perjantai 29. joulukuuta 2017

29. joulukuuta 2017


"Aina oman päänsä mukaan"


Hanna-Reetta Schreckin Thesleff-elämäkerta etsiytyy kohti kadonnutta aikaa perusteellisesti ja eläytyen



Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide. Teos 2017. 400 s. + 32 s. kuvaliitteitä



Tähän kirjaan ovat suodattuneet ne asiat, jotka minua ovat puhutelleet Ellen Thesleffin elämästä jääneessä aineistojen kirjossa: taideteoksissa, luonnoksissa, muistiinpanoissa, kirjeissä, päiväkirjoissa, valokuvissa ja niin edelleen. Samalla olen kertonut myös itsestäni - sitä ei ole ollut mahdollista välttää. - Näin kirjoittaa taide- ja kulttuurihistorioitsija Hanna-Reetta Schreck kirjansa Minä maalaan kuin jumala - Ellen Thesleffin elämä ja taide jälkisanoissa.

On totta, että kirjoittaessaan paljastaa aina tahtomattaankin jotain itsestään, mutta Schreck on pannut myös tietoisesti esille empatiansa ja innostuksensa. Asettuminen kuvattavan asemaan on ollut tärkeä työkalu, väline ymmärtää kohdetta ja päästä tutkimuksissa eteenpäin. Schreck puhuu tutkittavastaan kuin ystävästään etunimellä Ellen.

Omakohtaisuus saattaa hyvinkin lisätä myös elämäkerran lukijoiden innostusta ja kiinnostusta Thesleffiä ja hänen taidettaan kohtaan, vaikka minua välistä vähän häiritsivätkin runolliset luonnehdinnat "rikkaista ja eläväisistä kudelmista" ja tutkijan syliin tarjoutuvien taulujen haavoittuvuudesta.


TÄYDET KIITOKSET ansaitsee Schreckin periksiantamaton vaivannäkö valtavan aineiston seulonnassa ja muodontamisessa. Ellen Thesleff  (1869-1954) on vihdoinkin saanut ansaitsemansa kirjallisen huomion ja paikkansa Helene Schjerfbeckin veroisena taiteilijana.

Schreckin kirjan pääotsikko tulee Ellen Thesleffin kirjeestä vuodelta 1912. Jälleen kerran taiteilija viettää kesää Ruoveden Muroleen Casa Biancaksi nimeämällään huvilalla ja maalaaminen sujuu mainiosti: -- kaikki kukat ovat tänä vuonna niin suurenmoisia - ja valoisat yöt ja öiden ja päivien peilityyneys, kaikki on niin ihmeellistä. Ja ihmeellisintä kaikesta on, että minä työskentelen kuin jumala - jätän kangas kankaan jälkeen samalla innolla kuin ne aloittaessani.

Schreckin tutkimus osoittaa selvästi, että ollaan tekemisissä voimakkaan ja itseensä uskovan taiteilijan kanssa. Vaikka Thesleffillä oli myös epävarmat hetkensä, hän pääsi nopeasti sellaisten yli ja teki kaikessa taiteellisessa työssään aina oman päänsä mukaan - niin kuin yleensä myös elämässään.


Äiti, Ellen, Gerda ja Thyra Muroleen rannalla 1890-luvulla
VANHEMMAT JA SISARUKSET ovat tärkeitä itse perheettömäksi jäävän Ellenin elämässä pitkin matkaa. Isä kannustaa ja tukee taiteilijaksi pyrkivää tytärtään ja vie hänet mm. pitkälle Euroopan-matkalle, grand tourille, jollaisia tavallisesti tehtiin vain perheen poikien kanssa.

Isän kuoleman jälkeen perheen naisväki matkustaa erilaisissa kokoonpanoissa ja oleskelee pitkät ajat erityisesti Firenzessä, kun taas veljet ottavat hoitaakseen perheen juoksevia asioita. Muiden sisarusten avioiduttua ja äidin kuoltua Ellen elää kahdestaan Gerda-sisarensa kanssa, joka omistautuu täysin Ellenin uralle. Ellen maalaa, ja Gerda hoitiaa kaiken muun.

Firenzestä tulee sisaruksille toinen koti. Sinne matkataan kerta toisensa jälkeen Muroleen kesien kääntyessä syksyyn, ja siellä Ellenin elämään astuu vuodenvaihteessa 1907-1908 englantilainen taiteilija Edward Gordon Graig. Paria heistä ei Ellenin toiveista huolimatta syntynyt, mutta syntyi elämänikäinen ystävyys ja taiteilijatoveruus.

Arno, 1914
"Maailman kaksi futuristia" inspiroivat ja kannustivat toisiaan. Graigin myötävaikutuksella öljymaalauksia tehnyt Thesleff ottaa käyttöönsä myös puugrafiikan, josta siitäkin Schreck tarjoaa kirjansa kuvaliitteissä esimerkkejä.

Vaikka Thesleff on jo luonteeltaan rohkea oman tiensä kulkija, vaikuttaa siltä, että visionäärinen Graig lisäsi entisestään hänen uskallustaan heittäytyä uusiin kokeiluihin ja eurooppalaisen avantgarden "hyökyyn". Silti Thesleff tuntuu viihtyvän paremmin erillään kuin taitelijaryhmissä, ja poliittiset kysymykset hän sivuuttaa tyyten.

Ellen Thesleffin elämän täyttää taide, joka on alkanut naturalismin hengessä mutta muuttuu vuosien kuluessa yhä abstraktimpaan suuntaan. Schreck kirjoittaa, että Thesleff kieltäytyi kompromisseista ja halusi elättää itsensä taiteella, vaikka tarjolla olisi ollut lisäansioita opettajana. Mieluummin sitten niukkuus!


NAISEN ASEMAA miestaiteilijoiden kansoittamassa taidemaailmassa on tutkinut paljon Riitta Konttinen. Schreckin Thesleff-teos käy aiheen erinomaisesta esimerkistä. On kiinnostavaa lukea, kuinka Thesleff rikkoo perinteisiä sukupuolinormeja niin ulkoisella olemuksellaan ja käyttäytymisellään kuin taiteellaan ja pääsee kuin pääseekin näkyville.

1800-luvun lopun symbolismi androgyyni-ihanteineen tuki naiseuden tradition rikkomista, ja aikalaiskritiikkien ennakkokäsitykset pitivät itsenäisessä taiteilijassa yllä vastarintaa. Schreck kirjoittaa, kuinka nuoren Thesleffin omaksuman symbolismin yksilöllisyysvaatimukset ja naistaiteilijan vaikea rooli saivat yhdessä aikaan vahvan ja itseriittoisen identiteetin, jota eivät lannistaneet negatiivisetkaan kritiikit. Thesleffin työrauha säilyi, oli maailma ympärillä hänen taiteestaan mitä mieltä tahansa.

Schreckin kirjan kuvaliitteet esittelevät Thesleffin taidetta 1890-luvulta 1940-luvulle saakka. Viimeiset teoksensa taiteilija maalasi 1950-luvulla yli 80-vuotiaana.

Vuosien myötä Thesleffin arvostus lisääntyi, ja hänen taiteensa alettiin ymmärtää osaksi eurooppalaista taidekenttää. Schreck miettii, mitä olisi tapahtunut, jos Gordon Graigin yritys esitellä Ellenin töitä Yhdysvalloissa olisi toteutunut. Samoille seinille Matissen, Picasson ja Cézannen kanssa? Seuraan, johon hän ilman muuta olisi kuulunut?-- Olisiko nyt sen aika?

Tyttöjä (Tytöt niityllä), 1906

SCHRECKIN ansiokas teos Ellen Thesleffin elämästä ja taiteesta paneutuu henkilökuvan luomiseen taideteosten esittelyä ja tulkintoja tarkemmin, mutta hyvä niin. Valokuvat ja kirjenäytteet havainnollistavat ja elävöittävät henkilökuvaa, ja teosesittelyt herättävät lukijan pohtimaan omiakin tulkintoja ja etsiytymään myös Thesleffin muiden teosten äärelle.

Thesleffin matkassa pääsee samalla tutustumaan Suomen ja Euroopan taiteilijapiireihin yli puolen vuosisadan ajalta. Ismit ja manifestit vaihtuvat, ja sodat sotkevat taiteilijoidenkin elämän, mutta luominen jatkuu.

Ja minä maalaan - ah - taideteoksia. Maailmassa kyllä riittää maalareita - mutta hyvin vähän taiteilijoita - -!

Omakuva 1894-95

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

17. joulukuuta 2017


Ihmiskohtaloita keskellä ei-mitään 

Marianna Kurton Tristaniassa purkautuu monenlaisia tulivuoria



Marianna Kurtto: Tristania. WSOY 2017. 331 s.


Viisi runokokoelmaa julkaisseen Marianna Kurton (s. 1980) ensimmäinen romaani Tristania sijoittuu paikkaan, jonka olemassaolosta sain vasta nyt tietoa. Tristan da Cunha, arkisemmin pelkkä Tristan, on Britanniaan kuuluva vulkaaninen pieni saariryhmä ja samalla ryhmän pääsaari eteläisellä Atlantilla Afrikan ja Etelä-Amerikan välissä.

Romaanin tapahtuma-aikaan 1950- ja 1960-luvuilla saarella oli vajaat 300 asukasta, jotka saivat toimeentulonsa pitämällä lampaita, kalastamalla ja työskentelemällä saaren säilyketehtaassa. Kun saaren keskellä kohoava tulivuori lokakuussa 1961 alkoi purkautua, asukkaat pakenivat läheiselle Nightingale-saarelle, josta hollantilainen matkustaja-alus pelasti heidät Kapkaupunkiin.

Kapkaupungista Tristanin asukkaiden matka jatkui Englantiin, mutta kun seuraavana vuonna selvisi, että heidän asuinpaikkansa olivat suurelta osin säästyneet vahingoilta, useimmat perheet palasivat vuonna 1963 takaisin kotisaarelleen.

Näihin eksoottisiin maisemiin ja dramaattisiin tapahtumiin Kurtto istuttaa romaaninsa henkilöt ja onnistuu siinä hienosti. Tristania on kaunis, kipeä ja tunteikas tarina elämästä tiiviissä yhteisössä suuren meren saartamana, kaukana kaikesta muusta.




TAPAHTUMIEN keskiössä on kolme perhettä, mutta päähuomion saavat aviopari Lise ja Lars, heidän poikansa Jon ja naapurinsa Martha. Romaanin loppuun asti pitävä jännite syntyy Lisen, Larsin ja Marthan välille.

Tristanian kolmiodraama voisi tapahtua missä tahansa. Suljetussa yhteisössä, jossa kaikki tuntevat toisensa ja ovat toisistaan riippuvaisia, rauhan säilyminen on kuitenkin tärkeääkin tärkeämpää. Asioita salataan, tunteet pidetään piilossa, ja elämä jatkuu entisellään, vaikka sisintä kuinka korventaisi.

Kurtto lähestyy kolmiodraamansa ydintä hitaasti ja vihjaillen. Jokin hämärä tapahtumaketju on jättänyt pysyvät jälkensä Lisen, Larsin ja Marthan elämään ja kuultaa heidän olemuksestaan. Martha kaipaa lasta, Lise miehensä rauhoittumista ja maailmalle tavan takaa pakeneva Lars elämäänsä uutta alkua. Kaikki kolme elävät jonkinlaisessa surumielisessä odotuksen tilassa.

Ja sellaisessa elää myös Lisen ja Larsin poika, kirjojensa parissa viihtyvä, yksinäinen, alituista isäikävää poteva Jon.

Jonin puuhissa ja ajatuksissa Kurtto tavoittaa riipaisevasti kaiken sen arkuuden ja kipeyden, jonka onneaan tavoittelevat aikuiset kylvävät lastensa sisimpään. Silti myös aikuisiin suhtautuu myötämielellä. Heidän sisäiset ristiriitansa tunnistaa aidoiksi ja inhimillisiksi, ja siksi heitä, Englannissa uutta suhdetta opettelevaa Larsia myöten, on valmis ymmärtämään, vaikka romaanin lopun armollisuudesta mielelläni vähän tinkisinkin.



KUN SAAREN TULIVUORI alkaa purkautua, myös ihmisten pinnanalaiset tulivuoret heräävät. Näkyviin pyrkii monenlaista haudattua, mutta samalla paljastuu myös saarelaisten vankkumaton solidaarisuus ja toisistaan huolehtiminen.

Lyyrikkona Kurtto viljelee proosassaankin runsaasti symboliikkaa ja monimerkityksisyyttä ja kirjoittaa saarelaisista ja heidän arkisesta elämästään muutoinkin runoilijan ottein. Luonto ja ihmisten askareet nousevat näkyville varmoin vedoin ja harkituin yksityiskohdin, ja lauserytmi toistokuvioineen tuo usein mieleen musiikin.

Myrskyn jälkeen Martha seisoo rannalla ja kuuntelee valaita. Ne laulavat. Ne keskustelevat säästä. Ne valitsevat puolisoaan, ja kun valinta on tehty, se on voimassa koko elämän. Ne syövät yhdessä, nukkuvat yhdessä, uivat yhdessä jäämerelle ja palaavat kotivesiin, samaan lahteen, saman kallion juurelle, ja poikivat.

Yksi merkityksellisimpiä ja globaaliudessaan ajankohtaisimpia käsitteitä Kurton romaanissa on koti.

Tristaniassa etsitään kotia sen kaikissa merkityksissä, fyysisissä, psyykkisissä ja sosiaalisissa. Se on hukassa, se menetetään, sitä vaihdetaan ja se löydetään tai ollaan löytävinään. Missä on kenenkin koti? Voiko koti olla monessa paikassa? Tekeeko kodin kodiksi paikka vai toinen ihminen? Yhteisö? Kulttuuri? Luonto? Maantieteellinen ympäristö vai kokemukset? Voiko kotia vaihtaa? Kysymyksiä on lukemattomia.

Marianna Kurton Tristanian seurassa on mahdollista viihtyä monesta syystä. Minua viehättivät erityisesti sen hallittu ja viimeistelty kieli ja erikoinen tunnelma ja ympäristö.


Marianna Kurtto. Kuva: Aapo Huhta




maanantai 11. joulukuuta 2017

11. joulukuuta 2017






Terveisiä tilastojen takaa! 

Jenni Räinä ja Vesa Ranta kertovat ihmisistä satavuotiaan Suomen syrjäkylillä 


Jenni Räinä - Vesa Ranta: Reunalla. Tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä. Like 2017. 264 s.


Kun oululaiset Jenni Räinä ja Vesa Ranta, toimittaja ja valokuvaaja, yhdistivät ammatillisen osaamisensa ja kiinnostuksensa syrjäseutujen elinoloihin, syntyi teos Reunalla eli Tarinoita tyhjeneviltä sivukyliltä. Kirja oli yksi tämän syksyn Tieto-Finlandian ehdokkaista, ja syystä olikin. Teos ei ole vain kiinnostavaa katseltavaa vaan myös ajatteluttavaa luettavaa.

Pari vuotta tekijät kiersivät lukuisilla Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan sivukylillä, koputtelivat ovia ja pyysivät päästä taltioimaan asukkaiden kokemuksia ja näkemyksiä elämästään harvaan asutulla ja autioituvalla syrjäseudulla. Vierailukohteita kertyi kahdeksantoista, ja muutamien asukkaiden luona kirjan tekijät vierailivat parin vuoden päästä uudestaan.

Tyhjentyvillä syrjäkylillä asuu tietysti ennen kaikkea vanhoja ihmisiä, mummoja ja pappoja, jotka haluavat pysytellä kotisijoillaan viimeiseen asti. Mutta on joukossa nuoriakin ja sellaisia, jotka ovat hankkiutuneet maaseudulle kaupungeista toisenlaisen, paremman elämän toivossa.



VIIDEKSI LUVUKSI ryhmiteltyjen henkilötarinoiden alussa on aina jonkinmoinen tietopaketti käynnissä olevasta muuttoliikkeestä ja sen vaikutuksista syrjäkylien elämään, mutta vasta haastateltavat muuttavat tutkimukset ja tilastot eläväksi elämäksi ja todellisiksi ihmiskohtaloiksi. Ja niitä on moneksi.

On kannen kuvassakin esiintyvä 81-vuotias Kuonajärven rannalla asustava flamenco-taiteilija Anita Heino, on Lampinsaaren mainari, eläkeläinen Voitto Laurila, 82, oijärveläinen kyläkauppias Veera Kuha, 56, ja Moisiovaarassa rivitaloa yksin asuttava entinen maanviljelijä Matti Heikkinen, 87.

Kaisu Anttonen-Sirkkala, 38, muutti kaupunkikierroksensa jälkeen perheineen entiseen kotitaloonsa Hyrynsalmelle eikä aio enää sieltä lähteä. Janne Kummala, 25, on tuntenut aina Pudasjärven Sarakylän ainoaksi oikeaksi paikakseen ja toivoisi, että hänen lapsensakin saisivat käydä alakoulunsa Sarakylässä. Nyt koulussa on enää 25 oppilasta.

Yli-Iissä sinnittelevä lammastilallinen Sirpa Dorochenko, 52, ei tulokkaana ole aina ollut kyläläisten mieleen, mutta Luola-Aapaan asettuneet Mariko, 64, ja Keiichi, 67 Hayami on otettu vastaan ystävällisesti ja avuliaasti, ja pariskunta on sopeutunut hyvin elämänmuutokseensa.

Taivas on kirkkaansininen ja ruohot ja puut kirkkaanvihreitä. Joskus kanit, ketut ja porot tulevat pihallemme metsästä. Vuosittain pääskyset tulevat, kasvattavat tässä poikaset ja lähtevät jälleen pois.



KEIICHI HAYAMIN maisemakuvaus kuulostaa romanttiselta, mutta syrjässä asumisessa on silti haasteensa.

Pitkät matkat palvelujen ääreen vaativat auton ja kuljettajan tai rahaa taksikyyteihin. Vanhan äitinsä Eevan, 82, kanssa Ylikiimingin Nuorittassa asuva viljelijä Jaakko Pöyskö, 46, pohtiikin, että sivukylillä pärjää, mutta on pysyttävä terveenä, ja äiti ja poika tietävät kokemuksesta, mistä puhuvat.

Kun Ylikiiminki liitettiin Ouluun 2009, kaupunginjohtaja totesi puhelinluetteloon painetussa tervehdyksessään ylikiiminkiläistenkin päässeen palveluiden ääreen. Voi hitto miltä se tuntui. Mua pisti niin vihaksi, että jos se johtaja ois ollut tuossa niin oisin pieksänyt sen, harmittelee Eeva-äiti.

Aiemmin terveyskeskus oli kolmentoista kilometrin päässä Ylikiimingissä. Nyt lääkäriin, pankkiin ja postiin on ajettava 50 kilometrin päähän Kiiminkiin!



PERSOONALLISIIN HAASTATELTAVIIN tykästyy ihan jokaiseen. Toimittaja ja kuvaaja suhtautuvat ihmisiin ja heidän asuinmiljöisiinsä lämpimästi ja arvostavasti.

Kuvat ja teksti tukevat toisiaan ja puhuttelevat yksityiskohdillaan. Ympäristökuvien rappiotunnelmissa on menetysten tragiikkaa ja nostalgista kaipuuta, mutta myös merkillistä omillaan olon tyyneyttä ja rauhaa.

Nuorison ja nuorten perheiden tarinoista ja kuvista löytyy uskoa tulevaisuuteen, vanhojen kasvot ja muistelut kertovat menneistä vuosikymmenistä. Liikuttavimpia hetkiä vietin runonlaulaja Jussi Huovisen, 92, seurassa Suomussalmella.

Kun vienankarjalaista sukujuurta oleva Jussi joutui talviseudun asustamaan Suomussalmen kirkonkylällä, hän oli sielläkin tyytyväinen oloonsa, mutta ajatuksissa olivat kuitenkin kevät ja koti rajan tuntumassa Hietajärvellä:  Siellä on oma maisema, oma taivas ja oma maa. -  Siinä kaiketi painavin syy siihen, miksi syrjäkylien vanhuksia on niin vaikea saada muuttamaan taajamien ihanuuksien ääreen.

Reunalla-kirja ansaitsee runsaasti lukijoita. Se on erinomainen katsaus syrjäseutujen asujaimistoon ja sen jokapäiväisiin haasteisiin. Räinän ja Rannan teoksen haastateltavat kertovat valinnoillaan sellaisesta elämänasenteesta ja arvomaailmasta, joiden soisi näkyvän ja voimistuvan muuallakin kuin Suomussalmen Hietajärvellä tai Pudasjärven Sarakylässä.



Vesa Ranta ja Jenni Räinä. Kuvat: Jaakko Alatalo





torstai 7. joulukuuta 2017

7. joulukuuta 2017



"Taidan olla kaikkein onnellisin lehtokoneessa" 

Cristina Sandu kirjoittaa elämästä kahden kulttuurin välimaastossa



Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat. Otava 2017. 265 s.


Cristina Sandun (s. 1989)  tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokkuuteen yltänyt esikoisromaani Valas nimeltä Goliat kertoo kolmekymppisen Alban elämästä, muistoista ja havainnoista Suomessa ja Romaniassa. Alban äiti on suomalainen ja isä romanialainen aivan kuten kirjailijankin vanhemmat.

Sandun katkelmittain etenevä romaani keskittyy ruumiinvalvojaisten ja hautajaisten ympärille, mutta on silti kaikkea muuta kuin raskasta luettavaa. Bukarestin lähellä "Punaisessa kylässä" valkoisessa talossaan asuva Susi, Alban isoisä, on kuollut, ja veljekset Mihai ja Costel perheineen matkustavat saattamaan häntä hautaan, Mihai Suomesta, Costel Yhdysvalloista.

Kesiään isovanhempiensa talossa viettänyt Alba alkaa tarkastella ympäristöään uusin silmin ja muistella kaikenlaisia sukunsa piirissä ja kylässä kuulemiaan ja kokemiaan tapahtumia ja vaikutelmia. Romaanin alussa hajanaiselta vaikuttava tarina alkaa vähin erin hahmottua kokonaiskuvaksi elämästä Punaisessa kylässä Ceauşescun diktatuurissa ja sen jälkeen.


SANDU rakentaa romaaniaan kuin maalaisi taulua. Kankaalle ilmestyy uusia viivoja, muotoja, värejä ja värikerroksia, uusia tapahtumia ja yksityiskohtia, selkeitä ja tahallisen utuisia, tietoja suoraan historiasta ja omasta elämästä, kuulopuheita ja keskustelunkatkelmia, muistikuvia ja tutulta tuntuvia aistimuksia.

On selvää, että tekniikalla ei tavoitellakaan perinteistä juoniromaania. Valas nimeltä Goliat on värikäs sukukartoitus ja kiintoisa kulttuuriretki. Se on matka fyysisiin, poliittisiin ja psyykkisiin maisemiin, jotka vaikuttavat välillä ikivanhoilta ja eksoottisilta ja välillä taas hyvinkin ajankohtaisilta ja yleisiltä.

Romaanin kieli on runollista, mutta kylä ja sen elämä kaunistelematonta. Alba näkee ympäröivän rappion mutta rakastaa isovanhempiensa kotiseutua siitä huolimatta.

En ole koskaan järkyttynyt katujen varsilla ryöppyävästä mudasta ja silmissä rapistuvista taloista, ruosteisina kiiluvista peltiporteista, keskeneräisistä rakennuksista ja niiden takana levittäytyvästä kitukasvuisesta pellosta. Minulle kylä on aina ollut, kaikessa rappiossaan, kaunis tavalla jolla mikään toinen paikka ei ole.

Sama pätee ihmisiin. Elämä köyhässä, vanhakantaisessa kylässä Karpaattien Sankarin valvovan silmän alla on täynnä väkivaltaa ja Mustien Enkelien tekosia, mutta sieltä muuttaneita vaivaa alituinen koti-ikävää. Suvun jäsenillä on heikkoutensa, eikä heidän yhteiselonsa suju ongelmitta, mutta kiusallisetkin asiat kestetään ja talo ihmisineen jatkaa elämäänsä.


MAAGISUUTTA romaaniin kumpuaa vanhoista uskomuksista, legendoista ja tarinoista, joista yksi yltää kirjan  nimeenkin, ja sadunomaisuutta Sandu tarjoilee myös tyylillään.

Maissi hehkuu kuin leijonan turkki ja kuu kellahtaa sirpiksi vedenpintaan. Alba katselee aikuisenakin ympärilleen lapsen tavoin ja kokee kaiken elollisena. Isoäitini talossa seinät ja katot halkeilevat. Halkeamat kiemurtelevat toisiaan kohtaan kuin käärmeet. -- Seinät ja katto kupruilevat vitivalkoisina, ne on vasta vähän aikaa sitten maalattu, ja käärmeet syövät hitaasti tiensä valkoisen alta.

Kun kirjailija raottelee henkilöidensä häpeällisiä salaisuuksia Securitate-kytkentöineen, ilmiantoineen ja outoine kuolemantapauksineen, arvoituksellisuus saa traagisia sävyjä. Diktaattorin "saavutuksille" uskaltaa kyllä jälkikäteen nauraa, mutta diktatuurin aiheuttamia vaurioita ihmissuhteissa ei paranna mikään.


RAKKAUS JA KUOLEMA, kirjallisuuden vakioteemat, ovat hyvin edustettuina. Pääteemaksi tunteikkaiden rakkaustarinoiden oheen nousee kuitenkin muukalaisuuden ja vierauden teema.

Romaanin henkilöt matkaavat maasta toiseen. Rakkaus houkuttaa heidät muuttamaan vieraaseen maahan ja totuttautumaan toiseen kulttuuriin ja kieleen, mutta seurauksena on usein kaksinkertainen kodittomuus ja ikuinen ikävä toisaalle. Alba tunnustaa Amerikan-sedälleen Costelille olevansa ehkä onnellisin lentokoneessa, välitilassa matkalla maasta toiseen.

Kirjailija valaisee pääteemaansa monipuolisesti suvun eri jäsenten kokemuksina ja käsittelee sitä myös globaalina ilmiönä. Romaani alkaa jo kohtauksella Romanian romaneista Helsingin kalasatamassa, jossa Albaa tarvitaan tulkiksi synnyttävälle äidille.

Ratkaiseva osuus uuteen kulttuuriin sopeutumisessa, tai oikeastaan sopeutumattomuudessa, on kielellä. Oman kielen tärkeys käy Alballe hyvin selväksi sekä hänen kariutuneessa rakkaussuhteessaan että keskusteluissaan isänsä ja Costel-setänsä kanssa.

Ehkä kaikkein kivuliainta on se, kun et voi ilmaista itseäsi omalla kielelläsi, et voi pukea ajatuksia kaikkine vivahteineen suoraan sanoiksi vaan joudut kääntämään ne. Silloin menetät välittömän suhteen todellisuuteen. Olet kuin purkissa. Mikään ai kosketa sinua suoraan, kaikki kulkee jonkinlaisen filtterin... mikä se sana on suomeksi... suodattimen kautta.


Cristina Sandu. Kuva Marjo Tynkkynen
Cristina Sandun esikoisromaani Valas nimeltä Goliat puhuu tärkeistä asioista. Kirjan parissa viihtyy ja halutessaan viisastuukin, mutta ennen kaikkea romaani on tuore väriläiskä suomalaisessa kirjasyksyssä. Cristina Sandulta luen seuraavankin romaanin.

                                            

tiistai 28. marraskuuta 2017

28. marraskuuta 2017



Lohduton lapsuuskertomus



Hanna Hauru: Jääkansi. Like 2017. 117 s.


Hanna Hauru (s. 1978) kirjoittaa pieniä, tiiviitä kertomuksia rankoista aiheista. Haurun uusin pienoisromaani Jääkansi on tämän syksyn Finlandia-ehdokkaita. Sen reilut sata sivua lukee nopeasti, mutta tarina jää kyllä mietityttämään.


JONNEKIN POHJOISEN syrjäkylään sijoittuva romaani etenee kahdella tasolla. Minäkertoja palaa autioituneen lapsuuskotinsa maisemiin, ja rakennuksia ja ympäristöä kiertäessään hän kertaa sota-aikaista lapsuuttaan. Muistot ovat painajaismaisia ja tunnelma tuttuja polkuja kulkiessa muutenkin unenomainen.

Äänet jäävät taakse, kun niitä ei kuuntele tarkkaan. Ympärillä näkyy muistoja, joita olen palannut unohtamaan. Mieleni pyyhkii niitä pois sitä mukaa, kun olen kuunnellut kuiskaavan lauseen loppuun.

Tytön elämä on ollut pelkkää kurjuutta. Äiti, jota tyttö kutsuu etunimellä Betti, on äidiksi täysin sopimaton, tunteeton ja julma. Sodassa kaatuneen isän tilalle ilmaantuu jo ennen hautajaisia uusi mies, josta kertoja käyttää nimitystä Paha. Kun isäpuolen ensitervehdys on luunappi ja potku, murrosikää lähenevän tytärpuolen asema perheessä tukaloituu entisestään.

Vähitellen mökin viinanhuuruinen ja himokas meno muuttuu yhä hurjemmaksi, vaikka välillä tehdään parannusta uskonkin voimalla. Kun pahuus saa kumppanikseen hulluuden, nurkissa alkaa kurkistella myös kuolema.

Apua ei tule edes ympäriltä, vaikka tyttö kulkee koulussa pelkissä rääsyissä ja paljasjaloin. Kylä kuiskuttelee, ylenkatsoo ja tuomitsee. Kunta sentään korjaa emakon nisiä lätin lattialla imevän uuden perheenjäsenen parempaan hoitoon. Nälkiintynyt ja kaltoin kohdeltu kertoja jätetään oman onnensa nojaan.

Kun kertoja kolmetoistavuotiaana pääsee aputytöksi mielisairaalaan, oma vinttihuone tuntuu helpotukselta, mutta pian tyttökin kulkee vatsa pystyssä ja haluaa eroon syntyvästä lapsestaan. Pahoinvointi periytyy sukupolvelta toiselle. Pahasta olosta tulee pysyvä olotila.


ROMAANI on lastattu niin täyteen pahuutta ja kurjuutta, että on aiheellista puhua inhorealismista. Rosa Liksomin kirjoittaa hänkin pohjoisen eläjistään ronskisti, mutta Liksomilla on aina kerronnassaan aimo annos absurdiutta ja hurttia huumoria.

Hanna Hauru on totinen kertoja. Jääkannen kovia kokenut minäkertoja muistelee elämäänsä kaihtelematta mutta kiihkottomasti ja toteavasti. Hänen kursiivilla painetussa paluuvaeltelussaan kieli kuitenkin muuttuu runolliseksi ja salaperäiseksi. Romaanin taitavat aika-ja tyylivaihdokset sulautuvat toisiinsa erinomaisesti.

Haurun harkittua, havainnollista ja rytmisesti miellyttävää kieltä lukisi pitempäänkin. Tapahtumat ohitetaan kuitenkin nopeasti, ja henkilöhahmoihin jäin kaipaamaan syvyyttä ja moniulotteisuutta. Kun äidistä jonkun kerran löytyy vähän huolenpitoa, hetki on niin poikkeuksellinen, että sen valosta melkein haltioituu. Isäpuolelta ei heru myötätuntoa kenellekään.

Vanhempien käytökseen löytyy kyllä joitain selityksiä. Äidillä on taakkanaan huutolaislapsuus, Pahalla paheneva sotatrauma. Ne ovat kuitenkin kuin kirjattuja tosiasioita, eivät kokijoilleen päivä päivältä elettävää tuskaa ja epätoivoa.

Toisaalta lakonista, selittelemätöntä kerrontaa puoltaa se, että aikuisten käyttäytyminen on lapsen näkökulmasta usein ennustamatonta ja vailla syy- ja seuraussuhteita. Minut  Jääkansi jätti kuitenkin ensilukemalta järkyttävyydestään huolimatta enemmän passiviseksi sivustapelkääjäksi kuin herätti aktiiviseksi myötäeläjäksi.

Toinen lukukerta olikin sitten jo hyvin toisenlainen...

Hanna Hauru Kuva: Vesa Ranta

lauantai 25. marraskuuta 2017

26. marraskuuta 2017



Äijäproosaa omavaraisesta pohjoisesta 

Tommi Liimatta panee kuuntelemaan miehiä kolmesta sukupolvesta




Tommi Liimatta: Autarktis. Like 2017. 272 s.



Tommi Liimatan (s.1976) aiemmista romaaneista Nilikki (2009) ja Rautanaula (2013) mieleeni on jäänyt kuvia hämäristä taksi- ja huumebisneksistä ja naisiinmenevän kaupparatsun kirjavista keikoista. Muistan, että Liimatta käsitteli rankkoja aiheitaan kuitenkin omaperäisellä huumorilla ja osuvalla kielellä.

Kun Liimatan seitsemäs romaani Autarktis nimettiin äskettäin yhdeksi tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokkaista, raati perusteli valintaansa kehumalla romaanin lämmintä humanismia ja sen henkilöiden suurenmoista riippumattomuutta: He huolehtivat omasta elämästään, kulttuuriperinnöstään ja elämän mielekkyydestä omaehtoisesti. -  Ovatko Liimatan henkilöt siis jotenkin kesyyntyneet?


ROMAANIN NIMI  Autarktis tulee yhdistämällä sanat autarkia (kreik. omavaraisuus) ja Arktis (Pojoisnapaa ympäröivä alue, jonka etelärajana pidetään napapiiriä). Omavarainen pohjoinen ei kuitenkaan Liimatan romaanissa ole tietty alue vaan sen omapäiset asujamet, joita romaanissa edustaa kolme sukupolvea enemmän tai vähemmän pääväylältä sivuun liukuneita mieshenkilöitä. Tuttuja koheltajia siis.

Romaani etenee puhujien vuorottelevina monologeina. Pääosin äänessä ovat rampautunut sotaveteraani Kaataja, suuriin ikäluokkiin kuuluva Ruotsiin suuntaava Ruottikuume ja nykypäivää edustava työvoimatoimiston vakiasiakas Puhuva Tikkataulu. Hiukan häiritsee se, että kertojanääni pysyy hyvin samanlaisena, vaikka puhuja vaihtuu. Vai kirjoittaako Liimatta  tahallaan Lapin miehistään yksiäänisiä?

Monologimuodosta huolimatta lukijalle tulee vaikutelma, että puhujat kertovat elämästään jollekulle kuuntelijalle, esimerkiksi kantapöytäänsä istahtaneelle haastattelijalle: Kahdella kaljapullolla kerron sinulle kaiken. Silti he eivät varsinaisesti uskoudu vaan tilittävät elämäänsä sarjana tosiasioita, melkein kuin sivullisina. Mitä sitä turhia märisemään. Näin on valittu ja eletty.

Ja parhaiten näemmä on viihdytty yksin tai miesporukassa, mutta silloinkin yleensä omin joukoin. Opintonsa keskeyttänyt Puhuva tikkataulu tiivistää nykyolonsa: Totesin tappion, tulin Oulusta takaisin, ilmoittauduin kortistoon ja jämähdin istumaan vanhempien sällien vööliin. Taksilla mentiin. Kunnes päädyin tähän mökkiin. Tai tulin ihan itse. Nyt aika kuluu pääosin lumia luodessa ja nettiä tuijottaessa. Ei paha.

Miesporukassa pääosassa ovat viina ja polttoaine. Ylätaso, herrat, ajavat taksilla. alataso, terveydenhuollon kroonikkoasiakkaat ja alkoholin suurkuluttajat, ajavat taksilla. Keskiluokka raapii autonsa tuulilasista jäätä ja paheksuu. Analyysit osuvat naulan kantaan.


TOKI TYÖHÖNKIN pohjoisen miesväestä on, kun on pakottava tarve, ja edellisillä sukupolvilla, jälleenrakentajilla ja Ruotsiin matkanneilla, on vielä ollut. Välillä Liimatan henkilöt intoutuvat kertomaan töistään jokaista putkiliittymäkierteytystä myöten, ja toisinaan heistä kehkeytyy sellaisia yhteiskunnallisten epäkohtien esitelmöitsijöitä, että luulisi heillä olevan pitkäkin sosiologinen koulutus.

Lapin asialla ollaan ja aina tosissaan. Lappia on vuoroin raiskattu, vuoroin suojeltu, mutta omavaloinen pohjoinen rämpii eteenpäin. Näin on. Apua ei oteta jos vähänkin pärjätään. Juuri tähän asenteeseen Finlandia-raati viitannee puhuessaan Liimatan henkilöiden riippumattomuudesta ja heidän elämänsä omaehtoisuudesta.

Siihen kasvaminen on sitten oma lukunsa. Romaanissa on herkullisia kohtauksia sekä poikaporukoiden yhteisistä että nuorten miesten itsenäisistä irtiotoista tai niiden yrityksistä. Ymmärtämystä höystää havaintojen tiukkuus ja tarkkuus yhdessä mustanpuhuvan huumorin kanssa. Vapaus houkuttaa, mutta koti-ikävästä on vaikea päästä eroon.

Lähdön ja paluun ristiveto onkin romaanin kantavia teemoja. Päätyvätkö sankarimme lopulta taas lähtöpisteeseensä, ja jos päätyvät, niin millaisten  koettelemusten ja mutkien kautta?


LAPPILAISTA LUKIJAA Autarktis puhuttelee tietysti paikallisuudellaan, mutta kielellään Liimatta hankkii lukijoita halki Suomen.

Lauluntekijänä Liimattaa helposti luonnehditaan runolliseksi prosaistiksi, ja mikä ettei. Välistä kuvauksissa on tunnelmallista viipyilyä tyyliin: Ajoin Herolla kevätkesän viileässä varjossa skeittisankaritukan pyörteillessä vauhdin ja tuulen ristikossa ja ihailin, miten ruoho oli taas kerran jaksanut nousta pohjoisen ihoon ja tihkuisen yön myötä lehti koivuun.

Yhtä usein lauseet kuitenkin tiukkenevat ja ajatukset ovat tiheitä kuin aforismit: Ja milloin on Lappi? Kun lätäkkö jäätyy elokuussa. Kun kuusi ei kasva.

Liimatan tapa hyödyntää yhtäläisyyksiä ja vastakohtia ja yllättää assosiaatioilla ja arkipäätelmillä on hykerryttävää. Kemiläisenä otan viimeisen esimerkin Kemistä ja romaanissa aliedustetulta naissukupuolelta, jolla kuitenkin tuntuu menevän miehiä paremmin:

   -- itsenäisyyttä nainen on tarvinnut, kun sodat ja viina ja hullu ylimielisyys teki miehestä epävarman elättäjän. Naisella pitää olla omaa rahaa ja tieto siitä mihin rahaa menee ja milloin tulee lisää. - -
    En mää vihainen ole, mää olen kemiläinen. Pohjoinen on lähinnä se mentaliteetti, näköala ja asenne. Paha sitä on sen omaperäisemmin sanoa. Jos toinen on tyhymä, siitä annetaan välitön palaute.


Tommi Liimatta. Kuva: Ville Juurikkala





maanantai 20. marraskuuta 2017

20. marraskuuta 2017





Anni Kytömäki kutoo romaaniaan kuin kirjoneuletta 


Kivitasku on kertomakirjallisuutta parhaimmillaan


Anni Kytömäki: Kivitasku. Gummerus 2017. 645 s.



Anni Kytömäen (s.1980) toinen romaani Kivitasku muistuttaa kirjailijan esikoisteosta Kultarintaa (2014) paitsi lyyriseltä kieleltään myös väkevältä luontosuhteeltaan. Kivitaskussakin kuljetaan paljon metsässä, mutta nyt maiseman sydämessä ovat kivet ja erilaiset kalliomuodostelmat sekä vesi reitteineen. Kansanusko ja -tarinat ovat jälleen vahvasti läsnä, ja aika virtaa omia uomiaan läpi sukupolvien.

Kokeellista kirjallisuutta etsiville Kytömäen Kivitasku on varmaan liian perinteinen ja vauhtia ja toimintaa kaipaaville hidas. Mutta taitavasta kielestä nauttiville ja syventymistä ja uppoutumista kaipaaville Kivitasku on kertomakirjallisuutta parhaimmillaan.


KYTÖMÄKI kutoo romaaniaan kuin kirjoneuletta, useilla langoilla. Aloitustarina 16-vuotiaan Helenan järkyttävästä kohtelusta 1950-luvulla jätetään sivuun odottamaan, kun siirrytään ajassa eteenpäin ja romaani jatkuu nuorten naisten Vekan, Sonjan ja Piken arjen kuvauksella 2011. Samalla kuvaan tulee myös Vekan ja Piken jo kuollut isoäiti Kerttu, Helenan äiti.

Uusi aikahyppy, nyt taaksepäin vuoden 1849 Pietariin, tutustuttaa nuoren Sergei-nimisen vallankumouksellisen dostojevskimaiseen kohtaloon, mutta juonilangat eivät sotkeudu vaan alkavat vuorotella hallitusti ja jännittävästi sukupolville yhteisessä miljöössä.

Romaanin keskipiste on itäsuomalainen järvi- ja kalliomaisema, Riutanlahden syrjäinen Louhurannaksi nimetty mökki ja sen lähitienoot. Maiseman maamerkki on komea, mystinen Soutajainvuori, josta 1800-luvulla louhitaan harvinaista pallograniittia, silmäkiveä, ruhtinas Lobanovin palatsiin ja josta 2000-luvulla suunnitellaan jälleen ryöstökohdetta.

Taloudellisen riiston vastavoimaksi nousevat arkeologiset ja perinnearvot, ihmisen luontosuhteen tärkeys ja muistojen merkitys. Kivet ja kalliot ovat elottomia mutta miljoonina vuosinaan paljon kokeneita ja siksi salaperäisiä ja tietoa täynnä. Kivet liittävät tuntemattomatkin sukupolvet toisiinsa.

Seison keskellä metsää kivillä. joiden päältä joku on ehkä astunut veneeseen, veteen tai jäälle. Hänen elämästään ja maisemastaan ei ole jäljellä enää mitään, mutta kevätahavassa minun on yhtä helppo olla hän kuin minä, tähytä ulapalle ja arvuutella, milloin pyyntiretkeläiset palaavat.


MERKITYKSEKÄSTÄ kulttuuriperintöä on myös vanha kansanperinne uskomuksineen, taikoineen, loitsuineen ja lääkeyrtteineen. Romaani saa niistä lisää värejä ja arvoituksellisuutta mutta säilyttää todentuntuisuutensa. Kirjailija näyttää, miten häilyvä on raja todellisen ja kuvitellun välillä.

Rajatilateema nousee voimakkaasti esille myös henkilökuvissa. Psyykeltään epävakaat Helena ja Veka liukuvat toden ja unelmien ja elollisen ja elottoman maailman väliä usein hallitsemattomasti, mutta muillakin henkilöillä on kuvitelmansa ja haaveensa, joihin he pakenevat epätyydyttävää todellisuutta.

Muuan henkilöistä miettii Kertun isän Eeron arvoituksellisen katoamisen jälkeen: Mustasalmen Eero kaipasi koko elämänsä. Ensin äitiään, sitten vapautta, oikeudenmukaisuutta ja seikkailuja, sitten pois nukkunutta vaimoaan, viimeiseksi enää rauhaa. Ja sen hän sai, hän tarttui airoihin ja souti pois.

Pääteema ihmisen kaipuu vapauteen näkyy romaanissa sekä konkreettina kahleista vapautumisen toiveena että haluna vapautua ahdistavasta ympäristöstä  ja toisten odotuksista, löytää jotain uutta, aloittaa alusta. Vapaudenkaipuuseen liittyy Kytömäen romaanissa olennaisesti halu kadota. Yksinäiseen saareen, metsään tai merelle, aavikolle tai tundralle.

Parikin henkilöistä katoaa vaihtamalla identiteettiä, ottamalla toisen nimen, yhden identiteetti rikotaan lobotomialla. Ennemmin tai myöhemmin jotkut kadonneista löytyvät, toiset eivät koskaan. Tulivatko he onnellisiksi vai tuhoutuivatko? Ainakin he päättivät etsiä parastaan.


FILOSOFISISTA JA PSYKOLOGISISTA kysymyksistään huolimatta Kivitasku ei ole hetkeäkään vaikeatajuinen. Kytömäki pohtii ihmisenä olemisen ja elämisen kysymyksiä ihmisenkokoisesti ja kirjoittaa samalla hyvää lukuromaania. Vähitellen suvun salaisuudet alkavat raottua, ja loppua kohden jännitys tiivistyy tiivistymistään.

Kytömäki ei päästä henkilöitään helpolla; jokaisella sukupolvella on taakkansa. Mutta vaikka kärsimystä on paljon, jostakin löytyy aina hetken verran hyvyyttä tai kauneutta, viimeistään muistoista ja toiveista.

Valoa romaaniin säteilevät erityisesti lasten puheet ja askareet, niin aikuismaisia kuin ovatkin, ja liikuttavilla rakkaustarinoillaan Kytömäki pehmentää kovankin sydämen. Nuoren Katinkan pelastusoperaatio pakkotyövanki Sergein vapauttamiseksi on kuin sadusta eikä silti vaikuta vähääkään yltiöromanttiselta, ja myytti äidistä hengettömän lapsensa herättelijänä saa Kivitaskussa uudenlaisen, vaikuttavan toisinnon. 

Monet romaanin henkilöistä ovat kiinnostuneita erilaisista tutkimuksista ja tutkimusmatkoista. Kivitasku tarjoaakin paljon ja monenlaista tietoa historiasta luonnontieteisiin ja arkeologiasta lääketieteeseen. Faktat ja sisäkertomukset eivät kuitenkaan kuormita romaania. Päinvastoin. Istutukset ovat luontevia ja lisäävät tarinan kiinnostavuutta.


RUNSAUDESSAAN ja monitasoisuudessaan Kivitasku on löytöretken kaltainen. Se on psykologinen romaani, sukuromaani, rakkausromaani, historiallinen romaani... Se vetoaa tunteisiin ja ottaa kantaa. Sen erilaisina muunnelmina  kertautuvat teemat ja pienemmät aihelmat tarjoavat tämän tästä keksimisen iloa aina sen mukaan, mistä retkeilijä on ensisijaisesti kiinnostunut.

Yksi lukijoiden yhteisistä nautinnoista lienee romaanin aistimusvoimainen kieli. Sitä on vaivaton lukea, mutta silti pysähtelin tavan takaa Kytömäen kielikuvien äärelle. Kipu moikuu selässä, jalat kyntävät asfalttia polvia myöten. Vesihöyry sumuaa keuhkoista kaulaliinan hormiin ja ripistyy kuuraksi silmäripsiin. Ylitän kadut välillä pelkkien liikennevalojen mukaan.

Ihastuin myös Kytömäen monitulkintaiseen symboliikkaan. Otsikko tarjoaa siitä hyvän esimerkin. Kivitasku eli rauniorastas ei suinkaan ole vain lintu ja sielulintu. Se vaatii konkreettiakin tulkintaa ja johdattaa silloin aivan toisenlaisiin maisemiin ja maailmoihin.

Siispä: kirja käteen ja retkeilemään!

Anni Kytömäki. Kuva: Liisa Valonen

torstai 9. marraskuuta 2017

9. marraskuuta 2017



Tottelenko vai ajattelenko itse? 

Ben Kallandin esikoisromaanissa Jehovan todistajiin kuuluvan perheen sisarukset etsivät omaa tietään kukin tavallaan



Ben Kalland: Vien sinut kotiin. Atena 2017. 284 s.


Totuus on optinen illuusio, jota ei voi nähdä, jos katsoo sitä suoraan. Fiktio on sitä, että keksitään asioita, jotka eivät ole totta mutta jotka paljastavat totuuden. - Näin ajattelee muuan henkilö Ben Kallandin (s. 1959) esikoisromaanissa Vien sinut kotiin.

Myös kirjailija tuntuu ajattelevan samoin. Kirjansa jälkisanoissa hän kertoo Jehovan todistajien yhteisöön sijoittuvan romaaninsa olevan fiktiota ja sen henkilöiden ja tapahtumien keksittyjä. Kirjailija on kuitenkin itse varttunut samassa uskonnollisessa yhteisössä ja tutustunut perusteellisesti romaaninsa kertoja-päähenkilön Markus Douglasin myöhempään elin- ja työympäristöön liikkeen New Yorkin pääkonttorissa. Kalland siis pyrkii mitä ilmeisimmin olemaan totuudenmukainen, vaikka kirjoittaakin fiktiota.

Vien sinut kotiin ei kuitenkaan ole sen enempää avain- kuin paljastusromaani. Se on romaani ihmisten ja ennen kaikkea nuorten ihmisten elämästä ja valinnoista tiukasti säädellyssä yhteisössä.

Samanlaisia uskonnollisia ja poliitisiä yhteisöjä löytyy eri tahoilta. Viimeksi lukemiani uskonnolliseen yhteisöön sijoittuvia romaaneja ovat olleet mm. Pauliina Rauhalan lestadiolaispariskunnasta kertova Taivaslaulu (2013) ja Terhi Törmälehdon helluntailaisuutta tarkasteleva Vaikka vuoret järkkyisivät (2017; Kirjareppu 8.3.2017).


JEHOVAN TODISTAJIEN yhteisöstä on jo aiemmin kertonut mm. englantilaisen Grace McCleenin omaelämäkerrallinen romaani Ihana maa (The Land of Decoration, 2012; suom. 2013). McCleenin palkittu esikoisteos tarkastelee surun sokaiseman yksinhuoltajaisän ja hänen fantasiamaailmaan pakenevan tyttärensä ongelmallista suhdetta ja molempien erilaista paratiisi-ikävää. Näkökulma on lapsen.

Ben Kallandin romaanissa Vien sinut kotiin paratiisi on realistinen. Se on Douglasin perheen kesäpaikka Porkkalanniemellä, jossa perheen vanhimmat lapset Markus, Carola ja heitä hieman nuorempi Ellen viettävät lomiaan pääosin huolettomina ja vapaina. Varjoja paratiisiin ei juuri lankea edes äidin mielenterveysongelmista.

Valoa tarinaan säteilee yli muiden nuori viuluvirtuoosi Ellen. Kalland kirjoittaa musiikista ja soittamisesta niin osaavasti ja kauniisti, että välistä on ihan pakko etsiä kuunneltavakseen kappale, jota Ellen juuri harjoittelee tai esittää.

Ellenin henkilökuva on muutenkin ihastuttava. Hänen originelli käytöksensä ja pikkuvanhat repliikkinsä tuovat kerrontaan väriä ja huumoria, ja vanhempien sisarusten suojeleva suhtautuminen perheen tähteen tuntuu hyvältä.

Ellenin salaperäiseksi kirjoitettu mutta pääteltävissä oleva kohtalo on romaanin tummin juonne, mutta senkin Kalland maalaa herkin vedoin. Ei koko totuutta tarvitse kertoa niille, joiden ei tarvitse sitä tietää.

Toki Jehovan todistajiin kuulumisesta on lapsille välistä harmia. Se eristää liikkeen ulkopuolisista ikätovereista ja kieltää monia houkuttelevia asioita synnillisinä. On pakko ajatella, mikä milloinkin on "teokraattista" ja "epäteokraattista". Vastapainoksi liike kuitenkin tarjoaa oikealta tuntuvan elämäntavan ja turvallisen ympäristön. Meidän pitää pitää huolta toisistamme.


JÄNNITTEITÄ romaaniin tuovat taitavasti toteutetut ennakoinnit. Jo aloitus on räväkkä ja pakottaa eteenpäin: Samana päivänä, kun minun piti matkustaa New Yorkista Helsinkiin Sofian [sisaruksista nuorimman] hautajaisiin, sain kirjeen naiselta, joka väitti olevansa tyttäreni.

Ennakointien selvittämisen lisäksi lukijaa tietysti kiinnostaa, miten liike pystyy pitämään kiinni jäsenistään, kun/jos he alkavat ajatella omilla aivoillaan ja tehdä itse valintojaan.

Kertojalle työskentely New Yorkissa Vartiotorniseuran kirjoitusosastolla paljastaa liikkeen hierarkisen jäykkyyden ja vallankäyttäjien hämmästyttävän röyhkeyden ja kaksinaismoraalin. Opetukset ovat yhtä, elämä toista. Liikkeen säännöt pätevät työssä, vapaa-ajalleen voi tehdä omat sääntönsä.

Mielestäni Kalland on tehnyt viisaasti antaessaan kertojansa kaikesta huolimatta pysyä liikkeen jäsenenä. Kun yhteisön oppirakennelmia ja väärinkäytöksiä tarkastellaan sisältä käsin ja vääryydet ja pettymykset koetaan henkilötasolla, ne tekevät kipeää mutta vältytään mässäilyltä.

Minulle romaani kertoo ennen muuta valinnoista, hyvistä ja huonoista, ja niiden kanssa elämisestä. Ihmiset tekevät erilaisia valintoja, kukin omaksi parhaakseen, oli lopputulos sitten onnekas tai onneton. Valintojaan voi yrittää muuttaa ja korjata, mutta peruuttaa niitä ei voi.


OIKEASTAAN Vien sinut kotiin on teemoiltaan ja viritykseltään hyvin samankaltainen kuin muutkin uskonnollisten liikkeiden kontekstiin sijoittuvat romaanit, ja silti se on kiinnostavaa luettavaa.

Se on hyvin rakennettu ja taitavasti rytmitetty. Vain jossain keskivaiheilla liikkeen päämajan toiminnot ja järjestelyt tuntuvat hetken aikaa puisevilta ja tyyli kuivan asialliselta.

Yleensä Kalland kirjoittaa kuitenkin mukaansa tempaavan eloisasti ja välistä hauskasti pistellenkin: Seksi oli poissuljettua, se kuului eri maailmaan. Seksi oli kuin Ylä-Volta tai Ulko-Mongolia, kaukainen ja hieman vaarallinen paikka, joka epäilemättä oli olemassa mutta jossa kukaan ei oikeasti ollut käynyt.

Romaanin yleissävy on melankolinen, mutta pessimismin Kalland siivoaa viimeistään hienosti umpeutuvalla lopetuksellaan. Toisto tekee tehtävänsä. Kauniiden muistojen ja kohtausten kertautuminen rauhoittaa ja puhdistaa kuin synninpäästö.


Ben Kalland. Kuva: Else Kyhälä



tiistai 31. lokakuuta 2017


31. lokakuuta 2017



Odessa, Pariisi, Wien, Tokio...

Edmund de Waalin tutkimusmatka juutalaissukunsa vaiheisiin tarjoaa historiaa ja kulttuurihistoriaa kiinnostavimmillaan


Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät. Kätketty perintö. (The Hare with Amber Eyes. A Hidden Inheritance, 2010.) Schildts & Söderströms 2013. 342 s.



Olen myöhässä. Englantilaisen keraamikon Edmund de Waalin (s. 1964) sukutarina Jänis jolla on meripihkanväriset silmät ilmestyi suomeksi jo 2013, ja muistan sen saaneen tuolloin hyvät arvostelut. Jostain syystä kirja jäi minulta lukematta mutta tuli taas ajankohtaiseksi, kun lehdessä (HS 10.9.2017) kerrottiin de Waalin keramiikkatöiden näyttelystä Tukholman Artipelag-taidehallissa.

Oikeastaan kyse oli yhteisnäyttelystä italialaisen Giorgio Morandin (1890-1964) maalausten kanssa. Lehden kuvat ja arvostelijan ajatukset Morandin ja de Waalin töiden luonteesta ja yhteensopivuudesta suorastaan pakottivat de Waalin sukutarinan pariin. Onnekseni.

Jänis jolla on meripihkanväriset silmät on kyllä niin täynnä paikkojen ja ihmisten nimiä, tietoa ja tarinoita henkilöistä ja historian vaiheista, että lukeminen on aluksi hidasta, mutta jos malttaa ottaa rauhallisesti ja syventyä lukemaansa, tulee takuuvarmasti palkituksi.


DE WAALIN kirjan ns. punaisena lankana kulkevat netsuket. Siis mitkä?

Netsuket ovat japanilaisia, puisia ja norsunluisia, tuskin tulitikkuaskin kokoisia figuureja, joita kirjoittaja on perinyt 264 kappaleen kokoelman Tokioon päätyneeltä isoenoltaan. Netsukeita voi ja saa hypistellä, sillä ne ovat minikokoista kosketeltavaa kuvanveistotaidetta. Jänis, jolla on meripihkanväriset silmät, on yksi sellainen.

De Waalin perimä netsukekokoelma oli kuitenkin tehnyt ennen viimeisimmälle isännälleen joutumistaan erikoisen kierroksen Japanista Pariisiin, Wieniin, Lontooseen ja jälleen Japanin kautta Lontooseen.

Keraamikkona de Waalia kiinnostivat jo entuudestaan esineet, niiden materiaali, pinta, muodot, kosketeltavuus, kulkeutuminen paikasta toiseen ja kädestä käteen. On siis ymmärrettävää, että hän innostui netsuke-perinnöstään.

Minä haluan tietää, miten hypistelemäni kova ja kiemurainen, perin juurin japanilainen puuesine [mispelin hedelmä] ja ne paikat, joissa se on ollut, liittyvät yhteen. - - Haluan tietää, mitä se on nähnyt.

Kokoelman kiertomatkan varrelta de Waal haravoi Odessassa rikastuneen juutalaisen kauppias- ja pankkiirisuvun Ephrussien kohtaloita 1800-luvulta nykypäivään saakka. Hän omistautui kokonaan jäljitystyölle, ja sen tuloksena alkoi syntyä kirja, jossa hän kertoo löydöistään perusteellisesti, originellisti ja havainnollisesti mutta samalla tarvittaessa myös kirjailijan vapaudella.

Kirjan lopussa olevat kuvat ovat mainio lisä sukutarinaan, ja netsukeista löytää lisää tietoa ja kuvia verkosta.


KOKOELMAN LÄHTÖPAIKKA on Pariisi 1871-1899. Siellä asustavat häkellytävän rikkaan Leon Ephrussin kolme poikaa. Nuorin Charles on syntynyt Odessassa mutta varttunut nuorukaiseksi Wienissä ja välttynyt onnekseen joutumasta liike- ja pankkimaailmaan.

Hän osallistuu seuraelämään, matkustelee, kerää taidetta ja kirjoittaa siitä. Hän on mm. Manet´n, Degas´n ja Renoirin mesenaatti, ja Marcel Proust käyttää häntä sankarinsa Charles Swannin esikuvana. Kun Euroopan valtaa Japani-innostus, japanismi, Charles hankkii netsuke-kokoelman ja mustan vitriinin.

Nämä netsuket on kuin tehty elämään Charlesin salongissa. Kun kullanhohtoinen Louise [Charlesin naimisissa oleva rakastajatar]- - ojentaa esineitä katseltavaksi ja käsiteltäväksi, hyväiltäväksi, on selvää että japanilainen taide on tehty polveilevien keskustelujen aiheeksi, ajanvietteeksi.

Kirjoittaja loihtii perheettömän Charlesin ja hänen eksoottisen, aistillisen ja hilpeän kokoelmansa ympärille kokonaisen aikakauden yläluokkaista pariisilaiselämää ja taidepiirien tapahtumia. Keskipisteenä on "mies joka eli ja hengitti estetiikkaa" - ja oli samalla kadehdittavan rikas juutalainen.


JUUTALAISVASTAISUUS ja sen kasvu kulkee kirjassa pitkin matkaa yhtenä aiheena, mutta de Waal kieltäytyy missään vaiheessa haikailemasta menetetyn vaurauden ja kimalluksen perään, ylenpalttisuus pikemminkin tympäisee häntä, ja sukulaistensa kärsimyksistä hän puhuu avoimesti mutta tunteilematta.

Hän käsittelee lähdeaineistoaan kuin netsukenveistäjä materiaaliaan: rauhallisesti, täsmällisesti ja pitkäjänteisesti silloinkin, kun poliittinen tilanne alkaa kiristyä ja ollaan jo Wienissä 1899-1938.

Kun Charlesin Wienissä asuva serkku, lähes nelikymppinen Viktor, menee naimisiin 18-vuotiaan paronittaren Emmyn kanssa, Charles lähettää heille häälähjaksi - netsukekokoelmansa! Sen paikka ei Wienissä kuitenkaan ole suunnattoman suuren Palais Ephrussin marmorista ja kullasta kiiltelevissä saleissa vaan Emmyn pukeutumishuoneessa. Täällä netsukeilla leikkivät lapset!

De Waalin kuvauksia viime vuosisadan alun Wienistä, sen väestöstä ja ilmapiiristä sekä isoisovanhempiensa Viktorin ja Emmyn elämästä ja perheestä lukee kuin romaania. Eteen avautuu mahtipontisia kaupunkinäkymiä ja ylellistä seurapiiri- ja perhe-elämää, mutta myös henkilökohtaisia huolenaiheita ja tragedioita, rakastajia, karkaamisia ja menehtymisiä.

Antisemitismi lisääntyy, mutta varsinainen ahdinko alkaa vasta sodan myötä. Jo ensimmäinen maailmansota muuttaa Wienin koko lailla toiseksi, mutta vasta toinen maailmansota pyyhkäisee Ephrussien suvun, Palais Ephrussin ja Ephrussi-pankin kaupungista, kuin niitä ei siellä olisi ollutkaan.


NATSIEN TAIDE- JA KIRJARYÖSTÖJÄ on jäljittänyt ansiokkaasti mm. ruotsalainen journalisti Anders Rydell. Viktor Ephrussin isännöimän Palais Ephrussin tyhjennys kävisi Rydellin kirjoihin erinomaisen havainnollisena esimerkkinä arvorakennusten "arjalaistamisesta" ja mittaamattoman arvokkaiden taide- ja kirjakokoelmien "omaisuudensiirrosta".

Netsukekokoelma säilyy kuitenkin kuin ihmeen kaupalla.

Sen säilyminen ja matkat Lontooseen, Tokioon ja takaisin Lontooseen ovat siinä määrin jännittäviä jaa erikoisia, että ne on paras jättää paljastamatta. Kokoelman pelastumisen ohessa sukutarina saa kuitenkin myös ikävän juonteen, kun käy ilmi, että edes järkkymätön uskollisuus ei tee upporikkaiden palvelusväestä muuta kuin unohduksiin joutuvia taustahenkilöitä.

Kirjan loppua kohden tapahtumien keskiöön nousevat Viktorin ja Emmyn lapsista Englantiin avioutunut Elisabeth ja Tokioon juurtunut Iggie, kirjoittajan isoäiti ja isoeno.

Molemmista heistä de Waal kirjoittaa mielenkiintoiset ja sympaattiset muotokuvat. Erikoinen episodi on Elisabethin ja  Rainer Maria Rilken kirjeenvaihto, ja Iggien myötä lukija pääsee tutustumaan sodanjälkeisen Japanin vilkkaaseen ja hämmentäväänkin elämänmenoon.


DE WAALIN JA MORANDIN NÄYTTELY otsikoitiin lehdessä Hitaan katsomisen harjoitukseksi.

Edmund de Waalin kulttuurihistoriallinen sukutarina käy hyvin omanlaisestaan näyttelykierroksesta sekin. Nimettäköön se vaikkapa ihastuttavaksi ja ajatteluttavaksi syventyvän lukemisen harjoitukseksi.


Edmund de Waal. Kuva Marie Moore






perjantai 27. lokakuuta 2017

26. lokakuuta 2017



Sota pilasi isän henkisesti 

Elina Sanan muistelmakirjassa rauhan myötä alkaa toisenlainen sota


Elina Sana: Isän sota. Siltala 2017. 338 s.


Sodassa olleiden miesten psyyken vauriot nousivat julkiseen keskusteluun Ville Kivimäen väitöstutkimuksen ja siihen perustuvan tietoteoksen Murtuneet mielet myötä. Vuonna 2013 Kivimäki sai kirjastaan Tieto-Finlandia-palkinnon.

Kivimäki pyrki tutkimuksessaan selvittämään, missä sodan vaiheissa sotilaille tapahtui henkisiä romahduksia ja millaisia nämä rivimiesten "tärähtäneiksi" luokittelemat sairastuneet olivat.

Tutkija, toimittaja ja tietokirjailija Elina Sana (1947) etsii muistelmakirjassaan Isän sota vastausta samoihin kysymyksiin mutta yksilötasolla. Salo tarkastelee kirjassaan sodasta "hermostuneena" palanneen isänsä käsittämätöntä käytöstä ja hurjia raivonpurkauksia.

Sana on aiemmin tutkinut mm. sotavankien ja juutalaisten luovutuksia Saksaan ja palkittu hänkin Tieto-Finlandialla vuonna 2004 teoksestaan Luovutetut.


ELINA SANAN ISÄ Jyrki Kolkkala (1909-1975) toimi jatkosodassa saksalaisjoukkojen tulkkina, yhteysaliupseerina, sotapoliisina ja sotavankien kuljettajana ja vartijana ensin Itä-Karjalassa ja sitten Lapissa. Esimerkiksi 50-vuotispäivänsä lehtijuttuun hän kuitenkin kertoi työskennelleensä jatkosodan vuosina Puolustusministeriön Linnoitusosaston toimistopäällikkönä.

Miksi hän valehteli, kun hänellä oli silti tallessa kaikki hänen sodassa kirjoittamansa päiväkirjat, nekin, jotka Lapin sodan syttyessä oli sovittu hävitettäviksi? Tosin ne olivat kahden munalukon takana ns. sotakorissa, jota kukaan ei saanut edes lähestyä, vaikka se oli sijoitettu olohuoneeseen Korin salaisuudet paljastuivat tyttärelle vasta isän kuoltua.


ISÄN SOTA  etenee aikajärjestyksessä kahdella tasolla. Kirjassa vuorottelevat isän päiväkirjamuistiinpanot vuosilta 1941-1944 ja tyttären lapsuuskuvaukset Lappeenrannasta.

Isän sotapäiväkirjat ovat sotahistoriasta kiinnostuneille varmasti antoisia. Itse luin niitä läpi lähinnä hahmottaakseni isän henkilökuvaa ja miettien samoja kysymyksiä kuin kirjan tekijä. Löytyisikö muistiinpanoista jotain selitystä isän psyykessä tapahtuneelle muutokselle?

Kemiläisenä minua toki kiinnostivat erityisesti Lapin sodan päiväkirjaosuudet, ja välistä mieltä alkoivat askarruttaa myös oman isäni sotakokemukset.

Sanan omien osuuksien lapsuuskuvaukset ovat puolestaan niin eläviä,  että samankaltaisessa sodanjälkeisessä maailmassa ja ympäristössä lapsuuttaan elänyt palaa tämän tästä nuoruusvuosiinsa. Leikit, koulu, harrastukset, jako herroihin ja työläisiin, monenlaiset uskovaiset... Sanan muisteluista löytyy runsaasti tuttua ja kotoista.


KIRJOITTAJAN LAPSUUS vaikuttaa pitkään huolettomalta ja onnelliseltakin. Suuri muutos tapahtuu, kun parantolassa tubipotilaana seitsemän vuotta ollut isoveli palaa kotiin. Jostain syystä isä hermot eivät kestä 14-vuotiaan pojan kotonaoloa, ja alkavat jatkuvat yhteenotot.

Kun veli pakenee maailmalle heti, kun se on mahdollista, isän vihanpuuskat kohdistuvat tyttäreen. Paraisten Kalkkivuori Oy:n ekonomina työskentevä sivistynyt ja kohtelias mies käyttäytyy perhepiirissä täysin mielivaltaisesti.

Tytär toivoo, että isä olisi edes juoppo, kuten lähitalojen miehet, eikä "kako" ja hullu. Järkyttävien kohtausten lomassa on silti myös liikuttavia hetkiä.

Silti minä yhä rakastin isää, kummallisella tavalla. Odotin joka päivä, että hulluus haihtuisi ja kohtauksia ei enää tulisi. Odotin, että se mukava reipas isä, jonka olin tuntenut pienenä, tulisi takaisin. -- Yritin ymmärtää ja kapinoin. Kunnes en enää jaksanut.

Elina Sana ei säästele itseäänkään. Nuoren ihmisen uhma, kapinointi ja kiusanteko kerrotaan yhtä avoimesti kuin isän pakkoliikkeet, kummalliset säännöt ja raivokohtaukset. Dramaattisin yhteenotto päättyy isän aivoverenvuotoon ja tyttären syyllistymiseen.

Ei ole suotta puhuttu isien sotatraumoista heidän lastensa surullisena perintönä.


SELVÄÄ VASTAUSTA isän muuttuneeseen käytökseen ei kirjasta löydy.

Lahjakas, kielitaitoinen ja herkkä kulttuurisuvun kasvatti näytti muistiinpanojensa mukaan pärjänneen sotilastehtävissään, mutta olivatko saksalaisten palveluksessa toimiminen ja natsi-Saksan myöntämät kunniakirjat ja ansiomerkit sodan jälkeen arveluttavia ansioita? Miten aseveljeyden päättyminen ja tiedot saksalaisten sotarikoksista vaikuttivat siviiliin palaavaan perheenisään?

Elina Sana. Kuva: Laura Malmivaara
Näitä ja muitakin hämmentäviä kysymyksiä Sana joutuu esittämään vielä kirjansa loppuluvuissa. Jotain tärkeää tutkimusten myötä sentään löytyi. Vaikka isän käytöstä ei voi edelleenkään hyväksyä, sitä voi jotenkin ymmärtää, ja samalla pystyy olemaan armollinen myös itselleen.

Isän sota on merkittävänä, yksityisyydessään ja avoimuudessaan puhutteleva ja samalla yleispätevä torjuttujen muistojen tilinteko. Luen sitä kertomuksena kahden sukupolven syyllisyyden ja häpeän tunteista ja niiden piilottelun aiheuttamasta ahdistuksesta, joka helpottuu vain salatut muistonsa kohtaamalla.


keskiviikko 25. lokakuuta 2017

25. lokakuuta 2017




Sandran sisällissota 

Heidi Köngäksen romaani liikuttaa ja panee etsimään omia juuria



Heidi Köngäs: Sandra. Otava 2017. 285 sivua.


-- kaikki mikä on tapahtunut aiemmin jättää meihin monimutkaisia jälkiä, ajattelee Heidi Köngäksen (s. 1954) Sandra-romaanin alussa kuusissakymmenissä oleva näyttelijä Klaara käytyään iäkkäine vanhempineen katsomassa äidin lapsuuskotia Ruovedellä. En tiennyt, että oli olemassa joku loimilanka, joka liitti minutkin tähän vanhaan hirsitaloon.

Ajatukset ovat varmasti tuttuja kaikille jo elämää enemmän nähneille. Iän myötä tulee tarve tutustua vanhempiensa menneisyyteen ja halu ottaa selville, mitä vielä jäljellä olevat asumukset, esineet ja asiakirjat kertovat jo edesmenneiden elämästä. Tule halu vähän paremmin ymmärtää, mistä itse on lähtöisin, minne loimilankani minut liittävät.

Siksi Köngäksen Sandra tuntuu alusta alkaen hyvin läheiseltä ja intiimiltä. Vaikka romaanin Klaara elää aivan toisessa maailmassa isoäitinsä sadan vuoden takaiseen elämään verrattuna, hänen roolinsa romaanissa on tärkeä. Juuri Klaaran avulla sujahdan Sandran vaiheisiin niin vaivattomasti ja luen hänen tarinaansa omien esivanhempieni elämää ajatellen.


ROMAANIN KERTOJINA vuorottelevat Klaara, Sandra ja hänen kälynsä Lyyti. Valtaosassa lyhyistä luvuista äänen saa kuitenkin Sandra tai oikeastaan hänen muistiinpanonsa tapahtumista 1900-luvun ensi vuosikymmeninä. Muistoissaan hän valottaa myös lapsuuttaan.

Sandran elämä on ankaraa lapsesta pitäen. Köngäs kuvaa päähenkilönsä koettelemuksia lyhyin, koskettavin lausein. Kun tapahtumia käydään läpi lapsen näkökulmasta, nälkäisen ja resuisen pikku huutolaisen kohtelu tuntuu entistä suuremmalta vääryydeltä. Myös palvelusväen ja erityisesti piikojen nöyryyttäminen kauhistaa.

Ankaraa lapsuutta vasten aikuistuneen Sandran ja hänen Jannensa onni tuntuu sitäkin ansaitummalta, vaikka elämä on edelleen raskasta ja tiukkaa. Lapsiluku kasvaa, mutta ennen pitkää ollaan jo sentään torppareita. Mieli hellänä luen Sandran ja Jannen sopuisasta yhteiselämästä ja Sandran seesteisestä äitiydestä.

Minulla on autuas olo, enkä ymmärrä, miksi lasta nimitetään vaivaksi, riesaksi ja onnettomuudeksi. Pikemminkin hän on onni, valo ja kaikenmaailman rauha.

Yksi taitavasti rytmitetyn romaanin useista mieliinjäävistä kohtauksista tapahtuu "Ristin päivänä toukokuuta Armon vuonna 1910". Janne on hommannut vielä rakentamattoman torpan paikalle valokuvaajan perheensä ja vanhempiensa ikuistamiseksi. Sitä katsellessa oli aivan pakko kaivaa esiin vanhat valokuvat omista isovanhemmista samoilta ajoilta.

Samalla tavalla totisia ovat niidenkin kuvattavat, lapset paljasjaloin, pojilla lyhyiksi jääneet housunlahkeet, tytön mekossa runsaasti kasvunvaraa.

Siinä paljaan taivaan alla otetussa valokuvassa oli heidän haaveensa, heidän toiveensa, heidän elämänsä - kaikki yhdessä valokuvassa, ainoassa, joka heistä on otettu nuorina. Yksi kameran painallus, jonka äänen melkein kuuli, ja se oli se hetki jolloin he kaikki tulivat näkyviksi.


KUN SISÄLLISSOTA ALKAA, rauhantila katoaa kuin leikaten. Janne tempaistaan punakaartiin lähes puoliväkisin, ja kuudetta lastaan odottava Sandra jää yksin hoitamaan taloa, lapsia ja appivanhempia. Köngäs kirjoittaa naisista, lapsista ja vanhuksista kirjaimellisesti sodan jaloissa.

Miten ihmeessä sota osui suoraan meidän pihaan? Minun järkeeni ei millään mahdu, että tästä Ylä-Väärin kulmasta, jossa ei ole kuin muutama talo kaukana toisistaan ja loppu silkkaa erämaata, tuli äkkiä niin tärkeä maakaistale, että siitä pitää talvipakkasilla taistella oikein pyssyjen kanssa ja pistimet ojossa.

Eletään päivästä toiseen sydän kurkussa nälässä, kylmässä, pelossa ja pimennossa. Missä on Janne? Mitä meille tapahtuu? Kuinka tämä kaikki päättyy? Vaikka Sandra on romaani vahvoista naisista, rajansa on heidänkin kestämisellään, ja ne rajat Köngäs piirtää näkyviin sellaisella intensiteetillä, että lukijakin on pakahtua.

Köngäs pysyttelee tiukasti perhetarinansa raameissa, mutta mieleen nousevat pakosti tälläkin hetkellä sotien keskellä kärsivät naiset ja lapset. Ja vaikka vankileirien karmeus tulee romaanissa ilmi lähinnä kuulopuheina ja pakettipyyntöinä, kuvat piirtyvät verkkokalvolle kuin juuri uutisista nähtyinä.

Romaani ei saarnaa eikä julista; se vain näyttää mitä tapahtui. Klaaran osuuksissa kirjailija sentään ottaa jonkinlaista kantaa Sandran osattomuuteen, "absoluuttiseen köyhyyteen" ja sodan mielettömyyteen. Sisällissodan osoittelevasti toisistaan poikkeavilla muistomerkeillä Vilppulassa Klaara miettii sotaa, josta "toiset ovat tehneet sankaritarinaa ja toiset marttyyritarinaa" mutta jossa hän itse näkee vain järjettömyyttä ja julmuutta.


IHMEELLISINTÄ  Köngäksen kertomataiteessa on se, miten kirjailija löytää lauseillaan ja havainnoillaan kaiken vaivan ja kärsimyksen keskeltä aina jotain kauneutta ja hellyyttä.

Välähdys luonnosta, perheenjäsenten välinen lämpö, rakastava katse, avulias hetki, lapsen viattomuus, nuoruuden into ja puhtaus - elämä tuntuu sittenkin elämisen arvoiselta.
Heidi Köngäs. Kuva: Jouni Harala

Kotiinpaluukuvauksellaan Sandra liittyy samaan kyyneliin asti herkistävään perinteeseen, jossa eri aikojen sitkeät vaimot ja äidit hoivaavat kuolemanvaarallisilta matkoiltaan palaavat rikkinäiset miehet kiitollisina ja toiveikkaina uuden elämän kynnykselle.

Heidi Köngäksen Sandra kuuluu kirjoihin, joista en luovu.

  

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

22. lokakuuta 2017


Klassikoiden jälkilöylyissä 


Jatkuu! Fanifiktioita kirjallisuutemme klassikoista. Toim. Erkka Mykkänen. Gummerus 2017. 252 s.


-- kirjailija saa puhelun. Se on herra editori, joka kyselee, olisiko olemassa jotakin klassikkoa, josta kirjailija pitäisi aivan erityisesti, sillä nyt sellainen tarvittaisiin. Mutta kun kirjailija ehdottaa minun nimeäni, ei herra editori tiedä kuka minä olen. Etkö ottaisi mieluummin jotakin tunnettua, hän ehdottaa, sillä nyt on juhlavuosi, nyt on kansallisen hegemonian hetki.

Lainauksen fiktiivinen puhuja on Minna Canthin romaanin Hanna nimihenkilö ja puhelun saava kirjailija Saara Turusen alter ego. Turunen on yksi kymmenestä kirjailijasta, jotka ovat saaneet tehtäväkseen kirjoittaa satavuotisen Suomen kunniaksi novellin valitsemansa suomalaisen klassikon pohjalta.

Novellit on toimittanut kirjaksi Erkka Mykkänen, jolta itseltäänkin on kokoelmassa Jatkuu! eli Fanifiktioita kirjallisuutemme klassikoista jatkonovelli Mika Waltarin Sinuhe egyptiläiseen.


ONNEKSI alkukatkelmassa mainittu editori on suostunut ottamaan mukaan Saara Turusen Hannan, vaikka kansallinen (lue: maskuliininen) hegemonia siitä kärsiikin. Jääköön mies nyt joksikin aikaa hiihtämään suolle, kaivamaan ojaa, ryömimään juoksuhaudassa ja juomaan viinaa pullosta. On välillä naisen vuoro saada ääni ja tulla kuulluksi.

Jokaisella Jatkuu!-kokoelman lukijalla on tietysti omat suosikkinsa. Minua puhutteli Turusen persoonallinen ja kantaa ottava Hanna-versio siinä määrin, että tuli pakottava tarve tarttua alkuperäistekstiin. Toki  asiaan vaikutti myös Turusen tai oikeastaan hänen Hannansa tehokas myyntipuhe:

Kirjailija haluaa nostaa minut päivänvaloon, siihen kohtaan mihin valonsäteet osuvat. Hänen mielestään minun tarinani voisi olla se kansalliseepos, jota luettaisiin kouluissa, jolla olisi oma liputuspäivänsä, jota käännettäisiin sadoille kielille.


TYYTEN TOISENLAINEN nainen on Iida Sofia Hirvosen nyky-Mirdja, L. Onervan Mirdja-romaanin taiteellisen päähenkilön uusluomus. Toisaalta Hirvosen Mirdjan narsismi hirvittää, toisaalta hänen kaipuunsa omaksi itsekseen herättää myötätuntoa.

Sen sijaan Juhani Karilan kekseliäs jatko-osa Aino Kallaksen Sudenmorsiameen herättää  peliriippuvaisine nuorineen ennen kaikkea hilpeyttä. Oululaisittain puhuvat teinit pelaavat jatko-osaa odotellessaan vanhaa Suenmorsian - Halfbreed -peliä:

Eve istuu nojatuolissa Tuomaksen luona läppäri sylissä. Tuomas istuu oman pöytänsä ääressä tietokoneella. Hän pelaa Priidikillä, Eve Haapasuon krouvarilla. Pühalepan kyläläiset ovat saartaneet synnytystuskissa olevan Aalon saunaan. Priidik ja krouvari taistelevat lähimetsässä susia vastaan. 
   - Mää tykkään hulluna tästä tarinasta, Eve sanoo.
   - Joo.
   - - -
   -Nuin. Ja. Nuin.
   -Vitsi nää oot hyvä! 


KOOMISEKSI ylitse muiden osoittautuu kuitenkin Juha Hurmeen kertomus Ylistalon huussissa. Enpä olisi uskonut, että lapsekas kakkahuumori on edelleen noin käyttökelpoista kaunokirjallisuuden ainesta.

Volter Kilven Ylistalon tuvassa -kertomuksesta vauhdin ottava huussinovelli jatkuu suoraan lähtötarinastaan ja etenee yhtä vitkastellen. Hurmeen tyyli ja kieli tempaavat kuviinsa ja koukeroihinsa aivan kuin Volter Kilvellä, vaikka Hurme pysytteleekin ihan omilla kieliviljelmillään päähenkilönsä niuvan ja niksavan Järvelinin luiden liiketilaa aamutuimaan seuratessaan.

Toki tykästyttäviä ovat myös Petri Tammisen seitsemän veljestä kivimäisine kiistelyineen vaimoväen alistetusta asemasta patriarkaalisessa systeemissä. Visapää sonnikaan ei sorra lehmiään, niin kuin me akkojamme, julistaa Eero ja saa tietysti koko velilauman tolaltaan.


KAIKKIAAN Jatkuu! on sopivasti kirjava kokoelma klassikkomukaelmia. Aikajana yltää Kalevalasta muumeihin, ja tyylilajeissakin on mukavasti vaihtelua.

"Editori" on selvästikin antanut kirjoittajille vapauden käsitellä valitsemiaan alkuperäisteoksia parhaaksi kokemallaan tavalla. Yleisintä on kuitenkin jatkaa turvallisesti siitä, mihin esikuva päättyy, ja/tai siirtää tapahtumat hyvin samansuuntaisina nykyhetkeen, mutta hyvä niin.

Sillä vaikka alkuperäistekstit tuntevasta kiinnostavimpia ovat odottamattomat käsittelyratkaisut, yksi Jatkuu!-kirjan tarkoituksista lienee saada klassikoita vieroksuvat uusiin aatoksiin samaan tapaan kuin Eve Suenmorsian-pelin ääressä: -- satavarmana tää on kirjana vielä parempi.

Mitkä muuten ovat sinun faniklassikkosi?




tiistai 3. lokakuuta 2017



3. lokakuuta 2017


Kirjoitan, jotta ymmärtäisin


Kjell Westön Rikinkeltainen taivas kertoo tasapainoilusta elämässä ja rakkaudessa




Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas (Den svavelgula himlen). Suom. Laura Beck. 459 s. Otava 2017.



- - kävelin kotia kohti ja ajattelin, että minun on kai pakko tehdä se. Kirjoittaa kertomus, joka ei käsittele vain Stellaa ja Alexia ja minua ja meidän vanhempiamme, vaan myös Sandia ja Amiria ja Tommi Hjeltiä. Ja ajattelin että siitä kertomuksesta pitää tulla paljon todempi kuin Sepänpuiston uneksija ja muut kirjoittamani tarinat. Koska elimme sitä aikaa jota elimme. Koska on pimeyttä ja valoa.

Kjell Westön (s. 1961) uusin romaani Rikinkeltainen taivas on juuri se kirja, jota esikoisteoksellaan Sepänpuiston uneksija huomiota herättänyt minäkertoja suunnittelee. Hän haluaa kirjoittaa sukupolviromaanin suhteestaan Rabellien sisaruksiin Stellaan ja Alexiin, heidän varakkaaseen sukuunsa ja omiin keskiluokkaisiin vanhempiinsa. Lisäksi hän haluaa kirjoittaa nuoresta sukupolvesta: Stellan tyttärestä Sandrinesta eli Sandista, hänen poikaystävästään Amirista ja vanhan luokkatoverinsa Klasu Hjeltin pojasta Tommista.

Westön minäkertoja on historianopettajana ja kirjoittamalla toimeentulonsa ansaitseva 57-vuotias Lauttasaaressa asuva yksineläjä. Kun hänen lapsuudenystäväänsä Alex Rabellia on puukotettu keskellä katua ja hän itsekin tuntuu olevan maalitauluna, hän tietää olevansa omalla tavallaan syyllinen tapahtumiin ja alkaa käydä läpi vaiheitaan Rabellin liikemiessuvun lähipiirissä.

Romaanin aikajana ulottuu kesästä 1969 näihin päiviin, ja eteneminen tapahtuu aikajärjestyksessä, kuten historianopettajalle sopiikin.


TRILLERIMÄISEN AVAUKSEN JÄLKEEN romaani rauhoittuu, ja ennen pitkää alun dramaattiset tapahtumat ovat unohtua jo kokonaan. Nimettömänä pysyttelevä kertoja on täyttänyt juuri kymmenen vuotta, kun hän vanhempiensa hankkimassa kesäpaikassa ystävystyy läheisen Ramsvikin kartanon samanikäisen Alexin kanssa ja tutustuu myös hänen pikkusiskoonsa.

Pian kertoja alkaa viettää suuren osan ajastaan Rabellien luona maalla ja kaupungissa ja muutaman vuoden kuluttua seurustella Stella Rabellin kanssa. Suhde määräilevään ja ylimieliseen Alexiin ja itsenäiseen, ailahtelevaan Stellaan osoittautuu kaikkea muuta kuin mutkattomaksi, mutta pitkätkään välirikot eivät katkaise suhteita lopullisesti.

Rikinkeltaisen taivaaan  keskusaihe on kertojan ja Stellan rakkaus. Romaanin ensimmäinen osa Alex on tavallaan johdanto rakkaussuhteeseen. Seuraavat osat Stella, Ilman Stellaa ja Stella ja Sandrine kertovat jo nimillään suhteen eri vaiheista, ja Stella on kertojan elämässä vielä viimesessä Nyt-osassakin.

Kertojan nuoruusvuosista Westö kirjoittaa niin eläviä kuvia ja kohtauksia, että tuntuu kuin seuraisi elokuvaa. Vaikka Rabellien perhe-elämässä on synkät salaisuutensa, kaveriporukassa ikävät valtarakenteensa ja kotonakin ilmapiiri tummenee, kertojaa ne eivät lannista.

Elämä vie mukanaan, ja nuori rakkaus jakaa ja tarjoaa antimiaan yltäkyllin. Romaanissa syödään hyvin ja rakastellaan intohimoisesti.


KESKIVAIHEILLAAN tarinan kulku kuitenkin hidastuu ja romaani ikään kuin etsii suuntaansa, ennen kuin jälleen jäntevöityy.

Toki staattinen tilanne vastaa hyvin kertojan pysähtynyttä elämänvaihetta. Esikoisromaanin jälkeen kertojalta ei oikein luonnistu mikään, ei rakkaus, ei ystävyys eikä kirjoittaminen. Elämä on irtonaista, harmaata ja köyhää. Ajelehtimista.

Toisaalta aikuusuus ja välimatka Rabellien sukuun mahdollistaa nuoruutta tarkkaavaisemman ja kriittisemmän suhtautumisen kaikkeen ympärillä tapahtuvaan: liike-elämän kovuuteen, bisnestä tekevien pelurien säälimättömyyteen ja öykkäröintiin, rikkaiden rikastumiseen ja köyhien köyhtymiseen.

Kertoja katsoo asioita omasta näkökulmastaan eikä ole siksi luotettava, mutta jotain olennaista 1980-luvun nousukauden huumasta ja 1990-luvun lamasta hän tavoittaa. Erityisen herkästi hän aistii tavoitteissaan epäonnistuvien vanhempiensa tuntoja ja tunnelmia ja paljastaa myös omat kiusalliset riittämättömyyden ja häpeän tunteensa.

Kertojan käynnit jo erossa asuvien isän ja äidin luona henkivät surumielisyydestään huolimatta hentoa lämpöä ja lempeyttä muuten kylmään ja julmaankin maailmaan, ja isän kanssa kuunnellut vanhat levyt loihtivat tapaamisiin liikuttavaa yhteisyyttä.

Silloin tällöin Westö nostaa esiin myös globaaleja uutisia mm. terrori-iskuista, Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta ja pakolaisongelmista mutta jättää ne pelkiksi ajan ja tapahtumien merkkipaaluiksi.

Uusi polvi on tiedostavampaa. Iranilaissyntyinen Amir haastaa kertojaa ottamaan kantaa vallitseviin vääryyksiin, mutta heikoin tuloksin. Valokuvaajaksi opiskellut Sandi onnistuu yhteiskunnallisissa herättelyissään hiukan paremmin. Tommi Hjeltin ratkaisuja ohjaa katkeruus ja viha.


MUISTAMINEN, RAKASTAMINEN, KERTOMINEN. Siinä ovat Rikinkeltaisen taivaan pääteemat.

Kertoja ei suostu metelöimään; hän on vetäytyjä. Mutta hän haluaa ymmärtää ympäristöään ja itseään, ja juuri siksi hänen on pakottauduttava muistamaan, mitä on tapahtunut, suostuttava kohtaamaan valo ja pimeys myös itsessään.

Hänen mielestään muistaminen edellyttää kuitenkin rakkautta, ja rakkaudesta syntyvät myös kertomukset eli kirjallisuus.

Kun Sandi kysyy kertojalta, miksi ylipäänsä kirjoitetaan romaaneja, onhan olemassa niin monta muutakin tapaa kertoa maailmasta, kertoja vastaa: En tiedä. Se on kai mun tapani. Vain se saa mut tuntemaan, että ymmärrän mitä tapahtuu.

Sama sopii lukemiseen. Tarinat ovat myös lukijan keino yrittää ymmärtää, mitä itsessä ja ympärillä tapahtuu. Jos romaanista on lukijankin peiliksi ja ymmärryksen laajentajaksi, kirjailija on onnistunut työssään.

Vaikka Westö kirjoittaa pääkaupunkiseudun suomenruotsalaisista, hänen kuvaamansa yhteiskuntaluokat ja ihmissuhteet, kohtaamiset ja erot, tunteet ja ajatukset, ihmiseen kätkeytyvä pimeys ja valo eivät ole aika- ja paikkasidonnaisia.

Rikinkeltainen taivas tarjoaa runsaasti tunnistamisen elämyksiä ja ymmärtämisen eväitä.

Kjell Westö. Kuva: Marica Rosengård