keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

20. kesäkuuta 2018



Vainoa voi paeta, kohtaloaan ei 

Golnaz Hashemzadeh Bonden pakolaisnaisen tarina on intensiivinen ja haastava lukukokemus



Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran (Det var vi, 2017). Suom. Jaana Nikula. Otava 2018. 218 s.


Ruotsissa ilmestyy tiheään pakolaisuutta ja maahanmuuttoa käsittelevää kaunokirjallisuutta. Hiljattain kirjoitin Kirjarepussa (11.4.2018) Johannes Anyurun vaikuttavasta, viime vuonna August-palkinnon saaneesta dystopiasta He hukkuvat äiriensä kyyneliin, ja jälleen olen esittelemässä  pakolaisuuteen kytkeytyvää romaania. Tällä kertaa kyseessä on Iranissa 1983 syntyneen Golnaz Hashemzadeh Bonden toinen romaani Olimme kerran.

Kirjailijan perhe pakeni Ruotsiin kirjailijan ollessa vasta pieni lapsi. En tiedä perheen vaiheiden yhteyksistä romaanin tapahtumiin, mutta kirjan minäkertoja Nahid on hänkin paennut Ruotsiin miehensä Masoodin ja pienen tyttärensä Aramin kanssa.

Pariskunta on ollut mukana islamistista vallanpitoa vastustaneessa liikkeessä ikävin seurauksin. Toisinajattelijat on vaiennettu verisesti, ja Nahid ja Masood ymmärtävät tulevaisuutensa Iranissa mahdottomaksi. Mutkikkaiden järjestelyjen ja harhautusten jälkeen perhe on päätynyt Ruotsiin 1984.


ROMAANIN NYKYHETKESSÄ Nahid on jo viisikymppinen ja alkaa käydä läpi elämäänsä tylyn syöpädiagnoosin saatuaan. Hänen tilanteensa on varsin masentava.

Lääkäriunelmat ovat Ruotsissa kuihtuneet lähihoitajan töiksi, ja avioliittokin on pian maahanmuuton jälkeen kariutunut. Yhteydenpito kotimaahan on puhelinsoittojen varassa ja  suhde tyttäreen kompleksinen. Nahid on yksinäinen, katkera, oikukas ja pisteliäs. Miten näin on käynyt, ja miten tästä enää voi jatkaa eteenpäin?

Golnaz Hashemzadeh Bonde kirjoittaa tiukkaa tekstiä päähenkilönsä ärhäkästä luonteesta ja kiivaasta taistelusta sairautta vastaan. Nahid tuntee elämän kohdelleen häntä epäreilusti ja purkaa vihaansa hoitohenkilöihin ja läheisiin. Olisin halunnut huutaa hänelle: Turpa kiinni! Mikä sinä olet sanomaan minulle, että minun pitää kuolla. Mitä siinä vetistelet, ihan kuin elämäni jotenkin liikuttaisi sinua.

Pahempien ja parempien jaksojen vuorotellessa Nahidin tunteet lyövät laidasta laitaan. Kirjailija kuvaa kuolemanpelon ja elämännälän ristiaallokossa räpiköivää tuskaisaa naista niin uskottavasti ja kipeästi, että lukijakin nieleskelee.

Romaani ei silti missään vaiheessa sorru liikatunteellisuuteen. Uhrin rooliin Nahidista ei ole heikoimmillaankaan. Olen ylpeä vahvuudestani. Olen noussut joka kerta isku iskun jälkeen.


MYRSKYISÄSTI kulkee kirjan toinenkin pääteema, äidinrakkaus. Nahidin elämässä ainoa merkitsevä asia on enää tytär Aram. Rakastan häntä. Oikein todella. Hän on tärkeä minulle. Silti kommunikointi Aramin kanssa takkuaa. Tavan takaa äiti pahoittaa hyvää tarkoittavan tyttärensä mielen ja miettii: vanhemmuudesta minä en pidä, en ole koskaan pitänyt.

Tunneristiriitojen selityksiä löytyy jo hänen kotitaustastaan ja lisää oloista, joihin hän joutuu Ruotsissa. Vaikka Olimme kerran ei olekaan mikään naisasiaromaani, naisen ajatuksia ja asemaa se sivuaa usein ja syystä.

Romaanin perheväkivaltakohtaukset ovat rajuja mutta myös analyyttisiä. Miesvallan alla naisilla on kovin vähän suojautumiskeinoja ja yhteenottojen välikappaleiksi joutuvat myös lapset. Kierre jatkuu, ja syyllisyyttä tuntevan äidin on vaikea taipua autettavaksi toisenlaisessakaan hädässä.


SYYLLISYYS on Nahidin painolastina muutoinkin. Hän tuntee muuttuneensa lapsuusperheensä ylpeydestä sen hylkiöksi, ja hylkiön osan hän saa myös Ruotsissa. Hän potee tunnontuskia sisarensa ja toverinsa kuolemista, ikävöi Iraniin jääneitä perheenjäseniään ja kokee olevansa kansankodissa sen pohjasakkaa..

Tulkitsen romaanin nimen Olimme kerran tarkoittavan enää emme ole. Kun kaikki nuoruuden unelmat ovat särkyneet ja siteet entiseen lähes katkenneet, koko olemassaolo on vaakalaudalla, ellei peräti kadonnut. Bonde puhuu romaanissaan paljon juurettomuudesta, ja juuret ja käsistä maahan valuva hiekka ovat tarinan toistuvaa kuvastoa.

Juuret liittyvät romaanissa tiiviisti päähenkilön ajatuksiin merkityksellisestä elämästä. Kuinka monta sukupolvea tarvitaan juurtumiseen? Mistä pakolainen löytää hänelle vieraassa maassa elämälleen merkityksen?

Vaikka kirjailija ei anna kysymyksiinsä suoria vastauksia, mahdollisia on tarjolla, ja tarinan päätös on lohdullinen. Golnaz Hashemzadeh Bonden Olimme kerran ei ole vain valituslaulu menetetyistä mahdollisuuksista. Se parkaisee voimallisesti kohti parempaa huomista.


Golnaz Hashemzadeh Bonde. Kuva: Helén Karlsson 






tiistai 5. kesäkuuta 2018

5. kesäkuuta 2018


"Näin alkaa uusi aika" 


Olli Jalosen Taivaanpallo kertoo valloittavasti oppipojan sinnikkäästä matkasta mestarinsa kaltaiseksi  



Olli Jalonen: Taivaanpallo. Otava 2018. 461 s.


Näin alkaa uusi aika. Kohta ei ole entistä enää ja pian nähdään pimeimpiinkin nurkkiin. Kaiken voi saada selville mittaamalla jos vain tietää keinot mihin oikeaan suuntaan kulkee. Näin herra Halley on sanonut ja tässä uuden löytämisessä haluan olla mukana.

Näin ajattelee Olli Jalosen (s. 1954) uuden romaanin Taivaanpallo minäkertoja Kuolleenpuun-Angus, josta  englantilainen tähtitieteilijä, fyysikko ja matemaatikko Edmond Halley (1656-1742) kouluttaa itselleen tutkimusapulaista.

Jalosen romaania lukee hartaana ja haltioissaan. Kuinka voikin 1600-luvun lopulle, ensin Saint Helenalle ja sitten pitkän merimatkan jälkeen Englantiin sijoittuva kertomus valistuksen ajan ensimmäisistä valonsäteistä temmata niin matkaansa, että unohtaa kaiken ympärillään ja on täysillä mukana nuoren Anguksen ajatuksissa ja seikkailuissa. Ja samalla kuitenkin ymmärtää lukevansa myös jotain yleispätevää ja tärkeää meidänkin ajastamme.


TAUSTATIETOMME Saint Helenasta ja Halleystä taitavat olla parin faktan varassa. Saint Helena on se eteläisen Atlantin saari, jonne Napoleon Bonaparte karkotettiin viimeisiksi elinvuosikseen, ja Halley muistetaan komeetastaan.

Olli Jalosella on Saint Helenalta kuitenkin ihan ensi käden tietoja, sillä hän on itse oleskellut saarella vuonna 1989. Halley taas oli mukana jo Jalosen romaanissa 14 solmua Greenwichiin (2008). Siinä Halleyn muistoyhdistys järjestää kilpailun, jossa kierretään maanpiiri nollameridiaania pitkin Halleyn ajan keinoin.

Taivaanpallo on siis tavallaan 14 solmua Greenwichiin -romaanin sisarteos, vaikka sijoittuukin yli 300 vuoden taakse ja on täysin itsenäinen tarina. Taivaanpallo on kuitenkin sisarteostaan yhtenäisempi ja jännittävämpi ja jää siinä määrin avoimeksi, että sen lopetettuaan haikailee väistämättä jatko-osaa.


ROMAANI  SEURAA päähenkilö Anguksen elämää viitisen vuotta, lähes kahdeksanvuotiaasta kolmentoista ikäiseksi. Saavuttuaan 1676 Saint Helenalle tutkimaan eteläisen pallonpuoliskon tähtitaivasta Halley on majoittunut isättömän Anguksen kotiin ja huomattuaan pojan tiedonhalun ja oppivaisuuden alkanut kouluttaa häntä tarkoituksiinsa.

Kirjan alussa Halley on kuitenkin jo palannut Englantiin, mutta Angus jatkaa näkökykynsä treenaamista ja tähtien ja lintujen tarkkailua entiseen tapaan ja haaveilee yhteistyön ihailemansa luonnontieteilijän kanssa ennen pitkää jatkuvan.

Isättömän perheen (ja eritoten sen leskivaimon) ottaa Halleyn lähdettyä huomaansa saaren protestanttinen pastori, joka opettaa Anguksen lukemaan ja ohjaa häntä uskon tielle. Kun pastori vuorostaan alkaa tutkia, josko saarelta löytyisi vielä pala paratiisia, Angus on maastotietoineen ja "kinttukoiran koipineen" jälleen erinomainen apupoika.

Romaanin kaksi perustavanlaatuista ristiriitaa ovat jo tarinan alussa selvästi näkyvillä: lapsuus vastaan aikuisuus ja usko vastaan tieto.

Siinä missä Anguksen lapsenmieli on puhdas "kaikista vääristä asioista, joilla ihminen itsensä likaa", hänen aikuiset hyväntekijänsä toimivat aina osin itsekkäistä syistä.

Halleylle Angus on ihmiskoe, oppimisen koekappale: Ihminen on astia. Sinut on täytetty vain saaresi tiedoilla ja mitä vähän sen yli äitisi kertomuksilla entisestä elämästään - - ja tietysti alkeisopettajasi pastorin tiedoilla ja uskolla. Mutta mitä nuorempana astian voi täyttää toisin, sitä toisenlaiseksi ihminen kasvaa.

Hyvyydessä Angus haluaisi tulla pastorin kaltaiseksi, mutta omaa parastaan osaa pastorikin ajatella. Kun olot saarella alkavat salakatolisten kiivailijoiden ja omavaltaisen kuvernöörin toimesta käydä yhä raaemmiksi ja uhkaavammiksi, myös syntikeinot kelpaavat, jotta Angus saadaan salakuljetettua Englannin-laivaan avunhakuretkelle.


PASTORIN JA HALLEYN hahmoissa Jalonen näyttää, miten valta aina ja kaikessa määrää ja ohjailee alapuolelleen jääviä, eikä vain alkukantaisissa oloissa keskellä valtamerta vaan yhtä räikeästi sivistyneessä Lontoossa, jonne Angus selviää kuin selviääkin hurjan merimatkansa päätteeksi.

Yksi romaanin läpikäyvistä jännitteistä rakentuu Halleyn käyttäytymisen ennustamattomuuden varaan. Onko hänestä oikeasti Anguksen turvaksi vai onko poika hänelle vain "eksperimentti" muiden joukossa? Vakaudessaan pastori tuntuu häntä selvästi luotettavammalta.

Vähitellen pastorin kylvämät uskonkäsitykset ajautuvat kuitenkin yhä väistämättömämmin törmäyskurssille Halleyn tarjoamien kokeellisten havaintojen ja tieteellisen tiedon kanssa. Kun herra Halley opettaa Angukselle, kuinka "tosin totuus ja varmin asia" on kaiken liikkuminen, Angus miettii:

Hän tahtoo opettaa minua samalla lailla kuin herra pastori on opettanut, mutta varmimmat asiat eivät ole samat. Herra pastorin opetukset ovat vielä minussa mutta nyt herra Halleyn opetukset tulevat entisten päälle ja alkavat tuntua enemmän tosilta. On kuitenkin vaikeaa kun molemmat ovat sisässä ja kumpaakin haluaisi noudattaa ja totella molempia.

Anguksen hyväuskoisuus, nöyryys, kohteliaisuus ja kiltteys ovat välistä niin liikuttavia, että romaania lukee "silmävesiä" pyyhkien, kunnes taas ihastelee hänen lapsenmielistä mutta ytimeltään terävää filosofointiaan oppimisesta, tietämisestä, näkemisestä ja löytämisestä.


ROMAANIN TIETOMÄÄRÄ on valtava mutta ei hetkeäkään ylivoimaista luettavaa. Jalonen kirjoittaa elävää ajankuvaa yhtä varmanoloisesti syrjäiseltä Saint Helenan saarelta kuin 1600-luvun lopun Lontoosta ja niitä erottavasta vaiheikkaasta merimatkasta huonokuntoisella Berkeley Castlella.

Anguksen seikkailuissa on jotain hyvin samanlaista kuin Dickensin romaaneissa. Yhtäläisyyksiä löytyy nuoren päähenkilön olemuksesta, ympäristöistä, ihmisistä, tapahtumista ja tunnelmista. Aika ajoin aikuisten välinpitämättömyys ja pahuus ovat melkein kipeää tekevää luettavaa, vaikka puhdasmielisen Anguksen näkökulmasta tarkasteltuna romaanin väkivalta menettääkin pahimman teränsä.

Anguksella on tehtävä ja unelma, joka ei salli hänen lannistua: minusta tulee loppuelämäkseni taivaanlukija ja siinä taidossa uskollisempi ja taitavampi kuin kukaan herra Halleyn apulaisista on koskaan ollut. Lisäksi Jalonen kirjoittaa päähenkilönsä tueksi ja vahvistukseksi sellaisia tähti- ja huippuhetkiä (sananmukaisesti), että lukijakin huikaistuu.

Anguksen pikkuvanha, kaiken opetetun tarkasti tallentanut puhetapa on olennainen osa Taivaanpallon viehätystä. Romaanin kieli voi aluksi olla hiukan hidaslukuista, mutta kun siihen tottuu, Anguksen ilmaisu tuntuu perustellulta ja luontevalta ja lisää entisestään päähenkilön rakastettavuutta.

Miten Anguksen lopulta käy täällä taivaanpallon puolikkaan alla, sen Jalonen jättää toistaiseksi kertomatta, mutta kirjailija huolehtii hienosti siitä, että romaani jättää lukijansa hyvälle, toiveikkaalle mielelle.

Lisää tällaista maailmanluokan kirjallisuutta!

Olli Jalonen. Kuva Pekka Nieminen













maanantai 14. toukokuuta 2018

14. toukokuuta 2018

   


Kevyt ja kupliva Shakespeare-päivitys 

Anne Tylerin äkäpussi kesyyntyy vain tasa-arvoon asti  




Anna Tyler: Äkäpussi (Vinegar Girl). Suom. Tarja Lipponen. Johnny Kniga 2018. 229 s.


Vaikuttaa epäilyttävän kaupalliselta panna kirjailijat kirjoittamaan Shakespearen klassikkonäytelmiä nykyromaaneiksi, mutta kannattaa olla ennakkoluuloton. Jos brittikustantamo Hogarth Pressin masinoiman sarjan seuraavatkin Shakespeare-uusinnokset ovat avausromaanin veroisia, en pidä ideaa ollenkaan huonona.

Sarjan käynnistää yhdysvaltalaisen Anne Tylerin (s. 1941) tulkinta Shakespearen näytelmästä Kuinka Äkäpussi kesytetään. Tulossa ovat mm. Jo Nesbøn versio Macbethistä, Margaret Atwoodin tulkinta Myrskystä, Edward St. Aubyn romaani Kunigas Learista ja Tracy Chevalierin Othello-versio. Sarjan kaikkien suomennosten on luvattu ilmestyvän 2018-2021.


ANNE TYLER on nimennyt romaaninsa lyhyesti Äkäpussiksi, ja hyvä niin, sillä nimihenkilöä ei niinkään kesytetä kuin taivutellaan. Monessa muussakin asiassa Tyler on lähtenyt omille teilleen, lukijan onneksi.

Jo romaanin lähtöasetelma on kekseliäs.

Professori ja leskimies Battista tutkii laboratoriossaan autoimmuunisairauksien hoitoa yhdessä assistenttinsa Pjotr Tserbakovin kanssa. Venäläisen Pjotrin viisumi on kuitenkin umpeutumassa ja koko tutkimus uhkaa sen vuoksi kariutua.

Professori keksii, että järjestämällä vanhimman tyttärensä Katen naimisiin assistenttinsa kanssa hän ratkaisee kaksikin ikävää pulmaa. Kun "Pjootorin"" viisumi uusitaan, tutkimustyö saa lisäaikaa ja samalla kolmikymppisiään lähestyvä Kate pelastuu vanhaksipiiaksi jäämiseltä.

Tarhatätinä eli lastenhoitajana työskentelevä Kate on kuitenkin toista mieltä, eikä tämän suorapuheisen ja omapäisen modernin naisen päätä ole helppo kääntää. Myös Maahanmuuttovirasto panee kapuloita rattaisiin vaatimalla kaikennäköisiä dokumentteja parisuhteen vakavuudesta.


ROMAAANIN JUONI rakentuu juonimiselle. Alkuperäistekstin kehyksen ja sivujuonet Tyler on karsinut ja keskittyy Katen naittamiseen. Leskiprofessorin perheeseen kuuluu kyllä toinenkin tytär, teini-ikäinen kaunotar Pupu, mutta hänen roolinsa on, paitsi olla Katen kontrasti, viedä omalta osaltaan juonta eteenpäin.

Tylerin Äkäpussin juoni kulkee kepeästi välistä tavanomaisinkin kommelluksin ja kääntein, mutta Shakespeare-raamit tekevät lukemisesta kiinnostavan ja pitävät yllä hyvää mieltä koko tarinan pituudelta.

Esikuvaansa verrattuna Tylerin romaani on huomattavasti uskottavampi. Äkäpussi etenee loogisesti ja sen henkilöt toimivat perustellusti. Koska Tyler kirjoittaa henkilöistään hyvin tavallisia, jopa arkipäiväisiä ihmisiä, heidän elämäänsä on helppo sukeltaa mukaan.

Perheessään äidin virkaan joutunut Kate on kotitöissä kaikkea muuta kuin ehtoisa emäntä, eivätkä kohtaukset lastentarhassa osoita hänessä olevan liiemmin äidillisiäkään piirteitä. Hänen rosoinen käytöksensä on varsin epäsosiaalista mutta vetää samalla vastustamatta puolelleen, niin että hänen pehmenemistään seuraa pelon sekaisella jännityksellä.

Isä Battistasta Anne Tyler tekee hassahtavan, vain omaa työtään arvostavan ja sille täydellisesti omistautuneen professorityypin, ja Pupussa kirjailija pääsee kuvaamaan teinityttöä kaikkine ikäiselleen ominaisine kommervenkkeineen.

Pjotrin henkilökuvassa leimallista on hänen vierasmaalaisuutensa, hänen oudot tapansa ja erityisesti hänen kielenkäyttönsä. Yhdysvaltalainen lukija saa Pjotrin repliikeistä paljon enemmän irti kuin käännöstä lukeva, mutta suomentaja Tarja Lipponen on tehnyt hyvää työtä myös suomalaislukijoiden nautinnoksi.


ROMAANIN KESKIÖSSÄ ovat maahanmuutto ja siihen liittyvät kieli- ja kulttuurierot eli yleismaailmalliset asennekysymykset.

Kun Pupu yrittää torpedoida Katen avioaikomukset, hän vaatii Katea ajattelemaan, miltä tuntuu asua samassa asunnossa, kun tyyppi ei sano ole hyvä ja kiitos tai hymyile, kun pitää hymyillä, ja ajattelee, että kun kysytään, mitä kuuluu, pitää oikeasti kertoa, mitä kuuluu! - -  eikä ikinä sano, että varmaankin ehkä niin ja niin, vaan aina suoraan päin naamaa, että sinä olet väärässä ja tämä on paha ja tuo on tyhmä. Mustaa ja valkoista, ei mitään siltä väliltä - -.

Pupu puhuu asiaa, mutta ei ymmärrä asian ydintä ja katsoo tilannetta vain Katen kannalta. Kate tajuaa, mistä on pohjimmiltaan kyse. Kun vierasmaalaisena joutuu näkemään vaivaa saadakseen itsensä edes kuta kuinkin ymmärretyksi, kyse ei ole epäkohteliaisuudesta, saati tyhmyydestä. Kyse on kielestä, tiivistää Tyler Katensa suulla.

Reippaimmin kantaväestö saa kritiikkiä Pjotrilta. Kun hän vihdoin uskaltaa purkaa sisintään, hän ihmettelee, miten kaikki käyttäytyvät kuin olisi lahja saada olla Amerikassa. Ihmiset vaikuttavat ystävällisiltä, rennoilta ja epävirallisilta ja sammuttavat sitten puhelimensa. - Onko ihme, että maahanmuuttaja on hämillään ja tuntee koti-ikävää!


TOINEN NÄKYVÄ TAVOITE Tylerillä näyttää olevan miesten ja naisten roolien ravistelu. Tylerin Äkäpussissa asiat ovat Shakespeareen verrattuna ihan toisella tolalla.

Tylerin romaanissa sukupuolten välisissä suhteissa ei Shakespearen tapaan alisteta, alistuta eikä käytetä väkivaltaa. Tylerin Äkäpussi taistelee ihmiselle tilaa olla oma itsensä, ja sitä tilaa tarvitsevat Tylerillä myös miehet!

En lainkaan ihmettele, että aluksi Shakesperen näytelmään epäillen tarttunut Tyler tunnustaa vilpittömästi: "Kirjaa oli valtavan hauska kirjoittaa! Se oli ihan namia!"

Sellaiselta se tuntuu lukijastakin. Mukavaa kesäluettavaa!

Anne Tyler. Kuva: Michael Lionstar

tiistai 8. toukokuuta 2018

8. toukokuuta 2018


"Olen aina rakastanut aplodeja!"


Merete Mazzarellan elämäkertaromaani Suomen ensimmäisestä naisprofessorista sukeltaa sekä historiaan että itsenäiseen naissieluun


Merete Mazzarella: Alma. Edelläkävijän tarina. Suom. Raija Rintamäki. Tammi 2018. 270 s.



     Olen aina halunnut niin kovasti tulla yksilöksi, olla yksilö, luoda itseni, että tuskin tiedän kuka olen. Pidin kymmenet vuodet päiväkirjaa, olen kirjoittanut pari tuhatta sivua muistelmia, mutta kirjoittamalla en ole tainnut niinkään löytää itseäni kuin eksyä itsestäni.
    Ajatella, jos vasta nyt olenkin todella oma itseni?


Tällaisia miettii vähän ennen kuolemaansa 78-vuotias Alma Söderhjelm Saltsjöbadenin sanatoriossa Ruotsissa 1940-luvun lopussa. Merete Mazzarellan (s. 1945) vastikään ilmestynyttä elämäkertaromaania Alma - Edelläkävijän tarina lukiessa tulee usein mieleen, että monologiaan pitävän Alman ajatukset käynevät paljolti yksiin kirjailijan ajatusten kanssa.

Toisaalta Alman tarina tarjoaa runsaasti samastumispintaa lukijallekin. Niin erikoislaatuinen kuin Alma Söderhjelmin elämä oli, Mazzarella kirjoittaa romaaniinsa rohkeasti ja lohdullisesti myös yleispäteviä naisena olemisen ja vanhenemisen tuntoja.


EDELLÄKÄVIJÄ Alma Söderhjelmistä (1870-1949) tuli monessakin suhteessa. Jo ylioppilaaksi kirjoittaminen vaati 1800-luvun lopulla keisarillisen "vapautuksen sukupuolesta", ja harva nainen jatkoi opintojaan yliopistossa. Ennen vallankumousta Alma Söderhjelm oli Venäjän valtakunnan ainoa naisdosentti, ja 1927 hänet nimitettiin Turkuun Suomen ensimmäiseksi naisprofessoriksi.

Alma Söderhjelmin erikoisala oli Ranskan historia, mutta toisen näyttävän uran hän teki kirjailijana, toimittajana ja pakinoitsijana 1920-luvulta lähtien pääosin Ruotsissa. Jotain Söderhjelmin persoonasta kertoo se, että hänen oppilaansa Börje Colliander vertasi  professorinsa Turkuun tuloa "hyvin kiharretun pommin putoamiseen Auran rauhalliseen kaupunkiin".

Ruotsissa rohkea oman tiensä kulkija viihtyi boheemeissa tukholmalaisissa taiteilija-, kirjailija- ja teatteripiireissä. Niinpä hänen veljensä Werneri tuhahtaakin Mazzarellan romaanissa: Jos haluatte tietää jotain Almasta, kysykää Tukholman siveyspoliisilta.

Mazzarella ei merkitse näkösälle, milloin kirjoittaa dokumentteja ja milloin sepitettä, mutta jälkisanoissaan hän kertoo pysyttelevänsä Alman elämäntarinan suhteen faktoissa ja käyttäneensä runsaasti eri lähteistä poimittuja lainauksia. Monologi itsessään on kuitenkin fiktiota, ja Alman ajatukset on kirjoitettu kirjailijan vapautta käyttäen.


PROKURAATTORI Söderhjelmin yksitoistalapsinen perhe oli tyttövoittoinen. Tyttäriä oli aikuisten mielestä kahtalaisia, kauniita mutta tyhmiä ja rumia mutta älykkäitä, ja Alma luokiteltiin pienestä pitäen jälkimmäisiin. Ehkä osittain siksi Alma "Söderkelmi" raivasi niin määrätietoisesti tiensä tiedemaailmaan ja esiintyi niin impulsiivisesti ja vapaamielisesti  taiteilijapiireissä, kuin sittemmin teki.

Alman tieteentekoa Mazzarellan romaanissa kuvataan varsin vähän, vaikka Alma on suorastaan intohimoinen työntekijä, "työhullu", kuten hän itse määrittelee itsensä. Koko elämänsä läpäisevänä  johtoajatuksena vanha Alma pitää yksilöllisyyden tavoittelua. Hän tunnustaa aina halunneensa erottua muista, olla ainutlaatuinen, yksilö.

Mazzarella kuvaa eloisasti Alman eri elämänvaiheita ja elinympäristöjä, ajan ilmiöitä ja tapakulttuuria. Esiin nousee historian käännekohtia ja tuttuja ja tuntemattomiakin nimiä historian lehdiltä. Alman ystävä- ja tuttapiiriin kuuluu niin Suomessa kuin Ruotsissa monia julkisuuden henkilöitä ja varakkaita auttajia, joiden hulppeat asumukset tarjoavat tuotteliaalle tutkijalle ja kirjailijalle mukavat työntekopuitteet.

Asialla on kuitenkin kääntöpuolensa. Vanha Alma tunnustaa rauhattoman elämäntapansa seuraukset: yksinäisyytensä ja kodittomuutensa. En saanut jäädä minnekään, kaikki oli aina tilapäistä.


VOISI KUVITELLA, että Almasta olisi tullut tulinen naisasianainen. Sellaiseksi vanha Alma ei kuitenkaan itseään miellä.

"Sukupuolestaan vapautettu" halusi kyllä olla miesten vertainen mutta rakastaa silti "naisellisia turhuuksia". Mazzarellan Alma miettii olemustaan: Olen halunnut olla sekä mies että nainen tai sitten jokin kolmas. En ole halunnut valita, en ole koskaan halunnut tyytyä.

Mazzarella kirjoittaa Almansa elämään runsaasti rakkausseikkailuja, mutta ihmeteltävän usein vapaan rakkauden puolustaja rakastuu vääriin miehiin ja jää itse pitkiksi ajoiksi ansaan. Vanhana hän katselee suhteitaan realistisesti ja hienoisella itseironialla, mutta uhriksi hän ei itseään tunnusta, vaikka jääkin perheettä.

Mazzarellan henkilökuva Alma Söderhjelmistä on värikäs ja vivahteikas. Nuori ja työikäinen Alma on elinvoimainen ja räiskyvä mutta myös tahditon ja pisteliäs. Hän tuntuu näkevän elämänsä voittoisana ja kadehdittavana. Vanha Alma on särmikäs. Hän on edelleen taistelija mutta äreä taistelija.

Romaanin loppua kohden Alman tarina alkaa traagistua. Voimien vähetessä itsenäisestä ihmisestä tulee avuton, toisten hoivan varassa eläjä.

Merete Mazzarellan kuvaus vanhan Alman asteittaisesta luovuttamisprosessista osuu ja sattuu. Samalla Mazzarella kuitenkin kirjoittaa "professoria" hoitavan sisar Hedvigin ja hänen hoivattavansa suhteeseen sellaista lähentymisen lämpöä, että valovoimaisen tahtoihmisen elämäntarina saa kuin saakin levollisen ja hellän päätöksen.

Kiinnostava, monitasoinen ja ajatteluttava romaani. Kiitokset myös suomentaja Raija Rintamäelle.

Merete Mazzarella. Kuva: Karolina Ek





tiistai 24. huhtikuuta 2018

24. huhtikuuta 2018


Siperia kirjailijoiden opettajana 

Martti Anhavan esseissä vankileirejä katsotaan monelta kulmalta



Martti Anhava: Siperia opettaa. Kirjoituksia. Otava 2018. 335 s.



Siperia on seutu joka ei ole paikka. Siperialla ei ole rajoja. Siperia on kielikuva ja mielentila. Matkakirjailija Ian Frazer mainitsee että New Yorkin ja Los Angelesin paremmissa ravintoloissa Siperiaa ovat sivupöydät.

Näin Martti Anhava (s. 1955) aloittaa eessekokoelmassaan Siperia opettaa kirjoituksen, jossa piirretään eräänlaista yleiskuvaa "Siperia-matkailusta" ennen vallankumousta.

Anhava kertoo Siperian valloittamisen alkaneen lokakuussa 1582 kasakoiden toimesta, mutta valtavan alueen asuttaminen kävi hitaasti ja paljolti samalla tavalla kuin asutettiin Australiaa ja Pirunsaarta. Siperian asuttamisen historia on paljolti karkottamisen historiaa, kirjoittaa Anhava.

Kun vallanpitäjille alkoi selvitä, millaisia luonnonrikkauksia Siperia tarjosi, väkeä alettiin tuomita sinne pakkotöihin. Hallitsijat toimivat kukin oikkujensa mukaan, ja lähetettävien määrä ja laatu vaihtelivat. Keisariajan Venäjän tunnetuin karkotusten aalto sai alkunsa ns. dekabristien kapinasta joulukuussa 1825.

Dekabristien kirjoittamat muistelmat tarjoavat monenlaista tietoa karkotettujen elämästä eri kolkissa Siperiaa. Ne karkotetuista, jotka kuuluivat aatelissukuihin ja olivat hyvin koulutettuja, saivat monesti ihan kelvollisia työtehtäviä, ja muutamilla heistä oli myöhemmin hyvinkin valoisat käsitykset Siperian tulevaisuudesta.

Anhava kirjoittaa: Noiden perustajaisien kokemuksiin viitaten uljaita uusia arvojaan luova neuvostovaltio olisi voinut mainostaa Siperiaa miesten kouluna ja sinne olisi voinut lähteä nuorta väkeä ihan omasta tahdostaan. Tosin kuitenkin kävi.


SIPERIA-esseet osoittavat Anhavan laajan perehtyneisyyden aiheeseen. Anhavalla on tarjota hengästyttävä määrä tietoa niin nimekkäistä Siperian-kävijöistä kuin monista vähemmän tunnetuista ja minulle myös täysin tuntemattomista kirjailijoista.

Tunnetuimpia ovat tietysti Dostojevski, Tšehov ja Solženitsyn. Dostojevski karkotettiin Siperiaan 1849. Hänen kokemuksistaan Tobolskin pakkotyölaitoksessa saa hyvän käsityksen romaanista Muistelmia kuolleesta talosta, mutta Anhava löytää Siperian opetuksia Dostojevskin muustakin tuotannosta.

Tšehov tutustui Siperiaan vapaaehtoisesti hankkiutuessaan 1890 tutkimaan Sahalinin saaren rangaistussiirtolan oloja. Pohtiessaan Tšehovin Sahalin-matkakirjan vaikuttimia ja vaikutuksia hänen myöhempään tuotantoonsa esseisti ei suinkaan ole aina samaa mieltä yleisten käsitysten kanssa. Kiinnostavia esseistä tekevätkin juuri kyseenalaistukset ja uudenlaiset näkökulmat.

Solženitsyn pidätettiin helmikuussa 1945 ja tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi vankeuteen neuvostovastaisesta agitaatiosta. Ivan Denisovitšin päivässä ollaan "ojennusleirillä" jossain nimeämättömässä paikassa Siperiassa, mutta Ensimmäinen piiri sijoittuu jo Moskovan lähistölle Mavrinon erikoisvankilaan.

Gulag - vankileirien saaristo -teosta Anhava kertoo kirjailijan kirjoittaneen yli kymmenen vuotta. Siinä Solženitsyn kuvaa leirien kehitysvaiheet vuodesta 1918 Stalinin kuoleman jälkeiseen aikaan asti.  Anhava tiivistää:

Kaiken kaikkiaan Solženitsynin tapa lomittaa kokonaisten kansanryhmien ja yhteisöjen kohtelua kuvaaviin katsauksiin irvokkuudessaan puhuvia ja puhuttelevia yksittäisten ihmisten kohtaloita saa raportin näyttämään jonkinlaiselta Tuhannen ja yhden yön tarinoiden painajaisversiolta.

Entistä kiinnostavammaksi esseen tekee se, mitä Anhava esittää vuonna 1960 virallisesti lakkautetun Gulagin senjälkeisestä elämästä ja yhteydestä venäläiseen mielenlaatuun. Anhava lainaa venäläisen ihmisoikeusaktivistin ja poliitikon Sergei Kovaljovin mielipidettä vuodelta 2012: Gulag elää edelleen venäläisten mielenlaadussa, heidän orjailevissa tavoissaan, siinä miten halukkaasti he mukautuvat propagandaan ja valheisiin ja miten piittaamattomasti he suhtautuvat oman kansansa kohtaloon ja vallanpitäjien rikoksiin.

On väitteestä mitä mieltä tahansa, se tuo väistämättä mieleen Venäjän viime aikojen tapahtumia mutta panee myös miettimään, millaisia seurauksia itse kunkin kansakunnan traumaattisilla kokemuksilla mahtaakaan olla.

Anhava muistuttaa gulagien yleisyydestä tänäkin päivänä eri puolilla maailmaa. Samaan tapaan kuin Siperia myös Gulag on muuttunut yleiskäsitteeksi eli tarkoittamaan tietynlaista vangitsemis- ja vankilajärjestelmää. Esimerkkejä tulee mieleen niitä mainitsemattakin.


KIRJAN PISIMMÄSSÄ, 50-sivuisessa itsenäiseksi osastoksi sijoitetussa väliesseessä ei yritetä pysyä hengissä vankileireillä vaan vietetään Stalinin ajan "arkielämää" Moskovassa ja sen liepeillä. Essee käsittelee Juri Trifonovia ja hänen tuotantoaan, mm. teosta Talo rantakadulla.

Anhava määrittelee kirjan sanomatta jättämisen taidonnäytteeksi, eikä suotta. Elämäkertatietojen perusteella Trifonovin tasapainottelun totuuden näyttämisen ja sanomatta jättämisen välillä ymmärtää oikein hyvin. Mielenkiintoinen lisä esseessä on muistikäsityksen pohtiminen Proust-vertailuineen.

Kokoelman loppuun on sijoitettu jo kertaalleen Filmihullussa julkaistuja elokuvaesseitä sekä kolme Paavo Haavikkoa käsittelevää kirjoitusta. Vaikka näissäkin esseissä on hetkensä, tuhdin ja ravistelevan Siperia-kierroksen jälkeen niistä on vaikea innostua.


Martti Anhava. Kuva: Irmeli Jung







lauantai 21. huhtikuuta 2018

21. huhtikuuta 2018




Nuori tulokas villitsee vanhat vainajat Georgetownin hautausmaalla 

George Saundersin kokeellinen romaani Lincoln bardossa palkittiin viime vuonna Man Booker -palkinnolla



George Saunders: Lincoln bardossa (Lincoln in the Bardo, 2017). Suom. Kaijamari Sivill. Siltala 2018. 415 s.




Lincoln bardossa on yhdysvaltalaisen George Saundersin (s. 1958) ensimmäinen romaani. Saundersilta löytyy kuitenkin suomennettuina jo kaksi novellikokoelmaa: Joulukuun kymmenes (2015; Kirjareppu 13.8.2015) ja Sotapuiston perikato (2016).

Suosittelen kokoelmia romaanin lämmittelylukemisiksi tai jatkonautinnoiksi. Resepti on molemmissa samankaltainen: tarjolla on sopivassa suhteessa kirpeää, hilpeää ja kauhistuttavaa. Romaanissaan Saunders sekoittaa joukkoon vielä liikuttavan ainesosan.


TIIBETTILÄISESSÄ buddhalaisuudessa bardolla  tarkoitetaan kuolemanjälkeistä välitilaa. Saundersin romaanin vainajat eivät kuitenkaan eri syistä halua jatkaa matkaansa eteenpäin vaan parveilevat henkiolentoina hautojensa tiimoilla Georgetownin hautausmaalla.

He uskovat pääsevänsä vielä takaisin entiseen elämään ja puhuvat nykyisestä olomuodostaan kiertoilmaisuin. Vainaja on sairashahmo, arkku sairaskirstu ja krypta sairasmaja. Ja "sairailta" he todella näyttävätkin, kuka milläkin tapaa!

Romaanin kolme aktiivisinta henkeä ovat tapaturmaisesti kuollut kirjanpainaja Vollman, itsemurhan tehnyt homoseksuaali Bevins ja kolmikon järkimies pastori Thomas. Ilkialastoman, lommopäisen Vollmanin elin on paisunut kuin..., Bevinsillä on silmäpareja, neniä ja käsiä vaikka muille jakaa, ja nilkuttava pastori liikkuu aina juosten. Ominaisuuksilla on enemmän tai vähemmän selvä yhteys kantajiensa elämänvaiheisiin.

Kummallisen henkiyhteisön järjestys häiriintyy pahan kerran, kun hautausmaan erääseen kryptaan tuodaan presidentti Lincolnin 11-vuotiaan, lavantautiin menehtyneen pojan Willien ruumis. Uteliaita henkiä haahuilee pojan ympärillä tungokseen asti.

Osa hengistä toivoo jotenkin hyötyvänsä kuuluisasta lapsivainajasta, mutta Vollman, Bevins ja Thomas ovat aidosti huolissaan. Olo välitilassa on kiirastulen kaltaista kärsimystä, ja kolmikko tahtoisi lapsen jatkavan matkaansa mahdollisimman pian. Presidentin suru tekee lähdön kuitenkin ongelmalliseksi.


SAUNDERS on kertonut romaaninsa alkusysäykseksi erään faktana pidetyn yksityiskohdan Willien kuoleman tiimoilta. Yhdysvaltain sisällissotaa oli käyty jo vuoden verran, kun helmikuussa 1862 poika sairastui ja kuoli. Presidentin kerrotaan olleen niin surun murtama, että hän palasi usean kerran kryptaan pitämään sylissään rakkaan lapsensa ruumista.

Presidentin suru saa kansalaisilta ensin osakseen myötätuntoa, mutta kun taistelukentillä  nuorten miesten ruumiskasat kasvavat kasvamistaan, soraäänten kuoro alkaa voimistua.

Saundersin tapa kertoa rinnakkain henkimaailman ja reaalimaailman tapahtumia on erikoinen ja hauska. Varsinaista kertojaa ei ole lainkaan. Kirjailija rakentaa romaaninsa kokonaan vaihtuvien äänten ja erilaisten lähteiden keskusteluksi ja jatkumoksi.

Reaalimaailman tapahtumia ja reaktioita seurataan monenlaisia oikeita ja keksittyjä lähteitä siteeraten, mutta myös sairashahmojen dialogi käydään repliikein, joiden puhuja selviää vasta repliikin lopussa olevasta lähdemerkinnästä.

Kuulostaako vaikealta? Lukeminen on kuitenkin helppoa ja nautinnollista. Keskustelu paljastaa nopeasti henkipuhujien luonteenpiirteet, sainoisinko kaikessa raadollisuudessaan, ja sitaatit reaalimaailman reagoinnista ovat nekin osuvalla satiirilla silattuja. Elämä tuntuu olevan samanlaista karnevaalia siellä ja täällä.


HENKIMAAILMAN roisi käytös ja sen puhetulvan virtuoottinen kakofonia hiljenevät kuitenkin riipaisevaksi surun kuvaukseksi aina, kun kirjailija ryhtyy kuvaamaan isän ja pojan epäonnistumaan tuomittuja yhteydenpitoyrityksiä. Pietá-aiheen lisäksi Saunders liittää kohtauksiin muitakin kristillisiä viitteitä. Silti eri uskonnot näyttävät olevan hänelle ennen kaikkea hyvää kirjallista materiaalia.

Lincoln bardossa on vaikuttava surutyökuvaus, mutta siinä on kyse muustakin.

Romaanissa ovat vaakakupissa henkilökohtainen ja yleinen, yksilö ja yhteiskunta. Presidentin on vapauduttava surustaan, ei vain henkimaailman tahdosta ja poikansa vapahtamiseksi, vaan kansalaistensa parhaaksi.

Aaveyhteisössään Saunders antaa äänen usein kaikkein surkeimmalle, törkeimmälle ja vähäosaisimmalle väelle, köyhille ja rähjäisille, syrjityille, kaltoin kohdelluille ja orjille. Kansan ääni pääsee eri rekistereissään kuuluville myös lähdeaineistossa. Saunders ei kaunistele kansaa, se on mitä on, mutta se on sitä näissä oloissa. Syyttävä sormi osoittaa hyväosaisiin valtaa käyttäviin.

Pääteemaksi George Saundersin vuoroin koomisessa ja traagisessa mutta kaiken matkaa riemastuttavan originellissa seikkailussa nousee ajatus realiteettien myöntämisestä ja niihin taipumisesta. Vasta, kun ihminen ja yhteisö tunnustavat itsepetoksensa ja suostuvat katsomaan totuutta suoraan silmiin, on mahdollista päästä eteenpäin ja kohti parempaa huomista.

George Saunders. Kuva: Tim Knox / Eyevine





torstai 19. huhtikuuta 2018

19. huhtikuuta 2014


Fantasian keinoin todellisuuden ytimeen 


Leena Krohnin romaania Kadotus ei kannata jättää kertalukemiselle, ja hyvää matkaseuraa saa Pirjo Lyytikäisen Krohn-esseistä 



Leena Krohn: Kadotus. Teos 2018. 159 s.
Pirjo Lyytikäinen: Pilviä maailmanlopun taivaalla. Leena Krohnia lukiessa. Teos 2018.
224 s.



Leena Krohnin (s. 1947) uuden romaanin nimi Kadotus ei suinkaan suoraan viittaa paratiisin vastakohtaan. Kadotus on löytötavaratoimisto, johon hyväntahtoiset ihmiset toimittavat toisten kadottamia tavaroita.

Krohnin Kadotukseen kätkeytyy silti muitakin merkityksiä. Tyypilliseen tapaansa Krohn on huolestunut nykymenosta ja tällä kertaa erityisesti siitä roinamäärästä, jota jatkuvasti ja piittaamatta kartutamme ja kasaamme kaatopaikoille. Niinpä holtittoman elämämme loppupäässä häämöttääkin, ei suinkaan autuus, vaan katastrofi, kadotus.


DYSTOOPPINEN Kadotus on varoitustarina, vaikka siinä vietetään iloista taiteiden ja elämysten iltaa. Kaupungin puistoihin ja toreille on pystytetty telttoja ja esiintymislavoja, ja kävelykujillakin yleisön yllättävät mitä erikoisimmat performanssit ja taideluomukset.

Romaanin lähtötilanne on realistinen, mutta pian tunnelma muuttuu oudoksi ja mystiseksi, unen kaltaiseksi. Illuusiovaikutelma on vahva. Harha ja aito sekoittuvat keskenään, ja ilmassa on vaaran merkkejä.

Juhlijoiden joukkoon on soluttautunut myös epäilyttävää väkeä, eikä taideteostenkaan suhteen kannata olla liian herkkäuskoinen. Suosiota keräävän, ympäristöään vääristäen heijastavan peilimunan sisältä kuuluu uhkaavia ääniä, viisimetrisen kalkkarokäärmeen naisenpää hymyilee pahaa enteillen, eikä litteä paperimassamieskään ole järin ystävällistä juhlaseuraa.

Suurin osa ihmisistä jatkaa kuitenkin ilonpitoaan huolettomina kuin lapset.


ROMAANISSA ei ole varsinaista päähenkilöä, ellei sellaiseksi lasketa löytötavaratoimiston virkailijaa, mietiskelijää, jolle illan antina kuljetetaan neljätoista arkista esinettä. Kukin hukattu tavara on peräisin jostakin illanaikaisesta kohtauksesta, ja romaani rakentuu kuin verkko esineiden ja niiden kadottajien toisiinsa linkittyvistä tarinoista.

Avain, sateenvarjo, korvakoru, talutushihna, balettitossu, lyijykynä, kullanväriset sakset...

Virkailija katselee kokoelmaa ja miettii: Tavara ei ole vain materiaalia. Yksinkertaisinkin, vähäpätöisinkin ihmisen tuottama tavara on kertomus, sillä se puhuu ihmiskunnan toiveista, tarpeista ja työstä. - -  Esine on ikkuna, sillä kun katson esinettä, joka on näkyvä, näen myös näkymättömän. Se on suunnitelma, tarkoitus ja mieli, ihmisen mieli.

Vaikka Krohn arvio nykymaailmaa kirpeän satiirisesti, hänen huolensa ihmisestä ja ihmiskunnasta huokuu aina myötätuntoa ja toivoa. Romaanin kertoja ymmärtää, että ihmiset tarvitsevat myös tarpeetonta, sellaista kuin leikki, taika, unennäkö. Taide.

Siitä, mikä on leikkiä, alkaa todellisuus, siitä, mikä on unta, syntyy tarmo ja työ, ja kaikki se mikä on kaunista, on elävää, toimivaa ja ikuista.

Kaatopaikoilla todellisuus on toisenlainen. Välistä kertoja ennustaa kuin pyhän kirjan profeetta: Kaatopaikka on totuuden paikka. - - Se, mitä me yritimme hävittää, tulee hävittämään meidät. Se, minkä me hylkäsimme, paljastaa, mitä kerran himoitsimme, mitä teimme, keitä olimme ja mikä on kohtalomme.


KADOTUKSEN  sivumäärä on pieni mutta anti niin runsas, ettei sitä ota haltuunsa vielä toisellakaan lukemisella.

Kronin teksti on viisasta, kaunista ja monimerkityksistä, niin kuin nykykirjallisuuden suureksi klassikoksi luonnehditulta kirjailijalta sopiikin odottaa, ja professori Pirjo Lyytikäisen (s. 1953) avulla siihen löytää vielä lisää ulottuvuuksia.

Esseeteoksessaan Pilviä mailmanlopun taivaalla Lyytikäinen kirjoittaa ennen kaikkea Krohnin 2000-luvun kirjoista mutta nostaa esiin kirjailijan aiempaakin tuotantoa. Lyytikäinen itse kirjoittaa niin selkeää ja kaunista kieltä, että teoriakammoisetkin voivat huoletta tarttua esseisiin.

Lyytikäinen kertoo, kuinka Krohn fantastisten hahmojensa lomassa kuvaa mieluusti esineitä, joihin liittyy monenlaista symboliikkaa ja kulttuurista muistia. Väite todentuu hyvin Kadotuksen esineistön tarkastelussa. En ole kuunaan tullut ajatelleeksi esimerkiksi kynän elämää ja tehtäviä ihmisen ja ihmiskunnan vaiheissa!

Krohnin teosten satiiria, melankoliaa ja niiden yhdistelmiä Lyytikäinen käsittelee paljon ja valaisevasti, ja lisää esimerkkejä löytyy Kadotuksesta. Innostuin myös esseestä, jossa käsitellään inhon estetiikka Krohnin tuotannossa.

Kadotuksestakin löytää kohtauksia, jotka inhottavat. Yksi sellainen on groteski performanssi, jossa Kärpästen rouvaksi (!) itsensä nimennyt alaston, vanha nainen on sulkeutunut puhelinkoppiin raatokärpästen kidutettavaksi. Huomiota kiinnittävät myös romaanin useat kuoleman kuvat ja kuvaukset.

Lyytikäinen tähdentää, että vastenmielisten kuvien viljelyllä on tärkeä tehtävä. Samalla tavalla, kuin voidaan sanoa, että Krohn ei kirjoita fantasiaa vain fantasian vuoksi, on paikallaan muistuttaa,että hänen tarkoituksensa ei ole vastenmielisillä kuvilla vain herättää inhoa ja kauhua vaan panna lukija niiden kautta miettimään hyvän ja pahan kysymyksiä ja pohtimaan maailmaa ja ihmisen tilaa.


LEENA KROHNIN Kadotuksen lukeminen on monella tapaa löytöretkeilyä. Hänen allegorinen ja kaleidoskooppimainen kerrontansa ja monimielinen kielensä tarjoavat runsaasti keksimisen iloa, ja mielihyvää tuottaa myös tekstiin upotettujen kulttuuristen viitteiden havaitseminen.

Lyytikäinen korostaa, kuinka Krohnin kertojanlaatuun kuuluu oleellisena osana tarjota todellisuuteen monenlaisia näkökulmia ja herättää ristiriitaisia tunteita. Samalla Krohn luo arjesta toista todellisuutta. Arki muuttuu karnevaaliksi - usein kitkeräksi, mutta aina ajattelun ja kuvittelun juhlaksi.

Siispä juhlimaan!

Leena Krohn. Kuva Laura Böök