Tommi Kinnunen: Kaarna

 

Ei tule rikotusta ehjää  

Tommi Kinnunen: Kaarna. WSOY 2024. 207 s.

Ajatus saapui kuin tuulenhenki läpi humisevan metsän ja yli solisevan puron: juuri tässä on hyvä, juuri nyt. Maailman pitäisi pysyä aina näin. Kotona isä ja äiti ja suku, johon hän kuuluu. Vieressä serkku, joka tietää elämästä täsmälleen saman, minkä hän itsekin. Sen kanssa lapsena liimattiin samanlaiset kiiltokuvat muistovihkoihin, vanhempana hymyiltiin samoille pojille.

Tommi Kinnusen (s. 1973) Kaarna-romaanin päähenkilö Laina on käynyt serkkunsa Vilman ja tämän pikkupojan Martin kanssa ilmoittamassa sotilasosaston vartiopäällikölle kyläläisten havaitsemista epäilyttävistä liikkeistä lähimetsässä. Eletään heinäkuuta 1944 itärajan pinnassa, ja neuvostopartisaanien raa'at iskut raiskauksineen ja surmineen ovat Itä-Suomessa valitettavan tuttuja. 

Kotimatkalla, tutun puron rannalla levätessä, päällikön vähättelevästä ja ärtyisestä käytöksestä kiivastunut Laina vähitellen rauhoittuu ja uskoo sodan kohtapuoliin loppuvan. Ei mikään iankaiken jatku. Nuori sotaleski ja kahden pienen kaksostytön äiti ei arvaa, että pahin on vasta edessä ja pilaa hänen koko lopun elämänsä. 

KINNUSEN KERTOMATAIDE on ollut nautittavaa teos teokselta, mutta kirjailijan tähänastisista romaaneista Kaarna on tunnelmaltaan tihein ja rakenteeltaan ja kieleltään hiotuin.

Tapahtumia kerrotaan vuorotellen kahdesta näkökulmasta, Lainan ja hänen kasvattilapsekseen joutuneen Martin. Aikatasot vaihtuvat tiuhaan, ja ajassa liikutaan jännittävästi kahteen suuntaan. Nykyhetkessä, Martin osuuksissa, mennään tasaisesti eteenpäin. Lainan elämässä sen sijaan liikutaan hyppäyksittäin vuodesta 2001 kohti kohtalokasta partisaanihyökkäystä.

Liikkeelle lähdetään nykypäivästä. Laina on jo kauan elänyt omissa maailmoissaan, kun hänen loppunsa lähestyy ja lapset tulevat sairaalaan hyvästelemään hänet. Vanhapoika Martti on jäänyt asumaan lapsuudenkyläänsä ja huolehtinut äidistä parhaansa mukaan, mutta kaksoset Eeva ja Marja elävät tahoillaan Etelä-Suomessa.

Vaikka äiti on vielä elossa, tyttäret alkavat järjestellä jo hautajaisia. He toimivat muka Martin parhaaksi, mutta tosiasiassa he ajattelevat lähinnä itseään: hoidetaan nyt asiat kuntoon, kun kerran tänne on tultu. Pientä jännitettä syntyy yhdestä ja toisesta erimielisyydestä ja siitäkin, että äiti ei vain ota kuollakseen.

Romaaninsa pääjännitteen Kinnunen kehittelee Lainan trauman hitaasta avaamisesta. Järkyttävää joukkoraiskausta lähestytään Lainan muistikuvissa kuin männyn vuosirenkaiden keskusta, ja jo romaanin alun metaforinen tietoisku raottaa taitavasti Lainan tragediaa:

Vanhat männyt ovat kasvattaneet runkoonsa uloimmaksi paksun kerroksen, jota kutsutaan kilpikaarnaksi ja jonka tehtävänä on suojata puun jälsikerrosta metsäpaloilta. Vanhan puun kilpikaarnassa voi näkyä menneiden kulojen aiheuttamia haavaumia.

Puu on selvinnyt tulesta, mutta merkkinsä tapahtuma on jättänyt.

LAINASSA TUO HAAVAUMA, kätketty ja puhumatta jätetty paha, ilmenee selittämättömänä tunteettomuutena ja sietämättöminä raivostumisina, joita hän itsekin kavahtaa ja pakenee metsään rauhoittumaan.

Kun kaksoset eivät tiedä, mistä moinen käytös johtuu, heidän suhteensa äitiin on vieroksuva ja uhmakas. Omat pimeät muistikuvansa haudannut Martti ymmärtää jossain sisimmässään äitipuolensa tuskan ja ehkä kiitollisuuttaankin tekee kaikkensa, jotta Laina olisi tyytyväinen ja pysyisi rauhallisena. Mutta mikään ei korjaa tilannetta.

Edes Antti, itsekin sodan särkemä uusi puoliso, ei jaksa loputtomiin kannatella perhettään vaan suistuu alkoholismiin ja itsemurhaan. Laina miettii: -- kumpikin heistä tarvitsi vain jonkun rinnalleen, jotta saisi käännettyä ajatukset omasta itsestä toisaalle. Kahdesta rikkinäisestä ei tullut yhtä ehjää.

Romaanin henkilökuvat ovat tosia ja koskettavia. Martti on arkuudessaan, sopeutuvuudessaan ja kiltteydessään niitä maan hiljaisia, joiden hyvät yritykset ja hennot toiveet kilpistyvät ympäristön piittaamattomuuteen. Kaksosten käytös ei juuri herätä sympatioita mutta on perusteltua ja tarjoaa pinnallisuudessaan erinomaisen kontrastin Lainan ja Vilman syvälle ystävyydelle.

Lainan henkilökuva on uusi hieno ja järkyttävä osoitus Kinnusen taidoista asettua kovia kokeneen naisen asemaan. Kun sota alkaa tehdä tuhojaan hyvin eväin alkaneessa elämässä, Lainasta tulee ihan toisenlainen, kuin hän tuntee sisimmässään olevansa eikä tulevaisuudella ole tarjota muuta kuin lisää surkeutta.

Laina antaa katseensa kiertää pitkin pihaa: mustan metsän keskellä pieni talo, jonka räystäslautoja ei ole vieläkään saatu naulattua paikoilleen. Liian jyrkillä portailla nuoruuden yli hypännyt nainen, jonka tyttäret vaihtavat silmäyksiä aina kun hän astuu huoneeseen. Martti, joka ei puhu vaan tuijottaa kosteilla vasikansilmillään omaa tahtoa vailla. Ja tässä on hänen elämänsä lakipiste.

PAITSI TRAAGINEN HENKILÖKUVA, Kaarna on myös kipeä perhetarina. On kiinnostavaa huomata, kuinka romaanin läheisimmät ihmissuhteet syntyvät ennen kaikkea jaetuista kokemuksista, onnellisista ja tuskallisista.

Vaikka Laina rakastaa tyttäriään, yhteinen tragedia sitoo hänet tiukimmin Marttiin, ja enemmän kuin tytärtensä kaatunutta isää hän kaipaa serkkuaan Vilmaa ja hänen kanssaan jaettua lapsuutta ja nuoruutta. Kinnunen kirjoittaa riipaisevasti: Hänen ilonsa jäi samalle kahden suon väliselle kannakselle minne Vilmakin.

Lainaa kirvelee se, että naisten sodasta ei puhuta. Pahuuden mittareina ovat vain miesten kärsimykset, kaatumiset ja haavoittumiset. Ikään kuin sota olisi tapahtunut vain niille, jotka saivat turvakseen kiväärin.

Aihe nousee romaanissa esiin monta kertaa, ja vielä kirjansa lopussa Kinnunen muistuttaa, kuinka arkaluontoinen asia partisaani-iskut olivat. Neuvostoliitto ei myöntänyt hyökänneensä siviilikohteisiin, eikä Suomi vaatinut asiasta jatkoselvityksiä. Puhuttiin mieluummin kunniasta kuin häpeästä, toteaa Laina. Vasta 1990-luvulla iskut nousivat julkiseen keskusteluun.

Kinnunen kuvaa partisaanien julmuuden Lainan henkilökohtaisena kokemuksena niin riipaisevasti, että kohtausta on vaikea lukea. Pahinta on olla samalla tietoinen, että siviilien tappamiset ja raiskaukset kuuluvat sotien luonteeseen tälläkin hetkellä. Tämänkin päivän sodissa raiskatuiksi joutuvat naiset tuijottavat lasittunein silmin puiden runkoja ja oksia, yrittävät olla joku muu jossakin toisaalla ja kuiskaavat lapselleen: älä tänne katso, katso jonnekin muualle.

VAIKENEMINEN JA MUUALLE KATSOMINEN ovat keinoja selvitä hirveästä tilanteesta ja järkyttävistä muistoista, mutta niillä on myös kääntöpuolensa.

Tuntuu hyvältä, kun Kinnunen antaa juuri hiljaisen, mukautuvan Martin miettiä, miten tärkeää olisi kuitenkin ennen pitkää uskaltaa katsoa kohti ja puhua asioista suoraan, tulla nähdyksi ja nähdä toinen virheineen päivineen tai Lainan sanoin: antaa menneiden keriytyä auki kuin purkautuva villatakki, kiharaisena ja rumana.

Romaanin kaksi aikatasoa toimivat erinomaisesti yhteen. Kieleltäänkin karumpaa nykyaikaa vasten menneen elämän kuvaukset saavat lisää vaikuttavuutta Kinnusen muutenkin taitavassa kielenkäytössä.

Kinnusen lauseet ovat lyhyitä ja havainnot teräviä. Erityisesti nautin kirjailijan kuvakielestä, jossa ulkoinen todellisuus korreloi taianomaisen herkästi henkilöiden tunteiden ja ajatusten kanssa.

Katse päilyy pitkin pirttiä. Aika sodan jälkeen on toisenlaista kuin aiempi. Ennen kauneutta kudottiin käsitöiden pieniin silmukoihin ja hentoihin pitseihin, mutta näissä ikkunoissa roikkuvat harmaat ja kankeat verhot.

Laina tuntee, kuinka arjesta on tullut tukala ruma vaate, kovasta ja karheasta kankaasta tehty. Se puristaa kurkkua ja hankaa rintoja. Mutta kyllä Tommi Kinnunen huolehtii siitä, etten jää Lainankaan tarinan jäljiltä epätoivoon. Joku ovi on aina auki ja joku kynnyksellä vilkuttamassa.

Tommi Kinnunen. Kuva: Ofer Amir