maanantai 16. toukokuuta 2016

16. toukokuuta 2016


Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku! 

Vahva esikoisromaani sukupuoli-identiteetin etsimisestä



Otto Lehtinen: Wurlitzer. Gummerus 2016, 447 s.


Valmiin kakun tuoksu kömpii mökkiin. Lattia narahtaa, kun Poika kävelee huoneen poikki. Uuninluukku aukeaa jähmeästi ja höyryävä kakku nousee käsissä pannunalusen päälle. Hän puhaltelee paistunutta pintaa ja kopauttelee vuoan reunoja, jotta kakku irtoaisi tasaisesti. Kääntää vuoan ympäri lautaselle ja napauttaa päältä, älä tule paha kakku, tule hyvä kakku!

Otto Lehtisen (s. 1987) esikoisromaani Wurlitzer alkaa lapsuuskuvauksella, johon on helppo hypätä mukaan. Ihastuin heti Lehtisen taitoon asettua lapsen asemaan, nähdä todellisuus ja kuviteltu erottamattomina ja yhdenveroisina, hiekkakakku vastapaistettuna tiikerikakkuna.

Mutta jo seuraava luku paljastaa romaanin lapsuudenkuvaukset lähinnä jonkinlaisiksi signaaleiksi tulevasta elämänkulusta, ei määrääviksi mutta mahdollisiksi. Wurlizerin kaikilla neljällä päähenkilöllä on taustallaan kokemuksia, joiden voi katsoa tavalla tai toisella linkittyvän heidän myöhempään sukupuoli-identiteettiinsä ja sen toteuttamisen vaikeuksiin, romaanin pääteemoihin.


WURLITZER on jukeboksi Mieheksi nimetyn romaanihenkilön asunnossa. Sen levyjä kuuntelevat Miehen vaihtuvat partnerit, joista useimmat ovat nuoria poikia. Muita päähenkilöitä ovat sairaalan laboranttina työskentelevä Poika, viulunsoittoa huonolla menestyksellä opiskeleva Henryk ja transsukupuolinen Nikolai-Nastassja. Sivuhenkilöistä merkittävimmät ovat Henrykin soitonopettaja Gennadi ja Nikolain Äiti.

Otto Lehtinen rakentaa romaaniaan nykymuodin tapaan sirpaleisesti ja näkökulmia vuorotellen. Lehtinen keskittyy kuvaamaan henkilöidensä tunteita ja tunnetiloja sellaisella hartaudella, että tarinalllisuus jää romaanissa pakostakin toissijaiseksi. Aluksi päähenkilöillä ei tunnu olevan paljonkaan tekemistään keskenään, mutta vähitellen heidän välilleen alkaa syntyä yhdistävän ulkopuolisuuden kokemuksen lisäksi konkreettejakin kohtaamisia.

1990-luvun Helsinkiin sijoittuva romaani esittää homouden ja transsukupuolisuuden vielä monella tapaa hankalina ominaisuuksina. Henkilöt haluavat löytää ja ottaa vastaan omakseen kokemansa identiteetin, rakastaa eikä pelkästään rakastella, mutta elämä tuntuu olevan ajelehtimista, ennalta määrättyjä ele- ja liikekuvioita, hapuilua, kokeilua ja pinnallisia sivuamisia.

Samantyyppisiä homoeroottisia kohtauksia on romaanissa sen verran runsaasti, että välistä ne pitkästyttävät ja mieluummin hämärtävät kuin kirkastavat tematiikkaa. Ihmisarvoahan tässä ollaan metsästämässä, ihmisen oikeutta valita itse sukupuolensa, olla ehyt omalla tavallaan eikä ulkopuolisten säännöillä, löytää itsensä ja paikkansa maailmassa.

Identiteettikuvauksista mieleenpainuvin on Nikolai-Nastassjan tarina.

Hänen kamppailunsa kahden sukupuolen välissä on järkyttävää luettavaa, ja yhtä koskettavaa mutta samalla rohkaisevaa on seurata hänen äitinsä raivokasta taistelua tyttärensä puolesta. Sinä et ole elukka, ja jos joku niin sanoo, älä usko. Olet vain mutkan kautta kulkenut ihminen ja ihmistä minä rakastan. - Tästä suhteesta olisin lukenut vaikka koko romaanin pituudelta.


ROMAANIN TYYLIIN tykästyy kovasti. Erityisesti Lehtinen loistaa moniaistimuksellisten hetkien ja tunnelmien kuvaajana. Hänen erikoisalaansa on ympäröivän maailman personointi, enkä tarkoita tällä vain Henrykin jatkuvaa seurustelua "mielikuvituskaverinsa" Mendelssohnin kanssa tai hänen ihanan lapsekkaita taistelujaan metsäkanan hahmon ottavan viulunsa kimpussa.

Tarkoitan tapaa, jolla  vaikkapa keittiö alkaa äkkiä elää omaa elämäänsä: ruoantuoksu kierähtää uunista ulos, hihkuu karanneensa, huokailee ja kiemurtelee, käpertyy Pojan rintakehään rullalle ja nukahtaa, samalla kun pizzan alla oleva leivinpaperi kiljuu äidin siihen vetelemiä viiltohaavojaan.

Symboleillaan Lehtinen liimaa sirpaleisen romaanin osia toisiinsa ja nostaa esiin pääaiheitaan.

Tiikerikakkua leivotaan, nuuhkitaan ja maistellaan niin hyvinä kuin kipeinäkin muistoina menneistä ehjistä hetkistä, ja maatuskanukke monine kuorineen sopii kuvaamaan romaanin muidenkin henkilöiden elämää kuin venäläisisästään jo pienenä jääneen Nikolai-Nastassjan. Vanha jukeboksi kymmenine kappaleineen on kuin Mies ja hänen vaihtuva yöseuransa, mutta tietysti paljon muutakin, kuten myös riekko Henrykin viulukotelossa ja Mendelssohn hänen kiihottavana matkaseuranaan.

Jos Lehtinen olisi malttanut vähän karsia ja tiivistää romaaniaan, symboliikan alleviivauksen olisi voinut jättää hiukan vähemmälle. Useimmiten Lehtisen kuvakieli vaikuttaa kuitenkin ihastuttavan tuoreelta ja mukavan ainutkertaiselta.

Kahvinkeitin narisee ja poksahtelee ja on kuin kädet jotka yrittävät hiplata naisen illasta uuteen aamuun. Pesukone on luukku auki ihmettelemässä, mitä sen suuhun seuraavaksi tungetaan. Se on kuin huora. Katselen miten vaimo hoitaa kotia ja liukuu lattialla kuin se olisi jäätä ja noudattaa tiukkaa koreografiaa.

Kyllä Otto Lehtisen Wurlitzerista tuli siinä määrin hyvä kakku, että suosittelen ilman muuta istumaan pöytään. Itse jään kiinnostuneena odottamaan seuraavaa uunillista.

Kuva: Marek Sabogal










maanantai 2. toukokuuta 2016

2. toukokuuta 2016



Nuori mies lähtee länteen 

Stonerin kirjoittaja valloittaa lännenromaanilla


John Williams: Butcher's Crossing. Suom. Ilkka Rekiaro. Bazar 2016. 334 s.



Denverin yliopistossa tutkijana ja opettajana toimineen John Williamsin (1922-1994) neljästä romaanista on nyt suomennettu kaksi: alun perin vuonna 1965 ilmestynyt Stoner ja sitä viisi vuotta aiempi Butcher's Crossing. Molemmat romaanit ovat saaneet ansaitsemaansa kansainvälistä huomiota vasta uudelleen löydettyinä. Williamsin ihailijana sanon kuitenkin: onneksi edes nyt. (Stonerista kirjoitin blogissani 26.7.2015.)

Stoner sijoittui akateemiseen maailmaan. Butcher's Crossing on lähtökohdiltaan lännentarina.


ELETÄÄN VUOTTA 1873. Harwardissa opiskeleva William Andrews vaikuttuu Ralph Waldo Emersonin (1803-1882) pitämästä villiä luontoa ihannoivasta luennosta, saa perintöosuutensa ja lähtee kohti kesyttämätöntä ja valloitustaan odottavaa länttä. Odotettavasti edessä on monenlaisia ansoja ja houkutuksia, joiden yli ja läpi päästyään nuori mies on suorittanut miehuuskokeensa ja valmis ottamaan maailman haltuunsa? Kyllä ja ei.

Williamsilla on lajityyppi hallussaan, mutta hän käyttää sitä omiin tarkoituksiinsa. Ensiksi Williams karsii lännentarinastaan kaikki turhat sivujuonet ja -henkilöt ja säilyttää vain oleelliset elementit. On paikka, rajattu aika ja kuusi henkilöä, joista neljä on toimijoita ja kaksi odottajia.

Kiintopiste on Butcher's Crossing, tyypillinen lännen kyläpahanen rähjäisine saluunoineen ja ilotyttöineen. Kylään loppukesällä ratsastava Andrews tutustuu saluunassa kokeneeseen turkismetsästäjään Milleriin ja hänen juoppoon käsipuoleen kaveriinsa Hogeen.

Kun käy ilmi, että metsästäjällä on Coloradossa tiedossaan muilta piilossa oleva valtava biisonilauma, palkataan mukaan vielä äreä nylkyri  Schneider ja varustaudutaan pitkälle retkelle aarretta metsästämään. Kylään jäävät puhvelinvuodilla kauppaa käyvä McDonald ja ilotyttö Francine, kummallakin oma hento siteensä Andrewsiin.

Pitkään retki sujuu suunnitelmien mukaan, ja uskomaton biisonilaumakin löytyy. Mutta kun teurastamisen huumassa unohtuvat vuodenaika ja luonto, ollaankin keskellä hengissä selviämisen taistelua. Romaanin runsaasti kuvailua sisältävä hidas alkupuoli muuttuu loppua kohden jopa yllättävän dramaattiseksi.


AIKA NOPEASTI lukijana kuitenkin huomaa, että samalla kun kirjailija romuttaa myyttiä lännen kultamaista, hän tarkastelee yhtä romanttisoitua käsitystä luonnosta ihmisen aidon ja oikean olemuksen herättäjänä ja kirkastajana.

Kun Andrews ennen metsästysretkelle lähtöä katselee kylässä joen takana avautuvaa preeriaa, hän "oivaltaa" - eli on naiivisti oivaltavinaan -, mistä hänen retkessään on kyse:

-- hän jättäisi suurkaupungin yhä kauemmas taakseen ja vetäytyisi villiin luontoon. Hän tunsi, että tämä oli se keskeinen merkitys, jonka hän pystyi löytämään elämästään, ja ajatteli silloin, että kaikki lapsuuden ja nuoruuden tapahtumat olivat johdattaneet häntä hänen tietämättään tähän hetkeen, jossa hän seisoi jännittyneenä kuin aikoen lähteä lentoon.

Stonerin tavoin Andrewskin haluaa tulla omaksi itsekseen ja luulee tavoitteen täyttyvän villissä luonnossa. Jonkin aikaa lukijakin uskoo hänen pyrkimyksiinsä, niin hienosti Williams osaa kuvata nelikon ympärillä avautuvia maisemia ja nuoren päähenkilönsä vaihtelevia fyysisiä ja psyykkisiä tuntemuksia ja koettelemuksia.

Jo matkaan lähdön kuvaus säväyttää. Se on kuin avaus sinfoniaan uudesta maailmasta:

   Yhtäkkiä hiljaisuuden rikkoi punotun nahan läimähdys, kun Charley Hoge heilautti ruoskaansa härkien yllä  ja huudahti kimakasti ja räjähtävästi: "Hiiop, hiiop!"
   Härät ponnistivat vankkureiden painoa vastaan, sorkat kaapivat ja tömistivät vaimeasti maata. Pyörät narskuivat hikkoriakseleilla, ja hetken aikaa kuului sekalaisia ääniä: puu kiristyi syitään vasten, raaka ja parkittu nahka läpsähtelivät vastakkain ja pingoittuivat vihlovasti kirskahtaen ja metalli kilahteli metallia vasten.

Mutta mitä kauemmin matka kestää, sitä epämääräisemmäksi Andrewsin itsensä etsiminen muuttuu. Biisonien hurjaa joukkoteurastusta avustaessaan hänelle selviää, ettei hänellä ole minkäänlaista ymmärrystä siitä, kuka hän oikeastaan on ja minne menossa. Hän on pelkkä kuolemaa kylvävän koneen osa.


BIISONIEN TEURASTUS vertautuu pakosta sotakuvauksiin. Butcher's Crossingiin saatesanat kirjoittanut Michelle Latiolais muistuttaa romaanin ilmestyneen samaan aikaan, kun ensimmäiset yhdysvaltalaiset sotilaat saapuivat Vietnamiin.

Jälkikäteen on helppo nähdä yhtymäkohtia romaanin ja Vietnamin sodan välillä, mutta "täältä pesee" -mentaliteettia ja sen aikaansaannoksia löytyy yllin kyllin sotanäyttämöiltä läpi historian.

Itse luen Williamsin romaania erityisesti yksilötarinana nuoren ihmisen epämääräisestä halusta löytää elämälleen suunta ja tarkoitus. Kun hänelle tarjoutuu tilaisuus kokea jotain käsittämätöntä, suurta ja ennenkokematonta, taistella ja voittaa, hän innostuu ja tempautuu mukaan.

Ennen pitkää todellisuus, ympärillä levittäytyvät tuhannet mätänevät raadot, murskaa hänen elättelemiensä illuusioiden viimeisetkin rippeet, ja hän ymmärtää kaiken olleen turhuutta, saaneen alkunsa pelkästä turhamaisuudesta ja järjettömästä hyväuskoisuudesta.

Vuotakauppias McDonaldin testamentti Andrewsille on pessimistinen ja tyly:

Ihminen syntyy ja hänelle imetetään valheita, ja hänet vieroitetaan valheilla, ja koulussa hänelle opetetaan konstikkaampia valheita. Ihminen elää koko ikänsä valheilla, ja kenties sitten, kun on valmis kuolemaan, hän oivaltaa, ettei ole mitään, ei niin mitään paitsi sinä itse ja se mitä olisit itse voinut tehdä. Mutta sinä jätit sen tekemättä, koska sinulle valehdeltiin, että oli jotain muuta.
.

JA KUITENKIN, pessimismistään huolimatta, Butcher's Crossing, aivan kuten Stonerkin, tuottaa lukijalleen suurta mielihyvää.

Nautin, kun luen Williamsin yksityiskohtaisia ja aistimusvoimaisia kuvauksia ympäröivästä luonnosta syksyllä, talvella ja keväällä. Nautin, kun minulle tarjotaan tarkkoja kuvauksia nelikon matkavarusteista, leiriytymisistä ja metsästysrutiineista.

Romaanin henkilöt ovat oikeastaan hyvin stereotyyppisiä, ja silti Williams kirjoittaa heistä eläviä ja kiinnostavia. Minua hämmästyttävät Millerin metsästäjänvaistot ja kokemus, ja seuraan uteliaana, mihin Schneiderin jatkuva vastahankaisuus ja Hogen alituiset Raamatun-siteeraukset johtavat. Andrewsista kannan tietysti huolta ja tunnen tyytyväisyyttä, aina kun hän pärjää kovien miesten koulussa.

Nautin jopa, kun luen romaanin tukalan tarkkoja nälän, janon, kuumuuden, kylmyyden ja kivun eri vaiheiden kuvauksia, enkä usko milloinkaan lukeneeni likaisuudesta niin iholle käyvää selontekoa, kuin Williams kirjoittaa Andrewsin talvihorroksen jälkeistä olotilaa eritellessään.

Ehkä eniten nautin kuitenkin siitä, että samalla tavalla kuin Stoner myöskään  Butcher's Crossing ei jätä lukemisensa jälkeen rauhaan. Mitä John Williams tahtoo tällä ironialla kyllästetyllä lännenromaanillaan sanoa ihmisestä ja hänen elämästään?

Onko se jotain kauheaa? Vai onko se jotain hyvin pientä ja arkista? Vai onko se jotain, mikä loppujen lopuksi on sanoin sanomatonta, jotain mistä ei voi puhua, mistä on vain vaiettava.

Special Collections, University of Arkansis Libraries