maanantai 26. helmikuuta 2018

26. helmikuuta 2018



Argentiinalaiskertoja haastaa realistit 

Julio Cortázarin novelleissa arki nyrjähtää sijoiltaan


Julio Cortázar: Tuli on kaikki tulet. Suom. Anu Partanen. Teos 2015. 191 s.


Argentiinalaisen, puolet elämästään Ranskassa viettäneen Julio Cortázarin (1914-1984) novellikokoelma Tuli on kaikki tulet ilmestyi jo 1966, mutta Anu Partasen suomennosta päästiin lukemaan 2015. Vuosikymmenten saatossa novellit ovat todennäköisesti "kesyyntyneet" eivätkä siis tunnu yhtä surrealistisilta kuin ilmestymisajankohtanaan, mutta mukavasti erilaisia, kokeilevia ja haastavia ne ovat edelleen.

Kääntäjän jälkisanat tarjoavat pienen tietopaketin kirjailijan elämästä, kirjallisista pyrkimyksistä ja itse kokoelmasta. Suosittelen kuitenkin lukemaan sinänsä aiheelliset jälkisanat vasta jälkikäteen ja ottamaan novelleista mittaa aluksi ihan omatoimisesti. Sillä tavoin toteutuu parhaiten kirjailijan toive saada leikkiä lukijansa kanssa, herätellä ja ravistella.


KOKOELMAN kahdeksasta kertomuksesta kukin lukija löytää omat lempparinsa. Suomentaja kertoo kirjailijan suosikiksi kokoelman päätösnovellin "Toinen taivas", ja elämäkertatietojen valossa asia käy hyvin ymmärrettäväksi. Minun mielikuvissani novellin 1800-luvun lopulle sijoittuvista Pariisi-osuuksista henki ilotyttöineen ja Viiltäjä-Jackeineen samanlaisia hämäriä ja hämäräperäisiä tunnelmia kuin vanhoista mustavalkofilmeistä.

Rakenteeltaan "Toinen taivas" muistuttaa kokoelman niminovellia "Tuli on kaikki tulet", jossa siinäkin kaksi eri tapahtumasarjaa kietoutuvat toisiinsa kuin liaanit. Rakenneratkaisu ei vaikuta enää erikoiselta, mutta Cortázarin punos pitää otteessaan. Vaikka novelli jättää paljon myös arvailun varaan, toisiinsa lomittuvien osuuksien yhteismitallisuuden ja             -mitattomuuden tarkastelusta avautuu sopivasti ovia erilaisille tulkinnoille.

Eniten hämmennyksissä olin ulkoiselta juoneltaan selkeimmin etenevän novellin "Saari keskipäivän aikaan" luettuani. Siinä muuan stuertti innostuu Egeanmerellä sijatsevasta yksinäisestä kilpikonnanmuotoisesta saaresta niin, että haluaa välttämättä mennä tutustumaan siihen. Mutta kuinka sitten kävikään? Siinäpä pulma.

Monenlaisia psykologisia päätelmiä on mahdollista tehdä myös mainion "Ohjeita John Howellille" -novellin kulkua selvitellessään. Kun teatteriin katsojaksi saapunut päähenkilö temmataan vastoin tahtoaan näyttämölle, tilanne muuttuu yhtä hallitsemattomaksi kuin Kafkalla ja absurdiksi kuin Beckettillä.


SAMANLAISTA ABSURDIUTTA  edustaa myös Kuuban vallankumouksesta aiheensa saanut "Kohtaaminen", salaperäisen Luisin (jonka nimi ei ollut Luis, mutta vannoimme, ettemme muistaisi todellisia nimiämme ennen kuin se päivä koittaisi) kohtaaminen on yhtä epävarmaa odottamista kuin Beckettin näytelmässä Huomenna hän tulee.

"Kohtaamisessa" vallankumouksellisten joukko on lyöty dramaattisesti ja henkiin jääneet joutuvat pakenemaan Sierra Maestran vuoristoon. Sota on jo itsessään kaoottinen ja kaukana normaalielämästä, ja kun novellin kertoja alkaa kartoittaa tapahtumia Mozartin Metsästys-nimisen jousikvarteton avulla, tilanne muuttuu entistä oudommaksi.

Cortázar siirtyy ihmeellisen vaivattomasti tunnelmasta toiseen, sekoittaa karmeaan huumoria ja laimentaa väkivaltaa lyyrisyydellä. Novellin loppuun hän kokoaa komean merkitystihentymän, joka sopii muutenkin näytteeksi Cortázarin tyylistä:

Ja samalla kun Luis selosti minulle kansainvälisiä uutisia ja kertoi mitä pääkaupungissa ja maakunnissa tapahtui, katsoin kuinka lehdet ja oksat taipuivat vähitellen mieleni mukaan, ne olivat minun melodiani ja Luisin melodia, kun hän jatkoi puhumista tietämättömänä kuvitteluistani, ja sitten näin tähden ilmestyvän keskelle piirroskuviotani, se oli pieni syvänsininen tähti vaikken tiedä astronomiasta mitään enkä pystyisi sanomaan, oliko se tähti vai planeetta, olin silti varma, ettei se ollut Mars tai Merkurius, se kimalsi liian keskellä adagiota, liian keskellä Luisin sanoja jotta kukaan olisi voinut sekoittaa sitä Marsiin tai Merkuriukseen.


KERTOMATAVALTAAN mielenkiintoisin on novelli "Cora-neiti". Se kertoo sairaalaan umpilisäkkeen leikkaukseen joutuvasta viisitoistavuotiaasta pojasta, joka joutuu asemansa ja nuoruutensa vuoksi itseään muutamaa vuotta vanhemman hoitajan Coran alistamaksi ja nöyryyttämäksi.

Ulkopuolista kertojaa novellissa ei ole lainkaan, mutta pojan ja hoitajan lisäksi kertojina käväisevät myös pojan äiti ja pari lääkäriä. Erikoista kertomatavassa on se, että Cortázar vaihtaa kertojanääntä jopa kesken virkkeen, ja ihmeellistä se, että lukija pysyy varsin vaivattomasti mukana siirtymissä.

Lukijan sympatiat yhä jännittävämmäksi käyvässä novellissa ovat keskenkasvuisen pojan puolella, mutta muutoin tämäkin novelli on kaikkea muuta kuin yksioikoinen. Jälleen lukija joutuu kohtaamaan arvaamattomia ja arvaamattomiksi jääviä asioita. Mitä oikein tapahtui? Mitä tapahtui todella?

Selkein ja samalla - kuolemantapauksistaan huolimatta - hauskin kokoelman novelleista on "Sairaiden hyvinvointi". Kirjailija näyttää miten saattaa käydä hyväntahtoisten valkoisten valheiden kanssa. Novellissa sellaisten ylläpidossa ja kehittelyssä mennään niin pitkälle, että todellisuudessa moista ei voisi tapahtua, mutta todellisuuttahan Cortázar haluaakin särkeä.

Kokoelman avausnovellissa "Etelän moottoritie" kirjailija venyttää ja vanuttaa todellisuutta erityisesti ajallisesti: Mitä tapahtuu, kun kaksitoistakaistainen moottoritie tukkeentuu selittämättömästä syystä useiksi päiviksi, viikoiksi, ehkä kuukausiksi? Ja mitä tapahtuu, kun tie jälleen alkaa vetää?

Moottoritieruuhkasta kasvaa hauska ja kiinnostava ihmisjoukon ja sen erilaisten jäsenten käyttäytymisen ja psyyken kuvaus. Piristävä idea on ruuhkaan juuttuneiden nimeäminen heidän ajoneuvojensa mukaan. Ideassa taitaa olla myös annos kulttuurikritiikkiä.


USEAT NOVELLEISTA ovat tavalla tai toisella väkivaltaisia. Viimeistään niiden loppuratkaisu panee aavistamaan pahaa. Silti novellit tuntuvat lumoavilta eivätkä kauhistuttavilta. Olo on kuin Liisalla ihmemaassa.

Julio Cortázar panee lukijansa kurkistamaan todellisuuden taakse, mutta tapahtumat eivät silti muutu tyystin unenomaiseksi. Novellien maailma on vääristynyt mutta tunnistettava. Se tarjoaa poikkeamia ja virheitä ja vetää juuri siksi puoleensa.

Kirjailijan pitkävirkkeinen tyyli ei ole työlästä lukea, vaikka vilkaisemalla saattaisi niin kuvitella. Syventymistä se kuitenkin edellyttää myös yllättävien yksityiskohtiensa ja viitteidensä takia.

J
Julie Cortázar. Kuva: Sara Facio
Parasta Cortázarin novelleissa on niiden aukkoisuus ja salaperäisyyteen verhottu loppu. Tuli on kaikki tulet tarjoaa ihmetystä ja pähkäilyä pelkäämättömälle verrattomia seikkailukokemuksia. Cortázarin novellit eivät tyhjene kertalukemisella, tuskin toisellakaan.





PS. Ennen Tuli on kaikki tulet -kokoelmaa Julio Cortázarilta on suomennettu teokset Salaiset aseet (1984), Bestiario (1999), Tarinoita kronoopeista ja faameista (2001) ja Ruutuhyppelyä (2005).












tiistai 20. helmikuuta 2018

20. helmikuuta 2018


Mistä löydän oman onnellisen elämäni? 


Maritta Lintusen romaanissa vahvat naiset päättävät läheistensäkin tulevaisuudesta 



Maritta Lintunen: Stella. WSOY 2018. 316 s.


Olen jostain syystä sattunut lukemaan äskettäin useita romaaneja, joissa musiikilla on merkittävä tehtävä. Marjo Heiskasen viime vuoden puolella ilmestynyt Mustat koskettimet on psykologinen romaani triosta, jonka yhteistyö ei suju aivan nuottien mukaan. Ben Kallandin esikoisromaanissa Vien sinut kotiin (Kirjareppu 9.11.2017) tärkeässä roolissa on nuori viulistilahjakkuus Ellen. Virolaisen Tõnu Õnnepalun romaanissa Paratiisi (Kirjareppu 14.1.2018) soi Arvo Pärtin musiikki ja katalonialaisen Maria Àngels Angladan Auschwitzin viulussa Corellin La Folia (Kirjareppu 4.2.2018).

Siinä, että Maritta Lintusen kirjoissa puhutaan musiikista, ei ole mitään ihmeteltävää, onhan Lintunen kirjailijuutensa lisäksi musiikin maisteri. Olen kovasti pitänyt hänen "musiikillisista" novelleistaan mm. kokoelmissa Mozartin hiukset (2011) ja Takapiru (2016; Kirjareppu 6.4.2016).


UUDESSA ROMAANISSAAN Stella Maritta Lintunen kertoo vahvoista naisista, "kylmäkiskoisista, omistavaisista, oikukkaista, intohimoisista, herkkävaistoisista ja päättäväisistä" naisista, jotka säätelevät tavalla tai toisella muidenkin elämää.

Ensin estradilla ovat vanha laulajatar Sylvi Indrenius ja hänen alivuokralaisekseen muuttava maalaistyttö Liisa Mikkola. Kun runoja kirjoittavan Liisan kesäkurssi on ohi, hän on raskaana ja yksin. Dominoiva Sylvi lupaa huolehtia Liisasta ja lapsesta, kunhan tyttö järkiintyy, lopettaa runolliset haihattelunsa ja ryhtyy opiskelemaan sairaanhoitajaksi.

Rinnan 1980-luvun tapahtumien kanssa kulkee toinen aikataso, nykyhetki. Sen keskushenkilö on Liisan poika Juri, jonka lääkärinelämää sekoittavat kaksikin nuorta laulajatarta, morsian Jenni ja uusi tuttavuus Anna. Perimmältään Jurin eksyksissä olossa on kuitenkin kyse jostain paljon syvemmästä syystä kuin rakkaushuolista.

Juri olisi halunnut aikanaan pianistiksi ja hänen opettajansa oli vakuuttunut hänen lahjoistaan, mutta pojan ollessa murrosiässä äiti yllättäen myi pianon ja painosti poikansa sittemmin opiskelemaan lääkäriksi. Kun erinäiset sattumat ohjaavat Jurin jälleen koskettimien ääreen ja hankkiutumaan vanhan Bechsteinin omistajaksi, intohimo musiikkiin syttyy uudelleen.

Samalla alkaa pitkä haparoiva matka varhaislapsuuteen ja erityisesti kahteen ensimmäiseen ikävuoteen, joista äiti on visusti vaiennut. Miksi?


ROMAANI ETENEE taitavasti äidin ja pojan äänien vaihdellessa. Välillä kerronnan katkaisevat Sylvin lyhyet mutta painavat monologit. Äiti on pestautunut sairaanhoitajaksi Karibian-risteilylle ja alkaa siellä vihdoin käydä läpi kahta vuottaan Sylvi Indreniuksen hoivissa: Tämä on yritys ymmärtää, mitä minulle tuona aikana tapahtui.

Liisan tilityksessä Lintunen loihtii esiin lahjakkaan mutta uraansa pettyneen vanhan diivan olemuksen ja kodin värikkäästi ja pelottavasti. Sylvi Indreniuksen hahmo levittäytyy romaanin henkilöiden ylle kuin jokin uhkaava henkiolento eikä päästä heitä otteestaan.

    Syvä kullankeltainen hunaja, jota oli aina tarjolla. Naisen tummankeltainen mohairneulemekko, jonka värähtelevässä pinnassa leikki pöytäkynttilän kellervä valo. Meripihkasormus. Voikukanvärisistä kivistä koottu leveä rannerengas.
    Mehiläiskuningatar ja hänen valtakuntansa. Ja tuo pikkuruinen piianhuone oli kenno, jonne minun  oli palattava tehtyäni päivittäisen lentoni kaupungilla.

Tarkkanäköinen ja itsevaltainen Sylvi lukee vastustuskyvytöntä maalaistyttöä kuin avointa kirjaa ja on tyytyväinen saadessaan yksinäisen elämänsä turvaksi ja tarkoitukseksi "uuden perheen". Pian hän löytää syntyvästä poikavauvasta ilmiselvän musiikillisen lahjakkuuden, jota hän alkaa määrätietoisesti valmentaa jo kehdossa.

Sylvissä henkilöityvät karmealla tavalla häikäilemättömyys, oman edun tavoittelu ja toisten hyväksikäyttö, mutta läpeensä paha hän ei suinkaan ole. Hän tarkoittaa hyvää ja uskoo tekevänsä palveluksen käyttäessään valtaansa heikompiensa ohjailuun. Ennen pitkää hänen elämästään paljastuu myös tragiikkaa.


VALLANKÄYTTÖ erilaisine lieveilmiöineen ei ole kuitenkaan romaanin ainoa läpikäyvä psykologinen teema. Lisäksi Lintunen tarkastelee Stellassaan hyvinkin paneutuen, miten ja missä määrin varhaislapsuudessa saadut vaikutteet voivat heijastua yksilön myöhempään elämään.

Säätelevätkö vauvaiän musiikkikokemukset vielä aikuisvuosinakin musiikillisia mieltymyksiämme? Jäävätkö imeväisenä korviin tulvivat Beethovenin pianosonaatit ja Schumannin Frauenliebe und -leben laulusarjan laulut soimaan aivoihin loppuelämäksi?

Jurin henkilökuvassa tilanne havainnollistuu ja todentuu mutta säilyttää silti taianomaisuutensa. Samalla kirjailija pääsee erittelemään musikaalisuuden olemusta, laulamisen ja soittamisen tekniikkaa ja tulkintaa, luovuutta ja taiteilijuutta.

Romaani herättää monia kysymyksiä. Miksi kaikista ei ole taiteilijoiksi? Vai olisiko? Missä määrin asiaan vaikuttavat geenit? Entä ympäristö? Kenestä loppujen lopuksi on ammattilaiseksi? Kuka jää ikuiseksi amatööriksi? Onko lahjattomankin lupa taiteilla? Haihatella. Kuka määrittelee lahjattomuuden?

Sylvin mielestä ainoa vastaus kaikkiin taidetta koskeviin kysymyksiin on yksi ainoa sana: lumo. Jos kadotat sen, menetät kaiken. Ilman lumoutumista taiteen tekeminen ja kokeminen jää vajaaksi tai hukkaantuu.



KESKEISIN KYSYMYS Stellassa on kuitenkin kysymys onnellisesta elämästä. Juri määrittelee sen väittämällä, että ihminen on onnellinen vasta silloin, kun hän pääsee lähelle ydintään.

Romaanihenkilöiden elämät todistavat väitteen paikkansapitäväksi. Toisten ohjailema elämä jää puolinaiseksi, vaikka näyttäisi ulkoisesti mallikkaalta. Vain itse voi tunnistaa omimman olemuksensa, sisimmät toiveensa ja tarpeensa. Vaatii kuitenkin rohkeutta tehdä omat valintansa ja pettää itseen kohdistuneet hyvää tarkoittavat odotukset.

Maritta Lintunen käsittelee Stellassaan painavia aiheita mutta kirjoittaa niistä miellyttävän keveällä, pakottomalla ja runollisella otteella. Hänen ihmisensä ovat itsekkäitä, heikkoja ja ristiriitaisia, mutta he ovat silti inhimillisiä ja ansaitsevat myötätuntoa.

Isoisä opastaa nuorta Juria siirtolapuutarhan öisellä pihamaalla: Muista tämä: yksi tähti, monta heijastajaa. Ja kun tähti sammuu, valo vain jatkaa kulkuaan. - Näin osaava lyyrikko tiivistää kolmesataasivuisen romaaninsa keskeisen sanottavan kahteen häikäisevän kauniiseen, monitulkintaiseen virkkeeseen.

Maritta Lintunen. Kuva: Jonne Räsänen





keskiviikko 14. helmikuuta 2018

14. helmikuuta 2018



Petturin toisenlainen muotokuva


Amos Ozin Juudas ei olekaan tunnoton pahantekijä


Amos Oz: Juudas. Suom. Minna Tuovinen. Tammi 2018. 358 s.


Olemme tottuneet pitämään Uuden testamentin Juudas Iskariotia opetuslapsena, joka kavalsi Jeesuksen kolmestakymmenestä hopearahasta mutta ei kestänyt syyllisyyttään ja hirtti itsensä. Siitä lähtien Juudas on ollut kristityille petturin vertauskuva.

Israelilaisen, jo monesti nobelistiksi veikkaillun Amos Ozin (s. 1939) äskettäin suomennettu romaani Juudas tarjoaa kuitenkin aivan toisenlaisen näkemyksen nimihenkilöstään. Juudas on opetuslapsista se, jonka usko ja rakkaus Jeesukseen olivat väkevimmät.

Juudas suostutteli Jeesuksen lähtemään Jerusalemiin  ja uskoi viimeiseen asti, että mestari ei kuolisi vaan astuisi alas ristiltä. Että tänä päivänä Jerusalemissa tapahtuisi ihme, jonka jälkeen kuolemaa ei enää olisi. - - Ihme, jonka jälkeen tulisi taivaan valtakunta ja rakkaus yksin hallitsisi maailmaa.

Kun Jeesus kuitenkin kuoli ja ihmeistä suurin jäi toteutumatta, syyllisyyden ja pettymyksen rusentama Juudas riisti hengen itseltään. Juudaksen tragedia oli, että hän odotti Jeesukselta mahdottomia.


OZIN Juudas ei kuitenkaan ole historiallinen romaani, vaikka siinä paljon käsitellään Juudaksen henkilöä ja tekemisiä eri lähteiden valossa. Romaanin varsinaiset tapahtumat sijoittuvat vuosien 1959 ja 1960 vaihteeseen, ja tapahtumapaikka on ränsistynyt talo Rabbi Elbazin kujalla Jerusalemin länsilaidalla.

Kaksikymmentäviisivuotias Shmuel Ash jättää kesken yliopisto-opintonsa ja lupaavan tutkimuksensa Jeesuksesta juutalaisten silmin ja pestautuu keskustelukumppaniksi seitsemänkymppiselle invalidille Gershom Waldille. Pienen korvauksen lisäksi hän saa talosta käyttöönsä viistokattoisen ullakkohuoneen.

Shmuelin elämässä monet asiat ovat äkkiä muuttuneet. Konkurssin tehnyt isä ei voi enää avustaa häntä, tyttöystävä ilmoittaa menevänsä naimisiin entisen kumppaninsa kanssa, ja toverit uuden sosialismin kerhossa ovat joutuneet keskenään riitoihin ja seurue on hajonnut. Shmuelille sopii hyvin eristäytyä kaikista ja kaikesta ja antautua miettimään, miten aloittaisi elämänsä uudestaan.

Kolmas vanhan, syrjäisen talon asukkaista on neljäkymmentäviisivuotias, sensuelli Atalja, joka ennen pitkää osoittautuu Waldin pojan, Bab el-Wadin iskussa 1948 kuolleen Michan, leskeksi. Atalja vetää puoleensa Shmuelia, vaikka vanha Wald varoittaa nuorukaista tulevasta pettymyksestä.


HENKILÖASETELMAN perusteella voisi kuvitella lukevansa pian jännittävää ihmissuhdekuvausta. Toki Oz loihtiikin romaaniinsa mukavasti henkilöiden välisiä jännitteitä, mutta varsinaista tapahtumajuonta romaanissa on tuskin nimeksikään.

Tarinan daramaattisimmat tapahtumat ovat jo takanapäin, ja kirjailija on kiinnostunut ennen muuta Israelin politiikasta ja historiasta. Niitä romaanissa käydään läpi monin oppinein keskusteluin.

Yhdenlaisesta kannanotosta lienee kyse jo siinä, että Oz kuvaa romaaninsa nuorukaisen ja vanhuksen lähes karrikatyyreiksi ja toistelee heidän erikoisia piirteitään, vaikka henkilöt pian alkavat herättää myös myötätuntoa.

Herkästi kyynelehtivä Shmuel on kähärätukkainen ja pehkopartainen, vauvantalkille tuoksuva astmaatikko, jonka rinnuksilta löytyy usein ruoantähteitä. Wald on ensiesittelyssään kuin juutalaismiehen ikivanha pilakuva: epämiellyttävän näköinen ihminen, pitkä, kookas ja käyrä, kyttyräselkäinen, nenä terävä kuin janoisen linnun nokka ja leukapielet kuin viikatteen terät.

Ataljasta sentään annetaan miellyttävämpi ensivaikutelma sensuelleine liikkeineen ja tarkkaan valittuine asusteineen. Mutta ei ole sattuma sekään, että hennon orvokintuoksun lisäksi tämän viileän varautuneen ja ehdottoman naisen ympärillä leijuu puhtaan pyykin, tärkin ja silitysraudan hehkun tuulahdus.

Vaikka henkilöt vähitellen saavat lisävivahteita, heidän päätehtävänsä on toimia toisistaan poikkeavien Israel-näkemysten edustajina. Talon kolmen asukkaan lisäksi keskusteluihin tulee mielipiteillään mukaan myös talon jo kuollut omistaja Shealtiel Abrabanel, Ataljan isä, jolla edelleen on talossa salaperäinen, lukittu huoneensa.


ABRABANEL on ollut siionistien johtohahmoja mutta joutunut mielipiteidensä vuoksi välirikkoon Ben Gurionin kanssa, erotettu ja saanut petturin leiman. Hänkin on siis juudas, joka on uskonut mahdottomia kuvitellessaan, että

täällä on kuin onkin tilaa kahdelle kansalle ja että niiden on parasta elää rinnakkain ja limittäin toistensa kanssa ilman mitään valtiollista kehystä. Elää sekoittuneena yhteisönä tai kahden yhteisön yhdistelmänä, jossa kumpikaan ei uhkaa toisen tulevaisuutta.

Abrabanel on edustanut käsitystä, ettei siionismi voi koskaan toteutua arabien ja juutalaisten vastakkainasettelulla. Wald puolestaan  on varma, että siionismi ei tule toteutumaan ilman tuota vastakkainasettelua. Ataljan Wald väittää olevan isäänsäkin radikaalimpi ja edustavan käsitystä, että koko ajatus juutalaisten paluusta Israeliin perustuu vääryydelle.

Oz itse on sanonut kannattavansa kahden valtion mallia, mutta Juudas-romaanissa loppupäätelmä jätetään avoimeksi.


LUKIJA saa palestiinalaiskysymyksessä Shmuelin eli kuuntelijan roolin. Aktiivinen Shmuelista tulee, kun vanhan talon niukasti valaistussa kirjastossa siirrytään käsittelemään juutalaisten ja kristittyjen Jeesusta koskevia näkemyksiä.

Kriisiin ajautuneen Shmuelin hahmossa Oz tarjoaa jonkinlaisen uuden alun, uuden sukupolven mahdollisuuden pitkään jatkuneen Israel-Palestiina-konfliktin ratkaisemiseen. Samalla Shmuel ravistelee luutuneita käsityksiämme pääsiäisen tapahtumista ja panee miettimään vaihtoehtoisia tapoja tulkita maailmaa ennen ja nyt.

Kun juutalainen Shmuel kertoo suhteestaan Jeesukseen ja hänen universaalista rakkauden, anteeksiannon, armon ja laupeuden sanomastaan, ilosanomasta, hänen palava innostuksensa - samanlainen kuin hänen Juudaksensa innostus - liikuttaa paatuneintakin lukijaa. Minä olen ateisti. Minä en usko tippaakaan siihen, että Jeesus olisi Jumala tai Jumalan poika. Mutta minä rakastan häntä. Minä rakastan hänen sanojaan.

Taidanpa löytää noidenkin rivien välistä kirjailijan omia ajatuksia rauhantilan rakennuspalikoista.


Amos Oz. Kuva: Colin McPherson















sunnuntai 4. helmikuuta 2018

4. helmikuuta 2018


Hulluuden keskellä soi La Follia 

Katalonialaisen Maria Àngels Angladan pienoisromaani on tiivis ja tunteikas tarina taiteen ja käsityötaidon pelastavasta voimasta


Maria Àngels Anglada: Auschwitzin viulu (El violí d'Auschwitz, 1994). Suom. Satu Ekman. Bazar 2018. 142 s.


Katalonia on viime aikoina ollut runsaasti esillä tiedotusvälineissä. Kiinnostuin oitis, kun sain tietää, että suomeksi on juuri ilmestynyt romaani katalaanikirjailijalta. Maria Àngels Angladan (1930-1999) pienoisromaani Auschwitzin viulu kertoo, kuten nimikin antaa ymmärtää, holokaustista, mutta romaanin teemat eivät jää keskitysleirin porttien sisälle.

Holokaustista on kirjoitettu niin paljon, että siihen on vaikea löytää uutta näkökulmaa. Niinpä myös Angladan romaanin ydintarinan tarjoama kuva keskitysleiristä on paljolti entisenlainen: komentoja, nöyryytystä, rangaistuksia, ryysyjä, nälkää ja sairauksia. Erilaisen tarinasta tekee sen pääjuoni: viulunrakentaminen.

Vankiorkestereita löytyi lähes kaikilta keskitysleireiltä. Angladan "musiikkiromaanissa" nuoren juutalaisen  Danielin henki ei kuitenkaan riipu soittotaidosta vaan soittimen rakentamisesta. On sattuma, että puusepäksi itsensä ilmoittanut mestariluokan viulunrakentaja pääsee näyttämään oikeaa osaamistaan, mutta kun niin käy, elämä saa jatkoaikaa.

Hän uskalsi toivoa, että saisi elää soittimen valmistumiseen saakka; hän oli kuullut, että komendantti keräsi viuluja, joten tämä tuskin lähettäisi häntä louhokselle ennen turhamaisen, harvinaisen oikkunsa, leirissä käsin valmistetun viulun valmistumista.


DANIEL ON JOUTUNUT Auschwitzin leireistä numero III:een Dreiflüsselageriin, "kolmen joen leiriin". Hänen omaisensä ovat menehtyneet, mutta uusi pakkotyövanki, tuttu mekaanikko kotikadulta Krakovasta, tietää kertoa, että Danielin morsian Eva voi kohtuullisen hyvin ja kolmivuotias veljentytär, Danielille rakas pikku Regina, on saatu turvaan tuttuun perheeseen.

Juuri muita taustatietoja Danielista ei ole tarjolla. Anglada rakentaa ydintarinansa tiukasti viulunrakentamisen vaiheisiin.

Romaanissa esitellään tarkasti ja asiaan kuuluvalla hartaudella Danielin työkaluja ja tarvittavia materiaaleja ja käydään läpi eri työvaiheita. Romaani näyttää, kuinka ratkaisevasti oman osaamisensa hyödyntäminen ja näyttäminen, vaikuttaa muutoin ahtaalla olevan ja kärsivän ihmisen elämään ja jaksamiseen.

Onnistumisen ja epäonnistumisen tunnot vaihtelevat vuorokaudenaikojen mukaan. Verstaassa hän heräsi eloon, joten sieltä poistuminen tuntui aina kamalalta painajaiselta: se tuntui valvepainajaiselta, jossa hän sotkeutui hirviön limaisiin lonkeroihin. Painajainen ei vaivannut öisin vaan alkoi puoliltapäivin, jolloin rauha rikkoutui, rintaa puristi, ja "hänen" viulunsa vaikutti yhtä absurdilta kuin ruusutarha sikolätissä. - Iltapäiviksi Daniel joutuu muiden vankien mukana tehtaaseen.

Romaanissa nimeltä mainitut "hirviöt" komentaja Sauckel ja tohtori Rascher ovat todellisia, Auschwitzissa työskennelleitä henkilöitä, jotka molemmat sittemmin tuomittiin Nürnbergissä kuolemaan. Kirjan tapahtumien todentuntua lisäävät myös lukujen alkuun sijoitetut natsihallinnon kolkot dokumentit ja laskelmat keskitysleirien toiminnasta.

Vankitovereista merkittävin, komendantin "yksityismuusikko" viulisti Bronislaw, on Danielin tavoin fiktiivinen hahmo, vaikka kirjailija myöhemmin löysikin hänelle vastineen sefardijuutalaisesta viulistista Jacques Stroumsasta. Juonen kannalta Bronislaw on tärkeä sivuhenkilö, mutta tilaa hänen henkilökuvansa saa vasta, kun romaanin lopussa siirrytään jälleen kehyskertomukseen.

Kehyskertomus tuo tarinaan toisen aikatason ja lisää jännitettä. Viulun ja sen rakentajan kohtalo vaativat päätöksen, traagisen tai huojentavan, ja siitä kirjailija huolehtii 1990-luvun alkuun sijoittuvilla alku- ja loppuluvuilla, joita tässä ei kuitenkaan ole syytä avata enempää.


VIULUNRAKENTAMINEN on jo itsessään taidetta, käsityötaidetta, ja lisää taidetta romaaniin tulee musiikin myötä. Erityisasemaan Angladan romaanissa nousee Corellin La Follia (Folia), yksi vanhan suosikkisävelmän lukemattomista variaatioista. Nimi tarkoittaa sananmukaisesti "hulluutta", ja alkupuheessaan suomentaja Satu Ekman kertoo kirjailijan suunnitelleen sitä myös kirjansa nimeksi.

Vaikka romaanista tulikin lopulta Auschwitzin viulu, ihmisen loppumattomasta hulluudesta siinä kerrotaan. Esipuheesta selviää, että romaanin syntyyn vaikuttivat mm. uutiset Bosnian sodasta sekä kirjailijan traumaattiset lapsuusmuistot Espanjan sisällissodasta (1936-1939).

Katalonia ja katalaani joutuivat sodan jälkeen vainon kohteiksi, ja katalaanin kielen käyttö ja opettaminen olivat rangaistavia tekoja Francon kuolemaan saakka. Anglada tiesi kokemuksesta, miltä sorto ja terrori tuntuvat ja halusi nousta myös romaanissaan sortoa vastaan.

Suomentaja Satu Ekman ansaitsee lämpimät kiitokset arvokkaasta käännöstyöstään ja kirjailijan elämää valottavasta esipuheesta. Tämän koruttoman kauniin kirjan jälkeen haluaisi mieluusti tutustua Maria Àngels Angladan muuhunkin tuotantoon, mm. runoihin, ja saada luettavakseen muitakin katalonialaisia kirjailijoita.


Maria Àngels Anglada















torstai 1. helmikuuta 2018

1. helmikuuta 2018




Vastarinta ja sen verinen tukahduttaminen 

Han Kangin romaani Ihmisen teot on voimakas vetoomus kaikkien ihmisten arvokkuuden tunnustamiseksi


Han Kang: Ihmisen teot. Suom. Sari Karhulahti. Gummerus 2018. 231 s.


Eteläkorealaisen Han Kangin (s. 1970) kansainvälinen läpimurto oli Booker-palkinnolla 2016 palkittu romaani Vegetaristi. Suomeksi se ilmestyi viime vuonna (Kirjareppu 27.6.2017) ja keräsi runsaasti kiitosta.

Vegetaristin poliittinen kritiikki on siinä määrin piilossa, että suomalaiselta lukijalta se saattoi hyvinkin jäädä huomaamatta. Sen sijaan Han Kangin uusin suomennettu romaani Ihmisen teot kertoo erittäin suoraan poliittisesti hyvin arkaluontoisesta asiasta kuvatessaan Gwangjun kansannousua toukokuussa 1980.

Kun eteläkorealaisessa Gwangjun kaupungissa opiskelijat ja työväki alkoivat protestoida hallintoa vastaan, vaatia demokratiaa, sananvapautta ja parempaa toimeentuloa, paikalle komennettu armeija kärjisti tilanteen ja lopputulos oli katastrofaalinen. Kuolonuhreja oli satoja, ellei jopa toistatuhatta.

Gwangjussa syntynyt Han Kang oli kansannousun tapahtuessa yhdeksänvuotias ja juuri muuttanut perheensä kanssa Souliin mutta kiinnostui myöhemmin synnyinkaupunkinsa tragediasta ja alkoi ottaa siitä selvää. Syntyi kollektiivisesta kärsimyksestä ja surusta kertova romaani Ihmisen teot, joka tuskin jättää ketään kylmäksi.


MONENLAISIA KOHTALOITA läpikäyvän romaanin keskushenkilö on 15-vuotias koulupoika Dong-ho, joka tekee kaikkensa löytääkseen sekasortoon joutuneesta kaupungista kadonneen ystävänsä. Ystävä on asunut sisarineen Dong-hon kodin siipirakennuksessa, mutta molemmat nuoret nyt ovat äkkiä kadonneet.

Kun kaupungin ylläpitämän voimistelusalin ruumisrivistökään ei tarjoa etsijälle vastausta, hän jää saliin huolehtimaan uusien vainajien arkuttamisesta ja surmattuja tunnistamaan saapuvista omaisista.

Han Kang kuvaa salin näkymät, äänet ja hajut äärimmäisen realistisesti ja kuitenkin samalla kunnioittavasti. Ruhjoutuneet, veriset ja haisevat ruumiit saavat kehyksikseen pulloihin aseteltuja kynttilöitä ja kansallislaulun säkeiden itkuista kaanonia.

Romaanin yksityiskohtaisia väkivallan ja kuoleman kuvauksia olisi mahdoton lukea, ellei kirjailija tarjoaisi niiden välillä hengähdystaukoja: henkilöiden huomioita luonnosta, heidän pieniä arkisia muistojaan ja huolenpidon, kiintymyksen ja rakkauden osoituksiaan. Samalla kun henkilökuvat saavat elävyyttä ja syvyyttä, ne muuttuvat todellisiksi, kuolevaisiksi ihmisiksi.

Kirjailija kantaa lukijan eteen kansannousussa monin eri tavoin ruhjottuja. On niitä, jotka menehtyvät heti, ja niitä, jotka menehtyvät myöhemmin näkemänsä ja kokemansa näännyttäminä. On itsensä kuolemattomiksi kuvitelleita koulupoikia ja nuoria murskattuine tulevaisuudensuunnitelmineen; on lapsiaan itkeviä äitejä ja suruunsa menehtyviä isiä. On niitä, jotka eivät halua muistaa, ja niitä, jotka eivät kykene unohtamaan.


Gwangjun kansannousun uhrien hautausmaa. Wikipedia.


MIELEEN TULEVAT tavan takaa nobelisti Svetlana Aleksijevitšin haastattelutekniikalla toteutetut yhteisöromaanit Tšernobylistä nousee rukous (Kirjareppu 4.4.2016) ja Sodalla ei ole naisen kasvoja (Kirjareppu11.6.2017). Han Kangin romaanissa henkilöitä on kuitenkin vähemmän, ja Ihmisen teot etenee paljolti perinteistä romaanitekniikkaa noudattaen.

Useimpien henkilöiden kohtalot sivuavat tai ainakin hipaisevat toisiaan, ja keskushenkilö Dong-hon lisäksi kirjailija käyttää myös toistoa, mm. toistuvaa kuvastoa, romaaninsa rakenteen lujittamiseksi. Tavan takaa joku muistelee näkyä kaupungin keskusaukiolle marssivasta aseettomasta ihmisjoukosta, jonka kärjessä työnnettiin käsikärryillä kahta aseman eteen ammuttua nuorukaista. Juuri se oli verilöylyn laukaiseva tekijä, ja surmattujen, vangittujen ja kidutettujen kohtalon sinetöivä tapahtuma.

Vallanpitäjät ja heidän käskyjään raa'asti toteuttavat sotilaat jäävät romaanissa kasvottomiksi. Uhrit tuntevat syyllisyyttä heikkoudestaan, mutta hirmutekojen aktiiviset tekijät piiloutuvat saamiensa käskyjen taakse. Tilinteon sijasta kiristetään sensuuria ja pelotellaan uskaliaimmatkin vaikenemaan.

Silti romaanissa toistuu myös ajatus jokaisen ihmisen perimmäisestä julmuudesta. Gwangjussa kävi samoin kuin Jejun saarella, Kwantungissa, Nankingissa, Bosniassa ja joka puolella Amerikan mannerta silloin, kun se tunnettiin vielä Uutena maailmana: siviilejä surmattiin kaikissa näissä paikoissa niin säälimättömästi, että väkivaltaisuus näyttää olevan meillä geeneissä.


KERTOJANÄÄNTEN VAIHTELU vaatii tarkkaavuutta mutta tekee romaanista kiinnostavan monitasoisen. Kirjassa puhuvat sekä elävät että kuolleet ja haastateltaviensa tietoja ja kokemuksia tallentava "kirjailija" siinä missä hänen henkilönsäkin.Viimeisessä luvussa "Kirjailija, 2013" lukijalle tarjotaan tietoja kirjan synnystä ja tapahtumien taustoista.

Ihmisen teot ja Vegetaristi vaikuttavat pintatasoltaan hyvin erilaisilta, mutta niillä on paljon yhteistä. Molemmissa on kyse protestista ja sen väkivaltaisesta tukahduttamisesta. Vegetaristissa aihetta kuvataan perheympäristössä, Ihmisen teoissa ongelma on kansallinen. Raakaa todellisuutta halkovat molemmissa romaaneissa unet, näyt ja sanattomat performanssit, ja vegetarisminkin kirjailija on kuljettanut uuteen romaaniinsa.

Perustunnelmaltaan Ihmisen teot on vakava ja murheellinen romaani. Sen julmuus kauhistuttaa ja kärsimys liikuttaa. Mutta se pakottaa myös ajattelemaan. Se muistuttaa, että tapahtumat yhdessä eteläkorealaisessa kaupungissa toukokuussa 1980 ovat yleismaailmallinen ilmiö ja valitettavasti aina ajankohtaisia jossain päin maailmaa.

Tapahtuvan pahan ohella Han Kangin romaani kuitenkin näyttää, että ihmisen teot voivat olla myös rohkeita, lempeitä ja oikeamielisiä. Romaanissa toistuu ajatus jokaisen ihmisen arvokkuudesta, ja kerrontansa runollisuudella kirjailija todistaa, että äärimmäisenkin julmuuden alta ja reunoilta pyrkii aina esiin jotain kaunista ja lohdullista.

Han Kang. Kuva: Park Jaehong