torstai 28. kesäkuuta 2018

28. kesäkuuta 2018



Sisällisodan alku on lapsuuden loppu


Gaël Fayen mieleenpainuva esikoisromaani kuvaa elämää 1990-luvun Burundissa nuoren pojan näkökulmasta



Gaël Faye: Pienen pieni maa (Petit pays, 2016). Suom. Einari Aaltonen. Like 2018. 217 s.



Ranskalais-burundilaisen kirjailijan ja muusikon Gaël Fayen (s. 1982) esikoisromaani Pienen pieni maa on anniltaan paljon sivumääräänsä suurempi.

Kirjoittajan omakohtaisiin kokemuksiin pohjaava tarina kertoo 10-11-vuotiaasta Gaby-pojasta, jonka isä on ranskalainen ja äiti Ruandassa syntynyt tutsi. Gaby asuu perheineen Burundin pääkaupungissa Bujumbarassa hyväosaisten kaupunginosassa ja elää sisarineen taloudellisesti huoletonta lapsuutta, kunnes maan  tilanne vuonna 1992 alkaa ratkasevasti muuttua. Kaksi suurinta väestöryhmää  hutut ja tutsit eivät  tule toimeen toistensa kanssa.

Romaanin prologissa minäkertoja Gaby kyselee isältään, mikä heitä erottaa, mutta isän ainoaksi selitykseksi jää: "Heillä on erilaiset nenät." Sitten isä sulkee suunsa ja ilmoittaa, ettei lasten ole tarpeen sekaantua politiikkaan.

Vaikenemalla isä tietysti pyrkii suojelemaan lapsiaan, mutta jos tutkii vähänkin Burundin historiaa, alkaa ymmärtää, että maan monenkirjavia poliittista käänteitä on aikuisenkin vaikea sisäistää.


ROMAANIN ALKUPUOLI on aurinkoinen. Gabyn ja hänen kavereidensa vapaa-ajan touhut ovat samanlaisia kuin poikien kaikkialla. Kalastellaan, varastetaan mangoja, pelleillään ja nahistellaan, tupakoidaan salaa ja tehdään muutakin kiellettyä. Tunteikkaasta kirjeenvaihdostaan ranskalaistytön kanssa Gaby ei tietenkään hiisku kavereilleen sanaakaan.
Kibiran kansallispuisto. Burundi

Gabyn touhuja seuratessaan kirjailija saa samalla esitellyksi synnyinmaansa luontoa, historiaa ja kulttuuria. Retkeillessään isänsä kanssa Kibiran metsässä Gaby tutustuu pygmien elinympäristöön, ja jäljittäessään varastettua polkupyöräänsä palvelusväen passaama nuoriherra näkee muunkinlaista elämää kuin muurein rajattua.

Gabyn tarkkailijan rooli tarjoaa kirjailijalle luontevan tavan näyttää eurooppalaisissa isännissä edelleen pesivän rasismin, herramentaliteetin ja tahallisen sokeuden. Kun Gabyn eroamassa olevat isä ja äiti riitelevät, isä luettelee, miten yltäkylläistä heidän elämänsä Burundissa on. Äiti iskee vastaan toisenlaisin faktoin:

Sinä se jaksat paasata, mutta minä tunnen tämän koreuden kääntöpuolen. Siinä missä sinä näet somasti kumpuilevia kukkuloita, minä näen niiden rinteillä sinnittelevän kurjuuden. Kun sinä ihastelet järvien kauneutta, minä hengitän sisääni niiden syvyyksissä uinuvaa metaania. Sinä pakenit Ranskan rauhaa päästäksesi seikkailemaan Afrikassa. Olet pärjännyt hienosti! Minä kaipaan turvaa, jota minulla ei ole koskaan ollut, haluaisin kasvattaa lapseni maassa, jossa ei tarvitse pelätä henkensä edestä siksi että sattuu olemaan..."

Vielä katastrofi on näkymättömissä, mutta Gabyn huoleton lapsuus säröilee jo uhkaavasti eikä pelkästään isän ja äidin eron takia.


PRESIDENTINVAALEISSA 1. kesäkuuta 1993 valtaan nousi Burundin ensimmäinen hutupresidentti, mutta armeijan tutsiupseerit murhasivat hänet ja maa syöksyi jälleen sisällissotaan.

Gabyn elämään sota ja pelko tulevat hivuttautuen. Väkivaltaisuuksia esiintyy ensin maaseudulla, kunnes ne vähitellen leviävät kaupunkeihin ja Gabyn kotikujatkin muuttuvat vaarallisiksi. Kun kaikkien on valittava puolensa, myös kaveripiiri lähtee mukaan liikehdintään, eikä aikaakaan, kun lapsellinen vallattomuus muuttuu vakavaksi väkivallaksi.

Faye kuvaa väkivaltaa enemmän vihjaillen, metaforisesti ja tarkkakorvaisen ja yhä pelokkaammaksi käyvän Gabyn kautta kuin kirjoittaa suoria kohtauksia. Järkyttävintä on lukea Gabyn äidin epätoivosta hänen etsiessään Ruandaan jääneiden ja siellä kansanmurhassa kadonneiden omaistensa jälkiä ja jäännöksiä. Ei ihme, ettei äiti tule enää entiselleen.

Henkiseksi turvapaikakseen keskellä kaaosta Gaby löytää kotikadullaan asuvan vanhan kreikkalaisrouvan kirjaston. Kun rouva perustelee rakkauttaan kirjoihin, kuulen sanojen alta kirjailijan itsensä äänen:

Gaë Faye. Kuva: Philippe Nyirimihigo
Ne naurattavat ja itkettävät, ne saavat epäilemään ja pohtimaan. Ne tarjoavat pakopaikan. Ne ovat muuttaneet minua, tehneet minusta eri ihmisen. - - Kirjoihin täytyy suhtautua kunnioituksella. Kirjat ovat nukkuvia haltioita. 

Ensimmäiseksi Gaby lainaa rouvan kirjastosta Hemingwayn romaanin Vanhus ja meri.


TÄRKEÄ SIVUTEEMA romaanissa on pakolaisuus. Ranskaan lennätetty Gaby tuntee olevansa ikuisesti koditon ja levoton. Luulin olevani maanpakolainen. Seurattuani jälkiäni menneisyyteen tajusin, että minut on karkotettu lapsuudestani. Se tuntuu vielä julmemmalta.

Gaël Faye ei kuitenkaan jätä päähenkilöään läpipääsemättömään ahdinkoon. Romaanin loppuratkaisua voi toki pitää liian kirjallisena ja uskomattomana, mutta turha siihen on muuten  vaikuttavassa romaanissa kompastua.

Minun huomioni kiinnitti kirjan viime riveille kätkeytyvä ajatus kirjoittamisesta ajatusten selkiyttäjänä, ja kun kirjoittaja sanoo, ettei tiedä, miten tämä tarina päättyy, on kai lupa odottaa, että Gaël Faye jatkaa paitsi musiikin myös kaunokirjallisuuden tekijänä.

PS. Kirjaluotsi-blogista sain mukavia musiikkivihjeitä lukukokemustani täydentämään. Kiitos kirjaluotsille.



keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

20. kesäkuuta 2018



Vainoa voi paeta, kohtaloaan ei 

Golnaz Hashemzadeh Bonden pakolaisnaisen tarina on intensiivinen ja haastava lukukokemus



Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran (Det var vi, 2017). Suom. Jaana Nikula. Otava 2018. 218 s.


Ruotsissa ilmestyy tiheään pakolaisuutta ja maahanmuuttoa käsittelevää kaunokirjallisuutta. Hiljattain kirjoitin Kirjarepussa (11.4.2018) Johannes Anyurun vaikuttavasta, viime vuonna August-palkinnon saaneesta dystopiasta He hukkuvat äiriensä kyyneliin, ja jälleen olen esittelemässä  pakolaisuuteen kytkeytyvää romaania. Tällä kertaa kyseessä on Iranissa 1983 syntyneen Golnaz Hashemzadeh Bonden toinen romaani Olimme kerran.

Kirjailijan perhe pakeni Ruotsiin kirjailijan ollessa vasta pieni lapsi. En tiedä perheen vaiheiden yhteyksistä romaanin tapahtumiin, mutta kirjan minäkertoja Nahid on hänkin paennut Ruotsiin miehensä Masoodin ja pienen tyttärensä Aramin kanssa.

Pariskunta on ollut mukana islamistista vallanpitoa vastustaneessa liikkeessä ikävin seurauksin. Toisinajattelijat on vaiennettu verisesti, ja Nahid ja Masood ymmärtävät tulevaisuutensa Iranissa mahdottomaksi. Mutkikkaiden järjestelyjen ja harhautusten jälkeen perhe on päätynyt Ruotsiin 1984.


ROMAANIN NYKYHETKESSÄ Nahid on jo viisikymppinen ja alkaa käydä läpi elämäänsä tylyn syöpädiagnoosin saatuaan. Hänen tilanteensa on varsin masentava.

Lääkäriunelmat ovat Ruotsissa kuihtuneet lähihoitajan töiksi, ja avioliittokin on pian maahanmuuton jälkeen kariutunut. Yhteydenpito kotimaahan on puhelinsoittojen varassa ja  suhde tyttäreen kompleksinen. Nahid on yksinäinen, katkera, oikukas ja pisteliäs. Miten näin on käynyt, ja miten tästä enää voi jatkaa eteenpäin?

Golnaz Hashemzadeh Bonde kirjoittaa tiukkaa tekstiä päähenkilönsä ärhäkästä luonteesta ja kiivaasta taistelusta sairautta vastaan. Nahid tuntee elämän kohdelleen häntä epäreilusti ja purkaa vihaansa hoitohenkilöihin ja läheisiin. Olisin halunnut huutaa hänelle: Turpa kiinni! Mikä sinä olet sanomaan minulle, että minun pitää kuolla. Mitä siinä vetistelet, ihan kuin elämäni jotenkin liikuttaisi sinua.

Pahempien ja parempien jaksojen vuorotellessa Nahidin tunteet lyövät laidasta laitaan. Kirjailija kuvaa kuolemanpelon ja elämännälän ristiaallokossa räpiköivää tuskaisaa naista niin uskottavasti ja kipeästi, että lukijakin nieleskelee.

Romaani ei silti missään vaiheessa sorru liikatunteellisuuteen. Uhrin rooliin Nahidista ei ole heikoimmillaankaan. Olen ylpeä vahvuudestani. Olen noussut joka kerta isku iskun jälkeen.


MYRSKYISÄSTI kulkee kirjan toinenkin pääteema, äidinrakkaus. Nahidin elämässä ainoa merkitsevä asia on enää tytär Aram. Rakastan häntä. Oikein todella. Hän on tärkeä minulle. Silti kommunikointi Aramin kanssa takkuaa. Tavan takaa äiti pahoittaa hyvää tarkoittavan tyttärensä mielen ja miettii: vanhemmuudesta minä en pidä, en ole koskaan pitänyt.

Tunneristiriitojen selityksiä löytyy jo hänen kotitaustastaan ja lisää oloista, joihin hän joutuu Ruotsissa. Vaikka Olimme kerran ei olekaan mikään naisasiaromaani, naisen ajatuksia ja asemaa se sivuaa usein ja syystä.

Romaanin perheväkivaltakohtaukset ovat rajuja mutta myös analyyttisiä. Miesvallan alla naisilla on kovin vähän suojautumiskeinoja ja yhteenottojen välikappaleiksi joutuvat myös lapset. Kierre jatkuu, ja syyllisyyttä tuntevan äidin on vaikea taipua autettavaksi toisenlaisessakaan hädässä.


SYYLLISYYS on Nahidin painolastina muutoinkin. Hän tuntee muuttuneensa lapsuusperheensä ylpeydestä sen hylkiöksi, ja hylkiön osan hän saa myös Ruotsissa. Hän potee tunnontuskia sisarensa ja toverinsa kuolemista, ikävöi Iraniin jääneitä perheenjäseniään ja kokee olevansa kansankodissa sen pohjasakkaa..

Tulkitsen romaanin nimen Olimme kerran tarkoittavan enää emme ole. Kun kaikki nuoruuden unelmat ovat särkyneet ja siteet entiseen lähes katkenneet, koko olemassaolo on vaakalaudalla, ellei peräti kadonnut. Bonde puhuu romaanissaan paljon juurettomuudesta, ja juuret ja käsistä maahan valuva hiekka ovat tarinan toistuvaa kuvastoa.

Juuret liittyvät romaanissa tiiviisti päähenkilön ajatuksiin merkityksellisestä elämästä. Kuinka monta sukupolvea tarvitaan juurtumiseen? Mistä pakolainen löytää hänelle vieraassa maassa elämälleen merkityksen?

Vaikka kirjailija ei anna kysymyksiinsä suoria vastauksia, mahdollisia on tarjolla, ja tarinan päätös on lohdullinen. Golnaz Hashemzadeh Bonden Olimme kerran ei ole vain valituslaulu menetetyistä mahdollisuuksista. Se parkaisee voimallisesti kohti parempaa huomista.


Golnaz Hashemzadeh Bonde. Kuva: Helén Karlsson 






tiistai 5. kesäkuuta 2018

5. kesäkuuta 2018


"Näin alkaa uusi aika" 


Olli Jalosen Taivaanpallo kertoo valloittavasti oppipojan sinnikkäästä matkasta mestarinsa kaltaiseksi  



Olli Jalonen: Taivaanpallo. Otava 2018. 461 s.


Näin alkaa uusi aika. Kohta ei ole entistä enää ja pian nähdään pimeimpiinkin nurkkiin. Kaiken voi saada selville mittaamalla jos vain tietää keinot mihin oikeaan suuntaan kulkee. Näin herra Halley on sanonut ja tässä uuden löytämisessä haluan olla mukana.

Näin ajattelee Olli Jalosen (s. 1954) uuden romaanin Taivaanpallo minäkertoja Kuolleenpuun-Angus, josta  englantilainen tähtitieteilijä, fyysikko ja matemaatikko Edmond Halley (1656-1742) kouluttaa itselleen tutkimusapulaista.

Jalosen romaania lukee hartaana ja haltioissaan. Kuinka voikin 1600-luvun lopulle, ensin Saint Helenalle ja sitten pitkän merimatkan jälkeen Englantiin sijoittuva kertomus valistuksen ajan ensimmäisistä valonsäteistä temmata niin matkaansa, että unohtaa kaiken ympärillään ja on täysillä mukana nuoren Anguksen ajatuksissa ja seikkailuissa. Ja samalla kuitenkin ymmärtää lukevansa myös jotain yleispätevää ja tärkeää meidänkin ajastamme.


TAUSTATIETOMME Saint Helenasta ja Halleystä taitavat olla parin faktan varassa. Saint Helena on se eteläisen Atlantin saari, jonne Napoleon Bonaparte karkotettiin viimeisiksi elinvuosikseen, ja Halley muistetaan komeetastaan.

Olli Jalosella on Saint Helenalta kuitenkin ihan ensi käden tietoja, sillä hän on itse oleskellut saarella vuonna 1989. Halley taas oli mukana jo Jalosen romaanissa 14 solmua Greenwichiin (2008). Siinä Halleyn muistoyhdistys järjestää kilpailun, jossa kierretään maanpiiri nollameridiaania pitkin Halleyn ajan keinoin.

Taivaanpallo on siis tavallaan 14 solmua Greenwichiin -romaanin sisarteos, vaikka sijoittuukin yli 300 vuoden taakse ja on täysin itsenäinen tarina. Taivaanpallo on kuitenkin sisarteostaan yhtenäisempi ja jännittävämpi ja jää siinä määrin avoimeksi, että sen lopetettuaan haikailee väistämättä jatko-osaa.


ROMAANI  SEURAA päähenkilö Anguksen elämää viitisen vuotta, lähes kahdeksanvuotiaasta kolmentoista ikäiseksi. Saavuttuaan 1676 Saint Helenalle tutkimaan eteläisen pallonpuoliskon tähtitaivasta Halley on majoittunut isättömän Anguksen kotiin ja huomattuaan pojan tiedonhalun ja oppivaisuuden alkanut kouluttaa häntä tarkoituksiinsa.

Kirjan alussa Halley on kuitenkin jo palannut Englantiin, mutta Angus jatkaa näkökykynsä treenaamista ja tähtien ja lintujen tarkkailua entiseen tapaan ja haaveilee yhteistyön ihailemansa luonnontieteilijän kanssa ennen pitkää jatkuvan.

Isättömän perheen (ja eritoten sen leskivaimon) ottaa Halleyn lähdettyä huomaansa saaren protestanttinen pastori, joka opettaa Anguksen lukemaan ja ohjaa häntä uskon tielle. Kun pastori vuorostaan alkaa tutkia, josko saarelta löytyisi vielä pala paratiisia, Angus on maastotietoineen ja "kinttukoiran koipineen" jälleen erinomainen apupoika.

Romaanin kaksi perustavanlaatuista ristiriitaa ovat jo tarinan alussa selvästi näkyvillä: lapsuus vastaan aikuisuus ja usko vastaan tieto.

Siinä missä Anguksen lapsenmieli on puhdas "kaikista vääristä asioista, joilla ihminen itsensä likaa", hänen aikuiset hyväntekijänsä toimivat aina osin itsekkäistä syistä.

Halleylle Angus on ihmiskoe, oppimisen koekappale: Ihminen on astia. Sinut on täytetty vain saaresi tiedoilla ja mitä vähän sen yli äitisi kertomuksilla entisestä elämästään - - ja tietysti alkeisopettajasi pastorin tiedoilla ja uskolla. Mutta mitä nuorempana astian voi täyttää toisin, sitä toisenlaiseksi ihminen kasvaa.

Hyvyydessä Angus haluaisi tulla pastorin kaltaiseksi, mutta omaa parastaan osaa pastorikin ajatella. Kun olot saarella alkavat salakatolisten kiivailijoiden ja omavaltaisen kuvernöörin toimesta käydä yhä raaemmiksi ja uhkaavammiksi, myös syntikeinot kelpaavat, jotta Angus saadaan salakuljetettua Englannin-laivaan avunhakuretkelle.


PASTORIN JA HALLEYN hahmoissa Jalonen näyttää, miten valta aina ja kaikessa määrää ja ohjailee alapuolelleen jääviä, eikä vain alkukantaisissa oloissa keskellä valtamerta vaan yhtä räikeästi sivistyneessä Lontoossa, jonne Angus selviää kuin selviääkin hurjan merimatkansa päätteeksi.

Yksi romaanin läpikäyvistä jännitteistä rakentuu Halleyn käyttäytymisen ennustamattomuuden varaan. Onko hänestä oikeasti Anguksen turvaksi vai onko poika hänelle vain "eksperimentti" muiden joukossa? Vakaudessaan pastori tuntuu häntä selvästi luotettavammalta.

Vähitellen pastorin kylvämät uskonkäsitykset ajautuvat kuitenkin yhä väistämättömämmin törmäyskurssille Halleyn tarjoamien kokeellisten havaintojen ja tieteellisen tiedon kanssa. Kun herra Halley opettaa Angukselle, kuinka "tosin totuus ja varmin asia" on kaiken liikkuminen, Angus miettii:

Hän tahtoo opettaa minua samalla lailla kuin herra pastori on opettanut, mutta varmimmat asiat eivät ole samat. Herra pastorin opetukset ovat vielä minussa mutta nyt herra Halleyn opetukset tulevat entisten päälle ja alkavat tuntua enemmän tosilta. On kuitenkin vaikeaa kun molemmat ovat sisässä ja kumpaakin haluaisi noudattaa ja totella molempia.

Anguksen hyväuskoisuus, nöyryys, kohteliaisuus ja kiltteys ovat välistä niin liikuttavia, että romaania lukee "silmävesiä" pyyhkien, kunnes taas ihastelee hänen lapsenmielistä mutta ytimeltään terävää filosofointiaan oppimisesta, tietämisestä, näkemisestä ja löytämisestä.


ROMAANIN TIETOMÄÄRÄ on valtava mutta ei hetkeäkään ylivoimaista luettavaa. Jalonen kirjoittaa elävää ajankuvaa yhtä varmanoloisesti syrjäiseltä Saint Helenan saarelta kuin 1600-luvun lopun Lontoosta ja niitä erottavasta vaiheikkaasta merimatkasta huonokuntoisella Berkeley Castlella.

Anguksen seikkailuissa on jotain hyvin samanlaista kuin Dickensin romaaneissa. Yhtäläisyyksiä löytyy nuoren päähenkilön olemuksesta, ympäristöistä, ihmisistä, tapahtumista ja tunnelmista. Aika ajoin aikuisten välinpitämättömyys ja pahuus ovat melkein kipeää tekevää luettavaa, vaikka puhdasmielisen Anguksen näkökulmasta tarkasteltuna romaanin väkivalta menettääkin pahimman teränsä.

Anguksella on tehtävä ja unelma, joka ei salli hänen lannistua: minusta tulee loppuelämäkseni taivaanlukija ja siinä taidossa uskollisempi ja taitavampi kuin kukaan herra Halleyn apulaisista on koskaan ollut. Lisäksi Jalonen kirjoittaa päähenkilönsä tueksi ja vahvistukseksi sellaisia tähti- ja huippuhetkiä (sananmukaisesti), että lukijakin huikaistuu.

Anguksen pikkuvanha, kaiken opetetun tarkasti tallentanut puhetapa on olennainen osa Taivaanpallon viehätystä. Romaanin kieli voi aluksi olla hiukan hidaslukuista, mutta kun siihen tottuu, Anguksen ilmaisu tuntuu perustellulta ja luontevalta ja lisää entisestään päähenkilön rakastettavuutta.

Miten Anguksen lopulta käy täällä taivaanpallon puolikkaan alla, sen Jalonen jättää toistaiseksi kertomatta, mutta kirjailija huolehtii hienosti siitä, että romaani jättää lukijansa hyvälle, toiveikkaalle mielelle.

Lisää tällaista maailmanluokan kirjallisuutta!

Olli Jalonen. Kuva Pekka Nieminen