keskiviikko 26. syyskuuta 2018

26. syyskuuta 2018




Tarinoita funkkistuolin ja huopakäärön uumenista


Hannu Väisäsen omaelämäkerrallisen Antero-sarjan päätösosa alkaa terrori-iskulla ja sieppauksella mutta päättyy onnellisesti




Hannu Väisänen: Leimikot. Otava 2018. 288 s.


Leimikot on Hannu Väisäsen (s. 1951) kuudes Antero-kirja ja taitaa olla sarjan päätösromaani monen Antero-fanin harmiksi. Hiukan lohduttaa se, että Väisänen tuskin lopettaa kirjoittamista, on hän siinä määrin kertomisen siunattuun tautiin sairastunut.

Sarja alkoi kirjailijan varhaisvuosiin sijoittuvalla  romaanilla Vanikan palat (2004). Sitä seuranneella Toiset kengät -osalla Väisänen sai Finlandia-palkinnon. Teoksessa Kuperat ja koverat (2010) päästiin seuraamaan Anteron kuvataiteilijaksi opiskelua, ja Taivaanvartijoissa (2013) Antero maalasi kirkkomaalauksia. Elohopeassa (2016) olimme jo Pariisissa, ja Ranskassa ollaan Leimikoissakin.

Uuden romaanin tarinaverkkoa Väisänen kutoo kahden dramaattisen tapahtuman ympärille. Toinen on Pariisin tuhoisa terrori-isku marraskuussa 2015. Toinen, henkilökohtainen, on tapahtunut parikymmentä vuotta aiemmin Anteron palatessa Pariisin-kotiinsa kansallispäivän aattoiltana.

Pariisin terrori-iskua Antero seuraa vanhassa pappilassaan Dordognessa pitkin yötä ja seuraavaa aamupäivää. Hän valvoo lattialla huopaan kääriytyneenä ja kuuntelee huolissaan kaikista mahdollisista tietolähteistään iskun sekavilta tuntuvia vaiheita.

Vuosia aiemmmassa "iskussa" Antero itse joutuu päästämään kaksi afrikkalaistaustaista nuorukaista kotiinsa ryöstöretkelle. Miehet, jotka Antero nimeää Otelloksi ja Monostatokseksi, sitovat hänet hänen viipurilaiseen funkkistuoliinsa, ja siihen vangittuna Antero yrittää kaikenlaisilla tarinoilla saada ryöstäjänsä - ja itsensä - pysymään rauhallisina. Tilanne tuo mieleen Tuhannen ja yhden yön tarinat ja  niiden kertojan Šeherazaden.


VÄISÄSEN VEROISIA tarinankertojia on harvassa. Ei ihme, että kirjailija rakentaa romaaninsa mieluiten siten, että saa tarinoida. Niinpä Leimikotkin koostuu pääosin eriaiheisista muisteluista, pohdinnoista ja tapauskertomuksista. Antero itse on romaanissa sitä mieltä, että  romaanin voi kirjoittaa vaikka mistä näennäisen mitättömästä. Yhdestä herneestä voi kirjoittaa romaanin. Antero tarkentaa, millä konstein:

Tapahtuma-ajan voi jakaa pieniksi yksiköiksi, joista jokainen asetellaan suurennuslasin alle. Tai voi ajatella yksisoluista amebaa romaanin rakenteen mallina, ameban alati vaihtuvaa, joka suuntaan venyvää tukirangatonta muotoa ja valejalkoja, joita voi mielessään venytellä.

Leimikoiden tarinoilla on silti selvä tukiranka, vaikka Dordognessa Anterolta meneekin aikaa välillä päämäärättömään haahuiluun ja Pariisissakin hän joutuu silloin tällöin turvautumaan aasinsiltasiirtymiin. Tarinat itsessään ovat mehukkaita, ja useimmat luvuista voisi jopa nimetä niiden mukaan.

Välillä Antero muistelee joitain edellisten romaanien tapahtumia ja sitoo näin romaanisarjan osia yhteen, mutta pääosin tarinat ovat uusia ja anteromaisen monenkirjavia.

Antero palaa lapsuuteensa ja tekee isänsä kanssa saunavihtoja. Lattialle pudonnut kirja panee hänet miettimään isän exlibriksiä, ja seinille ripustetut irtileikattujen käsien kuvat (luonnokset Kalevala-kuvitukseen) pakottavat hänet Kullervo-tarinan muisteluun. Kun ryöstäjät inventoivat Anteron vaatevarastoa, luvun nimenä voisi olla vaikkapa Muotinäytös, ja lumestakin Antero kertoo vaivatta yhden luvun verran.

Kertominen on Anterolle toinen luonto, mutta kirjallisuudeksi se alkaa muuntua vasta, kun hän saa siihen auktorisoidun luvan. Esikoisromaanin Vanikan palojen syntytarina on lystikäs:

Kun kansikuvia tehnyt Antero innostui kustantamon kesäjuhlien jatkoilla pitämään elämänvaiheistaan loppumattomalta vaikuttavaa esitystä, muuan kustannustoimittaja tokaisi hänelle: Mene ja kirjoita kirja. Antero hiljeni - mutta hänen kirjoituskoneensa alkoi laulaa yötä päivää.


ROMAANIN PÄÄTEEMA on tarinankerronta, mutta merkittävä sivuteema kehkeytyy Anteron lempiohjeesta: Menen aina sinne, missä maailmat kohtaavat.

Pariisin terrori-iskuissa maailmat kohtaavat väkivaltaisesti ja kärsimystä tuottaen. Anteron ja hänen ryöstäjiensä kohtaaminen on siihen verrattuna pieni yhteentörmäys, vaikka jääkin Anteron loppuelämään vaikuttavaksi peruskokemukseksi.

Parhaimmillaan maailmat kohtaavat luvuissa, joissa kuvataan Anteron Länsi-Afrikkaan suuntautuneita "romunkeruumatkoja". Niillä Anteron oli määrä kerätä erään suomalaisen museon suunnittelemaan näyttelyyn esineitä, jotka kertoisivat romun toisesta elämästä. Siis kierrätyksestä.

Leimikoissa esitetään kriittisiä huomioita pakolaiskysymyksestä ja nähdään eurooppalaisen yltäkylläisyyden ja afrikkalaisen köyhyyden räikeä ristiriita, mutta elementissään Antero on päästessään kuvaamaan afrikkalaista torielämää sen kaikessa kirjavuudessa ja aistimellisuudessa.

Kun Antero näki Dantokpan torin Beninissä, hän käsitti, mitä tarkoitetaan kuumalla, kuohuvalla tohinalla, jonka rinnalla Wagnerin oopperat kalpenevat. Mytologia, kulttiesineet, torikeittiöt, maahaudoissa sulatettavasta romuraudasta kohoavat lieskat ja kellertävä savu, laulu, rummut, kylähullut ja ennen kaikkea nauru muodostivat nahkaansa alati luovan kauppapaikan, joka ylitti yllätyksellisyydessään niin sirkuksen kuin kokeilevan eurooppalaisen lavataiteen.

Seppien nuoren apupojan romusta työstämä "kultavaaka" herkistää sekä Anteron että lukijan, ja samalla tuo vaatimaton pikku esine julistaa romaanissa monilla muillakin tavoin ilmenevää käden taitojen arvostusta.


LÄHTÖASETELMIEN VAKAVUUDESTA HUOLIMATTA  Leimikoiden - kuten Väisäsen muidenkin teosten - perussävy on valloittava leikkisyys. Kirjailija löytää tummistakin aiheista aina jotain valon ja ilon säteitä ja huumorin pilkahduksia.

Vaikka Antero on vaikeuksissa, hän suhtautuu tilanteeseen optimistisesti ja ihailtavan itseironisesti, ja juhlahetkinään hän osaa nauttia ja olla haltioissaan. Hänen elämänsä on jatkuvaa löytöretkeilyä, pienten ja suurten asioiden etsimistä ja havainnointia, ja siksi hänen seurassaan ei koskaan tule aika pitkäksi.

Antero ja Hannu Väisänen osaavat ottaa yleisönsä. He ovat griottien sukua.


Hannu Väisänen. Kuva: Paula Kukkonen


maanantai 17. syyskuuta 2018

17. syyskuuta 2018



Kesäpäiviä vääränvärisissä mummiloissa 


Jari Järvelä kirjoittaa kansalaissodasta lasten näkökulmasta



Jari Järvelä: Kosken kahta puolta. Tammi 2018. 200 s.





Kansalaissodan tapahtumia on vuoden mittaan käyty läpi sekä dokumentein että fiktion keinoin. Jari Järvelällä  (s. 1966) on kuitenkin tarjota vielä yksi tuore näkökulma. Hänen uusin romaaninsa Kosken kahta puolta tarkastelee vuoden 1918 tapahtumia niiden keskelle joutuneiden kahden tytön kokemina, tosin epäsuorasti. Niitä nimittäin kertoo kuulopuheinaan ja osin kuvitelminaankin noiden tyttöjen lapsenlapsi seitsenvuotias Jari.

Romaani on vahvasti omaelämäkerrallinen. Eletään kesää 1977, ja Jari tulee kotoaan Kouvolasta Vammalan mummiloihinsa. Vierailu vaatii tiettyjä järjestelyjä, koska Aino-mummi ja Sofia-mummi asuvat kahden puolen koskea eivätkä halua olla missään tekemisissä toistensa kanssa.

Aino-mummi asuu Nälkälänmäessä isänsä rakentamassa talossa. Rakennuksessa ei ole vesijohtoa ja sitä lämmitetään puilla. Sofia-mummi asuu keskustassa palkintopuutarhansa ympäröimässä talossa, jonka hallissa kukkuu käkikello ja salongissa matonhapsutkin ovat ojennuksessa.

Aino-mummin suku on ollut punaisia ja Sofia-mummin valkoisia, ja vaikka molemmat mummit ovat olleet kansalaissodan aikana vasta lapsia, Aino 9-vuotias ja Sofia 13-vuotias, väri ei ole lähtenyt heistä kulumallakaan. Voi hyvin kuvitella, millainen järkytys Jarin äidin ja isän rakastuminen on ollut kummankin perheessä.

Pappoja ei enää ole elossa, joten Jarin mummilapäivät kuluvat paljolti omissa oloissa tai naisten juttuja puolisalaa, "Näkymättömänä Poikana", kuunnellen. Sisko ja vanhemmat serkut puijaavat ja höykyttävät nuorempaansa mennen tullen, ja ärrä-viastakin aiheutuu omat hankaluutensa. Mutta onhan Jarilla välillä kaverinaan Vilho, joka on saanut 1918 reiän mahaansa.


KANSALAISSOTAA MUISTELLAAN mummiloissa hyvin eri tavalla. Ainon perhe on joutunut pakenemaan kodistaan keskelle taisteluja ja pelastunut kuin ihmeen kaupalla. Sofian isättömäksi jäänyt perhe pysytteli Kristallipalatsissaan saaressa ja selvisi sekasorrosta neuvokkuutensa ansiosta.

Kun Nälkälänmäessä kerrotaan Vammalan polton ja taistelujen tapahtumista, sanoja ei siistitä edes lasten kuullen. Karmeat yksityiskohdat kiihottavat sarjakuvia ahmivan ja japanilaista hävittäjälentäjää Saburo Sakaita ihailevan Jarin mielikuvitusta. Niinpä hänen kuvitelmansa Aino-mumminkin kokemista taisteluista vaikuttavat välillä kuin sarjakuvista tai toimintafilmeistä kopioiduilta:

Viuh viuh. Luodit viisti Ainon korvien ohi molemmilta puolilta. Aino ravisteli päätään ja huitoi luoteja kauemmas, ne oli hyttysiä vatsat verta vasta puolillaan.

Sofian luona rumat sanat on kielletty, vaikka Sofiakin on joutunut seisomaan kiväärinpiippu ohimolla ja pelkäämään, että koko perhe ammutaan vinttikätkön kivääreillä. Jarin toisesta mummilasta löytämien taistelurunojen säkeet saavat Sofialta tiukan tuomion: hyi olkoon. Runojen pitäisi olla kauniita. Eikä raadella kuin sudet.

Sota kyllä esittäytyy romaanissa kaikessa raakuudessaan, mutta kun tapahtumia kerrataan yhdeksänvuotiaan ymmärryksellä, ne saavat lapsekkaan pintasilauksen ja ahdistavistakin yksityiskohdista ja kohtauksista tulee siedettävää luettavaa. Kerrontaratkaisu on erinomainen.


LUKEMISTA KEVENTÄÄ myös romaanin huumori. Kuulostaa varmaan kummalliselta, mutta nauroin kirjaa lukiessani välillä ääneen. Traagisista kokemuksistaan huolimatta Jarin mummit ovat myös koomisia, ja muidenkin aikuisten käytöksessä on, ainakin 9-vuotiaan kertomana, monenlaista naurettavaa piirrettä.

Sofia-mummi kinuaa Jarilta kehuja ulkonäöstään kuin teinityttö, ja Nälkälänmäen noitamainen isomummi Johanna nauttii, kun saa pelotella Jaria käärmeillä ja pallosalamilla. Toivo-enon korkeushyppynäytös on maalaiskomediaa parhaimmillaan, ja Jarin uimaan opettamisen käänteet oli pakko lukea uudestaan ja vieläkin uudestaan.

Parasta romaanissa on tietysti sen päähenkilö, välillä Nykysuomen sanakirjaa opetteleva ja mielikuvituskaverinsa kanssa tarinoiva Jari, joka yrittää parhaansa pärjätäkseen isompiensa kanssa ja täyttääkseen aikuisten odotukset. Hän on sinnikko, joka ei lannistu epäreilustakaan kohtelusta ja ohittaa vastoinkäymisensä vahvalla itseironialla.

Järvelä liikkuu Jarinsa maailmassa uskottavasti ja kaikki sen erilaiset tunnut ja tunnelmat tavoittaen. Lapsuutensa ja 70-lukunsa muistavalle romaanissa on runsaasti tunnistettavia ja samastuttavia hetkiä.

Jari Järvelä. Kuva: Markko Taina
Järvelän seitsenvuotiaan päähenkilön maailmaan kuuluvat vahva kuvittelu ja liioittelu, uteliaisuus ja väärinymmärrykset, ihmettely ja kysely. Nuoren Jarin verbaalinen lahjakkuus, kertoo hän sitten sankarimummoistaan tai päivän säästä, on sitä luokkaa, että eihän hänestä voi muuta kuoriutua kuin tuleva kirjailija.

Ikkunan ulkopuolella välkähtää. Ulahdan kuin urkupilli Yoko Tsunon edessä. En kerkeä laskea välähdyksestä kuin YKS ennen kuin ukkonen ärjähtää ja tutisuttaa lattialautoja, hetekat soi symbaaleina. Ikkuna tempautuu tuulessa auki ja lasi helähtää rikki kun kamana iskee seinään. Sade poraa ikkunalautaan ja lattiaan reikiä, verhot piiskaa ilman vereslihalle.


LAPSIKUVAUKSIA nykykirjallisuus tarjoaa kovin vähän. Tässä olisi yksi sellainen ja vielä kahdessa aikatasossa. Jari Järvelän rakenteeltaan ja kieleltään mainio ja sisällöltään moniulotteinen romaani Kosken kahta puolta ansaitsisi ehdottomasti paikkansa syksyn palkintomittelöissä.




perjantai 14. syyskuuta 2018

14. syyskuuta 2018



Kehtolaulu muuttuu kauhunhuudoiksi


Leïla Slimanin romaani on enemmän kuin hyytävä trilleri


Leïla Slimani: Kehtolaulu (Chanson douce, 2016). Suom. Lotta Toivanen. WSOY 2018. 237 s.


Ensin tunnustus: luen harvoin trillereitä. Ranskalais-marokkolaisen Leïla Slimanin (s.1981) romaanista Kehtolaulu kiinnostuin, kun luin, että romaani palkittiin ilmestymisvuonnaan Ranskan arvostetuimmalla kirjallisuuspalkinnolla Goncourtilla ja presidentti Macron nimitti seuraavana vuonna Slimanin Ranskan kulttuurin ja kielen lähettilääksi. Jotain erityistä Slimanin trillerissä täytyi siis olla.

Kehtolaulu on murhatarina, joka alkaa murhan paljastuksella. Pariisilaisessa kerrostalossa on tapahtunut kauheita. Lastenhoitaja on tappanut erittäin raa'asti kaksi hoitolastaan ja yrittänyt surmata itsensäkin. Uhreja kannetaan ambulanssiin, poliisi on eristänyt paikan, ja talon edustalla parveilee uteliaita naapureita.

Miten tilanteeseen on jouduttu? Sitä kirjailija alkaa purkaa täsmällisellä kielellä ja kylmäävän rauhallisesti ja objektiivisesti.


ENSIN ON PERHE, vanhemmat ja kaksi lasta. Isä Paul työskentelee musiikkibisneksessä, äiti Myriam on juristi mutta jäänyt lasten, Milan ja Adamin, synnyttyä kotiin. Äitiys on palkitsevaa, niin hän itselleen todistelee, mutta silti hän alkaa pitkästyä osaansa, ja kun entinen opiskelukaveri tarjoaa hänelle työpaikkaa, alkaa lastenhoitajan etsiskely.

Ei paperitonta, ei liian vanhaa, ei hunnutettua, ei tupakoitsijaa... Paul ja Myriam tietävät, millaista hoitajaa hakevat, mutta tarjolla on vain maahanmuuttajia.

Sitten saapuu Louise, iättömältä vaikuttava, vaalea, nukkemainen nainen, joka jo esittäytyessään lumoaa lapset ja vakuuttaa vanhemmat. Pian hän on kuin "hyvä haltia", joka tekee pariskunnan kodista "täydellisen porvariskodin": hoitaa lapset, laittaa ruuat, tuulettaa ja siivoaa, pesee ja korjaa vaatteet, valmistaa illallisia ja siistii vierailujen jäljet. Muutamassa viikossa Louisen läsnäolosta on tullut välttämätön. 

Jännite syntyy pariskunnan naiivista luottamuksesta ja Louisen arvoituksellisuudesta.

Paul ja Myriam ottavat uudesta huolettomuuden tilastaan kaiken irti, omistautuvat uralleen, laistavat perhe-elämästä ja luovuttavat kotona yhä enemmän Louisen hoidettavaksi. Louisen avulla he voivat ryhtyä herrasväeksi.

Lukija on kuin tulisilla hiilillä, kun Louisen täydellisyys ja hillitty käyttäytyminen alkavat rakoilla. Esiin työntyy piirteitä, jotka yllättävyydessään ja ristiriitaisuudessaan selvästikin enteilevät pahaa. Jopa Louisen huolitellut kynnet ja piparkakkukaulus antavaa aavistaa jotain epämiellyttävää tapahtuvan.

Slimani avaa Louisensa luonnetta ja motiiveja erittäin taidokkaasti. Louisen vihamielisyys vilahtaa aluksi kuin puolivahingossa, mutta vähitellen välähdyksistä kasvaa kokonaisia kohtauksia, joissa lastenhoitaja leikin ja salaisuuksien varjolla muuttuu harkitun pahansuovaksi.


TAVANOMAISESTA MURHATARINASTA Kehtolaulu eroaa vahvassa psykologisuudessaan ja yhteiskunnallisuudessaan. Sitä mukaa kuin kirjailija paljastaa Louisen yksityiselämää, paljastuu myös hänen totaalinen sosiaalinen ja taloudellinen nollatilansa. Hänen ainoa elämänsä on hänen työnsä; jos se häneltä otetaan, hänelle ei jää mitään.

Slimani kurkistaa syvälle päähenkilönsä "hännystelijänsieluun" ja nostaa näkyville kaikki ne nöyryytykset, joita Louisen on pakko jatkuvasti sietää. On miellytettävä ja mielisteltävä, oltava näkymätön mutta täydellinen, alistuttava hyväksikäyttöönsä ja oltava kaikesta kiitollinen, kannettava vaiti vihansa ja kateutensa. Häntä vaivaa tunne, että hän on nähnyt ja kuullut liikaa toisten yksityisyyttä, sellaista yksityisyyttä, jollaista hänellä itsellään ei ole koskaan ollut.

Kehtolaulun Pariisi ja Ranska ovat tylyjä paikkoja osattomille. Slimanin Pariisin talvisissa puistikoissa ei ole rakastavaisia vaan maailman hylkäämiä ja murjomia hytiseviä harhailijoita ja afrikkalaismekoissa talvipakkasella kulkevia hoitajia lapsiarmeijoineen. Romaanin ympäristökuvaus on yhtä kylmäntarkkaa kuin henkilökuvaus.

Silmään pistävät romaanin terävät vastakkainasettelut. Louise osaa käsitellä vieraiden lapsia mutta omaan tyttäreensä hänellä ei ole mitään siteitä. Myriam on itse maahanmuuttaja, mutta ei halua talouteensa pohjoisafrikkalaista. Hän on ollut aina kiinnostunut raaoista rikoksista ja toimii paraikaa tappoon syyllistyneen nuorukaisen puolustusasianajajana tunnuslauseenaan: Meidän tulee osoittaa, että tekin olette uhri. Mutta miten mahtaa määrittyä uhrius hänen oman perheensä tragediassa?


POIKKEUKSELLISEN MIELENKIINTOISEN romaanista tekee se, että mikään ei ole miltä näyttää. Slimanin kerrontatapa vuoroin paljastaa ja kätkee, sanoo suoraan ja vaikenee. Lauseet vaikuttavat toteavilta, mutta ne ovat piilomerkityksillä ladattuja. Suomentaja Lotta Toivanen tavoittaa hienosti Slimanin tekstin kriittiset vihjaukset ja ironiset sävyt.

Kehtolaulun henkilöt eivät ole hyviä tai pahoja, eivät sympaattisia mutta eivät sietämättömiäkään. Lastenhoitaja tekee pahaa, mutta onko hän pohjimmiltaan paha? Perheenjäsenet ovat säälittäviä mutta hekin jollain tapaa turmeltuneita. Ymmärrät tai ainakin yrität ymmärtää heitä kaikkia, sillä Slimanin henkilöissä on piirteitä, joita tunnistat itsessäsi, halusit tai et. Kun henkilöt ovat ympäristönsä tuotteita, kenet pitäisi asettaa vastuuseen?

Leïla Slimanin  Kehtolaulu ei totisesti uneta vaan ravistelee ja kovistelee purevalla tyylillään, hämmentävillä henkilökuvillaan ja avoimeksi jäävillä kysymyksillään. Aika hyvin trilleriltä.


Leïla Slimani. Kuva: Catherine Hélie / Editions Gallimard








keskiviikko 5. syyskuuta 2018

5. syyskuuta 2018



Kolme sisarusta lasitehtaan varjossa 


Tommi Kinnusen Pintti on koskettava yksilö- ja yhteisökuvaus sodanjälkeisestä Suomesta


Tommi Kinnunen: Pintti. WSOY 2018. 292 s.




Alussa on joki, Jussi ja liukas, pyöreä kivenmurikka. Jussi on pantu perkaamaan joesta kiviä kartanonväen veneilyn tieltä. Kivenpyörittäjän kylästä ei ole kyse, vaikka vähälahjaisessa Jussissa ja Heikki Turusen romaanin nimihenkilössä onkin yhtäläisyyksiä. Tommi Kinnusen (s. 1973) kolmannessa romaanissa Pintti eletään jälleenrakennuksen vuosia Nuutajärven lasikylää muistuttavassa kyläyhteisössä.

Kinnusen aiemmissa romaaneissa Neljäntienristeys (2014) ja Lopotti (2016) tapahtumat sijoittuvat pitkälle aikavälille, mutta Pinttiä mainostetaan kolmenpäivänromaaniksi.

Romaani kyllä rakentuu kolmen päivän ja samalla kolmen keskushenkilön varaan. Kesätorstain 1949 tapahtumissa keskiössä on Tyynelän sisaruksista vanhin Jussi, tammikuisena tiistaina 1950 näkökulma on Helmin ja lopuksi syystorstaina 1951 Railin. Tarina etenee  kuitenkin kronologisesti, ja sisarusten käyttäytymistä ja näkemyksiä valaistaan takaumin. Romaanin rakenne on selkeä ja toimiva.


ERILAISUUS ja poikkeavuus ovat Kinnusen romaanien vakioaineistoa. Niin nytkin. Jo koulussa muista jälkeenjääneellä Jussilla on hitautensa lisäksi myös epilepsia, joten terveiden miesten töihin hänestä ei ole, mutta yhtä ja toista hänkin tehtaalla toimittaa, tosin monesti kiusanteon ja pilkan saattelemana.

Jussi kuitenkin havainnoi ympäriltään monia asioita tarkemmin kuin muut, erottaa yksityiskohtia ja viljelee sananmukaisestikin kauneutta. Jos ärsykkeitä on liikaa, hän hermostuu ja hätääntyy. Aurankukkaniityn vastakohdaksi Kinnunen maalaa Jussinsa mielikuviin hirveän täytemaan ja  avaa samalla romaaninsa nimen merkityksiä:

Jussi sulkee silmänsä ja näkee mielessään veristen hiirien nousevan rantatöyräästä. Maaston tasaamiseksi tehtaalta on ajettu jokirantaan hevoskuormittain pinttiä, lasinpuhalluksessa syntynyttä rikkinäistä jätelasia, ja hänen ajatuksissaan sen terävät reunat repivät kiipeävien eläinten nahkan riekaleiksi. Siksi maan kätköstä nousevat jyrsijät ovat tuskaisia, viilleltyjä ja verisiä.

Sisaret pitävät veljestä huolta parhaansa mukaan, mutta heillä on omat taakkansa ja synkät hetkensä heilläkin. Helmin tulevaisuuden muuttaa yksi uuden kodin kattolauta, ja Railin elämään on lyönyt lähtemättömän leiman hänen Helsingissä olonsa.

Raili lajittelee ihmiset kolmeksi joukoksi. Muutosten keskellä osa katsoo eteenpäin ja korvaa vanhan uudella.  Osa kaipaa entistä ja yrittää säilyttää kaiken vanhan. Kolmannet seisovat menneen ja tulevan välissä ja elävät päivän kerrallaan. He ovat ihmisistä onnellisimpia, ajattelee Raili. Omissa oloissaan pysyttelevää Helmiä hän pitää säilyttäjänä, ja vapauttaan yli kaiken vaalivan itsensä hän luokittelee eteenpäin katsojaksi. Jussin sisin on kaiketi sisarillekin arvoitus.


KINNUNEN kuvaa henkilöitään realistisesti. Ihmisissä on parempia ja pahempia, mutta heillä on syynsä olla sellaisia kuin ovat ja kaikki he ovat inhimillisiä olentoja.

Romaanin henkilökuvaus on niin vahvasti myötäelävää, että sisarusten ajatuksiin ja tunteisiin uppoaa ehdoitta ja empatialla. Kirjailija seuraa henkilöiden mielenliikkeitä psykologin tarkkuudella mutta kuvaa niitä lyyrikon ottein.

Helmille suru on synkkä eläin, musta koira tai kissa, joka saapuu yllättäen ja alkaa seurata, ja äkkipikaisen Railin viha on kuin luonnonvoima, hottentottimaan purkautuva tulivuori tai isän kirjeiden kuvailema kiehuvaa vettä suihkuttava lähde, jota ei käy tukkiminen eikä patoaminen.

Yksilötarinoiden rinnalla romaanissa kulkee suurempi tarina maasta ja kansasta sodan ja jälleenrakennuksen oloissa. Rintamatapahtumiin Kinnunen ei puutu, mutta naisten sodanaikainen yhteisöllisyys, samaan hiileen, tai tässä tapauksessa sulaan lasiin, puhaltaminen saa sitäkin voimallisemman, melkein haltioituneen kuvauksen.

Kun sodan fyysisesti ja psyykkisesti särkemät miehet tulevat takaisin, roolit palaavat taas entiselleen. Naiset, jotka sodan aikana tekivät kaikki kotirintaman työt, joutuivat vanhaan rooliinsa, vähempiarvoisiin ja pienempipalkkaisiin naisten töihin. Samalla hytistä, lasitehtaan toiminnan sydämestä, katoaa remakka yhdessätekemisen henki ja yhteinen onnistumisen ilo.

Kun isännät vaihtuivat, työelämä muuttui muutoinkin. Työn mittarina ei enää ollut lasi ja sen kauneus, vaan nopeus ja määrä, kirjoittaa Kinnunen ja taitaa viitata muuhunkin kuin sodan jälkeiseen aikaan.


SAMALLA HARTAUDELLA kuin yksilöitään Kinnunen kuvaa myös koko pienyhteisöään. Pintissä havainnollistuu hyvin sodanjälkeisen tehdaskylän henki ja sen asukkaiden työt, askareet, ihmissuhteet ja hierarkia.

Lasikylän elämästä lukiessa löydän tavan takaa itseni muistelemasta, kuinka elämä kulki sodan jälkeen pienellä paperiteollisuuspaikkakunnalla. Muistan yhtiön höyryävän pyykkituvan ja yhteissaunat, betonilattioilla kolisevat sinkkisangot ja alastomien naisvartaloiden hurjat rivistöt valtavilla lauteilla. Muistan työläisten osuuskaupan ja herrojen osuusliikkeen, tuoreen kutterinpurun tuoksun puolivalmiissa rintamiestalossa ja tehtaan isännöitsijän valkoisen huvilan ja haravoidut hiekkakäytävät...

Tommi Kinnunen. Kuva: Jussi Vierimaa
Toisaalta Kinnunen tarjoaa mahdollisuuden oppia myös ihan uutta, sukeltaa lasintekemisen outoon ja eksoottiselta tuntuvaan maailmaan, työvaiheisiin, materiaaleihin ja mahdollisuuksiin.

Kinnusen perusteellisuus on ihailtavaa. Oudoistakin termeistä selviää kompastumatta, ja vain retkeily tehdasrakennusten sokkeloissa käy joskus turhan työlääksi, niin että aloin kaivata tuekseni edes jonkinlaista kartantapaista vaikka Nalle Puhin sisäkansipiirrosten tapaan.

Lasintekoon liittyvän sanaston metaforinen hyödyntäminen onnistuu Kinnuselta hyvin. Kuvakieli avautuu helposti mutta ei vaikuta liian tavanomaiselta, ja aforistiset tiivistelmät tarjoavat Kinnusen varmaotteiseen kerrontaan sopivia hidastuksia ja ajatustaukoja.

Kinnunen on kirjailijana kuin romaaninsa vanha Huber, lasiupokkaiden muovailija: Liikkeet ovat varmat, työ tuttu, mutta siltikään ajatus ei harhaile, vaan tekijä on koko ajan tietoinen liikkeittensä tarkoituksesta.

 - - siitä erottaa mestarin: osaaja tietää mitä tekee, mutta mestari ymmärtää työn päämäärän.