Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2017.
Kuva
29. joulukuuta 2017


"Aina oman päänsä mukaan"
Hanna-Reetta Schreckin Thesleff-elämäkerta etsiytyy kohti kadonnutta aikaa perusteellisesti ja eläytyen

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide. Teos 2017. 400 s. + 32 s. kuvaliitteitä



Tähän kirjaan ovat suodattuneet ne asiat, jotka minua ovat puhutelleet Ellen Thesleffin elämästä jääneessä aineistojen kirjossa: taideteoksissa, luonnoksissa, muistiinpanoissa, kirjeissä, päiväkirjoissa, valokuvissa ja niin edelleen. Samalla olen kertonut myös itsestäni - sitä ei ole ollut mahdollista välttää. - Näin kirjoittaa taide- ja kulttuurihistorioitsija Hanna-Reetta Schreck kirjansa Minä maalaan kuin jumala - Ellen Thesleffin elämä ja taide jälkisanoissa.

On totta, että kirjoittaessaan paljastaa aina tahtomattaankin jotain itsestään, mutta Schreck on pannut myös tietoisesti esille empatiansa ja innostuksensa. Asettuminen kuvattavan asemaan on ollut tärkeä työkalu, väline ymmärtää kohdetta ja päästä tutkim…
Kuva
17. joulukuuta 2017


Ihmiskohtaloita keskellä ei-mitään Marianna Kurton Tristaniassa purkautuu monenlaisia tulivuoria

Marianna Kurtto: Tristania. WSOY 2017. 331 s.


Viisi runokokoelmaa julkaisseen Marianna Kurton (s. 1980) ensimmäinen romaani Tristania sijoittuu paikkaan, jonka olemassaolosta sain vasta nyt tietoa. Tristan da Cunha, arkisemmin pelkkä Tristan, on Britanniaan kuuluva vulkaaninen pieni saariryhmä ja samalla ryhmän pääsaari eteläisellä Atlantilla Afrikan ja Etelä-Amerikan välissä.

Romaanin tapahtuma-aikaan 1950- ja 1960-luvuilla saarella oli vajaat 300 asukasta, jotka saivat toimeentulonsa pitämällä lampaita, kalastamalla ja työskentelemällä saaren säilyketehtaassa. Kun saaren keskellä kohoava tulivuori lokakuussa 1961 alkoi purkautua, asukkaat pakenivat läheiselle Nightingale-saarelle, josta hollantilainen matkustaja-alus pelasti heidät Kapkaupunkiin.

Kapkaupungista Tristanin asukkaiden matka jatkui Englantiin, mutta kun seuraavana vuonna selvisi, että heidän asuinpaikkansa oli…
Kuva
11. joulukuuta 2017






Terveisiä tilastojen takaa! Jenni Räinä ja Vesa Ranta kertovat ihmisistä satavuotiaan Suomen syrjäkylillä 

Jenni Räinä - Vesa Ranta: Reunalla. Tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä. Like 2017. 264 s.


Kun oululaiset Jenni Räinä ja Vesa Ranta, toimittaja ja valokuvaaja, yhdistivät ammatillisen osaamisensa ja kiinnostuksensa syrjäseutujen elinoloihin, syntyi teos Reunalla eli Tarinoita tyhjeneviltä sivukyliltä. Kirja oli yksi tämän syksyn Tieto-Finlandian ehdokkaista, ja syystä olikin. Teos ei ole vain kiinnostavaa katseltavaa vaan myös ajatteluttavaa luettavaa.

Pari vuotta tekijät kiersivät lukuisilla Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan sivukylillä, koputtelivat ovia ja pyysivät päästä taltioimaan asukkaiden kokemuksia ja näkemyksiä elämästään harvaan asutulla ja autioituvalla syrjäseudulla. Vierailukohteita kertyi kahdeksantoista, ja muutamien asukkaiden luona kirjan tekijät vierailivat parin vuoden päästä uudestaan.

Tyhjentyvillä syrjäkylillä asuu tietysti ennen kaikk…
Kuva
7. joulukuuta 2017



"Taidan olla kaikkein onnellisin lehtokoneessa" Cristina Sandu kirjoittaa elämästä kahden kulttuurin välimaastossa

Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat. Otava 2017. 265 s.

Cristina Sandun (s. 1989) tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokkuuteen yltänyt esikoisromaani Valas nimeltä Goliat kertoo kolmekymppisen Alban elämästä, muistoista ja havainnoista Suomessa ja Romaniassa. Alban äiti on suomalainen ja isä romanialainen aivan kuten kirjailijankin vanhemmat.
Sandun katkelmittain etenevä romaani keskittyy ruumiinvalvojaisten ja hautajaisten ympärille, mutta on silti kaikkea muuta kuin raskasta luettavaa. Bukarestin lähellä "Punaisessa kylässä" valkoisessa talossaan asuva Susi, Alban isoisä, on kuollut, ja veljekset Mihai ja Costel perheineen matkustavat saattamaan häntä hautaan, Mihai Suomesta, Costel Yhdysvalloista.
Kesiään isovanhempiensa talossa viettänyt Alba alkaa tarkastella ympäristöään uusin silmin ja muistella kaikenlaisia sukunsa piirissä ja ky…
Kuva
28. marraskuuta 2017



Lohduton lapsuuskertomus

Hanna Hauru: Jääkansi. Like 2017. 117 s.


Hanna Hauru (s. 1978) kirjoittaa pieniä, tiiviitä kertomuksia rankoista aiheista. Haurun uusin pienoisromaani Jääkansi on tämän syksyn Finlandia-ehdokkaita. Sen reilut sata sivua lukee nopeasti, mutta tarina jää kyllä mietityttämään.


JONNEKIN POHJOISEN syrjäkylään sijoittuva romaani etenee kahdella tasolla. Minäkertoja palaa autioituneen lapsuuskotinsa maisemiin, ja rakennuksia ja ympäristöä kiertäessään hän kertaa sota-aikaista lapsuuttaan. Muistot ovat painajaismaisia ja tunnelma tuttuja polkuja kulkiessa muutenkin unenomainen.

Äänet jäävät taakse, kun niitä ei kuuntele tarkkaan. Ympärillä näkyy muistoja, joita olen palannut unohtamaan. Mieleni pyyhkii niitä pois sitä mukaa, kun olen kuunnellut kuiskaavan lauseen loppuun.

Tytön elämä on ollut pelkkää kurjuutta. Äiti, jota tyttö kutsuu etunimellä Betti, on äidiksi täysin sopimaton, tunteeton ja julma. Sodassa kaatuneen isän tilalle ilmaantuu jo ennen …
Kuva
26. marraskuuta 2017



Äijäproosaa omavaraisesta pohjoisesta Tommi Liimatta panee kuuntelemaan miehiä kolmesta sukupolvesta


Tommi Liimatta: Autarktis. Like 2017. 272 s.



Tommi Liimatan (s.1976) aiemmista romaaneista Nilikki (2009) ja Rautanaula (2013) mieleeni on jäänyt kuvia hämäristä taksi- ja huumebisneksistä ja naisiinmenevän kaupparatsun kirjavista keikoista. Muistan, että Liimatta käsitteli rankkoja aiheitaan kuitenkin omaperäisellä huumorilla ja osuvalla kielellä.

Kun Liimatan seitsemäs romaani Autarktis nimettiin äskettäin yhdeksi tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokkaista, raati perusteli valintaansa kehumalla romaanin lämmintä humanismia ja sen henkilöiden suurenmoista riippumattomuutta: He huolehtivat omasta elämästään, kulttuuriperinnöstään ja elämän mielekkyydestä omaehtoisesti. -  Ovatko Liimatan henkilöt siis jotenkin kesyyntyneet?


ROMAANIN NIMI  Autarktis tulee yhdistämällä sanat autarkia (kreik. omavaraisuus) ja Arktis (Pojoisnapaa ympäröivä alue, jonka etelärajana pidetää…
Kuva
20. marraskuuta 2017





Anni Kytömäki kutoo romaaniaan kuin kirjoneuletta 
Kivitasku on kertomakirjallisuutta parhaimmillaan

Anni Kytömäki: Kivitasku. Gummerus 2017. 645 s.


Anni Kytömäen (s.1980) toinen romaani Kivitasku muistuttaa kirjailijan esikoisteosta Kultarintaa (2014) paitsi lyyriseltä kieleltään myös väkevältä luontosuhteeltaan. Kivitaskussakin kuljetaan paljon metsässä, mutta nyt maiseman sydämessä ovat kivet ja erilaiset kalliomuodostelmat sekä vesi reitteineen. Kansanusko ja -tarinat ovat jälleen vahvasti läsnä, ja aika virtaa omia uomiaan läpi sukupolvien.
Kokeellista kirjallisuutta etsiville Kytömäen Kivitasku on varmaan liian perinteinen ja vauhtia ja toimintaa kaipaaville hidas. Mutta taitavasta kielestä nauttiville ja syventymistä ja uppoutumista kaipaaville Kivitasku on kertomakirjallisuutta parhaimmillaan.

KYTÖMÄKI kutoo romaaniaan kuin kirjoneuletta, useilla langoilla. Aloitustarina 16-vuotiaan Helenan järkyttävästä kohtelusta 1950-luvulla jätetään sivuun odottamaan, kun…
Kuva
9. marraskuuta 2017



Tottelenko vai ajattelenko itse? Ben Kallandin esikoisromaanissa Jehovan todistajiin kuuluvan perheen sisarukset etsivät omaa tietään kukin tavallaan

Ben Kalland: Vien sinut kotiin. Atena 2017. 284 s.

Totuus on optinen illuusio, jota ei voi nähdä, jos katsoo sitä suoraan. Fiktio on sitä, että keksitään asioita, jotka eivät ole totta mutta jotka paljastavat totuuden. - Näin ajattelee muuan henkilö Ben Kallandin (s. 1959) esikoisromaanissa Vien sinut kotiin.
Myös kirjailija tuntuu ajattelevan samoin. Kirjansa jälkisanoissa hän kertoo Jehovan todistajien yhteisöön sijoittuvan romaaninsa olevan fiktiota ja sen henkilöiden ja tapahtumien keksittyjä. Kirjailija on kuitenkin itse varttunut samassa uskonnollisessa yhteisössä ja tutustunut perusteellisesti romaaninsa kertoja-päähenkilön Markus Douglasin myöhempään elin- ja työympäristöön liikkeen New Yorkin pääkonttorissa. Kalland siis pyrkii mitä ilmeisimmin olemaan totuudenmukainen, vaikka kirjoittaakin fiktiota.
Vien sinut k…
Kuva
31. lokakuuta 2017



Odessa, Pariisi, Wien, Tokio...Edmund de Waalin tutkimusmatka juutalaissukunsa vaiheisiin tarjoaa historiaa ja kulttuurihistoriaa kiinnostavimmillaan

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät. Kätketty perintö. (The Hare with Amber Eyes. A Hidden Inheritance, 2010.) Schildts & Söderströms 2013. 342 s.



Olen myöhässä. Englantilaisen keraamikonEdmund de Waalin (s. 1964) sukutarina Jänis jolla on meripihkanväriset silmät ilmestyi suomeksi jo 2013, ja muistan sen saaneen tuolloin hyvät arvostelut. Jostain syystä kirja jäi minulta lukematta mutta tuli taas ajankohtaiseksi, kun lehdessä (HS 10.9.2017) kerrottiin de Waalin keramiikkatöiden näyttelystä Tukholman Artipelag-taidehallissa.

Oikeastaan kyse oli yhteisnäyttelystä italialaisen Giorgio Morandin (1890-1964) maalausten kanssa. Lehden kuvat ja arvostelijan ajatukset Morandin ja de Waalin töiden luonteesta ja yhteensopivuudesta suorastaan pakottivat de Waalin sukutarinan pariin. Onnekseni.

Jänis jolla o…
Kuva
26. lokakuuta 2017



Sota pilasi isän henkisesti Elina Sanan muistelmakirjassa rauhan myötä alkaa toisenlainen sota

Elina Sana: Isän sota. Siltala 2017. 338 s.


Sodassa olleiden miesten psyyken vauriot nousivat julkiseen keskusteluun Ville Kivimäen väitöstutkimuksen ja siihen perustuvan tietoteoksen Murtuneet mielet myötä. Vuonna 2013 Kivimäki sai kirjastaan Tieto-Finlandia-palkinnon.

Kivimäki pyrki tutkimuksessaan selvittämään, missä sodan vaiheissa sotilaille tapahtui henkisiä romahduksia ja millaisia nämä rivimiesten "tärähtäneiksi" luokittelemat sairastuneet olivat.

Tutkija, toimittaja ja tietokirjailija Elina Sana (1947) etsii muistelmakirjassaan Isän sota vastausta samoihin kysymyksiin mutta yksilötasolla. Salo tarkastelee kirjassaan sodasta "hermostuneena" palanneen isänsä käsittämätöntä käytöstä ja hurjia raivonpurkauksia.

Sana on aiemmin tutkinut mm. sotavankien ja juutalaisten luovutuksia Saksaan ja palkittu hänkin Tieto-Finlandialla vuonna 2004 teoksestaan L…
Kuva
25. lokakuuta 2017




Sandran sisällissota Heidi Köngäksen romaani liikuttaa ja panee etsimään omia juuria

Heidi Köngäs: Sandra. Otava 2017. 285 sivua.


-- kaikki mikä on tapahtunut aiemmin jättää meihin monimutkaisia jälkiä, ajattelee Heidi Köngäksen (s. 1954) Sandra-romaanin alussa kuusissakymmenissä oleva näyttelijä Klaara käytyään iäkkäine vanhempineen katsomassa äidin lapsuuskotia Ruovedellä. En tiennyt, että oli olemassa joku loimilanka, joka liitti minutkin tähän vanhaan hirsitaloon.

Ajatukset ovat varmasti tuttuja kaikille jo elämää enemmän nähneille. Iän myötä tulee tarve tutustua vanhempiensa menneisyyteen ja halu ottaa selville, mitä vielä jäljellä olevat asumukset, esineet ja asiakirjat kertovat jo edesmenneiden elämästä. Tule halu vähän paremmin ymmärtää, mistä itse on lähtöisin, minne loimilankani minut liittävät.

Siksi Köngäksen Sandra tuntuu alusta alkaen hyvin läheiseltä ja intiimiltä. Vaikka romaanin Klaara elää aivan toisessa maailmassa isoäitinsä sadan vuoden takaiseen el…
Kuva
22. lokakuuta 2017


Klassikoiden jälkilöylyissä 
Jatkuu! Fanifiktioita kirjallisuutemme klassikoista. Toim. Erkka Mykkänen. Gummerus 2017. 252 s.


-- kirjailija saa puhelun. Se on herra editori, joka kyselee, olisiko olemassa jotakin klassikkoa, josta kirjailija pitäisi aivan erityisesti, sillä nyt sellainen tarvittaisiin. Mutta kun kirjailija ehdottaa minun nimeäni, ei herra editori tiedä kuka minä olen. Etkö ottaisi mieluummin jotakin tunnettua, hän ehdottaa, sillä nyt on juhlavuosi, nyt on kansallisen hegemonian hetki.

Lainauksen fiktiivinen puhuja on Minna Canthin romaanin Hanna nimihenkilö ja puhelun saava kirjailija Saara Turusen alter ego. Turunen on yksi kymmenestä kirjailijasta, jotka ovat saaneet tehtäväkseen kirjoittaa satavuotisen Suomen kunniaksi novellin valitsemansa suomalaisen klassikon pohjalta.

Novellit on toimittanut kirjaksi Erkka Mykkänen, jolta itseltäänkin on kokoelmassa Jatkuu! eli Fanifiktioita kirjallisuutemme klassikoista jatkonovelli Mika Waltarin Sinuhe egypti…
Kuva
3. lokakuuta 2017


Kirjoitan, jotta ymmärtäisin
Kjell Westön Rikinkeltainen taivas kertoo tasapainoilusta elämässä ja rakkaudessa


Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas (Den svavelgula himlen). Suom. Laura Beck. 459 s. Otava 2017.



- - kävelin kotia kohti ja ajattelin, että minun on kai pakko tehdä se. Kirjoittaa kertomus, joka ei käsittele vain Stellaa ja Alexia ja minua ja meidän vanhempiamme, vaan myös Sandia ja Amiria ja Tommi Hjeltiä. Ja ajattelin että siitä kertomuksesta pitää tulla paljon todempi kuin Sepänpuiston uneksija ja muut kirjoittamani tarinat. Koska elimme sitä aikaa jota elimme. Koska on pimeyttä ja valoa.

Kjell Westön (s. 1961) uusin romaani Rikinkeltainen taivas on juuri se kirja, jota esikoisteoksellaan Sepänpuiston uneksija huomiota herättänyt minäkertoja suunnittelee. Hän haluaa kirjoittaa sukupolviromaanin suhteestaan Rabellien sisaruksiin Stellaan ja Alexiin, heidän varakkaaseen sukuunsa ja omiin keskiluokkaisiin vanhempiinsa. Lisäksi hän haluaa kirjoittaa nuoresta suk…