tiistai 18. lokakuuta 2016

18. lokakuuta 2016


Rikos, ja sen hautaaminen 

Pirkko Saision uutuusromaani pohdituttaa pitkään


Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa. Siltala 2016. 403 s.


Marraskuisen maanantain aamulehdessä on kuolinilmoitus: Paavo (Pablo) Olavi Korhonen on kuollut. Pirkko Saision uuden romaanin Mies, ja hänen asiansa kertoja, kuusikymppinen asianajaja, hätkähtää niin, että läikyttää kahvit vastasilitetylle paidalleen. Pablo on kuollut! Kertojan elämään Pablo on vaikuttanut ratkaisevasti, mutta Krista-vaimolle nimi ei sano mitään.

Kertoja lähtee työpaikalleen ja tapaa erilaisia asiakkaita, mutta tieto Pablon kuolemasta ei jätä häntä rauhaan.

Lähes neljään vuosikymmeneen kaverukset eivät ole tavanneet, ja kertoja on kuvitellut haudanneensa heidän äkkinäiseen eroonsa johtaneen tapahtumasarjan, kunnes kuolinilmoitus nostaa kipeät muistot jälleen esiin.

Alkaa viikon mittainen armoton taistelu muistikuvia vastaan, ja paineet sen kuin kasvavat, kun Pablon poika tulee pyytämään asianajajan apua isänsä jäämistön selvittämiseksi.


TARINA ETENEE kuin trilleri, vaikka on lähinnä psykologinen romaani rikoksen kätkemisen seurauksista. Saisio seuraa päähenkilönsä mielialojen vaihteluja äärimmäisen tarkkana ja pienimmätkin mielenliikkeet kirjaten. Romaania kannattaa lukea hitaasti, vaikka lyhytvirkkeinen teksti ja sen väljä asettelu houkuttelisivat kiiruhtamaan.

Kertojan ajatukset, käyttäytyminen ja ihmissuhteet ovat tarkoin motivoituja ja täynnä vivahteita. Avioliitto näyttää onnelliselta, mutta sen takaa kuultavat kulissit. Pariskunta on ollut kauan yhdessä, ja puolisot rakastavatkin toisiaan. Silti suhde on etäinen.

Tärkeä sana ja käsite on uskoutuminen. Asianajaja on jatkuvasti asiakkaidensa uskoutumisen kohde, tahtoi tai ei, mutta hänellä itsellään on salaisuus, josta hän ei ole uskaltanut hiiskua edes vaimolleen. Nyt se uhkaa tulla ilmi Pablon kuoleman takia.

Yleensä ajattelemme, että kun yhteisen rikoksen toinen osapuoli kuolee, se on jäljelle jäävälle helpotus. Eipähän ole kertomassa. Mutta entä jos hän kuoleman lähestyessä uskoituikin jollekulle? Saisio lähestyy asiaa kuitenkin paljastumisen pelon lisäksi syyllisyyden näkökulmasta.


RIKOKSEN, RANGAISTUKSEN JA SOVITUKSEN suhdetta käsitellään romaanissa pitkin matkaa eri asiakastapausten yhteydessä. Romaani panee pohtimaan puolustuksen tehtävää ja ongelmallisuutta. Missä määrin ja miten tuomioissa tulisi ottaa huomioon tekijän ja uhrin lisäksi heidän läheisensä? Vai tulisiko ollenkaan?

Omaa syyllisyyttään kertoja joutuu käymään läpi työtoverinsa Meskalinin kanssa. Meskalinin käsitys oikeuslaitoksen tehtävästä on selvä:

Rikos ja rangaistus. Ei rikos ja terapia. Rangaistukselta puuttuu sovittava aspekti, kun siihen liitetään terapia. Yhteisö samentaa terapialla ja sijaiskärsijäteorioilla rangaistuksen merkityksen. Terapia hoitaa mieltä mutta vahingoittaa sielua. Se riistää rangaistulta ihmiseltä katumuksen ja sovituksen, mahdollisuuden pelastaa sielunsa.

Työtoverin nimi on merkityksellinen. Meskaliinihan on hallusinaatioita ja todellisuudentajun muuntumista aiheuttava huume, jonka vielä 1950-1960-luvuilla uskottiin paljastavan ihmismielen salaisuudet.

Meskalin toimii Saision romaanissa nimensä mukaisessa tehtävässä. Kun kertojan mieli alkaa järkkyä, työtoveri kuvittelee eheyttävänsä hänet pakottamalla hänet julkistamaan salaisuutensa, tunnustamaan rikoksensa ja suostumaan rangaistavaksi. Vaimo ja psykiatri lukevat kertojan käytöstä ja puheita kuitenkin aivan toisin ja toimivat sen mukaan. - Vai pelaavatko kaikki vain omaan pussiinsa?

Siinä juuri onkin Saision romaanin viehätys. Epävarmuudessa. Vaihtoehdoissa. Todellisten tekojen, tunteiden ja käsitysten piilottelussa. Ketä uskoa? Kenen arvoja arvostaa, kun romaanissa ei ole yhtään läpeensä luotettavaa ihmistä?


KERTOJAN HENKILÖKUVA on yhtä petollinen kuin muiden, vaikka liikutaankin hänen päänsä sisällä. Hänen poukkoilevat huomionsa maailmasta ovat kuitenkin osuvia ja teräviä. Aavistamme vähän, spekuloimme paljon. Keskustelemme loputtomiin.

Vaikka kertoja ei herätä myötätuntoa, hän on kiinnostava ja välillä humoristinenkin. Salattu rikos on syössyt hänet yksinäisyyteen ja ulkopuolisuuteen, sivulliseksi ja ylimieliseksi tarkkailijaksi. Hän tuntuu kuitenkin tajuavan säälittävyytensä.

Oma viehätyksensä on romaanin kulttuurisissa viitteissä ja niiden merkitysten miettimisessä. Jakob Grimm ja korpit, Simson ja Delila, Ognissantin madonna ja Pyhä Kolminaisuus, Memento mori ja Pablon kuolinilmoituksen muistosäe Eikä merta enää ole kummittelevat kertojan päässä tuon tuosta muistuttamassa menneisyydestä ja vaatimassa selvitystä.

Onko oikeudenmukaisuus enää tai yleensä mahdollinen?  - Pirkko Saision Mies, ja hänen asiansa ei jätä lukijaakaan hevin rauhaan.





perjantai 7. lokakuuta 2016

7. lokakuuta 2016



Inkeriläisten vaiheita tervolaisittain



Jari Tervo: Matriarkka. Otava 2016. 448 s.


Aamu Karitsantytär syntyi vaiti ja silmät auki. Näin Jari Tervo aloittaa romaaninsa Inkerin kansan kovasta kohtalosta.

Lapsenpäästäjä Loviisa Skotti olisi lähettänyt kummallisen vastasyntyneen Simpukan kylän Vellikoukun talosta mieluummin yhtä kyytiä hautuumaan multiin, mutta isä-Karitsalle ja äiti-Ihmiselle tytär oli rakas ja viisas syntymästään saakka, vaikka puhkesikin puhumaan vasta kuusivuotiaana.

Matriarkka-romaanin tapahtumat kulkevat nimihenkilön syntymän ja kuoleman välin pääosin kahden henkilön tallentamina.

Irina Leivonen, avioliiton kautta Jaroslavista Helsinkiin päätynyt tuleva esikoiskirjailija ja Aamu Karitsantyttären tyttärentytär,  kirjoittaa Aamusta elämäkertaa ja siinä samalla kertomusta inkeriläissukunsa vaiheista. Jalmari Havu, sotilaspastori, joka kulki Inkerissä lievittämässä sielullista hätää ja taivutteli heimoveljiään lähtemään Suomeen ennen kuin lähteä oli pakko, kirjoittaa kirjeitä Sointu-vaimolleen ja täydentää Irina Leivosen käsikirjoitusta veljeskansalaisen näkökulmasta.

Kun kuva inkeriläisten mutkittelevasta kohtalosta saa vielä lisävaloa ulkopuolisen kertojan osuuksista, muistakin kirjeistä ja erinäisistä nettiteksteistä ja -linkeistä, lienee selvä, että Matriarkkaa on syytä lukea virkeänä pysyäkseen runsaana rönsyävän sukuhistorian matkassa. Suuri henkilömäärä lisää vaikeusastetta, mutta erikoiset henkilönimet ja -kuvat tarjoavat tarttumapintaa.

Tervo itse nostaa karnevalistisen romaaninsa ylenpalttisuuden esille Irinansa avulla:

Tohtori neuvoi Irinaa ennen käsikirjoituksen julkaisua karsimaan henkilöitä ja yksinkertaistamaan juonta. Muuten lukija joutuisi tekemään muistiinpanoja ja piirtelemään laatikoita kymmenille, ellei sadoille henkilöhahmoille. Laatikosta toiseen lentelisi sukulaisuussuhteita merkitseviä nuolia. Se näyttäisi Pentagonin organisaatiokaavion parodialta.

Autonomiset taiteilijat  Tervo ja Irina torjuvat kuitenkin kaikenlaisen tohtoroinnin ja kirjoittavat niin kuin haluavat. - En pane vastaan asiansa taitaville.


YHTÄ PITELEMÄTÖN Tervo on keksiäisyydessään ja verbaalisuudessaan, eikä hänen sanataituruutensa herpaannu koko paksun romaanin mittaan juuri hetkeksikään. Osuvaa omatekoista ja vieraalta lainattua sanaa tulee solkenaan, joskus sivunpituisina luetteloina, joskus napakkana paradoksiin päättyvänä lausesilppuna ja  sitten taas verrattoman osivina vertauksina. Välistä Tervon sanailu on toki myös tyhjänpäiväistä ja räävitöntäkin, mutta en nipota.

Teksti elää kuvina ja kohtauksina, jotka vuoroin tai yhtä aikaa naurattavat ja kauhistuttavat. Kummallisen ja koomisen kyljessä kulkevat pitkin romaania kärsimys ja kauheudet. Sadunomaisuus ja naturalistinen todenkuvaus ovat kiinni toisissaan kuin siiamilaiset kaksoset. Satiiri ei ole aina hauskaa, mutta Tervon satiiri on sellaista ärhäkkäimmilläänkin.

Ja sitä paitsi se kohdistuu kaikkiin ja kaikkeen eteen tulevaan: inkeriläisiin, suomalaisiin, saksalaisiin, venäläisiin, vatjalaisiin ja samojedeihin, miehiin ja naisiin, heteroihin ja homoihin, oppineisiin ja oppimattomiin, oikea- ja vääräuskoisiin, pippeihin ja pappeihin. Parhaimmatkin Tervon ihmisistä lankeavat pahuuteen tai ilkeyteen sopivan tilaisuuden tai kovan paikan tullen.

Tervo kuitenkin jakaa auliisti myös sympatiaansa niin  monenkirjavalle matriarkaatilleen kuin muillekin mieron tielle joutuneille. Vauhtia inkeriläisten korpivaellukselle otetaan perinteestä ja historiasta aina Pontus De la Gardieta myöten. Varsinainen tapahtumajuoni kulkee pakkokollektivisoinnista Stalinin vainoihin, Siperiaan ja takaisin, saksalaismiehitykseen ja evakkomatkalle Suomeen, pakkopalautukseen ja jälleen Suomeen, nyt paluumuuttajana. Joku simpukkalaisista kärsii piiritetyssä Leningradissa, jotta sekin kärsimystie tulisi tarvotuksi.

Kun loppujen lopuksi päädytään nykyaikaan, esiin nousevat myös tämän päivän pakolais- ja ihmisoikeustilanne niin Suomessa kuin Venäjällä. Kritiikki on kirpeää. Tilaa saa mm. humoristinen putinilainen kohutohtori ja "ihmisoikeusaktivisti", jolle Venäjä on uudestisyntynyt nuori härkä, jonka sieraimista purkautuu suihkumoottoreiden jylinä, ja jonka mielestä elämme ainutlaatuista hetkeä, jota tullaan historiankirjoissa kutsumaan venäläiseksi renessanssiksi.


ON PAKKO IHAILLA notkeutta, jolla Tervo pitelee romaaninsa juonilankoja hyppysissään ja solmii ne lopulta sutjakasti yhteen.

Oman ajoittaisen eksyilyni pääsyy lienee simpukkalaisten vastustamattomassa originelliudessa. Rusko Karitsanpoika, Armo Mooseksenpoika, rakkauslatinan keksijä Ilmari Tynni, Ljubov Lebed (ent. Loviisa Skotti), opettaja Juho Jänis ja monet muut saavat vuorollaan ja tämän tästä niin tehokkaan tervokäsittelyn, että heidän kanssaan unohtuu helposti hengailemaan, kun jo pitäisi olle menossa ihan toisaalla.

Tässä nämä minun ihmiset nyt ovat. Tervo voisi hyvinkin lainata Aamun sanoja puoli kilometriä pitkästä evakkojonosta. Tässä ovat nämä vaihtuvien vallanpitäjien ja sodan tallomat ja hävitystä pakenevat ihmiset ennen - ja nyt. Arveluttavia? Vieroksuttavia? Ei-toivottuja? Palautettavia?

Matriarkka voipi hyvinkin olla Tervon tähänastisista romaaneista paras.


Kuva: Pekka Holmström