tiistai 26. syyskuuta 2017

26. syyskuuta 2017





Eteläpohjalaiset isänmaan asialla 

Antti Tuurin romaani kansalaissodan alkuvaiheista huipentuu tammisunnuntain tapahtumiin



Antti Tuuri: Tammikuu 18. Otava 2017. 220 sivua.




Antti Tuuri on kirjoittanut kansalaissodan tapahtumista jo romaaneissaan Kylmien kyytimies (2007) ja Surmanpelto (2008). Tuurin uusin romaani Tammikuu 18 liittyy Kylmien kyytimiehen tavoin mittavaan Äitini suku -romaanisarjaan. Kylmien kyytimiehen ja Ikitien päähenkilö Jussi Ketola vilahtaa myös uudessa romaanissa, mutta keskushenkilönä ja kertojana on tällä kertaa aivan toinen ja toisenlainen sukulaismies ylistarolainen rakennusmestari Ahto Sippola.

Dokumentteihin perustuva Tammikuu 18 kertoo vuodenvaihteen tapahtumista Ylistarossa ja sen ympäristössä Suomen julistauduttua joulukuun alussa 1917 itsenäiseksi. Senaatin pyynnöstä huolimatta venäläiset joukot pysyttelivät yhä varuskunnissaan, ja esimerkiksi Pohjanmaalla heitä oli nelisentuhatta hyvin aseistettua miestä.

Operaatiota venäläisten aseista riisumiseksi valmisteltiin suojeluskunnissa jo pitkin syksyä. Avuksi saatiin Saksassa jääkärikoulutuksessa olleita nuoria innokkaita miehiä, ja Vimpeliin ja Vöyriin päätettiin perustaa sotakoulu.

Tammisunnuntaina, tarkalleen ottaen tammikuun viimeisen sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, 1918 sadat suojeluskuntalaiset lähtivät Mannerheimin käskystä liikkeelle Vaasassa, Ylistarossa, Ilmajoella, Lapualla ja Seinäjoella. Koulutus oli vielä puolitiessä ja aseita huolestuttavan vähän, mutta varuskuntien valtaaminen sujui melkein vastarinnatta.

Kun punakaarti oli samana viikonloppuna ottanut vallan käsiinsä Helsingissä, pohjalaisjoukot suuntasivat venäläisiltä takavarikoitujen aseiden turvin ja Vaasaan siirtyneen senaatin nimissä kohti etelää. Alkoi kansalaissota.


TAMMIKUU  18 sisältää runsaasti yksityiskohtaista historiantietoa ja vilisee tarkkoja paikkojen, ajankohtien ja ihmisten nimiä, mutta kun Tuuri tarkastelee tapahtumia päähenkilönsä näkemysten ja osallisuuden läpi, historiasta tulee ihmisen kokoista ja näköistä. Näin tämä ihminen teki ja koki historiaa eräänä merkittävänä pakkastalvena Etelä-Pohjanmaalla.

Tuuri tarkentaa ja elävöittää Sippolansa henkilökuvaa vähin erin, mutta suojeluskuntapäällikkö on alusta alkaen henkeen ja vereen isänmaan asialla, jämerä isäntä ja itsenäisyysmies. Osaavan ja menestyneen miehen takana ja usein myös näyttävästi vierellä on samanmielinen vaimo, joka on aina valmis kestitsemään neuvonpitoon tulevia aateveljiä eikä koskaan toppuuttele miestään tämän lähtiessä hoitamaan isänmaallisia tehtäviään.

Avioparin keskinäistä suhdetta Tuuri kuvaa aiemmissakin romaaneissaan ominaisella asiallisuudella ja lämmöllä. Myös lapset ovat isälle rakkaita, mutta tytöt ovat tietysti vain tyttöjä ja ainoastaan pojasta puhutaan nimellä.

Samanlaisia inhimillisiä asenteita heijastelevat Sippolan kommentit hänen rakennuttamistaan rakennuksista; ne on ihan pakko tunnustaa tekemikseen, kun kehuja tulee senaattoria myöten. Mestarin itsetunto on huvittavasti kohdillaan myös hänen esiintyessään kansanjoukon edessä:

Ensin vaikenivat huutajat portaiden edessä ja tiellä, ja kun näin, että ääneni kantaisi niitten yli, huusin uudelleen hiljaisuutta. Nyt vaikenivat jo meijerin pihassa seisojat, mutta jokisillalta päin kuului vielä huutoa. Kolmas huutoni kantoi sillalle ja joen yli, ja tuli aivan hiljaista: kuulin kuinka Kyrönjoki kohisi myllykosken uomassa, joka ei koskaan jäätynyt.


PÄÄAIHEEN DRAMAATTISUUDESTA ja perusvirityksen vakavuudesta huolimatta Tuuri näkee tapahtumissa ja kohtauksissa tämän tästä myös hullunkurisia ja naurettavia puolia. Ihmisillä on heikkoutensa, joille ei voi kuin hymyillä vinosti, ja jos tekemisillä on mahdollisuus mennä pieleen, niin todennäköisesti niin tapahtuu.

Heikompiluonteisen innostus tahtoo huuhtoitua kurkusta alas kesken suurten isänmaallisten tehtävien, ja hyvässä tarkoituksessa toteutettu sabotaasi suistaa hankeen ihan väärää väkeä. Luonto ja pakkanen tekevät nekin tepposiaan, ja tilanteita sekoittaa myös tietämättömyys.Välillä meno muuttuu suorastaan absurdiksi.

Mannerheimin, Venäjän armeijassa ikänsä palvelleen tuntemattoman hurrin, käskyjä ei ensin kukaan haluaisi ottaa tosissaan, ja kun lopulta alkaa tapahtua, rukoushuoneelle majoittunutta venäläisten kuularuiskukomppaniaa vastaan marssitaan pelkät heinäseipäät käsissä.


PASIFISMIN AATE vilahtaa tässäkin romaanissa, mutta ei ole samalla tavalla esillä kuin monissa muissa Tuurin teoksissa. Sen sijaan olen huomannut romaania luettavan kunnianosoituksena Suomen itsenäisyyden taanneiden päättäväisten, rohkeiden ja näkemyksellisten ihmisten ponnisteluille.

Minusta Antti Tuuri pysyttelee kuitenkin myös uudessa romaanissaan lähinnä tarkkailijana, ts. puolueettomana historiallisten tapahtumien tutkijana ja esittelijänä, ja kirjailijana.

Tuuri kirjoittaa meille ihmisistä eikä sankareista, vaikka ihmiset joskus tieten tai vaistonvaraisesti käyttäytyvätkin ihailtavasti ja kaukaa viisaasti. Tulevaisuudestaan heillä ei ole tietoa, pelkkiä toiveita ainoastaan.

Lopun arkisen kaunis lumisade on vaikuttava metafora ja vastaisia tapahtumia ajatellen puhtaudessaan järkyttävä:

Lumi leijaili alas suurina hiutaleina. Niitä jäi Bergmanin olkapäille ja hatunlierille ja minunkin vaatteilleni ja karvalakilleni. Pihassani pudistelin lumet omilta ja Bergmanin harteilta ja menimme sisään.

On kiinnostava nähdä, millainen tulee Antti Tuurin käsikirjoitukseen perustuvasta tammisunnuntaita käsittelevästä Suomi 100 -dokumentista.

Antti Tuuri. Kuva Jouni Harala

perjantai 22. syyskuuta 2017

22. syyskuuta 2017



Hurman jälkeen tilinteko 


Rosa Liksom kirjoittaa natsismiin nyrjähtäneestä Suomesta meänkielellä ja lappilaisesta vinkkelistä



Rosa Liksom: Everstinna. Like 2017. 217 s.



Silloin minun pään täytti hyvin selkeä ajatus, että Suomessaki tarvithaan täpäkkää johtajaa, joka sannoo ei ja joka kuulee köyhitten ja markkikkinoitten syrhjään heittämitten ääntä. Kommunisteista siihen ei ollu -- Mie päätin justhiinsa silloin, että Lotta Sväärtin leikit mie leikin lophuun, mutta se ei jää siihen. Tarvithaan kovempaa, selkeämpää ja yksinkertasempaa ajattelua ja toimintaa, jolla Suomi saahaan noussuun.

Rosa Liksomin uudessa romaanissa Everstinna minäkertoja saa pikkulottien kesäleirillä 1920-luvun Kittilässä poliittisen herätyksen ja on sen jälkeen sellaisessa nosteessa, että häntä ei enää pidättele mikään. Pian hän on jo Kemissä lottapäivillä ja Oulun heimojuhlilla kuuntelemassa "lapualaisten kuningasta" Vihtori Kosolaa.

Nuoruuden intomieli, perhetausta ja ajan tapahtumat sysäävät kertojan semmoiseen aatteelliseen uhoon, että vaikka silmille välillä tulee kaikenlaista ikävääkin, se ei kauan paina vaa'assa, kun ollaan isänmaan asialla.


ROMAANINSA inspiraatiolähteenä Rosa Liksomilla on ollut lappilainen kirjailija Annikki Kariniemi (1913-1984). Liksom on jo aiemmin kirjoittanut hänestä näyttelijä Topi Mikkolan taiteilijajuhlaan monologin Lapin punaiset hanget. Sen ensi-ilta oli Kemin kaupunginteatterissa helmikuussa 2014.

Tuottelias ja monipuolinen Annikki Kariniemi on lappilaisen naiskirjallisuuden uranuurtajia ja ensimmäinen suomalainen eräkirjoja kirjoittanut nainen. Hänet tunnettiin räväkkänä ja värikkäänä persoonana ja siksi medialle mieluisana juttujen aiheena. Erityisesti hänen avioliittonsa itseään huomattavasti vanhemman eversti Willamon ja sen jälkeen huomattavasti nuoremman Taisto Heikanmaan kanssa herättivät huomiota.

On kuitenkin tähdennettävä, että niin paljon kuin Liksomin everstinnasta löytyykin yhtymäkohtia Annikki Kariniemen persoonaan ja elämään, romaanihenkilö on aina kuvitteellinen, kirjailijan omiin tarkoituksiinsa luoma itsenäinen hahmo.


LIKSOMIN Everstinna on yhden yön monologi. Ikääntynyt everstinna käy läpi neljää elämäänsä sinisessä pirtissään Lapin talviyön kylminä tunteina. Ensimmäinen elämä on lapsuus, toinen elämä everstin rakastettuna ja vaimona, kolmas nuoren Tuomaan kumppanina ja neljäs yksinäinen vanhuus.

Everstinnan yksinpuhelu etenee pääosin aikajärjestyksessä. Kiihkeää puhetta ja toimintaa halkovat moniaistimelliset ympäristökuvaukset. Niistä upeimpina piirtyvät romaanin luontomaisemat.

Lapsesta alkaen kertojalla on poikkeuksellisen väkevä luontosuhde. Luonto tarjoaa hänelle samanlaisia hurmion hetkiä kuin seksi. Erityisesti suosta tulee jo romaanin alussa kertojalle fyysisesti ja henkisesti elintärkeä ympäristö, luonnonlapsen alkukoti ja paratiisillinen näky tulevasta.

-- panin makkaahmaan siihen turvelautale, ja silloin mie näin välhäyksen  maailmasta semmosena ko se joskus vois olla. Se maailma olis yhtä aikaa mies ja nainen, leikkiä ja rakhautta, hellyyttä ja nautintoa tulvilhaan, kaikki ihmiset olis hyviä toisilensa ja jokanen otettais matkhaan semmosena ko hän on, ei olis pahhaa eikä hyää, ei sannaa ollenkhaan, olis vain aistimukset.


AISTIMUKSIENSA JA TUNTEIDENSA vietävänä olevan everstinnan elämä on kuitenkin kaikkea muuta kuin vapaata. Jo nuorena tyttönä syttynyt rakkaus everstiin, isän ystävään Saksan jääkärikoulutuksen ajoilta, pitää häntä pihdeissään koko elämän ajan.

Tulisieluisen everstin tottelevaisena rakastajattarena elämä on nautinnollista ja tulevaisuus natsi-Saksan kumppanina lupaa hyvää, mutta hävityn sodan jälkeen everstin hellyys muuttuu väkivallaksi eikä unelmilla ole enää katetta.

Suuresta rakkaudesta on aina vaikea irrottautua, vaikka se olisi muuttunut sairaaksi ja molemmille osapuolille vahingolliseksi, mutta kaksin verroin vaikeammaksi sen tekee yhteisen idealismin ja arvomaailman romahtaminen. Mihin muuhun enää tukeutua kuin johonkin olleeseen ja vielä uskoteltavissa olevaan tunteeseen!

Liksom kuvaa everstinnansa vaiheita hurjalla intesiteetillä ja samalla äärimmäisen uskottavasti. Liksomin meänkieli elää ja hengittää kertomuksen tahdissa värikkäänä ja sävykkäänä ja taipuu kuvamaan yhtä suvereenisti Lapin erämaita kuin helsinkiläisiä eliittikoteja tai Berliinin katuelämää.


EVERSTINNA on raju mutta samalla ajatteluttava kuvaus rakkaudesta ja fasismista ja niiden synty- ja tuhoutumismekanismeista. Liksom tarkastelee everstinnansa vaiheissa läheltä ja yksilötasolta, kuinka fasismi sai ihmisistä otteen 1900-luvun alkupuolen Suomessa ja Euroopassa. Romaania voi siis lukea myös varoitustarinana.

Terävin, arkisin havainnoin ja esimerkein kirjailija osoittaa, miten herkästi ihmisten asenteet ovat muokattavissa ja ikävät huhut kumottavissa.

Kun saksalaiset aseveljet vuonna 1941 saapuvat Rovaniemelle, roaniemeläiset sait melkein joka päivä vahata mahtavia paraateja ja ohimarsseja. Paraati ko päätty niin saksalaiset päästit ilhmaan mahottoman määrän erivärisiä ilmapalloja ja kauppalan kläpit juoksit niitten perässä. Saksalaiset hurmasit kaikkien pienet, viattomat ja puhtaat syämet.

Hämmästyttävän nopeasti käy everstinnan mielestä "sopeutuminen" myös sodanjäkeiseen tilanteeseen. Natsisynnit painuit unhohlaan, ja me olima yhtä amerikkalaisten kanssa, joita Lapissa vilisi. Meän Resitenttihän oli oikeusministerinä silloin ja se päätti, ettei Marsalkkaa syytetä misthään ko se oli syyntakheeton.

Ihan korvissaan kuulee Liksomin räjähtävän naurun, eikä se ole vain ilakoiva.

Rosa Liksom. Kuva: Pekka Mustonen



keskiviikko 13. syyskuuta 2017

13. syyskuuta 2017





Muukalaisia ja maailmankansalaisia 

Ei kannata ohittaa mainioita novelleja 




Maria Peura: Tunkeilijat.Teos 2017. 222 s.
Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin (Valenciana, 2016). Suom. Jaana Nikula. Into 2017. 210 s.





Tiedän, että on paljon ahkeria lukijoita, jotka kuitenkin vierastavat novelleja. Ei kannattaisi. Jää paljon mainioita tarinoita lukematta.

Tämän vuoden suomalaista satoa ovat mm. Maria Peuran (s. 1970) Tunkeilijat-kokoelma ja Zinaida Lindénin (s. 1963) äskettäin suomeksi ilmestynyt Rakkaus kolmeen appelsiiniin (ruotsinkielinen alkuteos Valenciana, 2016). Molemmat kertovat omalla tavallaan maailmamme globaalistumisesta ja elämämme kansainvälistymisestä.


MARIA PEURAN  (jostain syystä sisällysluettelotta jätetyssä) Tunkeilijoissa on reilusti neljättäkymmentä lyhyehköä novellia. Muutamien novellien torniojokivartinen puhetapa tuo mieleen Rosa Liksomin, varsinkin kun roisissa kertomaotteessa on siinäkin yhtäläisyyttä.

Toisaalta Peuran novelleissa on myös jotain samaa kuin Mari Mörön Kiltin yön lahjat         -romaanissa, mutta Tunkeilijoissa lapset taitavat olla vieläkin kovemmilla ja pari- ja perhesuhteista hyvät hetket kokonaan hukassa.

Tunkeilijoissa on kyllä runsaasti huumoria, mutta se on mustaa ja sapekasta. Mitäpä muutakaan, kun henkilöinä on hädissään, eksyksissä ja muuten heikoilla olevia ja heidän piittaamattomia polkijoitaan tai häikäilemättömiä hyväksikäyttäjiään. Väkivalta vaihtelee henkisen, hengellisen ja fyysisen väliä.

Mustanpuhuvan yleissävynsä takia Peuran kokoelmaa ei kuitenkaan kannata jättää lukematta. Novellien itsetutkiskeva kertomatapa on erikoinen ja hurja. Usein tuntuu siltä, kuin kertoja yrittäisi selittelemällä ja puolustelemalla väistää vastuunsa ja livahtaa tiehensä. Himokas henkirikos on pelkkä vahinko ja pedofiilin käräyttäminen hysteerisen vaimoihmisen puuhia. Mitä sitä vanhoja pöyhimään,  jokanen on laisensa.

Välillä lukiessa tulee pakottava halu ojentaa puhujaa: oletko tosiaan niin tyhmä, että kuvittelet minun uskovan moista potaskaa. Välillä tulistuu niin, että tekisi mieli käydä puhujaa kiinni kurkusta. - Kuka siis vielä väittää, etteivät Peuran novellit vaikuttaisi!


Maria Peura. Kuva:Juha Kassila
MAAHANMUUTTO on Tunkeilijoiden teemoista yksi mutta sitäkin painavampi. Novelleissa katsellaan asioita monelta puolelta ja milloin kenenkin puolella.

Tulijoiden kärsimykset järkyttävät, mutta heidän kulttuuriinsa sisältyvä väkivalta joutuu sekin kriittiseen käsittelyyn. Eniten huomiota saa kuitenkin kaikenkirjava vastaanottoväki kyseenalaisine motiiveineen ja nyrjähtäneine käsityksineen.

Joku aloittaa tulijoiden traumaterapoinnin jo tervehdyspuheessaan, toinen nappaa heti rajasillalla nuoren Kashmirin turvaan eli petikaverikseen, ja kolmas pitää "musulmaaneille" kurisulkeisiaan vastaanottokeskuksen ruokajonossa.

Novellien tyylilajit vaihtelevat, mutta överiksi menee joka tyylillä. Yhdistävä piirre on myös kaikenlainen rajojen häilyminen, ylittäminen ja rikkominen.

Sitä löytyy myös Zinaida Lindénin novelleista, vaikka ne ovatkin tyyliltään aivan toisenlaisia.


ZINAIDA LINDÉN on suomenruotsalainen ja venäläinen kirjailija. Hän on valmistunut Leningradin yliopistosta maisteriksi pääaineinaan ruotsin kieli ja kirjallisuus, asunut pitkään Turussa ja välillä kaksi vuotta Japanissakin.

Henkilötiedot ovat sikäli paikallaan, että niiden myötä ymmärtää hyvin Lindénin novellien aiheet ja tematiikan. Rakkaus kolmeen appelsiiniin -kokoelman kahdeksassa novellissa matkataan maasta ja kulttuurista toiseen ja mediaa hallitsevat globaalit uutiset katastrofeista..

Sergei Prokofjevin tunnettua oopperaa Rakkaus kolmeen appelsiiniin ei kokoelmassa kuunnella, mutta kirjan räväkässä niminovellissa leningradilainen äiti yrittää hoitaa opiskelijatyttärensä masennusta viemällä hänet lastenteatteriesitykseen katsomaan tuon samaisen sadun näytelmäversiota. Tuloksetta.

Lindénin novelli sen sijaan toimii tuloksekkaasti. Se on erinomainen esimerkki Lindénin taidosta kuvata henkilöissä tapahtuvia lähes näkymättömiä ja kuitenkin ratkaisevia liikahduksia. - Ehkä voin sen verran paljastaa, että loppujen lopuksi appelsiineilla on kuin onkin vaikutuksensa novellin masentuneeseen, vaikkei satuappelsiineilla.


Zinaida Lindén. Kuva: Katri Peltola
MONIKIELISYYS JA -KANSALLISUUS, vieraus ja irrallisuus, siinä Lindénin henkilöiden perusominaisuudet.

Ne ovat läsnä jo avausnovellissa, jossa pietarilaissyntyinen kertoja muistelee edustusvaimovuosiaan maailmalla ja miettii nykyistä yksinäistä ja kutistunutta elämäänsä tilapäisissä töissä iltapäiväkerhossa ja paikallisessa äänilehdessä. Miten tässä näin kävi?

Lindén ei kuitenkaan ole pessimisti. Novelleissa on aina jonkinlainen käännekohta parempaan tai ainakin mahdollisuus sellaiseen. Henkilöt eivät siis luuloistaan huolimatta olekaan tuomittuja yksinäisyyteen ja sivullisuuteen. Tarvitaan vain oikeanlainen sysäys, ja kohta elämään on jo tulollaan jotain uutta.

Avausnovellissa sysäyksen tarjoavat Mimmin konditorian munkit, Lentäjän pojassa  sellainen on yksinäisen lapsimatkustajan stuertissa synnyttämä vanha koulumuisto ja novellissa Valenciana Islannin tulivuorenpurkauksen aiheuttama lentolakko.

Kokoelman novellit eivät ole katastrofitarinoita eivätkä dystopioita, vaikka esimerkiksi novellissa Anastaja ratkaisevassa roolissa on Utøyan verilöyly ja Tokioon sijoittuvassa novellissa Sateenkaaren syrjässä kiinni maa järisee  ja Fukušimaa evakuoidaan.

Lindén kirjoittaa psykologisia novelleja ja verrattomasti kirjoittaakin. Tyylivaihtelut syntyvät hauskasti päähenkilöiden luonteiden ja tunnetilojen mukaan, ja niitähän löytyy äreydestä arkuuteen ja inhosta innostukseen.

Novellien vaihtuessa kannattaa olla tarkkana myös sivuhenkilöiden suhteen. Siellä täällä saattaa tulla jo ennestään tuttuja vastaan.

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

6. syyskuuta 2017



Pahan maailman monenlaisia pakolaisia


Asko Sahlbergin pienoisromaanissa maailma elää tuhonsa varjossa


Asko Sahlberg: Amandan maailmat. 137 s. Like 2017.



Ruotsiin vuonna 1996 asettunut Asko Sahlberg (s. 1964) kirjoittaa yhtä suvereenisti järkälemäistä proosaa kuin hienovireisiä pienoisromaaneja. Sahlbergin viimeisin romaani Amandan maailmat kuuluu jälkimmäisiin.

Amandan maailmat on kaunokirjallinen puheenvuoro pakolaisuudesta mutta kertoo paljon muustakin. Se on  kokoaan painavampi, ajattelemaan haastava ja kieleltään nautittava pieni suuri kirja.


PÄÄHENKILÖ, 85-vuotias Amanda, asuu ränsistyneessä talossaan kaupungin laitamilla ja tulee toimeen lähes omillaan. Hän ei halua maailmalta muuta kuin saada elää rauhassa ja omalla tavallaan. Seuranaan Amandalla on jo lapsuudessa löydetyt pyhimyksensä ja perunoilla ruokittavat kotihiirensä. Hän käy kaupungissa vain nostamassa eläkkeensä ja tekemässä välttämättömät ostokset.

Silloin tällöin hänen luonaan pistäytyy naapurissa asuva leskimies Jansson enemmän omiksi tarpeikseen kuin Amandasta huolehtiakseen. Mutta "mikäpä siinä", ajattelee lapsenomaisen hyväntahtoinen Amanda ja tekee voitavansa Janssonin oloa helpottaakseen. Sitten yllättäen tapahtuu jotain odottamatonta. 

Amandan ja nuoren pakolaispojan Samirin ensitapaaminen ei ole lupaava, mutta Amanda näkee nälkiintyneessä ja kaltoinkohdellussa pojassa apua tarvitsevan lähimmäisen ja äitiä vailla olevan lapsen ja avaa hänelle mökkinsä oven.

Amandasta alkoi tuntua, että hän oli äiti. Ensi alkuun se oli kuin äkillisenä vihlaiseva selkäkipu. Jo pian siitä tuli lämmintä jomotusta, joka laimeni herkäksi värinäksi. Hänen sydämessään kahisi höyheniä. Toisaalta hän koki outoa ylpeyttä, toisaalta hänen mielensä täytti huoli.

Huoleen onkin syytä, sillä pojan mukana Amandan ehyt, eristäytynyt elämä alkaa uhkaavasti säröillä ja luhistua. Maailma ei enää annakaan hänen elää rauhassa, paossa ympäröivää mielettömyyttä. Se vaatii mukaansa.


PAKOLAISUUTTA lähestytään romaanissa monelta kannalta. Vaikka Amanda haluaa huolehtia yksinäisestä Samirista, hän näkee myös pojan pimeälle puolelle. Amanda ymmärtää, että hengissä pysyttely vaatii moraalisesti kyseenalaisiinkin keinoihin turvautumista ja että väkivalta pesii myös pakolaisyhteisössä.

Kantaväestön tyypillisimmät ennakkoluulot ja käsitykset muukalaisista Sahlberg kirjoittaa näkyville Janssonin henkilökuvassa. Hänen kommenttinsa ovat rasistisia yleistyksiä mutta eivät silti tee hänestä epämiellyttävää ihmistä. Hän on vain laisensa, tavallinen naapurinäijä mielipiteineen.

Pehmeämpää linjaa edustaa naapurusten kimppaan hakeutuva vanhainkodista häipynyt Valdemar, yhden sortin pakolainen siis hänkin. Kun pakolaisten asuntolan postiluukkuun tipahtaa dynamiittipötkö ja kaupungissa puhkeaa mellakka, Valdemar toteaa ystäviään rauhoitellen: Ei ole väliä sillä ketkä kaikki siellä riehui. Oleellista on kuka sen aloitti.


EI OLE IHME, että Amanda ystävineen pysyttelee mieluiten yhteiskunnan ulkoreunalla. Maailma on Sahlbergin kuvaamana varsin synkkä paikka jo ennen kuin alkaa kiehua:

Sopivan tuulisina päivinä Amanda kapusi talon takana kohoavalle kukkulalle. Hän seisoi mäen puuttomalla laella ja katseli miten maailma hitaasti luhistui. Kaupunkiin johtava tie, ruskeatiiliset rivitalot sen molemmilla puolilla ja keskustan talorykelmien sekasortoinen keko niiden takana näyttivät rauhallisilta ja koskemattomilta, mutta Amanda tiesi sen kaiken hitaaksi pirstoutumiseksi. Se kaikki hajosi sisältäpäin, söi hitaasti itseään.

Pakolaisaallon myötä Amandan näyt synkkenevät entisestään. Tuomionsa saavat maailmanmeno yleensä ja erikseen vielä kaikenkarvaiset "raakalaiset ja virkaihmiset", ahneus, itsekkyys ja piittaamattomuus, lapsista ja vanhuksista huolehtimisen rappiotila, rumuuden arkkitehtuuri ja lian ja saasteen kiristyvä saartorengas.

Vaikuttaa suorastaan ihmeeltä, että kaiken tämän tuhon Sahlberg kuitenkin maalailee tavattoman rauhallisella ja runollisella kielellä. Lähes joka sivulta löytyy pysähtymään pakottavia ihailtavan tuoreita ja tehokkaita kielikuvia, ja romaanin lauserytmi kulkee samaa tahtia Amandan vanhuksenaskelten, murheellisten ympäristöhavaintojen ja viisaiden mietteiden kanssa.


VANHUKSET ovat viime vuosina saaneet yhä enemmän tilaa kaunokirjallisuudessa. Heistä kyllä kirjoitetaan myötäsukaisesti, mutta usein heidän tempauksensa herättävät hilpeyttä.

Amandan maailmat on toisenlainen. Se on sydämellinen mutta järkyttävä. Se ei käy viihteeksi; se vaatii tilille. Ja silti Amandan seura merkillisellä tavalla myös tyynnyttää ja tekee onnelliseksi.

Amandan neuvot ovat yksinkertaisia mutta ne vakuuttavat, ja hänen levollisen äänensä pystyy melkein kuulemaan:

Jos Amanda olisi tohtinut neuvoa toisia ihmisiä, hän olisi kehottanut heitä järjestämään jokapäiväisen elämänsä niin, että heidän ei tarvinnut paeta sitä. Silloin he olisivat voineet herätä aamuisin, katsoa uutta päivää kuin kaunista taulua, keittää kahvia ja olla tyytyväisiä.



Asko Sahlberg. Kuva Peter Svenson