maanantai 29. helmikuuta 2016

29. helmikuuta 2016


Pikkukaupunki nujertaa miehittäjänsä


Steinbeckin fasisminvastainen pienoisromaani on edelleen kiinnostava


John Steinbeck: Routakuun aika (The Moon is Down, 1942). Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Tammi 2016. 149 s.

Kello kymmenen neljäkymmentäviisi kaikki oli ohi. Kaupunki oli miehitetty, puolustajat lyöty ja sota sodittu. 

Näin lakonisesti alkaa John Steinbeckin (1902-1968) pienoisromaani Routakuun aika, kirjailijan henkilökohtainen panos toisen maailmansodan sotatoimiin. Vaikka kirjassa ei mainita tapahtumapaikkaa eikä vihollisen kansallisuutta, mm. maantiede ja luonto vievät ajatukset Norjaan, ja Johtaja määräyksineen ja valloituksinen on selvästi Hitler.

Yhdysvalloissa 1942 ilmestynyt alkuteos The Moon is Down kiellettiin oitis kaikissa Saksan miehittämissä Euroopan maissa. Italiassa sen hallussapidosta sai kuolemantuomion. Neuvostoliitossa se oli sodan aikana tunnetuin yhdysvaltalainen romaani. Suomeksi se ilmestyi vasta 1989 rajoitettuna kirjakerhopainoksena. Uusi painos on siis hyvinkin tervetullut.

Romaanin aloitettuaan huomaa varsin pian, että se on kirjoitettu myös näytelmä- ja elokuvaversiota ajatellen. Teos rakentuu pääosin vuorosanoille, ja tapahtumat rajoittuvat lähinnä kolmeen huonetilaan. Viitteellisempiä kytköksiä teatteriin ovat mm. Sokrateen Apologiasta napattu monologikatkelma ja Shakespearen Machbethista peräisin oleva alkuteoksen nimi The Moon is Down. Tarina toimii kuitenkin erinomaisesti myös proosateoksena.

On kiinnostava lukea romaania miettien, miksi se ilmestyessään herätti niin suuria tunteita sekä miehittäjissä että miehitetyissä. Erikoista oli, että mm. Yhdysvalloissa sen viholliskuvaa moitittiin liian sympaattiseksi ja miehitettyjen osaa ja osuutta liian pehmeäksi ja optimistiseksi.

Jälkiviisaana on helppo sanoa, ettei Steinbeck todellakaan kuvaa miehitettyjen kohtaloa ja kärsimyksiä erityisen realistisesti ja raa'asti, mutta romaaninhan oli tarkoitus ylläpitää alistettujen toiveikkuutta. Enkä menisi tuomitsemaan kirjailijaa siitäkään, että hän yrittää nähdä myös sotilaat ihmisinä eikä pelkästään tunteettomina väkivaltakoneiston osina. Liian mustavalkoinen asetelma tuhoaisi romaanin tehon ja vesittäisi tematiikkaa.


ROMAANIN ALUSSA väitetään, että kaikki on ohi, kaupunki miehitetty, puolustajat lyöty ja sota sodittu. Näinhän ei kuitenkaan ole, silloin romaani olisi tarpeeton. Tästä sota vasta alkaa, psykologinen sodankäynti, ja juuri siihen Steinbeckin pienoisromaani keskittyy. -- minä olen pieni ihminen ja tämä on pieni kaupunki, mutta pienessä ihmisessä on oltava kipinä, joka voi leimahtaa liekiksi.

Kun eversti Lanser asettuu esikuntineen pormestari Ordenin virkataloon, hän kuvittelee, että asiat edistyvät moitteettomasti: kaupunkilaiset ryhtyvät vastuksitta toimittamaan hiilivarantojaan miehittäjän tarpeisiin. Toisin käy.

Kaupunkilaisten demokraattisesti valitsema pormestari ei suostu miehittäjän sanelupolitiikkaan vaan kumoaa everstin käsitykset ja ehdotukset toimimattomina yksi toisensa perään, ja pakkotyöhön määrätyt kansalaiset ryhtyvät erilaisiin tihutöihin vihollisen järjestelmän murtamiseksi. Kun vastarinnasta hämmentyneet miehittäjät lisäävät voimakeinojaan, vastustus voimistuu entisestään

Miehittäjät ovat pian maailman mahdottomimman tehtävän edessä, sen ainoan mitä ei voi tehdä.
 - Ja mikä se on?
 - Lannistaa ihmismieli lopullisesti.

Routakuun aika näyttää osuvasti, miten mahdottomaksi sotilaiden tehtävä käy kaupungissa, jonka äänettömät, umpimieliset asukkaat tukevat toisiaan.

Sotilaiden on oltava kaiken aikaa varuillaan, piiritettyinä. Rentoutua ei voi millään tavalla. Univelka ja stressi kasvavat kasvamistaan, tehtävän suorittaminen pitkittyy, ja koti-ikävä saa lisää jalansijaa. Edes omiin ei voi enää luottaa, kun ikuiset hyvät uutiset rintamilta ja kotoa ovat täysin ristiriidassa vallitsevan tilanteen kanssa. Sitten kolme sotilasta tuli hulluksi samalla viikolla - -.

Steinbeck sijoittaa konfliktin kummallekin puolelle ihmisiä, joilla on samanlaisia tunteita, tarpeita ja haluja. Ero on selvimmin siinä, missä joukossa itse kukin seisoo: laumassa vai vapaana, vieraana vai omalla maalla, tehtävää vai elämäntehtävää toteuttamassa, käskyläisenä vai omiensa rintamassa. Pormestarin loppupuhe päättyy pontevaan julistukseen: laumaihmiset voittavat taistelut, vapaat ihmiset voittavat sodat.


PROPAGANDISTINEN OTE näkyy, muttei häiritse. Siitä pitää huolen Steinbeckin värikäs ja uskottava ihmiskuvaus.

Kaupunkilaistensa henkilökuviin Steinbeck upottaa jännittyneen tilanteen vastapainoksi mukavaa kevennystä. Heistä löytyy humoristista äkkipikaisuutta, topakkuutta, uteliaisuutta ja yksinkertaista suoruutta. Älykäs pormestari ei ole vain yhteisönsä sankarillinen päämies vaan myös pehmeä aviomies, jonka ulkoinen olemus on hupaisasti täysin hänen vaimonsa aikaansaannosta.

Vihollinen on tehtäväkeskeisyydessään lähinnä järkyttävä. Eversti ja hänen esikuntansa taustoitetaan romaanissa osoittelevasti, ja lukijan tehtävä on seurata, miten erilaiset luonteet reagoivat kriisin kärjistymiseen.

Kriisi kärjistyy myös symbolisesti:

  -- lunta tuli sakeasti isoina pehmeinä hiutaleina, eikä taivasta näkynyt. Ihmiset kiiruhtivat pyryn halki, lunta kasaantui ovien eteen ja sitä kasaantui patsaan päälle kaupungin torilla ja raiteille kaivokselta satamaan. Lunta kasaantui raiteille, ja pikku hiilivaunut luisuivat, kun niitä työnnettiin. Ja kaupungin yllä riippui pimeys joka oli sakeampi kuin pilvi, ja kaupungin yllä riippui hautova synkkyys ja kuiva yltyvä viha.

Kiitos nautittavasta kielestä kuuluu myös suomentajalle.




torstai 25. helmikuuta 2016

25. helmikuuta 2016



Salaperäinen kissa panee asiat uuteen järjestykseen



Takashi Hiraide: Kissavieras (Neko no Kyaku). Suom. Raisa Porrasmaa. S&S 2016. 157 s.



"Jospas minä kissan saisin, kyllä sitä rakastaisin", lauletaan lastenlaulussa. Japanilaiskirjailijan Takashi Hiraiden (s. 1950) romaanin Kissavieras aviopari ei ole erikoisen kiinnostunut kissoista, ennen kuin heidän kotinsa pikkupihalle ilmestyy yllättäen hoikka ja pieni tyttökissa, Chibi. Se on naapurin pojan itselleen vaatima hohtavan valkoinen, pallokuvioinen löytökissa.

Kissa on varuillaan. Se ei anna paijata itseään, ei edes koskettaa, mutta sen uteliaisuus ja ailahtelevuus kiinnostavat kirjailijapariskuntaa. He alkavat seurata kissan puuhia yhä kiinteämmin ja pian myös tarjota sille leikkihetkiä, herkkupaloja ja oleilusopukoita. Parin hiljaisiin, tapahtumattomiin päiviin tulee eloa ja kommunikaatiota, myös keskinäistä, vaikka ulkoa katsoen heidän arjessaan ei suuria muutoksia tapahdukaan.

Siinä on Kissavieraan viehätyksen salaisuus. Pinnan alla läikehtii. Pienestä kasvaa vähin erin merkittävää. Aviomies, romaanin kertojaminä, miettii Machiavellin ajatuksia ja kirjoittaa:

Eivätkö muuten elollisen olennon puuhat, kuten kulmauksesta kääntyminen ja oven raosta sisään livahtaminen, ole luonteeltaan samankaltaisia kuin liike, joka synnyttää pienen purosen? Päivittäiset tekomme muodostavat toistuessaan yhtenäisen virran, ja nuo kovin pienet purot yhdistyvät aikanaan suureksi joeksi.


KISSAVIERAS koostuu pääosin tarkkailusta, havainnoinnista ja mietiskelystä. Huomiota saavat luonto, tavat ja rakennuskulttuuri. Kertoja kuvaa yksityiskohtaisesti Tokion laitamilla sijaitsevan vuokratalonsa sisä- ja ulkotiloja, puutarhaa, katua ja naapuritaloja, kaikkea mahdollista suuren, elämänpuuta muistuttavan idänselkovan varjossa ja lähettyvillä.

Pienessä, rajatussa tilassa vähäinen muuttuu huomion ja ihmetyksen arvoiseksi: lankkuaidan oksanreikä, huoneeseen tulviva kuun uoma, ristiveto, sudenkorento ja erityisesti ikkunan karmille ilmestyvä valkea tassupari.

Chibi oli alkaneen vuoden ensimmäinen vieras. Vuoden ensimmäisinä päivinä taloissa kiertäviä sanotaan pyhiinvaeltajiksi. Tämä toivioretkeläinen saapui harvinaista kyllä ikkunasta eikä lausunut tullessaan yhtäkään rukousta mutta tuntui silti osaavan asianmukaisen tervehdyksen liittämällä tassunsa yhteen.

Vaikka kissan kättäytymisen seuraaminen näyttää pelkältä havaintojen kirjaamiselta, kertojan ajatukset liikkuvat syvemmällä kissan olemuksessa. Häntä viehättää tuon muukalaisen puhtaus, mielistelemättömyys ja mystisyys. Ukkosenjohdattimen kaltaisuus.


TAKASHI HIRAIDE on jossain haastattelussaan kertonut pyrkivänsä mahdollisimman konkreettiin todellisuudenkuvaukseen, fiktion ja metaforisuuden karsimiseen. Mieleen tulee vanha japanilainen runous konkreettisine kuvineen. Puhdas, selityksetön kuva antaa kuitenkin lukijalle vapauden tulkita lukemaansa haluamallaan tavalla, myös metaforisesti. Näin ollen Kissavieras on minusta hyvinkin monitulkintaista kirjoitusta.

Monimielinen Kissavieras on myös lajityyppinä. Se on luokiteltu romaaniksi, mutta koostuu paljolti fragmentin kaltaisista luvuista, joista jotkut muistuttavat sivupolkuineen ja kriittisine kannanottoineen esseitä ja kaikki yhdessä päiväkirjaa. Juonta romaanissa ei ole kuin kissaan kiintymisen verran, ja kuitenkin se loppusivuillaan on kuin rikostarinan avaus.

Mitä oikein tapahtui? Miksi naapureiden käytös muuttuu torjuvaksi ja loukkaavaksi? Onko luontokappale jonkun omaisuutta? Saako toisen omaa rakastaa? Surra? Saako siitä edes kirjoittaa? On pakko ryhtyä lukemaan ja miettimään romaania uudesta näkökulmasta.

Kissavieras on kokoaan suurempi tarina. Se on miellyttävän vaatimaton. Se ei pidä ääntä itsestään. Ja fyysisestikin sen äänimaailmassa kuultavinta on hiljaisuus - ja siihen Chibin kaulapannasta kuuluva pienen tiu'un helinä.

Romaanin luettuaan ymmärtää oikein hyvin ns. kissaihmisiä.


Takashi Hiraide 
Kuva: Takashi Mochizuku







lauantai 20. helmikuuta 2016

20. helmikuuta 2016



Talvinen matka kulttuurihistoriaan

Ian Bostridge: Schubertin Talvinen matka. Winterreise. Suom. Sampsa Laurinen. Basam Books 2015. 506 s.


Aluksi kiitos Reetta Meriläiselle. Ilman hänen mainiota kolumniaan (Helsingin Sanomat 12.1.2016) Ian Bostridgen mukaansa tempaava teos Schubertin Talvinen matka olisi saattanut jäädä löytymättä, niin kovasti kuin olenkin vuosien mittaan nauttinut Schubertin Winterreise-laulusarjasta.

Englantilainen tenori ja Oxfordin yliopiston musiikin professori Ian Bostridge (s. 1964) on esittänyt Schubertin Winterreisea eri puolilla maailmaa 30 vuoden ajan eli lukemattomia kertoja ja tuntee näin ollen Wilhelm Müllerin runot ja Franz Schubertin laulut läpikotaisin. Kun hän lisäksi on väitellyt tohtoriksi aiheenaan uuden ajan historia ja kirjoittaakin erinomaisesti, hänen matkassaan taivaltaminen on silkkaa nautintoa.

Franz Schubert
Kuva: Wilhelm August Rieder / Wikimedia
Franz Schubert sävelsi 24-osaisen laulusarjansa elämänsä loppupuolella. Schuberthan kuoli Wienissä vuonna 1828 31-vuotiaana ilmeisesti syfiliksen aiheuttamiin komplikaatioihin. Terveyden heikkeneminen vaikutti myös mielialaan, joka saattoi hyvinkin saada vastakaikua Müllerin melankolisista runoista. Kun Schubert esitteli laulusarjaansa ystävilleen, hänen kerrotaan sanoneen, että hän piti siitä enemmän kuin aiemmista lauluistaan ja arveli muidenkin ennen pitkää tuntevan samoin.

Säveltäjä oli oikeassa. Laulusarjan romanttinen ahdistus, Angst, vetoaa edelleen, eiväthän suru, pettymys, yksinäisyys, vieraudentunnot ja kylmyyden kokemukset ole ihmiselämästä mihinkään kaikonneet.

Toivon, että keräämäni moninainen aineisto kirkastaisi, täsmentäisi ja syventäisi Winterreisen meissä herättämää vastakaikua, vahvistaisi teoksen vaikutusta niihin, joille se on jo tuttu, ja saattaisi tämän musiikin niidenkin ulottuville, jotka eivät vielä ole sitä tai siitä koskaan kuulleet.

Bostridge kirjoittaa teoksensa alkajaisiksi, että kirjaan voi hyvin tutustua myös musiikkiin vihkiytymätön, ja väite todella pitää paikkansa. Schubertin musiikin erittelyn ohessa kirjoittaja puhuu paljon mm. laulujen esittämisestä. Mutta erityisen paljon Bostridgen kirja tarjoaa laulujen syntyyn ja syntyaikaan liittyvää yleistä tietoa, jopa niin paljon, että runsaudensarvi-vertaus on kerrankin ihan paikallaan.


LUVUT etenevät lauluittain. Usein kirjoittaja poimii laulusta jonkin merkitsevän yksityiskohdan, josta avautuu näköala laulun syntyajan kulttuuriin, politiikkaan, elämäntapaan, luontoon, uskontoon, tieteisiin jne. Vaikka ei ole kyse säveltäjän elämäkerrasta, sekin tulee vähitellen hahmotelluksi.

Todellisuus on aina ollut sirpaleinen, ei sen eheämpi nyt, ennen tai jälkeen Winterreisen, kirjoittaa Bostridge ja antaa samalla  oikeutuksen niin itse Winterreisen tietynlaiselle hajanaisuudelle kuin omalle kollaasimaiselle kirjoitustyylilleen. Tekstissä tehdään tavan takaa huimia aikahyppyjä, ja makrokosmoksesta siirrytään vaivatta mikromaailmaan ja päinvastoin

Kirjoittaessaan avauslaulun yhteydessä koko sarjalle ominaisesta vieraantumisteemasta Bostridge taustoittaa erittelyään niin Byronilla ja Goethellä kuin Beckettilläkin, ja päätöslaulun "hurdigurdi" eli kampiliira tulee Bostridgen tulkinnassa vastaansanomattoman lähelle Bob Dylanin "jingeljangelia" eli tamburiinia. Lehmukseen, tuuliviiriin ja varikseen liittyy paljon enemmän kulttuurisia kytkentöjä kuin olemme kuunaan kuvitelleet, ja Lepo-laulun miilunpolttajan majasta kirjoittaja lähettää lukijalleen jännittäviä poliittisia piiloviestejä.

Runsas kuvitus tukee tekstiä tehokkaasti ja hauskasti. Runoissa esiintyviä fysikaalisia ilmiöitä, vaikkapa haloaurinkoja, havainnollistetaan kuvilla ja kaavioilla, Kevätunelma-laulun ikkunoihin piirtyvistä jäisistä lehdistä kirjoittaja saa aiheen esitellä lumikiteiden kirjoa, ja Harmaahapsi-runon elävöittämiseksi on tarjolla kuvia sekä naparetkeilijästä että Titanicin stuertin äkkiharmaantumisesta.

Välistä voi tuntua siltä, että kultturikartoitukset liukuvat epämääräisen kauas itse laulusta, mutta aina kirjoittajan "harharetket" näyttävät lopulta perustelluilta ja hänen pohdintojensa lopputulokset vähintäänkin mahdollisilta. Bostridgen tietämys on laaja-alaisuudessaan vaikuttava, vakuuttava ja valloittava.


KUVATAITEET saavat laulusarjan erittelyssä huomattavan suuren roolin. Erityisasemaan nousee ansaitusti Caspar David Friedrich maalauksineen. Kun Bostridge yhdistää Varis-laulun erittelyynsä Friedrichin maalauksen Ranskalainen sotilas metsässä, hän kirjoittaa: On mahdollista, että Müller näki Fiedrichin maalauksen, mutta siitä ei ole varmuutta. Joka tapauksessa maalauksen ja laulun temaattinen yhteys viekoittelee.
Caspar David Friedrich, Vaeltaja sumumeren yllä, 1818

Juuri tästä on Bostridgen tarjoamassa kulttuurikylvyssä paljolti kyse: mahdollisista yhteyksistä ja viekoittelevasta tulkinnasta.

Elleivät maalaukset suoranaisesti liittyisikään lauluihin, ne auttavat ymmärtämään paremmin ajan ilmapiiriä. Kun  Bostridge yhdistää Schubertin Yksinäisyys-laulun hahmon Friedrichin Vaeltajaan sumumeren yllä, enää ei liikuta pelkästään metafyysisissä tunnelmissa, vaan kuvaan astuu myös politiikka. Laulu saa lisää vivahteita.

Jos Ian Bostridgen tutkimusmatkaa Winterreiseen pitäisi luonnehtia lyhyesti, puhuisin hengenheimolaisuudesta. Sitä henkii Bostridgen asenne Winterreisen luojiin Mülleriin ja Schubertiin, ja sen varaan Bostridge rakentaa poikkitaiteelliset ja -tieteelliset retkensä rakastamansa laulusarjan avaamiseksi.

Lukekaa ja kuunnelkaa. Youtubesta löytyy erilaisia Winterreise-tulkintoja. Siellä voi tutustua myös Ian Bostridgen tulkintaan.
Ian Bostridge
Kuva: Sim Canetty-Clarke







maanantai 15. helmikuuta 2016

15. helmikuuta 2016



Nobelisti lapsen asialla 


Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon (God Help the Child, 2015). Suom. Kaijamari Sivill. Tammi 2016. 180 sivua.



Vuonna 1993 kirjallisuuden Nobelin saanut Toni Morrison (s.1931) tunnetaan erityisesti Yhdysvaltojen mustan väestön asemaa ja identiteettiä käsittelevänä kirjailijana. Morrisonia on suomennettu runsaasti, joten moni lukija tarttunee hänen uusimpaan romaaniinsa Luoja lasta auttakoon kuin vanhan tuttavan käteen: onpa mukava taas tavata.

Ja Toni Morrison on entisellään. Luoja lasta auttakoon on aiheiltaan kiinnostavaa ja ajatuksiltaan ja kieleltään terävää ja kirkasta proosaa - melkein loppuun saakka. Pienen ja muutoin ehyen romaanin loppukäänteissä on mielestäni yllättäviä äkkiratkaisuja ja tavanomaista viihteellisyyttä. Viimeinen luku kuitenkin korjaa tilannetta.


ROMAANIN NIMESSÄ Luoja lasta auttakoon kuulen sekä aidon toivotuksen että pelokkaan parahduksen. Lapsilla ei mene hyvin. Romaanin ydinajatus tiivistyy kahteen lauseeseen: Sillä on väliä mitä lapselle tekee. Lapset eivät välttämättä unohda sitä koskaan.

Kun kirjan henkilöt pääsevät vuoron perään ääneen, paljastuu, että kaikilla heillä on lapsuudesta omat traumansa tai vanhemmuudesta omat syyllisyydentuntonsa. Yönmustan Briden syntymä on hänen ihonväriltään vaaleammalle Sweetness-äidilleen katastrofi, ja äidin on vaikea edes koskettaa tytärtään. Bookerin, Briden rakastetun, lapsuudentraumana on hänen rakkaan isoveljensä väkivaltainen kuolema, ja Bookerille läheisellä Queen-tädillä on hänelläkin omat äitiyteen liittyvät ongelmansa.

Morrisonin romaani ei kuitenkaan ole mikään tavanomainen lasten ja vanhempien suhderikkojen analyysi. Oleellista tässä tarinassa on, että lasten kohtaloihin liittyy aina tavalla tai toisella seksuaalinen hyväksikäyttö. Kirjailija näyttää, millaiset seuraukset hyväksikäytöllä on, oli se nähtyä tai koettua, lapsen elämään.

Morrison ei suuntaa kritiikkiään vain hyväksikäyttäjiin vaan tarkentaa myös niihin, jotka syystä tai toisesta sulkevat silmänsä lapsiin kohdistuvalta julmuudelta eivätkä halua "sekaantua asiaan". Sitten kyllä taivastellaan, kun asia paljastuu. Kalju, tavallisen näköinen. Luultavasti ihan mukava mies noin muuten - ainahan ne olivat. "Maailman mukavin mies", totesivat naapurit aina. "Ei tekisi pahaa kärpäsellekään."


TOINEN PÄÄTEEMA lasten kohtelun lisäksi on erilaisuus, sekä painolastina että voimavarana.

Bride on joutunut kärsimään ihonväristään syntymästään saakka äidin hylkimisen vuoksi, ja koulussa taakka kaksinkertaistuu kiusaamisen takia. - - minulle sähistiin tai minua haukuttiin sanoilla, joiden merkitykset saattoivat jäädä arvoituksiksi mutta tarkoitus oli selvä: Laku. Mutiainen. Värivammainen. Sambo. Ukkapukka. Kiusaajat matkivat eläintarhan apinoita, ölisivät ja rapsuttelivat kylkiään.

Aikuisten ja koulutovereiden armottomuus on sen kohteelle kuin suoraan suoneen ruiskutettavaa myrkkyä, mutta Bride löytää väkivaltaa paremman tavan selviytyä. "Nekrutyttö" raivaa kauneutensa turvin tiensä kosmetiikka-alan huippufirmaan, kun "musta alkaa myydä" läntisessä maailmassa. On kiusaajien vuoro kärsiä  hänen ajaessaan heidän ohitseen Jaguarillaan.

Morrison arvostelee terävästi länsimaista elämäntapaa, arvomaailmaa ja niiden lieve-ilmiöitä, joissa kaikissa tuntuu olevan yksi ja sama taustavoima: raha.

Booker, köyhän mutta tiiviin mustan perheen kasvatti, alkaa kiinnostua yliopistossa rahan vallasta. Hän haluaa ymmärtää, miten kaikki sorto maailmassa on rahan sanelemaa ja miten raha on luonut kaikki imperiumit, kansakunnat, siirtomaat ja miten Jumalaa ja hänen vihollisiaan käytetään korjaamaan ja sitten kätkemään niiden rikkaudet.

Kuten näkyy, Morrison ei puhu vain menneestä; hän katsoo ympärilleen tässä ja nyt.


Toni Morrison
Kuva: Timothy Greenfield-Sanders
JUONELLISESTI Luoja lasta auttakoon on aika perinteinen rakkaustarina rakastumisineen, väärinkäsityksineen, välirikkoineen ja kasvun paikkoineen. Ripaus maagista realismia sekoittaa mukavasti pakkaa, ja vanha Queen saa luvan toimia jonkinlaisena haltijatarkummina, jotta osapuolet eivät pilaisi juttuansa ja ymmärtäisivät irrottautua omasta tuskan ja surun tarinastaan. Queen ajattelee:

Sievä minäkin aikoinani olin, nätti kuin mikä, ja uskoin että se riittää. Ja kyllähän se riittikin kunnes sitten ei enää riittänytkään, kunnes piti ruveta oikeaksi ihmiseksi, ajattelevaksi ihmiseksi. Kyllin fiksuksi tietämään, että elämän raskaus on olotila eikä tauti.

Luulenpa, että tästä romaanista pitäisivät erityisesti nuoret aikuiset.








keskiviikko 10. helmikuuta 2016

10. helmikuuta 2016




Valloittava vallankumouksellinen




Astrid Lindgren -elämäkerta hurmaa välittömyydellään



Jens Andersen: Astrid Lindgren. Tämä päivä, yksi elämä. Suom. Kari Koski. WSOY 2016. 436 s.



Viime pääsiäisenä katselin Femiltä kiinnostavan kolmiosaisen dokumenttisarjan Astrid Lindgrenin tarina (Ruotsi 2014). Sarjan ohjaaja ja käsikirjoittaja Kristina Lindström oli onnistunut kokoamaan valtavasta aineistosta puhuttelevan kokonaisuuden, joka ei ollut vain tutun tiedon toistoa eikä yhdentekevää hehkutusta. Sarjasta kävi ilmi, että valloittavien lapsisankareiden luojan elämässä oli ollut paljon raskaita aikoja, jotka nekin olivat tavalla tai toisella kirjailijatyön taustalla.

Tanskalaisen Jens Andersenin vuonna 2014 ilmestynyt ja vastasuomennettu elämäkertateos Astrid Lindgren - Tämä päivä, yksi elämä muistuttaa jossakin määrin dokumenttisarjaa, mutta se ei millään tavalla vähennä lukunautintoa. Päinvastoin. Tämä päivä, yksi elämä terävöittää ja syventää kuvaa eloisasta, lahjakkaasta ja paljon kokeneesta viisaasta naisesta, jonka seurassa viivyttelee vielä pitkään kirjan lopetettuaankin.


JENS ANDERSEN kirjoittaa kohteestaan lämpimästi mutta avoimesti. Astrid Lindgren (1907-2002) on hänen kuvaamanaan yhtä aikaa sekä tavallinen että poikkeuksellinen nainen. Hän on lahjakas, monipuolinen ja monissa otteissaan esikuvallinenkin muttei nouse hetkeksikään lukijan yläpuolelle vaan ottaa rinnalleen, kanssakulkijakseen.

Vaikutelma syntyy mm. siitä, että Andersen on saanut käyttöönsä runsaasti ennen julkistamatonta materiaalia, esimerkiksi Lindgrenin kirjeenvaihtoa ja päiväkirjamerkintöjä. Henkilökohtainen aineisto tuo elämäkertaan intiimiyttä. Kirjoittaja kuitenkin huolehtii siitä, että lukija tuntee itsensä uskotuksi eikä - kuten usein tapahtuu - tirkistelijäksi. 

Andersenin kirjassa ei ole mitään sensaatiomaista; se on humaani ja inhimillinen niin kuin kohteensakin. Vaikka kirjan alkupuolella käsitellään suhteellisen pitkään ja yksityiskohtaisesti nuoren vimmerbyläisen toimitusharjoittelijan Astrid Ericssonin ja häntä huomattavasti vanhemman, naimisissa olevan päätoimittajan suhdetta ja sen seurauksia, ratkaisu on perusteltu.

Vanhempiaan säästääkseen Lindgren joutui raskaaksi tultuaan lähtemään töihin Tukholmaan ja synnyttämään poikansa Larsin eli Lassen (1926-1986) Kööpenhaminassa. Koska nuoren äidin oli mahdoton ottaa poikaa luokseen, hänet oli jätettävä varhaisvuosikseen sijaisäidin hoiviin Kööpenhaminaan.

Andersen osoittaa, millaisia vaikutuksia tilanteella oli sekä äidin että pojan elämään. Lasse sai kyllä hyvän kodin ja isäpuolen, kun äiti vuonna 1931 avioitui Sture Lindgrenin kanssa, mutta äiti tunsi menettelystään murhetta ja syyllisyyttä läpi elämänsä, ja hylätyn lapsen kohtalo nousi tavan takaa esiin hänen kirjallisessa työssään eri variaatioina.


LUONTEENOMAISTA Astrid Lindgrenin tuotannolle on ollut se, että hän irtisanoutui lastenkirjoja siihen asti leimanneesta opettavaisuudesta. Enintään hän halusi opettaa vanhempia ymmärtämään lastensa tarpeita ja heidän tapaansa tulkita maailmaa. Andersen kirjoittaa:

-- uutta ei ollut pelkästään se, että hän kirjoitti todellisista, tunnistettavista lapsista keskellä todellista arkea. Hän kirjoitti myös aivan uudella tavalla: ei ylhäältä alas, kuten entisaikojen lastenkirjallisuudessa oli tapana, vaan sisältä ulos. -- aikuinen kertoja oli siirtänyt tunteensa ja ajatuksensa lapsen ajatusmaailmaan ja lapsen odotuksiin. Hän halusi kuvailla niitä tarpeita ja motiiveja, joista lasten ajatukset ja teot juonsivat juurensa.

Kirjailija oli lukenut paljon kasvatusalan kirjallisuutta, mutta tärkeintä materiaalia näkemyksilleen hän sai havainnoistaan ja muistiinpanoistaan niin omien kuin vieraidenkin lasten elämää tarkkaillessaan. Merkittävä lähde muistoineen on myös Lindgrenin Karin-tytär (s. 1932).


ASTRID LINDGRENIN kirjallinen maailmanvalloitus alkoi Peppi Pitkätossusta. Tarina sai alkunsa keskellä toista maailmansotaa, jonka kulkua Lindgren seurasi tarkasti ja kirjasi sotapäiväkirjoihinsa. Ei siis ihme, että Pepistä tuli se reipas pasifisti, joka pani väkivaltaa käyttävät aikuiset järjestykseen yksi toisensa perästä. Jopa sirkuksen satiiriset Hitler-hahmot!

Peppi Pitkätossu oli monella tapaa vallankumouksellinen kirja. Se mullisti käsityksen lastenkirjallisuudesta, aiheutti äänekästä ihastusta ja vastustusta, pelasti vararikon partaalla olevan kustantamonsa ja toi taloudellista vakautta kirjoittajalleen. Pian sitä jo esitettiin näyttämöillä ja elokuvateattereissa ja sen ympärille alkoi ilmestyä mitä erilaisimpia oheistuotteita. Pyöritystä lukiessa alkaa ihmetellä, menikö touhu jo paikoin överiksi ja miten kirjailijan pää kesti moisen menon.

Yksi pakotie rauhaan ja yksinäisyyteen, myös henkilökohtaisilta suruilta, oli kirjoittaminen.

Jens Andersen uhraa paljon ja ansaitusti sivuja paitsi Pepin myös Eemelin, Mion, Saariston lasten, Veljeni Leijonamielen ja Ronja ryövärintyttären taustoittamiseen, erittelyyn ja vastaanottoon. Erityisen kiinnostaviksi tutut sankarit ja heidän seikkailunsa käyvät, kun ne asetetaan syntyaikansa yhteiskunnalliseen kehykseen.


YHTEISKUNNALLINEN VAIKUTTAMINEN ei ollut Astrid Lindgrenille koskaan vierasta, ja niminerkillä Pomperipossa hän sai aikaan yhtä ja toista kiehuntaa sosialidemokraattien hallitsemassa kansankodissa. Hän esiintyi näkyvästi ja rohkeasti lasten, naisten, luonnon, maailmanrauhan, jopa kotieläinten  puolesta, ja samat aihepiirit löytyvät myös hänen lastenkirjoistaan, mutta verhotusti.

Astrid Lindgren oli osallistuvasta elämästään huolimatta kirjailijana epäpoliittinen. Vapauden, suvaitsevuuden ja kunnioituksen vaatiminen ja vaaliminen merkitsivät hänelle humanismia, eivät puoluepolitiikkaa. Hän ei lapsille kirjoittaessaan ajatellut ns. yhteiskunnallista tilausta vaan kirjojensa nuoria vastaanottajia. Hän seurasi lasten askelmerkkejä.

Niinpä esimerkiksi epärealistiseksi ja jopa mielisairaaksi leimatun Pepin vastustajat ja Veljeni, Leijonamielen kuolemateeman kauhistelijat joutuivat surkeasti häviölle, eivät niinkään Lindgrenin vastaiskuista kuin kirjojen valtavan suosion takia. Lapsille tarinat avautuivat tavalla, jota aikuiset eivät ymmärtäneet.

Kapinallinen Peppi ei todellakaan turmellut heidän käytöstään vaan ravitsi heidän vapaudenhaluaan ja mielikuvitustaan, eikä Veljeni, Leijonamieli ruokkinut heidän kuolemanpelkoaan vaan helpotti heidän yksinäisyydentuntojaan. Lindgrenin mielestä ainut asia, jota lapset oikeasti pelkäävät, on yksinäisyys. Että jää niiden hylkäämäksi, joista todella pitää. Veljekset menevät yhdessä toiseen maahan. He ovat yhdessä ikuisesti. Ja se on lapsen unelma onnesta.

Lindgren-elämäkertaa lukiessa tulee valtava halu etsiytyä taas kerran hänen lapsisankariensa maailmaan. Tulee halu letittää pikkufaneille peppilettejä ja maalata kasvopisamia, kuulostella Katto-Kassisen egoismiin ihastuneen, vastikään lukemaan oppineen tirskahteluja lastenhuoneesta ja myötäelää pienimmäinen kainalossaan Korpun tuntoja, kun hän yrittää kasvaa rikkahippusesta veljensä Leijonamielen kaltaiseksi.


Jens Andersen
Kuva: Robin Skjoldborg














torstai 4. helmikuuta 2016

4. helmikuuta 2016



Jäähyväiset kadonneelle isälle 

Ajatuksia herättävä omaelämäkerta 




Marceline Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut. Minun keskitysleiritarinani. Suom. Marja Luoma. Gummerus 2016. 112 sivua.




Dokumentaristi Marceline Loridan-Ivensin (s. 1928) omaelämäkerrallinen teos Isä, et koskaan palannut valittiin Ranskassa viime vuoden parhaaksi elämäkerraksi ja palkittiin Rousseau-palkinnolla. Loridan-Ivensin yhdessä toimittaja Judith Perrignon kanssa kirjoittama pieni kirja puolustaa hyvin paikkaansa keskitysleiritarinoiden joukossa, vaikka sellaisia olisi lukenut mielestään jo kylliksi.

Marceline Rozenberg oli 16-vuotias, kun hänet huhtikuussa 1944 lähetettiin isänsä Salomon Rozenbergin kanssa kohti Puolaa. Isä joutui Auschwitziin, tytär vajaan kolmen kilometrin päähän Birkenauhun.

Kerran isä ja tytär kohtasivat toisensa, ja kerran isä sai toimitetuksi tyttärelleen pienen lappusen. Sen ensimmäinen rivi Rakas pikku tyttöni ja jiddishinkielinen allekirjoitus Shloime jäivät kummittelemaan tyttären päähän, vaikka muu osa viestistä ajan myötä katosikin hänen muististaan.

Juuri tuo vähäinen kirjelappu on toinen tarinankuljetuksen kahdesta perusmotiivista. Toinen on isän Marcelinelle ennen junakuljetusta Darcyssa lausuma repliikki: Sinä ehkä selviät, koska olet nuori, minä en palaa koskaan. Molemmat panevat kysymään, mikä merkitys niillä on ollut tyttären elämänvaiheisiin.


LORIDAN-IVENS kuvaa leirioloja niiden kaikessa karmeudessa eikä sääli itseäänkään. Hän kuvaa, kuinka pelkäksi "kappaleeksi", Stückiksi, alennettu ihminen menettää kykynsä rakkauteen ja hellyyteen ja niiden myötä myös toivoon. Hän kertoo, kuinka häpeällinen käsivarsinumero voikin merkitä lisää elinpäiviä ja millaisia aarteita tarjoavat kaasutettujen ryysykasat.

Suorastaan absurdiksi meno yltyy, kun Saksa on luhistumassa ja elossaolevia vankeja aletaan kuljettaa päämäärättömästi sinne tänne, pois miehittäjien näkyviltä. Ei ihme, että kaiken sekasorron keskeltä viimein kohti vapautta laahustavat eloonjääneet eivät enää pysty iloitsemaan sodan loppumisestä. Kärsimykset ovat olleet liian suuret, meillä on jäljellä pelkät kauhun ja menetyksen tunteet.

Mutta vasta tästä oikeastaan alkaa Loridan-Ivensin tarinan mielenkiintoisimpien kysymysten käsittely: Mitä leiri teki minulle? Perheelleni? Juutalaisille, jotka jäivät eloon? Juutalaisille, jotka välttyivät leireiltä? Ja erityisesti: mikä oli isän osuus minun ja perheeni kohtaloissa?


SYYLLISYYDESTÄ, jota leireiltä selvinneet tunsivat, olen lukenut ennenkin. Esimerkiksi Göran Rosenberg kertoo vaikuttavasti August-palkitussa romaanissaan Lyhyt pysähdys matkalla Auschwitzista (2013) holokaustin kokeneen isänsä ylitsepääsemättömistä ongelmista aloittaa uusi elämä ja osoittautua pelastumisensa arvoiseksi.

Loridan-Ivensin kirja koskettaa henkilökohtaisuudellaan. Kirjoittaja pohtii vaikeuksiaan sopeutua vapauteen: Tuntui kuin olisin joutunut sokaisevaan valoon kuukausien sysipimeyden jälkeen, se oli hyvin rajua, ihmiset olisivat halunneet että kaikki olisi ollut yhtä uutta alkua, minut haluttiin tempaista pois muistoistani.

Toipumiseen tarvittiin aikaa, mutta ympäristö halusi unohtaa menneet. Kirjoittaja olisi halunnut totutella elämään vapaudessa yhdessä kaltaistensa kanssa, mutta hänet pakotettiin matkustamaan kotiin, jossa hän tunsi olevansa väärä pelastunut. Isänhän, perheen päämiehen, leiriltä olisi pitänyt palata.

Kun kaikki leirielämän jälkeen oli vierasta ja kauhistuttavaa - asemahalli, tehtaanpiiput, suihku, pehmeässä vuoteessa nukkuminen ja oma runneltu ja häväisty ruumis -, tuhosta selviytyneen valtasivat itsetuhon ajatukset. Isä, samat kauhut kokeneena, olisi varmasti ymmärtänyt tytärtään, niin tämä ainakin uskoo. Mutta isä oli kadonnut jäljettömiin.


ISÄSUHDE nousee kirjassa keskeiseen rooliin. Vaikka isä, neuletehtaan omistaja ja linnanherra, osoittautuu uskossaan Ranskaan ja ranskalaisiin lapselliseksi ja juutalaisena perheenisänä armottoman vanhoilliseksi, kertoja on sitä mieltä, että juuri isän katoamisen takia koko perhe meni sijoiltaan.

Kirjan riveiltä ja rivien välistä on löydettävissä useitakin psykologisia selityksiä tyttären kiihkeälle, elinikäiselle isä-ikävälle. Loridan-Ivens jättää kuitenkin ne kaikki askarruttavasti ilmaan; ehdottomia selityksiä ei ole tarjolla. Tai ehkä sentään yksi: kun puhun sinulle, - - pääsen palaamaan lapsuuteen ja varhaisnuoruuteen, jota en saanut elää.

Selkeitä vastauksia ei ole siihenkään, missä määrin ja miten isän kuoleman selviämättömyys vaikutti Loridan-Ivensin myöhempiin valintoihin, niin henkilökohtaisiin kuin ammatillisiinkin. Ne kyllä vaikuttivat, siitä vakuuttuu, -  ja jälleen lukijalle tarjoutuu tilaisuus pysähtyä miettimään omia oletuksiaan ja tulkintojaan.


MARCELINE LORIDAN-IVENSIN keskitysleiritarina ei kuitenkaan ole vain yksityinen tragedia.Se tarjoaa kaikessa kauheudessaan - ja kauneudessaan - myös yleispätevää tietoa. Kirjan luettuaan ehkä ymmärtää, miten katastrofista selvinnyt pystyy kokemuksistaan huolimatta jatkamaan elämäänsä ja millaista vastaantuloa eheytyminen edellyttää ulkopuolisilta.

Ja mitä enemmän Marcelinen Loridan-Ivensin pienen kirjan antia miettii, sitä vakuuttuneemmaksi tulee myös sen ajankohtaisuudesta. Perimmältään siinä on kyse jostain paraikaakin Euroopassa käynnissä olevasta prosessista, jonka suunta näyttää pelottavan hämärältä. Onko meistä koskaan oppimaan?