torstai 14. heinäkuuta 2016

14. heinäkuuta 2016



Kadonnutta sukua ja identiteettiä etsimässä


Katja Petrovskaja: Ehkä Esther (Vielleicht Esther 2014). Suom. Ilona Nykyri. Tammi 2015. 277 s.


Minua on aina kiinnostanut historia, sanoi isäni minulle, mutten ole koskaan halunnut että historia kiinnostuu minusta, ja hän sanoi myös, ettei ihminen tarvitse sukulaisia historiaan suhteutuakseen. Ja minä sanoin että tarvitseehan, minulla kun sattuu olemaan tämä viehtymys sijoittaa kaikki suureen panoraamaan, ikään kuin me olisimme  itse tapahtumien keskipisteessä - -.

Katja Petrovskaja on Kiovassa vuonna 1970 juutalaiseen sukuun syntynyt ukralainalais-puolalainen kirjailija, joka asuu nykyään Berliinissä ja kirjoittaa saksaksi. Hänen esikoisromaaninsa Ehkä Esther ilmestyi meillä Tammen Keltaisessa kirjastossa viime vuonna, mutta löytyi jo nyt kirjakaupan alennusmyyntipöydältä. Näin hektistä on nykyään kirjamyynti.

Ehkä Esther kertoo Petrovskajan sekä isän- että äidinpuoleisen suvun vaiheista Euroopassa viime vuosisadan mylleryksissä eli aiheesta, josta on suomeksikin kirjoitettu jo hyllymetreittäin. Joukosta erottuu vain erilaisuudella, esimerkiksi omaperäisellä rakenneratkaisulla ja kerrontatavalla. Petrovskaja on taitava kirjoittaja, mutta välillä romaanin konstikas rakenne ja tyylivalinnat tekevät lukemisestä turhan työlästä. Tärkeä sisältö uhkaa pirstaloitua liikaa, vaikka ratkaisut olisivatkin temaattisesti tarkoituksellisia.


PETROVSKAJA KOKOAA kirjansa mitä erilaisimmista lähteistä. Jo alussa kirjailija kiittää Googlea runsaasta materiaali- ja vinkkiannista.Yleisestä siirrytään henkilökohtaiseen kokemukseen, kun internetin ja arkistotietojen rinnalle nousevat suvun muistot ja kirjailijan omat muistikuvat. Erityisen tärkeää aineistoa tuottavat matkat, joita kirjailija ryhtyy tekemään eri puolille Eurooppaa aina sen mukaan, mihin sukulaisten jäljet häntä johtavat.

Kirja koostuu muutamasta pääluvusta ja ne puolestaan useista lyhyehköistä teksteistä. Faktat perataan suorastaan pikkutarkasti. Muistikuvien ja matkanäkymien ja -pohdintojen Petrovskaja antaa laajeta ja täydentyä vapaasti ja assosiatiivisesti. Sukutarinoita jää siinä määrin runsaasti arvailujen varaan ja päättelyllä ja mielikuvituksella täydennettäviksi, että Ehkä Esther on määriteltävissä yhtä perustellusti fiktiiviseksi kuin dokumentaarikseksi sukuromaaniksi tai lyhytproosaksi.


TIETOA VAINOTTUJEN KOHTALOISTA on aina ollut vaikea saada. Dokumentteja on tuhottu järjestelmällisesti, ja vainoista eloonjääneet usein mieluummin vaikenevat kuin muistelevat. Petrovskajan isällä on ollut sukutaustansa vuoksi täysi syy toivoa, ettei historia kiinnostu hänestä. Mutta tyttären vaatimus saada tietoa on sekin oikeutettu. Vasta kun tiedän, mistä tulen, voin ymmärtää, kuka olen.

Sukupuusta olisi lukijalle suuri apu varsinkin lukemisen alkuvaiheessa. Vähin erin kirjailijan sukutaustasta alkaa sentään muodostua jonkinlainen kokonaiskäsitys, piti kirjailija sellaisen syntymistä tarpeellisena tai ei. Varsinaisestihan hän pyrkii vain kohti historian suurta panoraamaa.

Judas Stern
Molemmissa suvuissa on monia persoonallisuuksia ja erikoisia kohtaloita.

Moskovassa teloitetun isosedän Judas Sternin attentaatti laukaisi "ehkä" koko toisen maailmansodan ja ainakin vaikutti siihen, että Petrovskajan isänisä vaihtoi sukunimeä. Äidinäidin Rozan suku oli erikoistunut kuuromykkien opettamiseen. Isoäiti Rozan ympäriltä Petrovskaja nostaa esiin monia koskettavia ihmiskohtaloita, kuten Varsovan getosta Babi Jariin päätyneet Annan ja Ljoljan sekä Vasilin, joka vankileirin jälkeen pysytteli perheeltään kateissa 41 vuotta.


SUKUAAN JÄLJITTÄVÄ KIRJAILIJA pysähtyy jatkuvasti pohtimaan tapahtumia ihmisen kesto- ja käsityskyvyn kannalta. Isoisänsä jäljissä Mauthausenin keskitysleiriin saapunut kirjailija miettii, miten tärkeää on käsitellä käsittämättömän suuria lukuja yksittäintapausten avulla. Tuhat, satatuhatta ja miljoona ovat liian suuria määriä ymmärrettäväksi, mutta kun kirjailija kertoo niistä neljästätoista vangista, jotka Mauthausenin komentaja lahjoitti pojalleen 14-vuotissyntymäpäiväksi puutarhan omenapuun koristeiksi, kuva omenapuuhun hirtetyistä ei hevin lähde mielestä.

Käydessään läpi sukulaistensa asuinympäristöjä ja leirikokemuksia kirjailija vaihtaa vilkkaasti aikatasoja. Näin hän herättelee itsessään ja samalla lukijassaan ristiriitaisia tunteita ja kysymyksiä muistamisen, unohtamisen, kätkemisen ja paljastamisen mekanismeista.

Mitä esimerkiksi kertoo se, että Kaliszissa on katuja, jotka on kivetty vanhan juutalaisen hautausmaan hautakivillä? Mazevot, juutalaiset hautakivet, oli viety hautausmaalta jo sota-aikaan, kun Kaliszissa ei ollut enää juutalaisia, hakattu neliöiksi ja juntattu katuun taustapuoli ylöspäin, niin ettei katukiville astuva nähnyt heprealaisia kirjaimia. Järjestelmällistä, moninkertaisesti varmistettua hävitystä. Jokainen Kaliszin katuja kulkeva tallaa hautakiviä jalkoihinsa, on hän siitä tietoinen tai ei. Muutamassa kivessä kirjoituspuoli on vahingossa jäänyt näkyviin, ja yhdestä kirjailija on tallentanut kirjaansa kuvankin.


MELANKOLISESTA PERUSTUNNELMASTAAN huolimatta Ehkä Esther ei ole pelkästään synkkää luettavaa. Petrovskaja antaa rumuuden, pahuuden ja tragiikan vastapainoksi tilaa myös kauneudelle, hyvyydelle ja ihastuttavalle ironialle niin aiheissa kuin kielessäänkin. Erityisen huvittavia pisteliäsyydessään ovat hänen lapsuusmuistonsa neuvostoarjesta, ja isosedän oikeudenkäynnistä hän kirjoittaa ilmiselvän farssin.

Mustavalkoisten kuviensa takia Petrovskajan esikoisromaani tuo helposti mieleen W. G. Sebaldin tuotannon. Mutta muutakin yhteistä löytyy.

Molemmat kirjailijat etsivät identiteettiään, tukeutuvat dokumenttiaineistoon ja matkaavat seuduille ja paikoille, joiden historia on heille merkityksellinen. Sebaldin pitkävirkkeinen tyyli on kuitenkin aina selkeää ja kantavaa. Petrovskajan runollisuuteen pyrkivä kieli muuttuu usein hankalalukuiseksi.

Siitä huolimatta Ehkä Esther on ansainnut huomionsa ja palkintonsa. Petrovskaja kirjoittaa, että kun näkee tai tekee jotain, sitä ei enää saa näkemättömäksi tai tekemättömäksi. Siitä jää jälki. Myös lukemisesta jää jälki, Katja Petrovskajan  Ehkä Estheristä hyvinkin voimakas.

Kuva: Sasha Andrusyk





  

perjantai 8. heinäkuuta 2016

8. heinäkuuta 2016


Äitisuhde kovalla koetuksella


Antti Ritvasen esikoisromaanissa taide menee kaiken edelle



Antti Ritvanen: Miten muistat minut. Otava 2016. 463 s. 



[Romaani] herätti heti valtavasti huomiota: se sai muun muassa Kalevi Jäntin palkinnon ja oli ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi. Sitä verrattiin Kallaksen Sudenmorsiameen, Mukan Tabuun, jopa Kaurasen Sonja O:hon. Sitä luettiin kaltoin kohdellun tytön selviämistarinana, kasvutarinana, ajankuvana, feministisenä kannanottona. Ja sitä myytiin. Esikoisprosaistia juoksutettiin haastattelusta toiseen, kyseltiin kirjallisista vaikutteista, tapahtumien todenperäisyydestä, lempiväreistä ja -rock-kappaleista.


Kyseinen mestariteos oli kirjailija Marjatta Aallon  romaani Kuin uusi lumi vuodelta 1990. Sitä on kuitenkin turha etsiä kirjastosta. Marjatta Aalto on nimittäin Antti Ritvasen esikoisromaanin Miten muistat minut toinen päähenkilö. Toinen on Marjatan poika Jesse Vuorinen.

Tämän vuoden kirjapalkintoja jaetaan vasta syksyllä, mutta Ritvasella on kisassa mahdollisuuksia. Miten muistat minut tarjoaa kasvutarinaa ja ajankuvaa, rikosjuontakin siteeksi. Ennen kaikkea se on kuitenkin kiinnostava perhetarina ja taiteilijaromaani, jossa kirjallisuus- ja musiikkipiirit saavat siinä määrin keskeisen aseman, että Ritvaselta on haastatteluissa varmasti jo tivattu kirjallisia vaikutteita ja rokkilemppareita.


LÄHTÖKOHDILTAAN Miten muistat minut on oikeastaan traaginen. Kun äiti jättää kuusivuotiaan Jesse-poikansa muusikkoisän hoteisiin ja lähtee omille taiteellisille teilleen levottoman rokkarin rakastettuna, poika ei ole vielä aikuisenakaan sinut äitisuhteensa eikä itsensä kanssa. Miten suuria tunteitaan seuraavaan äitiin pitäisi suhtautua? Kääntää selkänsä lopullisesti vai antaa anteeksi? Rientää avuksi kriisitilanteissa vai jättää tyyten omilleen, mokoma?

Ritvanen on siviiliammatiltaan psykologi. Ei siis ihme, että romaanissa sivutaan oidipus-kompleksia ja käydään terapiassa. Mutta paitsi psykologisena romaanina Miten muistat minut vetää puoleensa myös tyylillään ja kunnianhimoisella rakenteellaan.

Jo alun lainaus todistaa, että romaani on kirjoitettu huumorin hengessä ja satiiria viljellen. Ritvanen lystäilee ilme totisena kulttuuripiirien tärkeilyn ja median henkilöjuttujen naurettavuudella. Marjatta Aalto ja hänen rakastettunsa Mark Lindberg ovat kirjailijanmyytin ja rocklegendan täysiverisiä edustajia elämäntapaansa myöten.

Marjatta tilittää kirjoittamistaan suuren diivan elkein: Kirjani ovat syntyessään repineet minut kappaleiksi, jokainen niistä on vaatinut verisiä taisteluita, reunalla käymistä, elämänkokoisia päätöksiä. Jokaisen kohdalla olen vannonut ettei enää koskaan - -. Ja aina olen aloittanut uudestaan. Artisti Mark Lindberg ruokkii lehdistöä tunteikkailla kommenteilla isänsä kuolemasta, vaimonsa saamasta keskenmenosta ja äkkinäisistä katoamisistaan: ikuisen kulkurin oli päästävä pois hulabaloosta.


ROMAANIN RAKENNE on sirpaleinen. Aikatasot ja Jessen ja äidin näkökulmat vaihtelevat vilkkaasti, mutta tarina pysyy koossa ja etenee vaikeuksitta Jessen lapsuudesta hänen nykytilanteeseensa pienen pojan etävanhempana. Virkistävä ratkaisu on kirjoittaa äidin osuudet muistiinpanoiksi ja välistä myös esitelmäksi ja lehtijutuksi.

Äidin ja pojan henkilöhahmoissa on sekä yhtäläisyyttä että eroja. Äiti on tyypitellympi ja pääsee romaanissa poikaansa vähemmän ääneen, mutta hänen edesottamuksensa ja dramaattisuutensa ovat kyseenalaisinakin maittavaa luettavaa. Jesse on äitinsä tavoin hänkin sisäisesti rikkinäinen mutta parhaansa yrittävä "hyvä ihminen vanhemmistaan huolimatta", kuten yksi sivuhenkilöistä hänet määrittelee.

Rikosjuoni liittyy Marjatan kohtaloon, sisäinen jännite syntyy Jessen äitisuhteen vaiheista. Varsinaisesti koko romaani rakentuu kuitenkin erilaisista irtiotoista tai niiden yrityksistä. Niitä tekevät sekä pää- että sivuhenkilöt, ja Jessen tapauksessa tilanteita mutkistaa vielä äidin lööppijulkisuus ja siihen liittyvät ylpeyden ja häpeän tunteet.

Jesse miettii lapsuuttaan: Kaksikymmentä vuotta myöhemmin muodostan psykoanalyytikko Mauri Kellosalmen sohvalla käsitteen "valokuvaäiti"; sillä viitataan sekä siihen että näen äitiä lehtikuvissa että mielikuvaan äidin kehystetystä valokuvasta, jonka ympärille kehoni on kasvanut niin kuin puunrunko voi kasvaa kiven ympärille ja kätkeä se sisälleen.

Rakkaasta ihmisestä ei näytä pääsevän eroon, teki tämä mitä tahansa tai teki itse mitä tahansa. Siinä on mielestäni romaanin perusajatus ja lopputulema.


KIRJAN SUJUVAA KIELTÄ on joutuisa lukea. Ritvasen kerronta on keveää, ja tunnelma ja tapahtumat välillä kuin viihdelehdissä ja saippuasarjoissa. Jesse kuvaakin suhdettaan perheenjäseniinsä yhdistelmäksi antiikin tragedioita ja Kauniita ja rohkeita.

Mutta joutokäyntiäkin on. Viina- ja huumehöyryiset juhlimiset pysäyttävät turhan usein tarinan etenemisen ja alkavat venyessään pitkästyttää. Erityisesti romaanin viimeisessä Marjatta-osiossa tiivistäminen olisi ollut paikallaan.

Hyvän jälkimaun Miten muistat minut kuitenkin jättää ja samantyylisen haikeuden kuin aikanaan Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla. Kun tässäkin tarinassa kaikki yrittävät niin kovasti päästä jonnekin, johonkin elämässään, tehdä jotain tärkeää, lukijana ei voi muuta kuin toivoa heidän onnistuvan edes jossain.

Toivoo, että isien ja äitien tekemiset ja tekemättä jättämiset eivät leimaisi jälkipolven elämää loppuiäksi ja että uudet alut olisivat todella mahdollisia.
.
Kuva: Pekka Holmström