lauantai 31. lokakuuta 2015

31. lokakuuta 2015


Juutalaisen suvun salaisuuden avautuvat 



Maschan hääkuva
René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan. Siltala 2015. 224 s.


Ajatus äitini tragedian ja hänen serkkunsa selviytymisen tarinan kertomisesta kypsyi hiljalleen. Ymmärsin, että kahteen Venäjän imperiumin kaupunkiin, Helsinkiin ja Riikaan, ajautuneiden veljien, äitini ja Maschan isien perheiden tarina edellyttää taustoittamista. - - Yllätyksekseni Riiasta löytyi aineistoa Maschan perheen elämästä. Äitini kokemusten sekä vanhempieni rakkausavioliiton alun kuvaamisen tärkein lähde ovat Korkeimpaan oikeuteen asti viedyn oikeusjutun pöytäkirjat.

Uteliaisuutta herättävä katkelma on pitkän diplomaattiuran tehneen René Nybergin kirjan Viimeinen juna Moskovaan jälkisanoista. Miten ihmeessä vanhempien rakkausavioliitto joutui aikanaan Korkeimman oikeuden käsittelyyn? Millaisia vaiheita äidin Riian-serkkku Mascha joutui käymään läpi henkensä pitimiksi? Mitä kaikkea muuta arkistot kätköistään paljastivat?

René Nybergin teos juutalaisen äitinsä Fanny Feige Tokazierin (1910-2006) suvusta on monella tavalla mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. Nyberg lähtee liikkeelle vanhempiensa tarinasta, mutta ennen pitkää keskushenkilöksi nousee äidin Mascha-serkku. Teos ei kuitenkaan jää vain henkilötasolle, vaan Nyberg taustoittaa perhetarinansa Itä-Euroopan juutalaisten vaiheikkaalla historialla tarkoin faktatiedoin ja havainnollisin esimerkein.


KIRJOITTAJAN ÄIDIN JA ISÄN rakkaustarina on kuin suoraan romaanista: romanttinen, dramaattinen ja traaginen. Kirjoittajan isä, painonnostosta innostunut Bruno Nyberg, oli tutustunut tulevan vaimonsa Fannyn veljiin urheilun kautta, mutta kun Bruno rakastui Fannyyn, hän ei enää ollutkaan tervetullut Tokazierien kotiin.

Nuoret oli saatava erotetuksi toisistaan hinnalla millä hyvänsä, eikä laittomiakaan keinoja kaihdettu. Erityisen kiivaita otteissaan ja tuomioissaan olivat Fannyn isä Meier ja  veli Abraham. Salaa solmittu seka-avioliitto kuitenkin kesti siitäkin huolimatta, että Fannyn omaiset ja ystävät katkaisivat välinsä pariskuntaan ja tytärtä pidettiin suvulleen kuolleena. Kyse oli siis tietynlaisesta kunniamurhasta.

Äiti ja poika
Ei ihme, että äidin juutalaisesta syntyperästä ei kirjoittajan perheessä puhuttu ja se paljastui René-pojallekin vasta murrosiässä. Asian on kuitenkin täytynyt olla äidille tuskallinen, varsinkin kun ajattelee, miten toisenlaisista syistä juutalaiset sittemmin joutuivat eroon omistaan. Siitä ovat järkyttävä esimerkki äidin riikalaisserkun Maschan vaiheet.


MASCHA (o.s. Tukatsier) ja hänen muusikkomiehensä Josef Jungman nousivat Latviasta viimeiseen itärajan ylittäneeseen junaan 29.6.1941, juuri ennen kuin Hitlerin joukot marssivat Riikaan. Koko Riikaan jäänyt muu perhe, isä, äiti ja kolme pikkusisarta surmattiin, äiti ja tytöt todennäköisesti 28000 muun juutalaisen kanssa Rumbulan metsään, Riian Babi Jariin.

Viimeisen junan piti kuljettaa matkustajansa Moskovaan, mutta Mascha ja Josef päätyivätkin sen kyydissä  Alma-Ataan. Palattuaan 1944 runsaan kolmen vuoden pituiselta "syvän selustan" matkaltaan takaisin kotikaupunkiinsa pariskunta sai vähitellen selville, mitä kaupungissa oli tapahtunut. Juuri äidiksi tullut Mascha oli heti valmis lähtemään neuvostomiehityksen jaloista, "hullusta maasta", pakoon Ruotsiin, mutta Josef vastusteli, ja lähdöstä tuli totta vasta 1971. Silloin kuitenkin suuntana oli Israel.

Nyberg kuvaa hyvin ymmärtävästi Maschassa tapahtunutta muutosta suhtautumisessa juutalaisuuteen. Sukulaisten menetys muutti nuoruudessa omaksutun välinpitämättömyyden juutalaisten perinteiden kunnioitukseksi ja omien juurien arvostamiseksi. Kun Lena-tyttären oli aika aviotua, Maschalle oli tärkeää, että puoliso oli juutalainen.

Israel, "meidän maamme", osoittautui kuitenkin pettymykseksi erityisesti Josefille, ja niinpä pariskunta muutti vuonna 1974 - Saksaan!


SAKSA saattaa äkikseltään tuntua viimeiseltä mahdolliselta kotimaalta vainoista selviytyneille juutalaisille. Tosiasiat puhuivat kuitenkin Maschan ja Josefin muuton puolesta.

Perheen kotikielenä oli Riiassa ollut venäjä, mutta vanhemmat puhuivat keskenään myös saksaa ja heidän sukujensa kulttuurinen tausta oli saksalainen. Josefin äidinkieli oli saksa, ja hän oli käynyt saksalaista koulua ja opiskellut Berliinin musiikkikorkeakoulussa. Kun Saksan liittotasavalta lisäksi suhtautui varsin myötämielisesti Maschan ja Josefin eläke- ja kansalaisuushakemuksiin, ratkaisu tuntui parhaalta mahdolliselta.

Mieleeni tulivat viime keväänä lukemani juutalaisen Marie Jalowicz Simonin muistelmat hänen piileskelystään  Berliinissä 1940-1945 (raijankirjareppu 8.5.2015). Kun sittemmin Humboldtin yliopiston professorina toimineelta Simonilta kysyttiin, miksi hän jäi Saksaan eikä muuttanut Israeliin, hän vastasi: "Olen muuttanut Hitlerin Saksasta Goethen ja Johan Sebastian Bachin maahan ja siinä maassa viihdyn oikein hyvin."

Saksa ei siis ole vain valtio: se on myös kieli- ja kulttuurikäsite. Nyberg kirjoittaa, kuinka on mahdollista olla "kansakuntaan kuuluva saksalainen" eikä vain "valtakunnan saksalainen".


RENÉ NYBERG, saksalaisen koulun kasvatti hänkin, havainnollistaa sukutarinallaan ihmiselämän ja historian kulun monisyisyyttä. Kirja näyttää, miten vaarallista on asioiden yksinkertaistaminen ja yleistäminen. Niin juutalaisuus kuin saksalaisuus ja venäläisyyskin koostuvat useista erilaisista ja historian eri vaiheissa eri tavoilla toimivista ja identifioituvista yhteisöisöistä ja yksilöistä. Viimeinen juna Moskovaan tekee tätä moninaisuutta näkyväksi ainakin minun silmiäni avaavalla tavalla.

Maschan ja Josefin tytär Lena on ollut René Nybergille mainio suvun vaiheiden lähde. Dokumenttitiedot muuttuvat eläväksi elämäksi, kun niiden rinnalla on muistitietoa  ja muistikuvia. Myös kertojan omista elämänvaiheista, erilaisista töistä ja tehtävistä löytyy valaisevia yhtymä- ja yksityiskohtia sekä henkilötarinoihin että suurempaan kertomukseen Itä-Euroopan juutalaisuudesta.

Kerrotuissa anekdooteissa on usein huumoria, lämmintä ja  kirpakkaa. Välistä ilahduin myös erilaisista kulttuurisista reunahuomioista.

Minulle selvisi mm., että Kjell Westön romaanissaan Kangastus 38 esille nostaman antisemitistisen kohtelun kohde Helsingin Olympiastadionin vihkiäiskilpailun 100 metrin juoksussa oli juuri Nybergin äidin Abraham-veli ja että Marc Chagallin kattojen yllä leijuva reppuselkäinen mies kuvaa juutalaisille tuttua käsitettä Luftmensch, ilmasta eli kurjuudessa elävä juutalainen.

Sekin oli uusi tieto, että myönteiseksi kokemani sana kosmopoliitti oli Stalinin aikainen juutalaisiin kohdistettu syyte juurettomuudesta ja epäisänmaallisuudesta ja siten syy kohdella heitä laittomina irtolaisina.

Mieleen alkoi nousta otsikoita ja kuvia Euroopan rajoilla paraikaakin tungeksivista "maailmankansalaisista". Viimeinen lautta Eurooppaa lähti juuri?


PS. Nybergin kirjan jäljiltä oli mukava katsoa You Tubesta kirjoittajan keskusteluja kirjastaan ensin serkkunsa Hillel Tokazierin kanssa, sitten Olli Mustosen kanssa muusikko Josefin kohtalosta ja lopuksi Ilkka-Christian Björklundin seurassa aiheista Saksalaisen koulun kasvatit  ja Poliittisesti korrektia? Suosittelen niitäkin.


maanantai 19. lokakuuta 2015

19. lokakuuta 2015


 Elämänmittainen valotusaika 



Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika. Tammi 2015. 223 s.


Poika ei saa otetta mistään. Ei se oo semmonen kuin veljensä. Niillä sentään on taitoja joita elämässä voi käyttää, mutta ei meijän Aarnilla. Se ei oo kätevä käsistään, sitä ei kiinnosta urheilu eikä mikkään. Ja lukupäätähän sillä ei oo ollu ikinä.

Oulun Tervahovissa tarjoilevan yksinhuoltajaäidin repliikki nuorimmaisestaan kuulostaa juuri lausutulta, vaikka on Pauliina Vanhatalon uudessa romaanissa Pitkä valotusaika puolen vuosisadan takainen. Vanhempien huoli lapsistaan ei muutu, eivätkä valitettavasti myöskään sanat, joilla se ilmaistaan. Kun muutoinkin aikuisuuden kynnyksellä kipuilevan, syrjään vetäytyvän nuoren itsetunnosta siivotaan viimeisetkin rippeet, ei ihme, että mielessä alkavat kyteä tuhoisat ajatukset.

Vanhatalon romaanin päähenkilön Aarnin pelastus on pääsy apulaiseksi sukulaistädin ja hänen ystävänsä omistamaan valokuvaamoon. Luottamus ja ystävälliset neuvot murentavat Aarnin varautuneisuuden, ja kohta yksinäinen työskentely pimiössä alkaa tuntua hyvältä ja omalta.

Tästä alkuasetelmasta Pauliina Vanhatalo lähtee kuvaamaan päähenkilönsä elämänkaarta, pitkää valotusaikaa, ja tekeekin sen niin taitavasti, että mielestäni uusi romaani on Vanhatalon tähänastisista romaaneista paras.


AARNIN TIE valokuvaajaksi ei ole tasainen taloudellisesti eikä taiteellisesti, mutta suurimmat vaikeudet Aarnilla on itsensä kanssa. Itseluottamuksensa menettänyt, syrjitty nuori on aikuisenakin ikuinen sivusta katsoja ja varjossa seisoja, yksi kirjallisuudessa monista sivullisista.

Edes rakkaus ei korjaa tilannetta, vaikka sitä parantaakin. Vanhatalo kuvaa Aarnin ja hänen Ilsensä avioliittoa lempeästi ja lämmöllä. Mutta kun vaimo on hyvästä suvusta ja korkeasti koulutettu, valokuvaaja-satamatyöläinen pohjoisesta ilman kunnollisia pöytätapoja, sivistysta ja keinoja ansaita rahaa tuntee ainaista huonommuutta ja joutuu lopulta maksamaan kovan hinnan siitä, ettei usko ja totu onneensa.

Aarnin elämää seurataan romaanissa 1960-luvun puolivälistä tähän saakka, muttei kronologisesti. Kekseliäs kuvaotoksittain vaihteleva Aarnin vaiheiden tarkastelu on onnistunut rakenneratkaisu ja pitää hyvin yllä romaanin jännitettä. Vanhatalon metaforat tulitikkupojasta valokuvaukseen toimivat hienosti tunnelman ja ajatusten herättäjinä.

Pauliina Vanhatalon romaanit ovat aina olleet perusteellisesti pohjustettuja ja teknisesti hallittuja, mutta Pitkä valotusaika vakuuttaa myös tunnetasolla. Aarni ja Ilse ovat tosia, herättävät ymmärtämystä ja houkuttelevat myötäelämään. Kieltämättä ainakin pohjoisen lukijan nautintoa lisää myös Aarnin käyttämä Oulun murre.

Mutta Aarnin murre on muutakin kuin onnistunut tyylikeino. Se kertoo Aarnin voimakkaasta tarpeesta karttaa ulkoisia vaatimuksia, olla joka tilanteessa itsensä kokoinen ja näköinen. Ilsen väistämättömäksi tehtäväksi parisuhteessa tulee pönkittää Aarnin horjuvaa itsetuntoa. Ilse parsisi  hänet jatkuvasti kokoon niin kuin rikkinäisen sukan, jonka moni olisi jo heittänyt menemään.



HAIKEUS JA SURUMIELI, romaanin perusviritys, syntyy romaanin kaikkien henkilöiden jonkinasteisesta pettymyksestä. Vaikka elämässä on paljon hyvää, se ei kuitenkaan mene ennakko-odotusten mukaan. Näyttää siltä, että ihminen on epäilyineen ja epäuskossaan itse pahin este onnensa tiellä.

Silti romaani huokuu optimismia, uskoa siihen, että ihiminen ei kadu, jos tekkee sitä mitä rakastaa, oli se ulkopuolisten mittapuiden mukaan miten näkymätöntä tai vaatimatonta tahansa. Aarni puhuu omista tekemisistään ja omasta taidelajistaan, mutta luen hänen ajatuksensa kirjailijan viittaukseksi taiteen tekemisestä ja taiteilijuudesta yleensäkin.

Sen sijaan, että tekemisensä mitätöisi ainaisella "minä olen vain" -ajatuksella, siihen voisi opetella suhtautumaan huomattavasti armollisemmin:

Kuva: Sara Ahde
Oli vielä vähän aikaa tyhjänkatselemiseen, ja Aarni soi itselleen vapauden olla tietämättä, mikä oli olennaista tai epäolennaista, kiinnostavaa tai turhaa, hyvää tai pahaa. Hän vain tarkkaili kaikkeutta, sen yksityiskohtia joista mikään ei ollut toista vähäisempi.


tiistai 6. lokakuuta 2015

7. lokakuuta 2015


Leena Landerilla on hallussaan 

HYVÄN ROMAANIN RESEPTI


Leena Lander: Kuka vartijoita vartioi. Siltala 2015. 496 sivua.


Mistä aineksista rakentuu suosittu ja aikaa kestävä romaani? - Kysymys tuli mieleeni, kun luin Leena Landerin uutta teosta Kuka vartijoita vartioi. Veikkaan sille pikää ikää ja runsaasti kiitollisia lukijoita.

Romaanin lähtökohta on yli sadan vuoden takainen tositapahtuma, mutta kirjailija tuo sen kaukaa lähelle sekä ajallisesti että paikallisesti.


JOULUAATTONA 1895 suomalainen fregatti Palme joutui kovassa myrskyssä merihätään Irlanninmerellä Kingstownin edustalla. Kingstown on nykyiseltä nimeltään Dún Laoghaire ja yksi Dublinin esikaupungeista. Laivaa pelastamaan lähti viisitoista vapaaehtoista miestä, mutta heidän veneensä kaatui eikä odotusten vastaisesti kääntynytkään takaisin oikeaan asentoon. Kaikki pelastajat hukkuivat, mutta suomalaisaluksen väki saatiin lopulta tapaninpäivänä turvallisesti maihin. Mukana Palmella olivat myös kapteenin vaimo ja tyttövauva.

Tapaus keräsi valtavasti julkisuutta, ja hautajaiset olivat suuri mediatapahtuma. Onnettomuuden uhrien omaisille järjestettiin kansalaiskeräys, jonka tuotto ylitti kaikki odotukset.

Mutta kun pelastusveneen haveria ruvettiin tutkimaan, yksimielisyys alkoi rakoilla. Oliko miehistö ollut tehtäviensä tasalla vai oliko vika Kuninkaallisen meripelastusseuran kalustossa eli viranomaisten laiminlyönneissä?

Tästä dramaattisesta perusasetelmasta Lander luo romaaninsa maailman, jossa historia muuttuu elämäksi ja moraalikysymykset ovat samoja kuin tänä päivänä.


ROMAANIN JÄNNITE syntyy useista ristiriidoista. Ihmissuhteissa taistelevat järki ja tunteet, välistä humoristisestikin. Heikkoluoteisen suomalaiskapteenin, hänen vaimonsa ja juron yliperämiehen kolmiodraaman lisäksi romaanista löytyy sekä ahvenanmaalaista että brittiläistä parisuhdeproblematiikkaa ja isäkapinaa. Naisasiaakin.

Mutta jännitettä synnyttää myös teoksen toinen aikataso, nykyaika.

Siinä keski-ikäinen kirjailija on matkustanut joulunpyhiksi eläkkeellä olevan kommodorimiehensä kanssa Dún Laoghaireen tutkimaan tekeillä olevan romaaninsa tapahtumapaikkoja. Romaani käsittelee nimenomaan Palmen onnettomuutta, jossa oli mukana myös kirjailijan edesmennyt  isovaari, tuolloin 12-vuotiaana poikasena.

Tuntuu hyvältä, että Lander on jälleen kirjoittanut romaaniinsa myös lapsia, lasten kohtaloita ja kohtelua. Orpopoika Matiaksen vaiheiden ohella lukija jännittää, millaista pimeää paljastuu Kosovossa ja Libanonissa palvelleen kommodorin oireilevasta mielestä. Maailman lapsilla ei mene hyvin tälläkään hetkellä, vaikka isoveljet tekevät parhaansa nuorempiaan suojellakseen.


TEMAATTISESTI merkittävimmät ja jännittävimmät kysymykset liittyvät kuitenkin pelastusonnettomuuteen: selviääkö totuus ja toteutuuko oikeudenmukaisuus?

Kysymys on romaanissa kiperä sekä yksilötasolla että yhteiskunnallisesti. Kun vaarassa on eliitin ja hyväosaisten asema, omaisuus ja kunnia, onnettomuustutkinta alkaa vääristyä irvikuvakseen. Ja lehdistö tekee parhaansa mielipiteiden "oikeansuuntaisessa" muokkauksessa.

Roomalaisen satiirikon Juvenaliksen lause Kuka vartijoita vartioi nousee esiin romaanin oikeamielisen toimittajan miettiessä muuatta onnettomuuden tutkintaa käsittelevää lehtikirjoitusta:

Mitä tuohonkin vastaisi? Mistä saadaan ylivartija, jos demokratia ei toimi? Entä kuka häntä vartioi? Jumalako? Vai riippumaton lehdistö? Voiko sellaista olla olemassakaan?

Pelottavalta näyttää. Näinköhän houkat saadaan taas kerran uskomaan, että heitä koskevat samat oikeudet kuin eliittiä.


TRILLERIKSI Landerin romaania ei kuitenkaan pidä luokitella, vaikka se trillerimäisiä piirteitä sisältääkin. Yhtä paljon se on vaikkapa historiallinen, psykologinen ja yhteiskunnallinen romaani. Minusta Landerin Kuka vartijoita vartioi on hyvä juuri luokittelemattomuudessaan. 

Romaani vangitsee monitasoisuudellaan, runsaudellaan, hallitulla rakenteellaan ja lukijaystävällisellä tyylillään.

Lander on kirjoittanut romaaniinsa valtavan määrän tietoa ilman, että tarina tuntuu hetkeäkään täyteen ahdetulta. Tapahtuma-ajoista ja -paikoista syntyy erilaisin episodein monipuolinen ja havainnollinen kokonaiskuva, ja jokaiselle pienimmällekin motiiville Sylvian joululaulusta apilanlehteen asti löytyy jossain myöhemmässä vaiheessa käyttöä.

Minua viehättää, että saan päähenkilöiden ohella, ellen aivan tutustua niin ainakin tavata ihan oikeita historiallisia henkilöitä, kuten emansipoituneen nationalistin Anna Parnellin ja mm. orkideamaalarina kunnostautuneen Lydia Shackletonin. Pääsen vierailulle Irlannin kasvitieteelliseen puutarhaan ja kiertämään Newgrangen megaliittihautaa, ja alan kuin alankin ymmärtää jotain sadan vuoden takaisesta jääbisneksestä ja erityisesti tuonaikaisesta laivaliikenteestä.

Viime aikoina on ollut tavallista, että kirjailijat listaavat romaaninsa loppuun käyttämänsä lähdekirjat. Lander on tässäkin omaperäinen. Lukujen alussa olevat lähdekirjasitaatit ajavat saman asian, ja mikä tärkeintä, niillä on aina selvä sidos tapahtumiin.

Landerin uusi romaani on kuin iso puzzle. Hurja palamäärä asettuu kuin asettuukin paikoilleen, ja lopputulos näyttää, mitä kaikkea elämään sisältyy: rakkautta ja kuolemaa, uskollisuutta ja petosta, rumaa ja kaunista, koomista ja traagista, muistoja ja unelmia...

Lukekaa ja jatkakaa luetteloa.




maanantai 5. lokakuuta 2015

6. lokakuuta 2015


Rakkautta aatteen varjossa 

Heidi Köngäksen Hertta on voimanaisen kiehtova henkilökuva


Heidi Köngäs: Hertta. Otava 2015. 285 s.


On sunnuntai-iltapäivä, tulin juuri radiosta Pienoisparlamentin lähetyksestä. Ohjelma innostaa minua, keskustelu on aina vilkasta, väliin aika kiivastakin, mutta nautin siitä yleensä kaikin tavoin.

Hertta Kuusisen (1904-1974) kipakoita puheenvuoroja ei saanut lapsuuskodissani häiritä mikään eikä kukaan, kun isä kuunteli radiosta Pienoisparlamenttia. Koulunkäyntiä vasta aloittelevana en tietenkään ymmärtänyt keskustelusta mitään, mutta kun nyt luen Heidi Köngäksen uutta romaania Hertta, kuulen taas Kuusisen äänen elävänä korvissani.


ROMAANI rakentuu kolmen kertojan vuorotteleville sisäisille monologeille. Hertan lisäksi äänen saavat hänen toinen miehensä Yrjö Leino ja Etsivän keskuspoliisin, myöhemmin Valtiollisen poliisin, johtaja Esko Riekki.

Ykkösasiaksi nousee kuitenkin Hertan kohtalon seuraaminen. Moskovasta Suomeen puoleksi vuodeksi tulleen toverin matka ei sujukaan suunnitellusti vaan venyy sodan ja vaaran vuosien mutkikkaaksi selviytymistaisteluksi.

Romaanin lopussa, Pienoisparlamentin aikoihin 1948, monenlaista ahdinkoa kokeneet Hertta ja Leino (miehistä puhutaan romaanissa sukunimellä) asuvat jo tilavassa asunnossa Vuorimiehenkadulla. Politiikassa he ovat johtavilla paikoilla, mutta yhteiselämä on lopuillaan.

Ministerivuosinaan pahasti alkoholisoitunut Leino on joutunut Kremlin ja puolueensa epäsuosioon, ja Hertan nöyryyttävä tehtävä on antaa hänelle lähtöpassit sekä puolueen johtotehtävistä että avioliitosta. Ja Hertta tottelee, kuten aina ennenkin, kun kyseessä on puolueen paras.


HERTTA JA AATE. HERTTA JA RAKKAUS. Niistä on kyse, kun Köngäs kirjoittaa Hertta Kuusisen elämää romaaniksi vuosilta 1939-1948.

Faktatietoa on paljon, loppua kohti välistä turhankin tiheässä. Romaanin läpikäyvä ja rakenteellisesti kantava ajatus Leinon roolista omiensa vakoilijana ja ilmiantajana
 -  romaanissa Esko Riekin kätyrinä - on kuitenkin pelkästään oletus, kuten sekin, että Hertta oli alun perin Leinolle vain "annettu tehtävä", vaikka muuttuikin pian rakastetuksi.

Kaksoisagenttiaihe on tärkeä romaaninsa jännitteen luomisessa. Yhä hermostuneemmaksi käyvän Leinon paljastumista odottaa sydän syrjällään, vaikka historiasta tietää, mitä tosiasiassa tapahtui. Leino hätäilee:

Joskus minä vielä paljastun. Hertta herääkin äkkiä ja näkee mitä minä teen. Silloin päiväni ovat luetut. Kommunistit työntävät minut mereen ja kalat syövät silmämunatkin. Se saadaan näyttämään onnettomuudelta. Kukaan ei jää kiinni, minun ruumiini löydetään vasta viikkojen kuluttua tuntemattomaksi turvonneena.


HERTTA KUUSISEN elämänvaiheet todistavat, että oikea elämä voi olla paljon kuviteltua dramaattisempaa. Elämäksi faktat kuitenkin muuttuvat vasta tuntevan kokijan kautta, ja Köngäksen romaanissa Hertta kokee ja tuntee väkevästi.

Vankila- ja turvasäilövuodet tihkuvat ahdistusta, epätietoisuutta, sinnittelyä ja tarmoa, ja Hertan ja Leinon piileskely talvisodan aikana on sananmukaisesti hyytävää luettavaa.

Vapaus on koettelemusten jälkeen huumaavan aistimuksellista. Se tuntuu kitalaessa, se tuntuu kielessä, joka paisuu kun suu täyttyy kuolasta hengittäessäni syvään vastapaistettujen lihapullien tuoksua. Jopa pöytäliina ja ruokailuvälineet tuntuvat juhlalta vankilan kolisevien kulhojen jälkeen.

Mutta vasta Leino ja intohimo tekevät Hertasta runoilijan: Hän piirtää minut punaisella, punaisella musteella, se on tahmeaa, hyytynyttä kuin härän veri. Olen teuraseläin, olen syksyn lehdet ja kaikki tiilen värit kun sinä huudatat minua.

Uusi nainen, sellainen Hertta haluaa olla. Aleksadra Kollontain opetukset ja kaksitoista vuotta Neuvostoliitossa kantavat hänessä hedelmää. Nainenkin saa haluta. Eros on vapaa ja siivekäs. Kun yhteiskunta hoitaa lapset, nainen saa miehen tavoin keskittyä rakentamaan parempaa maailmaa. - Tätä ajatusta Hertta yrittää vaalia vimmatusti, mutta syyllisyys ei vain ota asettuakseen.


OMAN POJAN, 10-vuotiaan Jurin (1924-1942), jättäminen lastenkotiin Neuvostoliittoon, kun oli lähdettävä Suomeen suorittamaan ylhäältä annettua tehtävää, kummittelee mielessä jatkuvasti. Äidinrakkaus ei ota millään väistyäkseen aatteen tieltä. Huoli pojan kohtalosta tunkee väkisin esiin.

Romaanin pääteema onkin  mielestäni itsepetos. Se vaivaa jokaista kirjan kolmesta henkilöstä, mutta näkyvimmin sen kanssa kamppailee Hertta. Köngäs näyttää, kuinka kekseliäs ja uskossaan vahva syyllisyyttä poteva ihminen on selittäessään valintojaan parhain päin ja suunnitellessaan virheidensä oikaisemista. Ja samalla niin sydäntä särkevän epätoivoinen:

Selitän Jurille. Kyllä hän ymmärtää. Miksei hänen isänsä (Tuure Lehén) tee mitää! Miksei isä (Otto Wille Kuusinen) tee mitään! Miksi Neuvostoliitossa olevat muut omaiset eivät anna kuulua pojasta mitään!

Ja vaikka yksi ja toinen lähde kertoo työleireistä ja puhdistuksista, puheet ovat vain porvarien propagandaa. Stalin on viisas ja näkee kaiken. Olen varma, että asiat korjaantuvat, kun ne tutkitaan, kyse on kasvukivuista, kehityksen suunta on oikea, kohti kommunismia, jossa jokainen antaa kykyjensä mukaan ja saa tarpeidensa mukaan.


Hertta Kuusinen  Moskovassa vuonna 1945.
 Kuva: Kansan arkisto
HERTAN aatteellisuus muistuttaa naiiviudessaan ja kiihkeydessään uskonnollista hurmosta. Köngäs näyttää, millaisessa ristipaineessa ihminen elää, kun hänen nuoruutensa usko kyseenalaistuu ja hänen toimintansa perusta alkaa huojahdella. Herttaa kohtaan tuntee sympatiaa, vaikka ei hänen ratkaisujaan ymmärräkään.

Romaanin miehistä kirjailija piirtää huomattavasti kriitisempää kuvaa, ja taustahenkilöistä esimerkiksi Hella Wuolijoki, Tuure Lehén ja Urho Kekkonen joutuvat kukin vuorollaan jonkinasteisen satiirisen kommentoinnin kohteeksi.

Kuva: Katja Lösönen
Köngäksen Hertta on sekä kiinnostavaa lähihistoriaa että koskettavaa yleisinhimillistä tragediaa. Kun Köngäksen hallittu, välistä meheväksikin äityvä kieli pitää huolen myös lukemisen teknisestä nautinnosta, olen valmis nostamaan romaanin yhdeksi syksyn kiinnostavimmista uutuuksista.