lauantai 29. huhtikuuta 2017

29. huhtikuuta 2017




Hannu Väisänen ja Pirkko Saisio ilon apostoleina


Hannu Väisänen (teksti ja kuvat): Esi-isät. Otava 2017. 171 s.

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju Nonna. Kuv. Remu Välisaari. Siltala 2017. 194 s.



Kaikki synnintuntoiset, ottakaa vastaan Hannu Väisäsen tarjoama armahdus! Uuden kirjansa Esi-isät saatesanoissa Väisänen kyllä tunnustaa, että ihmiset ovat jossain määrin mahdottomia, he mukiloivat toisiaan, varastelevat, juopottelevat, kavaltavat kassan, harjoittavat orjakauppaa, riitelevät rajapyykeistä, syövät enemmän kuin kupu kestää jne.

Mutta, hän jatkaa, ihmisiä toruttaessa unohdetaan todelliset syylliset. Unohdetaan esi-isät, nuo toisiaan tyrkkivät henkiolennot, joita ihmisten kuuluisi kumartaa. He ovat se likainen sammio, josta ihmiset ammentavat heikkoutensa. Vikapäitä ovat siis huonot esi-isät, joista ihminen ottaa mallia, niin kuin on aina ottanut ylemmistään.

Väisänen on ottanut tehtäväkseen paljastaa kertomuksin ja kuvin, millaisia nuo Esikartanonsa rinteillä asustelevat, palvontaa vaativat esi-isät oikein ovat. Joukosta löytyy rehvastelevaa tyrannia, syntymähumalaista hyppyheikkiä, noituutta harrastavaa ikuista impeä, muodokasta livertelijää, öljyihinsä uppoavaa puuhanaista ynnä muita enemmän tai vähemmän epäkelpoja esimerkkitapauksia.

Toki joukkoon mahtuu myös myötätuntoa herättäviä reppanoita ja jokunen ihan kelpo hyviskin. Ja kaikilla on tietysti oma osuva nimensä ja mielikuvituksellinen hahmonsa aina Esikartanon huipulla asustelevaa Savu-setää myöten (josta minulle tuli jostain syystä mieleen Mooses laintauluineen).

Hannu Väisänen. Kuva: Paula Kukkonen

ESI-ISÄT on luokiteltu aikuisten kirjoihin, mutta sitä kyllä sopii lueskella lapsillekin. Kirjan sankareiden ulkoinen olemus on varmasti pientenkin mieleen, ja Väisäsen kertomina heidän muhinointinsa ja kahinointinsa pelkästään naurattavat.

Vaikka useimmat kertomukset toimivat yksinäänkin, Väisänen on viritellyt joitain juonilankoja myös kertomuksesta toiseen. Niinpä kehottaisin lukemaan tarinoita kirjan järjestyksessä. Hitaansorttisen alun jälkeen tarinoiden tempo kiihtyy, eikä pitkästymisestä ole huolta.

Aikuinen lukija nauttii Väisänen mielikuvituksellisten tarinankertojan- ja kuvittajantaitojen lisäksi kirjan kielestä ja siihen sisältyvästä hyväntahtoisesta huumorista. Lisäksi on hauska miettiä esi-isien mahdollisia esikuvia.

Taiteilija on itse viitannut itämaisten alkuperäiskulttuurien suuntaan. Kun kirjan kuvista tulee mieleen Väisäsen taannoinen Kalevala-kuvitus (1999), rivien välistä alkaa pilkottaa myös suomalainen kansanperinne, ja jonkinlaista sukua esi-isät voivat olla myös kreikkalaisen jumaltaruston itseriittoisille sankareille.

Mutta on Väisäsen Esi-isissä myös vinkkauksia nykymenoon, sekä ruohonjuuritasolle että vallan käytäville. Yksi suosikkikertomuksistani on luku, jossa kerrotaan kumouskomerosta. Siinä Väisänen päästää välillä myös runosuonensa valloilleen:

                 Et riistäjääsi kumarra.
                 Et kiusaajalles aherra.
                 Ja barrikadit korkeat
                 kätesi kohta kasaavat.
                 Nyt suureen ääneen laulakaa:
                 Oi, esi-isät, varokaa!



PIRKKO SAISION kirjassa Spuuki Spaidermän ja raju Nonna laulut ovat toisenlaiset. Nelivuotias tyttärenpoika vetäisee rankan uudenvuodenpäivän päätökseksi räpin, joka alkaa:

    Elämä on! Elämä on! Elämä on!
    Nuuskamuikkunen soittaa torvea kovaa
    ja Muumipeikko pieraisee!
    Haisee, haisee, haisee,
    haisee hirveästi!

"Spuuki" on kokoelma sattumuksista ja keskusteluista, joita tapahtuu ja käydään, kun isoäiti, italiaksi nonna, viettää aikaa lapsenlapsensa kanssa. Kirjan alussa Saisio kertoo juttujen alun perin ilmestyneen facebookissa, mutta kun lukijat alkoivat ehdottaa tarinoiden kokoamista kirjaksi, Saisio ryhtyi tarvittaviin muokkaus- ja järjestelytoimiin. Hyvä, että ryhtyi. En ole aikoihin lukenut yhtä hauskaa ja sydämeenkäypää kirjaa.

Kokoelman ensimmäinen muistiinpano on joulupäivältä 2013. Varsinainen päähenkilö on kolmivuotias ja ihmettelee isoäitinsä apinanpiirustustaitoja (tulkitkaa miten parhaaksi koette): Oletko sä jo koulussa?

Viimeinen merkintä on uudenvuodenpäivältä 2017. Kuusivuotiaalta tulee tekstari Madeiran-kodissaan viipyville isoäideille: Iloitsen Suomea mutta iloitsen myös Nonnaa ja Honksua ( Pirjo Honkasalo). - Voiko vastaanottajien uusi vuosi ja Suomen juhlavuosi enää paremmin alkaa!

Kolmen vuoden aikana Spaidermän ja Nonna ehtivät touhuta ja pohtia monenlaista maan ja taivaan väliltä. Oppimista tapahtuu molempien elämässä. Isoäiti pääsee yhä syvemmälle lastenkulttuurin saloihin, ja lapsenlapsi keksii yhä hienovaraisempia keinoja isoäidin manipulointiin. Yhteiselo monipuolistuu ja rikastuu, ja  samalla kehittyvät osapuolten kielen ja ajattelun taidot. Oman lisänsä ihmissuhdekuvioon tuo pikkusiskon maailmaantulo.


Pirkko Saisio. Kuva: Laura Malmivaara
KIRJAN TEKSTIT rakentuvat kaskujen tapaan ja päättyvät yleensä yllättävään iskurepliikkiin. Se voi olla huvittava mutta muistuttaa myös mietelmää. Saisio pitää huolen siitä, että tempon ja rytmin muutosten lisäksi myös tunnelmat vaihtelevat, vaikka pääosin edetäänkin riemukkaasti.

Itse lueskelin kirjaa vähitellen ja suosittelen tapaa muillekin. Hyvää mieltä riittää pitemmäksi aikaa, ja jää tilaa muistella vastaavanlaisia tapahtumia omasta elämänpiiristään. Oi, sitä luovuuden määrää ja laatua! Minne se katosi?

Samalla ymmärtää, että ainutlaatuiset lapsemme ja lastenlapsemme ovat kaikki kuitenkin hyvin samankaltaisia. Kirjaan liitetty Remu Spaidermän-Välisaaren kuvitus tuntuu sekin erittäin tutulta. Tuollaisia taideteoksiahan meillä on kaappi täynnä!

Äitienpäivän lähestyessä Spuuki Spaidermän ja raju Nonna varmasti löytää tiensä monen äidin ja isoäidin lahjapakettiin. Mieleeni kuitenkin juolahti, että sitä sopisi kokeilla myös lastenhoitoalan tenttikirjaksi. Kehityspsykologian vaiheita tulisi kerrankin eteen hauskasti ja tositilanteina.












tiistai 18. huhtikuuta 2017

18. huhtikuuta 2017





Tällaista on olla nainen 

Alice Munro on naisten elämän kuvaajana häikäisevän hyvä


Alice Munro: Jupiterin kuut (The Moons of Jupiter, 1982). Suom. Kristiina Rikman. Tammi 2017. 317 s.



  - Minulla on uusi teoria naisten elämästä. Minusta oli aina niin epäreilua millä tavalla asiat tapahtuivat heille.
  - Mitkä asiat?
  - No se miten heidän täytyy elää miehiin verrattuna. Etenkin ikääntyvien naisten. Katso nyt itseäsi. Ajattele millaista elämäsi olisi voinut olla jos olisit mies. Millaisia mahdollisuuksia sinulla olisi ollut. Tarkoitan seksuaalisia mahdollisuuksia. Voisit aloittaa kierroksen alusta. Miehet voivat. Niin käy romaaneissa ja niin käy elävässä elämässä. Miehet rakastuvat nuorempiin naisiin. Miehet haluavat nuorempia naisia. He menevät uusiin naimisiin, saavat uusia lapsia, uusia perheitä.

Uusin Alice Munro -suomennos  Jupiterin kuut on nobelistin  neljäs novellikokoelma vuodelta 1982, mutta sen kertomukset ovat kuin juuri kirjoitettuja. Alice Munro (s. 1931) kirjoittaa naisista ja heidän sielunelämästään aina yhtä tunnistettavasti, terävästi ja myötäeläen.

Enkä tarkoita myötäelämisellä minkäänlaista ulkoapäin osoitettua ymmärtämystä, sääliä tai lohduttelua vaan kuvattavan asemaan asettumista ja niin intensiivistä eläytymistä, että lukijan on mahdoton jättäytyä sivustakatsojaksi.


KOKOELMAN NAISISTA  useat ovat vähintään neljänkymmenen tietämissä. Heillä on takanaan rikkoutuneita suhteita ja monilla avioero. Lapset, jos heitä on, aikuistuvat hyvää vauhtia, ja monet ovat jo omilla teillään. Naisilla on ammatti - usein he ovat kirjailijoita -, ja taloudellisesti he tuntuvat pärjäävän vähintään kohtuullisesti. Heillä on siis vihdoin omaa aikaa ja mahdollisuus tehdä elämästään mieleisensä, mutta projekti ei vain onnistu. Miksei?

Munron naisten elämä on aina tavalla tai toisella kytköksissä miehiin, elivätpä he naimisissa, irtosuhteissa, yksin jätettyinä tai jättäjinä. Heidän olemisensa ja käsityksensä itsestään määrittyy kokonaan miehen kautta. Ja mies näyttää hyvin tietävän, millainen valta hänellä on naiseen ja erityisesti vanhenevaan naiseen!

Mies voi unohtaa kaiken hienotunteisuuden ja käyttäytyä naista kohtaan täysin piittaamattomasti, kuten tapahtuu alun lainauksessa novellista Bardon bussi. Novellissa Kesän loppu eronnut ja uuden suhteen itseään nuoremman miehen kanssa aloittanut kahden tyttären äiti viettää epätoivoisia hetkiä peilin edessä katsellessaan vanhenevaa ruumistaan ja miettiessään miehen äskeistä repliikkiä veltoista olkavarsista.

Veltot käsivarret - miten niitä voi treenata? Mitä voi tehdä? Nyt hän joutuu maksamaan ja mistä? Turhamaisuudesta. Tuskin. Vain siitä että hänellä on joskus ollut miellyttävän sileä iho, ja hän on laskenut kaiken sen varaan; luottanut hiusten ja olkapäiden ja rintojen tehoon. Jos sitä ei osaa lopettaa ajoissa, jos ei tiedä mihin turvautua sen sijaan, antautuu alttiiksi ylenkatseelle.


ITSEPETOS, yksi novellien teemoista, on naisen kuin naisen helmasynti. Myös älykkäät ja ja itsetietoiset naiset käyttäytyvät Munron teksteissä naurettavasti ja huijaavat surutta itseään.

Levää-nimisen tarinan Lydia luottaa ihmistuntemukseensa ja päättelykykyynsä, mutta muuttuu typeräksi ja avuttomaksi pohtiessaan, miksi välit miesystävän kanssa menivät solmuun. Hän haaveilee suojavarustuksesta, joka turvaisi hänelle häiriöttömän elämän. Mutta sitä odotellessa hän olisi milloin iloinen, milloin allapäin. "Milloin mitäkin", sanottiin hänen lapsuudessaan kun puhuttiin ihmisistä jotka eivät parantuisi.

Joskus parisuhteen vinksahtanut todellisuus raottuu vain lukijalle, joskus päähenkilö itsekin näkee koko elämänsä äkkiä uudessa valossa. Esimerkiksi novellin Onnettomuus Frances-nimiselle musiikinopettajalle kirkastuu yllättäen vuosien päästä, miten hänen avioliittonsa perustuu kaikki esteet ylittäneen rakkauden sijasta pelkälle sattumalle. Mutta minkäs enää teet. On vain jatkettava ja tyydyttävä tilanteeseen.

Välistä tekee mieli huutaa novellien naisille: Älkää ihmeessä antako kohdella itseänne noin! Sitten taas ymmärtää heidän suunnattoman kaipuunsa tulla hyväksytyiksi ja olla edes hetken aikaa rakastettuja. Tekee mieli halata heitä ja nauraa heidän kanssaan itsetilityksistä pilkahtelevalle itseironialle. Tämmöisiähän me olemme, pakko tunnustaa.

Sitä paitsi Munro huolehtii kyllä siitä, että hänen sankarittarinsa kuitenkin selviävät kolhuistaan tolkun elämään.

Bardon bussin minäkertoja järkeilee katukahvilassa jo alun alkaen ohimeneväksi ymmärtämäänsä suhdetta ja tulee siihen tulokseen, että on olemassa raja surkeudelle ja hämmennykselle, jonka kestää rakkauden takia, aivan kuin on olemassa raja sotkulle, jota voi sietää kotonaan. Sitä ei tiedä etukäteen, mutta tilan tunnistaa kun sen saavuttaa.

Hän jatkaa: Tältä tuntuu kun lopulta antaa periksi. Tuska nuolaisee vaivihkaa juuri kun sitä ei odota. Sitten tulee keveys. -- Se on oma outo nautintonsa, ei itsetuhoinen eikä pahansuopa mielihyvä, ei mitään henkilökohtaista. Tuottaa odottamatonta mielihyvää nähdä, ettei suunnitelma olisi voinut onnistua ekä rakenne olisi kestänyt --.


TOKI  Munron naisilla on myös kahdehdittavat luonteenpiirteensä. He ovat rohkeita. He uskaltavat nauttia, riskeerata, olla varomattomia ja riippumattomia. Mutta piittaamattomia tai ilkeitä he eivät ole. He ovat luotettavia ystäviä ja miellyttäviä seuralaisia. Paras todiste naisten välisten suhteiden säilyvyydestä ovat kahdeksankymmentä vuotta toisensa tunteneet rouva Cross ja rouva Kidd, jotka ajelevat pyörätuoleillaan pitkin hoivakodin käytäviä ja pitävät kiitettävästi huolta nuoremmistaan.

Taitavaa ihmiskuvausta kehystävät novellien elävästi kuvatut miljööt ja interiöörit. Vierailu- ja ruokailutilanteet ovat Munrolle luonteenomaisia kohtaamistapoja ja sopivatkin hyvin erilaisten ihmissuhteiden peilaamiseen. Maaseutukuvauksiin Munro ujuttaa luonnonhavaintojen oheen usein jotain mystistä ja jättää sen viisaasti selittämättä.

Munron novellit rakentuvat kuin itsestään ja resonoivat keskenään niin, että lukuvaikutelma tuntuu hyvin kokonaisvaltaiselta. Kokoelman päätösnovellissa, niminovellissa Jupiterin kuut, tiivistyy onnistuneesti novellien pääteema kosketuksen ja yhteyden tärkeydestä kaikenlaisissa ihmissuhteissa.

Matkalla sairaalaan isänsä luokse minäkertoja tapaa tyttärensä ja tämän asuinkumppanin ja ymmärtää yhdestä käsivarsikosketuksesta nuorten välillä risteilevät tunteet ja samalla oman nykyisen paikkansa elämäksi sanotussa asetelmassa. Lapsenlapset eivät olisi saaneet minua tuntemaan itseäni vanhemmaksi kuin se että näin tyttäreni koskettavan miestä - poikaa - tuolla tavalla.

Ajatus yhteydenpidon merkityksestä ja vääjäämättömästä päättymisestä jatkuu kertojan ja hänen vakavasti sairaan isänsä kohtaamisissa. Munro ei kirjoita sitä näkyville vaan kätkee sen henkilöidensä dialogiin, kuin leijumaan ilmaan. Monitulkintainen tarina jää auki ja lukija mietteisiinsä.

Viisas ja kaunis päätös monenlaisia tunteita herättävälle kokoelmalle. - Kiitos, Alice Munro. Kiitos, Kristiina Rikman.

Alice Munro. Kuva: Jerry Bauer

perjantai 14. huhtikuuta 2017

14. huhtikuuta 2017




Elämää onnellisten maassa


Salakuljetetut novellit paljastavat pohjoiskorealaisen perhearjen kaikessa kauheudessaan


Bandi: Syytös. 7 kertomusta Pohjois-Koreasta. Suom. Raisa Porrasmaa. S&S 2017. 189 s.



Pohjois-Koreaa koskevat uutiset eivät ole viime aikoina luvanneet hyvää kummallekaan puolelle tarkoin vartioitua rajaa. Silti rajan sisäpuolella kansan viestitetään olevan tyytyväistä ja onnellista. Juuri nyt kansalaiset valmistautuvat viettämään suurinta juhlapäiväänsä. Maan perustajan Kim Il-sungin syntymästä on kulunut 15. huhtikuuta 105 vuotta.

Mikään ei näytä muuttuneen sitten maan perustamisen. Nykyinen johtaja Kim Jong-un jatkaa vallanpitoa isänsä Kim Jong-ilin ja isoisänsä Kim Il-sungin malliin, ja kansa ylistää yhteen ääneen johtajiensa rakkautta ja "järjestelmällistä" huolenpitoa.


PROPAGANDAA Pohjois-Koreasta on kyllä ollut saatavilla, mutta oletteko lukeneet pohjoiskorealaista kaunokirjallisuutta? Nyt sitä on tarjolla.

Salanimellä Bandi (Tulikärpänen) on vastikään ilmestynyt suomeksi seitsemän kertomuksen kokoelma nimeltään Syytös. Kustantaja ilmoittaa, että vuonna 1950 syntynyt kirjailija asuu edelleen Pohjois-Koreassa eikä perhesyistä voi ajatella pakoa.

Salakuljetetut kertomukset ovat tietysti herättäneet suurta huomiota eri puolilla maailmaa. Suomennoksen on tehnyt Raisa Porrasmaa ranskan kielestä. Lauserakenteissa on mielestäni paikoin sorvaamisen varaa, ja sisäkertomukset ja juonen mutkat saattavat nekin hidastaa lukemista. Lukukokemus on kuitenkin antoisa. Sisällön lisäksi on kiinnostava nähdä, millaiset ovat pohjoiskorealaisen novellistin rakenneratkaisut ja tyylikeinot, miten toimii esimerkiksi luontosymboliikka.



KERTOMUKSET SIJOITTUVAT (kansipaperitiedoista poiketen) pääosin maan perustajan Kim Il-Sungin (1912-1994) valtakaudelle. Kaksi kertomuksista on kirjattu syntyneeksi 1995, mutta silloinkin elettiin vielä Suuren Johtajan kuoleman jälkeistä kolmen vuoden suruaikaa. Hänen poikansa Kim Jong-il otti vallan vastaan virallisesti vasta 1997.

Syytöksen tarinoissa tarkastellaan tavallisten pohjoiskorealaisten ihmisten ja perheiden kohtaloita. Totalitarismin otteesta on toki kirjoitettu kaunokirjallisuutta Euroopassakin, mutta yleensä vasta järjestelmän romahdettua. Syytöksen kertomukset sen sijaan vaikuttavat tänäkin päivänä reaaliaikaisilta.

Kokoelma näyttää lähietäisyydeltä, millaisia ihmisiä diktatuuri synnyttää. Eriarvoisuus on räikeää. Kertomuksista käy hyvin ilmi, kuinka elintaso ja lasten tulevaisuus ovat kiinni siitä, mille askelmalle puolueen hierarkiassa sattuu pääsemään. Jos puolueuskollisuudessa tapahtuu pienikin rike, siitä seuraa sukupolvet ylittävä rangaistus.

Välistä mieleen tulee Kafkan tuotanto. Absurdissa avausnovellissa Aaveiden kaupunki kaksivuotias lapsi pelkää suuria seinäjulisteita, joissa on Marxin ja Kim Il-sungin kuvat. Kun pienokaisen pelot paljastuvat, kasvatuksessaan epäonnistunutta perhettä odottaa karkotus pääkaupungista aina viimeiseen määränpäähän, joka oli niin kaukana, että tuntui kuin oltaisiin ulkomailla. Novellin musta huumori naurattaa ja hirvittää.


ALITUISEN TARKKAILUN ja ilmiantojen ilmapiirissä ihmiset eivät enää uskalla luottaa kehenkään. Aviopuolisot salailevat asioita toisiltaan, naapuri kantelee naapuristaan, vanhemmat pelkäävät lastensa ylittävän sallitun ja kielletyn rajoja ja aiheuttavan katastrofin koko perheelle.

Jatkuvassa pelossa eläminen johtaa traagisiin seurauksiin: joku paljastaa hermostuksissaan itse itsensä, toinen lähtee perheineen henkensä kaupalla pakomatkalle, kolmas tulee hulluksi, ja neljäs kääntää aseen piipun omaan päähänsä.

Parhaiten farssissa pärjäävät ne, jotka alistuvat rooliinsa, oli se mikä tahansa. Mitä paremmin onnistut "sujahtamaan [näytelmän] henkilön nahkoihin", sitä paremmassa turvassa olet.

Novelli Näytös on vakuuttava esimerkki elämän näytösluontoisuudesta. Suuren Johtajan muistoalttarin ääressä parveilevat ihmiset käyttäytyvät täysin järjenvastaisesti, parkuvat ja vaikertavat Rakkaan Isän perään, vaikka perheen oma isä viruu poliittisten vankien leirillä ja perhe on nälkään kuolemaisillaan.

Novellissa Pandemonium (helvetin pääkaupunki) asetelma on päinvastainen. Siinä Kim Il-sungin seurueen autokyytiin pakotettu kovia kokeva, hätääntynyt isoäiti joutuu radioon ja televisioon todistuskappaleeksi niistä "onnellisista naurun purskahduksista", jotka kohoavat ilmoille Suuren johtajan valtavasta rakkaudesta kansaansa kohtaan. Monitasoisessa kertomuksessa törmäävät vaikuttavasti vallanpitäjien kylmä laskelmointi ja vähäosaisen vanhan pariskunnan lämmin yhteiselämä.


KOKOELMAN PÄÄHENKILÖT eivät nouse perinteisten sankarien tapaan taistelemaan näkyvästi pahaa vastaan. Sellainen on vallitsevassa järjestelmässä mahdotonta. Bandille riittää, että he eivät mene mukaan toistensa vahtimiseen, alistamiseen, syyllistämiseen ja nöyryyttämiseen.

Lämpimimmin novelleissa kuvataan huonoimpaan asemaan joutuneita ihmisiä, jotka tekevät parhaansa ollakseen kunnon kansalaisia. He tekevät heille määrätyt työt nurisematta ja tunnollisesti siinä toivossa, että heidän ahkerointinsa ja vilpittömyytensä ennen pitkään tuottaa tulosta ja palkitaan - tai ainakaan niistä ei rangaista. Juuri siksi heidän kohtalonsa on niin riipaiseva kuin se on esimerkiksi novelleissa Aarrejalava ja Punainen sieni.

Bandin kertomuksissa pahuus paljastuu mutta jatkuu. Yksi harvoja keinoja, joilla itseään ja läheisiään voi varjella ja lohduttaa, ovat tarinat. Novellien henkilöt käyvät virallista tarinointia eli progandaa vastaan kertomalla lapsilleen ja toisilleen vanhoja kansantarinoita. Kirjailija pyrkii samaan omilla kertomuksillaan.

Bandin Syytös-kokoelma on jälleen kerran erinomainen osoitus siitä, mihin kaikkeen kaunokirjallisuus pystyy ja on omiaan.