että olen vahva. Mutta en ole. Välillä haluaisin kovasti olla heikko. Nyt, äiti. Haluaisin, että sinä olisit äiti ja minä olisin tytär. Että vaikka sinulla on vaikeaa ja olet tehnyt, mitä olet, sinä olisit vahva, koska sinä olet iso, sinä olet minun äitini. Ei vielä pitäisi olla se aika, kun minä tuen sinua. Pidä sinä minua pystyssä.


SALAILEVA ILMAPIIRI on vallitseva koko sodanjälkeisessä kaupungissa. Kantelut, petokset ja kyyditykset ovat sivunneet kaikkien elämää, mutta niistä ei voi puhua. Neuvostoaika pakottaa esittämään itselle vierasta roolia, ja sisintä jäytää jatkuva häpeä, pelko ja kaipuu entiseen ja oikeammalta tuntuvaan.

Aikuiset opettavat, että naapureiden kanssa on oltava hyvissä väleissä, eletäänhän tässä "ystävällisten veljeskansojen yhteisessä perheessä", mutta lapset ovat lapsia. Kun virolaisen koulun oppilaat keksivät tehdä rynnäkön venäläisen koulun oppilaita vastaan, hätääntyneet vanhemmat ja opettajat ryhtyvät oitis järjestämään "virheen" korjaamistapahtumaa. Selkkauksessa on aimo annos huumoria.

Lisävaloa virolais- ja venäläisväestön suhteisiin ja asemaan tarjoutuu Tiina ystävystyessä venäläispoika Vovan kanssa. Aikuisilla on reaktionsa, ja kodit puhuvat omaa kieltään eriarvoisuudesta, mutta nuorille kansallisuus- ja kielierot ovat merkityksettömät.

Aareleid kuvaa nuorten viatonta lähentymistä tarkasti ja hienovaraisesti. Nuorten yhteiset retket ja hetket ovat vuoroin riehakkaita ja tunnelmallisia ja luovat romaaniin toivoa ja uskoa paremmasta. Vovan isän siirto uuteen komennuspaikkaan katkaisee kuitenkin tylysti myös tämän ihmissuhteen.

Ihmissuhteiden haaksirikkoja on romaanissa siinä määrin, että menetykset nousevat romaanin pääteemaksi. Paljaimmillaan ja arimmillaan teema näyttäytyy Tiinan isäsuhteessa.

Isän henkinen etäisyys tekee tyttärestä jatkuvan varuillaan olijan ja hennonkin läheisyyden vaalijan. Riipaiseva on mm. kohtaus isän ja tyttären käynnistä Viljandissa Karksin hautausmaalla ja entisen ortodoksikirkon kellotornissa, jossa papin pikkupoika Peeter oli lapsena saanut soittaa kelloja. Tänne minä kiipesin, Peeter sanoo. Tiina ei uskalla hengittääkään. Hänestä tuntuu, että yksi ainoa väärä liikahdus tai sana voi saada isän taas lukkoon.

Isän lopullinen menettäminen lukkiuttaa puolestaan tyttären. Kestää vuosikymmeniä, ennen kuin hän on valmis avautumaan.


ROMAANIN LYHYISSÄ LUVUISSA aikatasot vaihtelevat, mutta vaikka välillä äänen saa nykypäivän muistelija, pääosin tapahtumia kerrotaan nuoren, varttuvan Tiinan näkökulmasta 1940-luvun lopulta 1960-luvun alkuvuosiin.

Dramaattiset tilanteet ja intiimit suvannot rakentuvat ja vuorottelevat luontevasti. Lapsen ja nuoren kokemana perhedraama jää luonnollisesti aukkoiseksi ja arvoitukselliseksi. On lukijan tehtävä - mieluisa tehtävä - koota vihjeistä ymmärrettävä kokonaisuus.

Aareleidin lyhyitä lauseita ja virkkeitä suosivaa kieltä lukee nautinnokseen. Se on rytmisesti miellyttävää, vahvan aistimuksellista ja latautunutta. Ympäristöt ja tunnelmat syntyvät useimmiten yksittäisiä havaintoja luettelemalla. Miljööt ovat myös mielentiloja ja sielunmaisemia.

Hiljaisuus. Keittiön liedellä porisee keitto. Ulkona surisevat kärpäset, leimukukat tuoksuvat. Mehiläiset laskeutuvat ja nousevat lentoon, kukat jäävät keinumaan hiljaa. Kauempaa kylästä kantautuu tavallisia loppukesän ääniä: kirveenisku siellä, sahanveto täällä, haukahdus, ammumista, kiljahdus.

Luku luvulta kodit, talot, kadut, asema, joki, rannat, puistot, puutarhat... koko Tarton kaupunki avautuu eteen kuin katselisi elokuvaa. Vaikuttaa siltä, että traagisista tapahtumista huolimatta (tai juuri siksi) Korttitalo on kirjoitettu myös hellyydenosoitukseksi rakkaalle synnyinkaupungille.

Viron lähimenneisyyttä ovat kuvanneet viime aikoina useat kirjailijat. Jos virolainen nykykirjallisuus on kuitenkin jostain syystä tähän mennessä ohittunut, Kai Aareleidin Korttitalosta on oikein hyvä aloittaa kiinnostava tutkimusmatka.


Kai Aareleid. Kuva: TIXE-2007

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

9. joulukuuta 2018



Kepeä kurkistus 1960-luvun kasvuvuosiin


Nopolan siskokset kertovat lapsuus- ja nuoruusvuosistaan



Sinikka Nopola & Tiina Nopola: Siskossyndrooma. 60-luku kasvatti meidät. Tammi 2018. 208 s.



Heinähattu ja Vilttitossu, Risto Rappääjä, Rauha-täti, Siiri, Eila ja Rampe. Siinä muutamia kaikkien suomalaisten tuntemia, melkein naapureilta vaikuttavaia pieniä ja isoja ihmisiä Sinikka (s. 1953) ja Tiina (s. 1955) Nopolan kirjoista. Vastikään ilmestyneessä yhteisessä kirjassaan Siskossyndrooma siskokset ovat ryhtyneet muistelemaan lapsuuttaan ja nuoruttaan, ja muistojen lomassa vilahtelee tietoja myös heidän henkilöhahmojensa alkuperästä.

Erityisen painoarvon Nopolan siskosten kasvussa saa 1960-luku erilaisine yleisine ja erityisine piirteineen. Turha kuitenkin luulla, että Siskossyndrooma olisi ollenkaan perinteinen muistelmateos. Kirjan luonteen paljastaa jo alun omistuskirjoitus, jossa kiitetään äitiä ja edesmennyttä isää siitä, että nämä ovat panneet visusti talteen tyttäriensä kouluaineet, kirjat, piirustukset, muistovärssuvihot, kortit ja kirjeet. Dokumentteja on runsaasti pitkin kirjaa. Niiden avulla tyttöjen nuoruusvuosista piirtyy värikäs ja mukavasti silppuinen kuva, jonka taatusti ainakin moni naislukija tunnistaa omakseen, vaikka ei olisikaan ihan Nopoloiden ikäinen.

Siskossyndroomaa lukiessa tuli mieleeni nostalginen väittämä, kuinka ennen kesät olivat aina aurinkoisia. Juuri sellainen vaikutelma Nopoloiden kirjasta jää. Kirjassa on runsaasti kesäkuvia, ja mökkeily on ollut perheessä tärkeä kesänviettotapa. Elämä kulkee eteenpäin ilman suurempia suruja, ja pikkumurheet esitellään huumorilla ja itseironialla höystettyinä.

Keskiluokkaisessa perheessä asiat ovat kohdillaan. Perhesuhteet ovat lämpimät, ilmapiiri on varsin liberaali, eikä taloudellisia huolia ole, vaikka pyynikkiläiset  Tampereen tytöt tuntevatkin jonkinlaista alemmuutta käydessään serkkujen luona Tapiolassa ja äidin sukulaisten kesäasunnolla Kangasalla.

Kangasalla ei pukeuduttu käytöstä poistettuihin teryleenihousuihin eikä Hankkijan mainoslippikseen, muistelee Tiina. Täytekakun päällä oli runsaasti mansikoita, jotka oli haettu kulman takana olevasta puutarhasta. Kangasalla ei tervattu vanhaa soutuvenettä vaan hurautettiin vesisuksilla Roineen aalloilla. Kun rapumerta laskettiin järveen, niin seuraavana päivänä kohotettiin jo maljoja juhlapöydän ääressä.


KOLLAASIMAINEN Siskossyndrooma etenee pääosin keveänä dialogina. Välistä sen keskeyttää jommankumman siskoksen esseenomainen muistelus jostakin erityisaiheesta tai tietosanakirjamainen luettelo vaikkapa siitä, mikä on syntiä tai modernia. Kirjoittajat itse määrittelevät tyylinsä rapsodiseksi ja sanovat tarkoituksenaan olevan, että henkilöhistorian välähdysten myötä kirjassa olisi hiukan tietoa myös 1960- ja 1970-luvun mentaliteettihistoriasta. Ja onhan sitä.

Erityisesti kirjoittajat kuitenkin kiinnittävät huomiota sisaruskokemuksiinsa ja omaksumiinsa rooleihin perheen esikoisena ja kuopuksena. Sinikan järkevyys ja velvollisuudentunto ja Tiinan huoleton vapauksien ottaminen vastaavat tarkalleeen psykologian oppikirjan näkemyksiä. Tiina selventää siskosten luonne-eroja osuvasti heidän lukuvalinnoillaan: "Sinikka otti Saima Harmajan, minulle jäi Nakke Nakuttaja."

Yhtä hupaisaa luettavaa tarjoutuu, kun tytöt tulevat teini-ikään ja kiinnostuvat muodista, pojista, viihteestä ja ripauksen politiikastakin, ainakin Sinikka, joka koki jonkinlaisen hetkellisen yhteiskunnallisen heräämisen kuullessaan televisiosta 1970 TV-teatterin kabareessa esityksen Esko Kulonen on työläinen, hän on yksi monista, hän ei ole ainoa.


KIRJAN LOPUN LUETTELO Sinikka ja Tiina Nopolan tuotannosta todistaa, että siskokset kyllä tietävät, mitä työnteko on, ainakin luovan työn. Se, miten heistä tuli kirjailijoita, on jo kinkkisempi asia.

Siskossyndroomaa lukiessa voikin samalla miettiä, mitkä seikat siskosten varhaisvaiheissa mahdollisesti ohjasivat heitä kohti kirjailijuutta. "Pöhkö nuoruus", jollaiseksi he elämänsä alkupuolen esipuheessaan määrittelevät, tarjosi ainakin huumoriin aineksia.

Siskossyndroomaa lukee ilokseen. Nopoloiden muisteluksista tulee hyvälle mielelle.  Osuutensa nautinnossa on kirjan kuvituksella ja graafisella suunnittelulla. Siksi kiitoksen ansaitsevat myös kuvatoimittaja Markko Taina ja graafinen suunnittelija Emmi Kyytsönen. 




tiistai 4. joulukuuta 2018

4. joulukuuta 2018



Lars Sundin sukupolviromaani tuntuu etenevän täysin omalakisesti


Sundin Pietarsaari-trilogian toista osaa lukiessa tuntee itsensäkin Suomen Liverpoolin asukkaaksi



Lars Sund: Missä musiikki alkoi (Där musiken började). Suom. Laura Jänisniemi. Teos 2018. 540 s.



Kirjoittamisen salaisuus on tiivistäminen. Karsiminen ja vähentäminen, olennaiseen keskittyminen. Kaikkea ei tarvitse sanoa, kaikkea ei pidä sanoa. Älä koskaan hukkaa tarinan päämäärää näkyvistäsi, mutta käytä kitsaasti sanoja!

Näin opastaa työväenopiston kirjoittajakurssin opettaja Pietarsaaren Ahlholminkadun sporttibaarissa oppilastaan Lars Sundin  (s. 1952) Missä musiikki alkoi -romanissa. Vaan  mitä tekee kirjoittajaoppilas eli romaanin kertoja: hän menee ja "lörpöttelee" romaaninsa, eli tarkasti ottaen Sundin trilogian keskimmäisen osan, 540-sivuiseksi! Puolustuksekseen hän sanoo, ettei voi ohjailla kertomustaan, vaan se ohjailee häntä.

Lukija pysyy silti hyvin kertojan matkassa, sillä hänen päämääränsä on selvä: hän kirjoittaa kirjaa Pietarsaaressa syntyneestä ja kouluvuotensa viettäneestä säveltäjästä Alf Holmista, joka on tehnyt kansainvälisen läpimurtonsa oopperallaan Tom of Finlandista. Holmin vaiheiden ohella tulee kuitenkin esitellyksi suuri määrä muitakin pietarsaarelaisia sekä maan päältä että osin myös alta.


FINLANDIA-EHDOKKUUDEN olisi ansainnut jo Sundin Pietarsaari-trilogian ensimmäinen osa Kolme sisarta ja yksi kertoja (2014), mutta listapaikka tuli tänä syksynä. Suurimman nautinnon uudesta romaanista saa toki tutustumalla ensin trilogian avausosaan, mutta Sund pitää kyllä huolen siitä, että toinen osa toimii myös itsekseen.

Edellisestä osasta tutut kolme "sisarta" Ulla-Maj, Maggi ja Iris ovat keski-ikäistyneet, ja kertoja suuntaa nyt päähuomionsa heidän jälkikasvuunsa. Iris on jäänyt perheettä, mutta Alf Holm on Ulla-Majn poika, ja Maggilla on kolme tytärtä Neppe, Bambi ja Hajje.

Romaanihenkilöissä on siis paljon naisia, mutta Sundin henkilökuvaus on yhtä perusteellista kaikkien kohdalla, sukupuoleen tai roolin keskeisyyteen katsomatta. Sundin ihmiset eivät vain näytä joltakin ja tee jotakin, vaan ajattelevat ja tuntevat niin väkevästi, että heidän elämäänsä eläytyy kuin itsestään.

Kertoja raottaa taitavasti myös omaa henkilöhistoriaansa ja maalaa muutamin tehokkain vedoin mainion luonnekuvan sekä kirjoittamisen opettajastaan että toisesta originellista seuralaisestaan: paikallisen säveltäjän ja peltisepän Odin Sikströmin haamusta. Ripaus maagista realismia? Ehkä, mutta etenkin Sundille tyypillistä veijarimaisuutta.


LIIKKEELLE LÄHDETÄÄN nykyhetkestä ja pankkitalon purkamisesta. Talon entisen Terrazzo-ravintolan kulmapylväs on ollut 60-, 70- ja 80-luvulla kaupungin nuorison "maailmankaikkeuden keskipiste", ja noihin vuosikymmeniin kertoja tarinaansa sovittaa. Romaani ei kuitenkaan etene suoraviivaisesti, vaan aikatasot vaihtelevat henkilöiden ja heidän vaiheidensa kuvauksen vuorotellessa.

Arvattavasti pietarsaarelaiset ovat romaanista haltioissaan, mutta vahvasta paikallisväristään huolimatta Missä musiikki alkoi tarjoaa yleispätevää ja osuvaa ajan- ja ihmiskuvaa mistä tahansa suomalaisesta taajamasta tai pikkukaupungista ja sen asukkaista.

Innostunut kohderyhmä ovat takuuvarmasti ne, joiden nuoruus on osunut mainituille vuosikymmenille ja joille tuon ajan nuorisomusiikki on ollut tärkeää. Romaanin nimikin antaa ymmärtää, että musiikki on yksi kirjan kantavista teemoista.

Alfilla on absoluuttinen sävelkorva, ja hänen pianonsoiton opettajansa kaavailee hänestä tulevaa konserttipianistia. Kouluvuosina pop, rock, proge ja jazz vetävät häntä kuitenkin puoleensa vähintään samalla voimalla kuin klassinen. Välistä sivuilta pursuaa esiin sellainen määrä säveltäjiä, laulajia, bändejä, kappaleita, levyjä ja keikkoja, että asiaan perehtymätön on jo uupua, vaikka hyvin ymmärtää musiikin merkityksen sekä ajan nuorten että romaanin päähenkilön maailmassa.

Tarkkaan Sund listaa myös politiikan, talouselämän ja kulutuskulttuurin ilmiöitä. Kun Alf toukokuussa 1972 pääsee ylioppilaaksi, hänen on etenkin äitinsä mielestä syytä arvostaa sitä, että on syntynyt sodanjälkeiseen Suomeen, ja otettava kiitollisena vastaan äidin hänelle suunnittelema opintopolku "tavalliseen elämään". Alf on toista mieltä, mutta ottaa aikansa, ennen kuin poika tohtii nousta pedanttia äitiään vastaan.

Romaanin toinen tärkeä teema onkin kahden eri maailmassa eläneen sukupolven näkemyserot. Ne tulevat esiin monina variaatioina paitsi Alfin myös Maggin ja kertojan perheen elämässä. Missä musiikki alkoi ei soi vain duurissa. Nuoruuden huuman alta kuuluu myös vakavia mollisointuja.


NIIN LAVEAA kuin Sundin romaanin kerronta onkin, se vie vääjäämättä mukanaan, kun sille antautuu. Minuun vetoaa erityisesti Lars Sundin toisaalta hyvin perinteinen ja silti yksilölliseltä tuntuva kertomatapa.

Pidän kertojan tavasta olla selvästi esillä, ottaa oma paikkansa tapahtumissa, pysähtyä välillä miettimään jotain kuvaamaansa asiaa tai kääntyä lukijan puoleen selittämään kirjallisia ratkaisujaan tyyliin: Voisin laventaa kuvaustani Alfin älyllisestä kehityksestä monilla yksityiskohdilla, mutta taidan lopettaa tähän.

Juuri kertoja nousee minun luennassani romaanin päähenkilöksi. Häneen kiintyy, ei vain hänen kipeiden lapsuuskokemustensa ja sivullisuutensa takia, vaan hänen inhimillisyytensä vuoksi. Hän on ymmärtäväinen, korostuneen hienotunteinen ja tärkeileväkin, mutta kaikkien hänen tekemistensä ja sanomistensa yllä leijailee lämmin huumori ja kevyt itseironia.

Hän haluaa kirjoittaa romaaninsa sinfoniseen muotoon, jossa erilaiset teemat punoutuvat yhteen, korvautuvat uusilla teemoilla ja nousevat jossain vaiheessa uudelleen esiin, ja juuri sellainen Sundin runsasaineksinen mutta tukevasti koossa pysyvä romaani on.

Runsaat kehut ansaitsee myös romaanin kieli ja kirjailijan ohella teoksen suomentaja Laura Jänisniemi. Tuntuu mukavalta ajatella, että Missä musiikki alkoi -romaani on vasta puoliväli Lars Sundin Pietarsaari-urakassa. Tahdon ehdottomasti tietää, mitä Jakobstadissa tapahtuu vuosituhannen vaihtuessa.
Lars Sund. Kuva Niklas Sandström


keskiviikko 14. marraskuuta 2018

14. marraskuuta 2018




Ajattelukurssilla Ateenassa


Rachel Cuskin Ääriviivat haastaa pohtimaan avioliiton ja naiseuden kysymyksiä




Rachel Cusk: Ääriviivat (Outline, 2014). Suom. Kaisa Kattelus. S&S 2018. 207 s.



Ääriviivat on kanadalaissyntyisen, Englannissa asuvan Rachel Cuskin (s. 1967) ensimmäinen suomennettu teos ja kuuluu trilogiaan, jonka muista osista Transit (2017) ja Kudos (2018) ensin mainittu ilmestyy suomeksi ensi keväänä. Cuskin tuotanto on runsas jo ennen trilogiaa, mutta trilogiassaan hän ryhtyi käyttämään aivan uutta, perinteestä poikkeavaa kertomatapaa.

Se ei kuitenkaan tarkoita, että Ääriviivat olisi jotenkin vaikealukuinen, päinvastoin. Romaani vaatii hidasta lukemista siksi, että siinä on niin runsaasti ajateltavaa. Siinä on pitkiä monologeja ja paljon keskusteluja mutta hyvin tavallisista teemoista: miehistä ja naisista, rakkaudesta, avioliitoista ja eroista, lapsista ja työstä, onnistumisista ja epäonnistumisista.

Tapahtumajuonta romaanissa on tuskin nimeksikään, eikä sitä edes kaipaa, niin intensiiiviseksi lukeminen muodostuu alkusivuilta lähtien, kiitos myös taitavan suomentajan Kaisa Katteluksen.


PÄÄHENKILÖ, tai oikeastaan romaanin monia tilityksiä yhteen kokoava kuuntelija, on Cuskin tavoin englantilainen kirjailija, joka lentää Ateenaan pitämään kesäkurssia kirjoittajaryhmälle. Hän on miehestään eronnut kahden lapsen äiti, ja hänen nimensä Faye tulee ilmi vasta romaanin lopussa ja silloinkin ohimennen.

Helteisessä Ateenassa hän kuuntelee oppitunneilla oppilailleen tehtäväksi antamiaan tarinoita ja tapaa vapaa-aikanaan vanhoja ystäviään ja uusia tuttaviaan, joista useimmat ovat kirjailijoita tai kustannusvirkailijoita ja siksi verbaalisesti lahjakkaita. Itse hän ei juurikaan osallistu keskusteluihin. Tuntuu, kuin hän olisi tyhjä astia, jota toiset täyttävät tarinoillaan ja tunnustuksillaan.

Kuuntelu on hänelle kuitenkin valittu elämäntapa, eikä hän tunne oloaan yksinäiseksi eikä syrjityksi. Jossain vaiheessa hän sanookin: -- olin puolestani alkanut yhä enemmän arvostaa passiivisuutta, mahdollisimman tahdotonta elämää,  ja hän perustelee kantansa:

Jos kaikin voimin yrittää, voi tehdä melkein mitä tahansa, mutta yrittäminen, siltä minusta tuntui, oli lähes aina merkki siitä, että ui vastavirtaan, pakottaa tapahtumia sellaiseen suuntaan johon ne eivät luonnostaan pyri - -.

Passiivinen elämänasenne tekee hänestä jollain tapaa haavoittamattoman. Hän ei vihastu eikä korota ääntään, vaikka muuan oppilas antaakin hänen kuulla kunniansa. Hän hoitaa rauhallisesti ja asiallisesti lähentelijänsä, lentokoneessa tapaamansa miehen, joka vie hänta veneretkille, eikä kaipaa minkäänlaista suhdetta kariutuneen avoliittonsa jälkeen. Yritin löytää toisenlaisen tavan olla maailmassa.


ROMAANISSA TOISTUU ajatus elämisestä hetkessä ja sen ulkopuolella, elämisestä vapauden tilassa ja tapahtumaketjussa sen osana.  Päähenkilö sanoo kyllä kaipaavansa vapautta ja kokeekin ajoittain jotain sellaista, mutta onko se todellista vai samanlaista harhaa kuin ajatus ns. todellisesta itsestä?

Hän torjuu ajatuksen elämästään tarinana, jossa on selkeä alku, keskikohta ja loppuratkaisu. Eläminen on hänelle toisiaan seuraavia tapahtumia ja niiden tyyntä ja rauhallista tarkkailua.

Vakioaiheena hänelle uskoutuvien ihmisten tarinoissa ovat heidän perheasiansa, avioliittonsa ja avioeronsa, ts. naisten ja miesten väliset suhteet. Jokainen uusi kertoja tarjoaa aiheeseen uuden näkökulman ja uuden luonnehdinnan, mutta yhteistä kaikille kertomuksille on liittojen väljehtyminen ja kariutuminen.

Avioliittojaan analysoivat vuoroin järjellä ja tunteella sekä miehet että naiset, mutta Ääriviivat on selkeästi feministinen romaani. Cuskin tarkastelun pääkohteena on naisen asema perheinstituutiossa ja ennen kaikkea sen kahleista irtautuminen. 

Teemaa käsittelee myös romaanille nimen tarjonnut kohtaus, jossa huomattavan monessa suhteessa päähenkilöä muistuttava kurssin seuraava vetäjä kertoo omasta lentotuttavuudestaan:

Rachel Cusk. Kuva: Siemon Scammell-Katz
- - mitä kauemmin hän kuunteli [vieressä istuvan] miehen vaustauksia, sitä voimakkaammin hänestä tuntui, että ne piirsivät kuvaa jostakin olennaisesta,- - jonka vastakkaisilla puolilla he kaksi yhä selvemmin olivat. Toisin sanoen mies kuvaili sitä, mitä hän [nainen] ei ollut - -. Miehen puhuessa hän oli alkanut nähdä itsensä muotona, ääriviivoina joita yksityiskohdat kehystivät muodon itsensä pysyessä tyhjänä.

Tuntuu, kuin Cusk haluaisi kyseenalaistaa päähenkilönsä elämänasenteen, hiljaisuuteen vetäytymisen ja samalla pelkkinä ääriviivoina pysyttelyn? Eikö ollut petturuutta olla puhumatta asioista, jotka olivat tapahtuneet, petturuutta ainakin omaa itseä kohtaan, sitä joka oli ne kokenut?

Onko päähenkilön siis syytä aktivoitua, päästää äänensä kuuluville, kertoa henkilöhistoriansa hänenkin?

Paljon jää pohdittavaa, kun pääsee Rachel Cuskin tyylikkään, älykkään ja rohkeasti omaäänisen romaanin loppuriveille, ja hyvä niin. Ei vaikuttava kirja päästä koskaan lukijaansa irti heti päätyttyään. Onneksi saa myös jäädä odottamaan trilogian toista ja kolmatta osaa.






lauantai 10. marraskuuta 2018

10. marraskuuta 2018




Tarkkailen, muistan ja uneksin


Claes Andersson kritiikki puree mutta elämänasenne on lempeä



Claes Andersson: Maanalainen näkötorni (Det underjordiska utsiktstornet). Suom. Jyrki Kiiskinen. WSOY 2018. 62 s.




- - Kirjailijalle on tärkeää jättää kirjoittamatta / Lukijalle on tärkeää lukea sekin / mikä on rivien välissä / On tärkeää että kirjailija jättää pois sen / mikä käy muutenkin ilmi /  Niin kuin kirjailijan täytyy ymmärtää mitä lukija tietää / muttei ehkä halua tietää

Näin Claes Andersson (s. 1937) miettii kirjailijantyötään uudessa runokokoelmassaan Maanalainen näkötorni. Psykiatrin- ja poliitikontyönsä ohella Andersson on julkaisut hämmästyttävän määrän tieto- ja kaunokirjallisuutta ja ehtinyt esiintymään jazzpianistinakin monenlaisissa tilaisuuksissa ja kokoonpanoissa. Andersson on siis maailmaa monelta kantilta seurannut lyyrikko.

Voisi kuvitella, että rivien välejä eli sanomatta jätettyä on vaikea lukea, mutta Anderssonin runot eivät ole vaikeita, saati käsittämättömiä. Anderssonin lyriikka puhuu suurimmaksi osaksi hyvinkin arkisista ja konkreeteista asioista, esimerkiksi siitä, mitä ympärillämme tapahtuu.


MAAILMA ei runoilijan silmin ole monin osin kaunis ja hyvä. Hätä ja köyhyys käyvät kohti kaduilla ja uutisruudulla. Andersson kirjoittaa syrjäytyneistä, sairaista ja asunnottomista, nälkäisistä ja kidutetuista, sodista ja pakolaisista. Hän kääntää katseen itseensä ja lukijaan: emme halua nähdä mutta meidän täytyy. Sanottavaa tehostavat parodia, ironia, itsekritiikki ja itseironia.

Ilmastokatastrofia ei runoissa mainita suoraan, mutta rivien välistä senkin voi löytää. Runokuvat auringon mustumisesta ja sen lampun sammumisesta kertovat maailman tuhon läheisyydestä ja viimeisistä hetkistä havahtua, kun kaikki mitä pidettiin kestävänä paljastuu kestämättömäksi. 

Sosiaalinen omatunto ja maailmasta huolehtiminen eivät näyttäydy Anderssonin lyriikassa nykyihmisen vahvimpina ominaisuuksina. Kovin halukkaasti vetäydymme systeemin suojiin ja turvaudumme mitä erilaisimpiin selityksiin. Kriittisin ja ironisin runoilija on itseään kohtaan.

Mutta toisaalta ihmisellä on edelleen kyky rakastaa.

Joissakin runoissa hellyys on miltei käsin kosketeltavaa: Sellaista sattuu että valo etsiytyy / ihmisten välille ja täyttää heidät / luottamuksella ikään kuin rakkaus / saisi heidät kukkimaan eikä mennyt / enää painaisi heitä kuin arkku joka on / täynnä jäätä torjuvassa autiomaassa


HELLÄKSI runoilijan ääni muuttuu myös, kun hän puhuu lapsista, noista kahdeksankymmentä senttimetriä pitkistä pienistä ihmisistä. Heille maailma on vielä keinuja ja karuselleja, jättipitsoja ja linnunpöntössä asustavia kilttejä enkeleitä. Kokoelman lapsista kertovat runot ovat riemullinen todiste 81-vuotiaan runoilijan kyvystä heittäytyä yhä edelleen lapseksi ja lapselliseksi.

Ikävuosien lisääntyessä ymmärrystä heruu myös niille, joita vastaan nuorena kapinoi. Isäsuhteestaan ennenkin kirjoittanut runoilija palaa aiheeseen neljän runon sarjassa Isänmaallisia runoja. Päähuomion sarjassa saavat kuitenkin Suomi ja suomalaiset, joiden analysoinnissa Andersson on ottanut käyttöön mainiosti toimivan "selkokielen". Mieleeni tulivat alakoululaisten isänmaa-aiheiset aineet:

Kotimaani ihmiset ovat tasa-arvoisia, yksikään ei ole  / toista parempi / Nainen ja mies ovat erilaisia mutta tasa-arvoisia / Kaikilla on samat mahdollisuudet oppia, mennä kouluun, / ja valita ammatti, tulla siksi miksi haluaa / ja mihin on lahjoja - -

Anderssonia lukiessa kannattaa kuitenkin olla kaiken aikaa varuillaan. Hän nimittäin tapaa kääntää asiat äkkiä nurinniskoin, vastakohdikseen, ja niin käy tässäkin runossa: Sellainen on isänmaani / Sellainen ei ole isänmaani. Seuraavaksi runon puhuja luettelee, mitä kaikkia epäkohtia hän on maassaan kohdannut.


KOKOELMAN LOPPUUN sijoittuvissa runoissa ääneen pääsee ministeri Andersson.

Osaston runoja lukiessa naurattaa ja itkettää. Ei ole kulttuuriministerillä ollut helppoa "kuljettaa ruumistaan" Moskovaan, Bolognaan, Kokkolaan, Reykjavikiin... ja suitsia mielipiteitään, kun pääministeri, presidentti ja presidentin vaimo tietävät parhaiten, miten on turvallista ajatella. Kolkot ja liukkaat ovat vallan portaat ja salit.

Anderssonin runot voivat puhua vihaamisesta, mutta itse puhujan tunteet liikkuvat solidaarisuuden, ystävyyden, kaipauksen, rakkauden ja yksinäisyyden tiimoilla. Kursiivilla kirjoitetuissa väkeväkuvaisissa unissa astuvat esiin kuolema, pahuus ja pelot, mutta pääosin kokoelman runojen puhuja pärjäilee, vaikka välillä ärähtelee ja poteekin kodittomuutta.

Talo joka olen pysyy silti sortumatta pystyssä / vähän hilsettä pölähtää savupiipusta / Syöksytorveni jyrisevät ja tärisevät kun laava / virtaa kupeitani pitkin / Kätkeydyn kellariin, jotta en / unohtaisi näköalaa

Runoilija Jyrki Kiiskiselle jälleen kerran lämmin kiitos Claes Anderssonin viisaiden, valppaiden ja sydämellisten runojen suomennoksesta.


Claes Andersson. Kuva: Niklas Sandström