maanantai 22. toukokuuta 2017

22. toukokuuta 2017



Työmaana ihmisaivot 

Tapauskertomuksia neurokirurgin työstä


Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta (Do No Harm, 2014). Suom. Ulla Lempinen. S&S 2017. 336 s.


Jo ennen teostaan Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta englantilainen Henry Marsh (s. 1950) on ollut suuren yleisön tiedossa. Vuonna 2007 ensiesityksensä saanut dokumenttielokuva The English Surgeon kertoo Henry Marshin ja hänen ukrainalaisen kollegansa Igor Petrovitch Kuriletsin työstä Ukrainan varsin puutteellisissa sairaaloissa ja samalla niistä eettisistä ja ammatillisista valinnoista, joita he joutuivat jatkuvasti tekemään.

Marshin työstä Ukrainassa kerrotaan jonkin verran myös vastikään suomeksi ilmestyneessä kirjassa, mutta  suurin osa kirjan tapauskertomuksista on Englannista. Marsh tähdentää, että kertomukset ovat tosia, vaikka hän onkin joutunut muuttamaan yksityiskohtia henkilöiden anonyymiyden säilyttämiseksi.

Sankariviittaa Marsh kaihtaa, innostustaan hän ei peittele. Aivokirurgin elämä ei ole milloinkaan tylsää, ja se saattaa olla erittäin palkitsevaa, mutta siitä pitää maksaa hinta. Marshin toiveena on, että lukija ymmärtäisi lääkäreiden olevan ammattilaisia ja samalla ihmisiä.


DO NO HARM, kirjan alkuperäinen nimi, viittaa länsimaisen lääketieteen isäksi nimettyyn Hippokrates Kosilaiseen, jota Marsh siteeraa teoksensa alkuun. "Tärkeintä on olla vahingoittamatta..." Ihmisaivojen leikkaaminen on kuitenkin niin hiuksenhienoa työskentelyä, että vahingoittumisen vaara on suuri ja todellinen.

Vaikka enin osa teoksen potilaskertomuksista päättyy lukijan helpotukseksi hyvin, Marsh uskaltaa kertoa myös pelkistä sattumista, puhtaasta tuurista, ikävistä seurauksista ja masentavista epäonnistumisista. Lääkäri ei tee ihmeitä, vaikka potilaat sellaisia odottaisivatkin.

En tiedä tarkalleen, millaista kohderyhmää Marsh on kirjalleen ajatellut, mutta lääketieteestä jotain tietävä saanee leikkausten kulusta paremman käsityksen kuin kaltaiseni täysin ulkopuolinen. Tietämättömyys ei kuitenkaan ole este tempautua mukaan kirjan tapahtumiin. Leikkaussaliosuudet on ammattitermeineenkin kirjoitettu niin intensiivisiksi, että leikkauksia seuraa henkeään pidätellen.


NEUROKIRURGIAAN suuntauneelle Marshille selvisi jo varhain, että leikkaaminen on hänen työssään yleensä helpoin vaihe. Vanhempi kollega kertoi hänelle, että varsinaiset vaikeudet liittyvät päätöksiin. Läheskään aina ei ole selvää, leikatako vai jättää leikkaamatta. Ja kuinka selittää vaihtoehtoja ja niiden seurauksia potilaalle ja hänen omaisilleen?

Vaikka potilailla tai omaisilla on päätösvalta, he siirtävät päätöksen yleensä lääkärille. Mitä sinä tekisit, jos kyseessä olisi oma äitisi? Marsh kirjoittaa: Juuri sitä jokaisen potilaan pitäisi kysyä lääkäriltään, mutta useimmat eivät kehtaa, koska kysymys vihjaa lääkäreiden toimivan omalla kohdallaan toisin kuin he suosittelevat potilailleen.

Potilaan ja hänen omaisensa asemaan asettumista helpottaa, kun on itse iän myötä joutunut kokemaan samanlaista hätää. Marshin neuvo nuorille lääkärikokelaille onkin, ettei lääkäri voi koskaan kärsiä liikaa.

Toinen tärkeä neuvo on kertoa aina totuus mutta kaikkea toivoa viemättä.

Kirjoittaja tunnustaa todella vaikeaksi tasapainoilla realismin ja optimismin välillä, mutta jo netistä saatava tieto tekee mahdottomaksi suoltaa valkoisia valheita. Toivon tarjoaminen näyttää olevan pitkälti sananvalintakysymys. Jos meillä on onnea...saattaa olla...

Toivon ja toivottomuuden kysymys on kaksijakoinen. Kirjoittaja miettii, kuinka tiukasti me tarraudumme kiinni elämään ja kuinka paljon kärsimys vähenisikään, jos emme tekisi niin. Elämä ilman toivoa on toivottoman vaikeaa, mutta loppujen lopuksi toivo pitää meitä niin helposti pilkkanaan.


ELÄMÄSTÄ, KUOLEMASTA JA AIVOKIRURGIASTA ei ole raskasta luettavaa, vaikka siinä elämän ja kuoleman rajamailla liikutaankin. Työstään Marsh kertoo välillä lähes huimapäisesti, eikä hän kaihda huumoriakaan. Tohtorin itsetunto on kohdillaan, ja välistä apulaislääkärit saavat kuulla kunniansa, mutta ymmärrän kirjoittajan pyrkivän paikoin tekopirteälläkin rempseydellään mahdollisimman rehelliseen omakuvaan.

Välistä kirjoittaja ihan sanatarkasti vittuuntuu koko systeemiin: naurettaviin koulutuksiin, joustamattomaan sairaalahallintoon, ainaisiin kululeikkauksiin, toimimattomiin tietojärjestelmiin ja koko brittiläisen sairaanhoidon tilaan. Mutta seuraavassa luvussa hän jo tekee kaikkensa 12-vuotiaan Darrenin pelastamiseksi.

Marshin toive siitä, että kirja auttaisi lukijoita ymmärtämään lääkärin työssään kohtaamia teknisiä ja inhimillisiä vaikeuksia, toteutui ainakin minun kohdallani.  Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta on kiinnostavasti kirjoitettu, humaani ja ajatteluttava tietokirja modernin lääketieteen upeista mahdollisuuksista ja syvästi inhimillisistä kipukohdista.

Henry Marsh. Kuva: Simon Clark




lauantai 13. toukokuuta 2017

13. toukokuuta 2017



Isoja ja pieniä ihmisiä kriisitilanteissa 

Tiina Lehikoisen novellit ovat erilainen lukukokemus



Tiina Lehikonen: Yksityisiä tragedioita. Like 2017. 175 s.


Linnea sulki silmänsä, hieroi kevyesti silmäluomiaan ja avasi ne jälleen. Auton sivuikkunoissa vilahtelivat nukkumalähiöiden postimerkkitontit ja umpimieliset matalakattoiset kerrostalot, tiiviisti rakennetut tuhannet neliöt, joiden seiniä saumasivat unelmat onnesta. Ilmastoitu metallikenno vyöryi eteenpäin nelihenkinen perhe sisuksissaan. - -

Tamperelaisen kirjailijan ja kuvataiteilijan Tiina Lehikoisen (s. 1982) novellikokoelma Yksityisiä tragedioita tarjoaa juuri sitä mitä lupaa: repaleisia ihmissuhteita ja surullisia kohtaloita. Hyvinvointivaltion kääntöpuolella onnea löytyy vain unelmista.

Onneksi edes sieltä. Mielikuvitus ja haaveet voivat tehdä elämästä siedettävän, ja lukijallakin on vähän helpompaa. Vakavasta - myös kuolemanvakavasta - aihepiiristä huolimatta Lehikoisen tuore kokoelma kannattaa ottaa lukuohjelmaansa. Yksityisiä tregedioita on kiinnostava ja erikoinen kokemus.


KOKOELMAN ihmiset ovat eri tavoin ahtaalla: taloudellisesti, henkisesti, sosiaalisesti ja fyysisestikin. He ovat tukehtumaisillaan, ja lukija arvaa, että kohta tapahtuu jotain ratkaisevaa.

Edellä oleva katkelma Maalaisjäätelöä-kertomuksen alusta on hyvä esimerkki novellien perustunnelman rakentumisesta. Hetkellinen keveys haihtuu kuin tuuleen tilahavaintojen puristuksessa: ahtaat tontit, itseensä sulkeutuneet talot, kumaraan painavat katot, puristavat neliöt, metallikennoon ahtautunut perhe.

Matkanteon edetessä etupenkillä istuva perheenäiti Linnea käy mielessään läpi elämäänsä, kunnes virkistyspaikalta ostettu jäätelötötterö saa kaiken sisälle kertyneen tyhjyyden, katkeruuden ja merkityksettömyyden sulamaan ja valumaan rinnuksille. Hurjat mustekalamielikuvat tehostavat tilanteen ahdistavuutta.


ELÄINMAAILMA on novelleissa näkyvästi esillä. Se paljastuu jo novellien nimistä, kuten Tanssihiiret, Karhujen talo, Apinaleikki, Liskokäsineet ja Vasikka kylpyammeessa. Pähkinänsydämessä tärkeä rooli on oravilla ja Kesän ensimmäisessä päivässä hirvillä.

Henkilöiden tunnetiloja verrataan eläinten ominaisuuksiin, mutta eläimet ovat myös kuvitteellisia tai konkreetteja keinoja selvitä elämässä eteenpäin. Koulukiusatulle punasilmäiset syntymäpäivähiiret tarjoavat pakotien ankarasta todellisuudesta haavemaailmaan, ja Pähkinänsydämessä oravat ovat ainoa lohtu kovia kokeneelle kaksostytölle.

Novellien henkilöissä on monenikäisiä, vanhin on peräti 90-vuotias, mutta usein maailmaa katsotaan lasten ja nuorten perspektiivistä, alhaalta ja syrjästä, ja pahalta näyttää.

On rikkonaisia perheitä, vastuuttomia ja väkivaltaisia perheenjäseniä, läheisriippuvuutta, masennusta ja alkoholismia, onnettomuuksia ja kuolemantapauksia, kiusaamista ja syrjintää. Eikä auttajia näy.

Uimakopin alle jengiläisiä paennut tyttö katselee veljensä kidutusta kauhuissaan ja yrittää edes rukoilemalla saada apua paikalle. Mutta en tiedä kuunteleeko kukaan rukouksia. Kaikki olennainen tuntuu hukkuvan. Ehkä kuuntelijalla on korvakäytävät täynnä vaikkua ja topsipuikot hukassa.

Ei ihme, että kaltoinkohdellut aikuisina haluavat unohtaa surkean menneisyytensä, ylläpitää harvojen onnellisten hetkien muistoa tai vaihtaa kipeät kokemuksensa tyyten toisiin ja kauniimpiin.

Novellissa Sieppari-Mary vaihtoyritys on todellinen, Muistojen koralleissa menneisyyden glorifiointi on keino kuolla sädehtivästi. Tanssihiirien koulukiusattu vaalii vielä aikuisenakin hiirikesäänsä ainoana onnellisena lapsuusmuistonaan ja sytyttää jouluisin kynttilät valkoturkkisten ystäviensä muistoksi.


NOVELLIEN IHMISKOHTALOT järkyttävät,  mutta silti lukemisesta myös nauttii.

Lehikoinen valloittaa kertomustensa omaperäisyydellä ja merkillisyydellä. Tapahtumat vellovat kauhean ja ruman todellisuuden ja pelastavan ja kauniin kuvitelman väliä. Novellit ovat psykologisesti tarkkoja mutta jättävät aina jotain kertomatta ja aavistelun varaan. Ne ovat arvoituksellisia ja maagisia ja sisältävät usein mytologista ainesta.
Tiina Lehikoinen. Kuva: Toni Härkönen

Useita runoteoksia julkaissut Lehikoinen käyttää proosassaankin lyyrikontaitojaan. Osuva, tiheämerkityksinen ja väkeväkuvainen kieli panee lukijakin aistimaan, miltä tuntuu, kun ilmapiiri on kireä kuin jumiin väännetty ruuvi tai millainen ihminen on isoäiti, jonka varjo riippuu ylläni kuin varikset elokuisella  pellolla.






maanantai 8. toukokuuta 2017

8. toukokuuta 2017





Kuvarunoja seikkailumielisille



Jyrki Heikkisen Hietasalo on kiireettömän leiripaikka


Jyrki Heikkinen (teksti ja kuvat): Hietasalo. Poesia 2017. 160 s.


Pitkän linjan sarjakuvataiteilijalta ja runoilijalta Jyrki Heikkiseltä (s. 1958) on vastikään ilmestynyt kolmas kuvaa ja runoa yhdistävä teos Hietasalo. Heikkisen kahteen aiempaan kuvarunoteokseen Kiitosvirret+ylistyslaulut (2008) ja Apua on tulossa (2010) tutustunut huomaa heti, että taiteilija on kaatanut ympäriltään lisää aitoja. Savolainen surrealisti on siivonnut kuvistaan lähes kaiken esittävyyden ja antautunut pääosin abstraktille ilmaisulle.

Mustavalkoisen piirroskuvituksen väleihin, tiloihin, putkistoihin ja sokkeloihin kirjoitetut tekstit ovat osa visuaalista vaikutelmaa. Niiden asemoinnista johtuu, että lukeminen ja samalla sivun ja aukeaman katsominen saattaa välistä onnistua vain kirjaa kääntelemällä. Olkoon niin. Kun perinteinen riviltä riville siirtyminen häiriintyy ja sanoja ja tekstinkappaleita voi yhdistää usealla tavalla, tulkintaankin avautuu lisää mahdollisuuksia.

En kuitenkaan pääsääntöisesti ryhtyisi lukemaan sanaa ja kuvaa toisistaan irrallaan. Kuvaruno on kuvan ja runon yhteiselämää eikä kuvitettua runoa tai runoiltua kuvaa. Todetkaapa asia itse etsiytymällä Heikkisen viiden kuvarunon portfolioon.


ON SELVÄÄ, että Hietasalon kaltainen teos hämmentää ja oudoksuttaa sellaiseen kylmiltään tarttuvaa. Mutta Heikkisen sarjakuvia ja runoteoksia lukenut löytää uuden kirjan piirrosjäljistä ja tekstin palasista nopeasti tuttua, ja olo käy heti rohkeammaksi. Uskaltaa jättää mukavuusalueensa ja heittäytyä arvaamattomaan leikkiin ja seikkailuun.

Kuopiolaisilla on jonkin asteen kotikenttäetu. Hietasalo on nimittäin Kallaveden saaristossa sijaitseva saari. Se kuuluu jääkauden synnyttämään pitkään harjumuodostelmaan ja on hiekkarantoineen suosittu ajanviettopaikka. Kulkemista tosin rajoittaa jonkin verran saarella sijaitseva vedenottamo.

Saaren tunteva samoaa Hietasaloa todennäköisesti toisella tavalla orientoituneena kuin ventovieras. Kompurointia vähentänee sekin, jos tietää Heikkisen osallistuneen muutama vuosi sitten saarella toteutettuun mielenkiintoiseen festivaaliprojektiin.

Saarelle lähetettiin tuolloin neljä toisilleen vierasta taiteilijaa asumaan teltoissa, tekemään ruokansa tulella ja tietysti "taiteilemaan". Tapahtuma on kuulemani mukaan jättänyt jälkensä kirjan sivuille.


HIETASALO on taiteilijalle tunnusomainen sekoitus outoa ja tavallista, karkeaa ja herkkää, leikkisää ja vakavaa, impulsiivista ja harkittua. Tuntuu kuin viivaa ja sanaa valuisi, syöksähtäisi, vääntyisi ja kääntyisi paperille melkein itsestään, niin että lopputulos vaikuttaa välistä lähes improvisoidulta.

Kuvarunojen assosiatiivisuus mahdollistaa jatkuvan yllätyksellisyyden. Koskaan ei tiedä, minne viiva vie ja sana kantaa.

Vesiteemalla lähdetään liikkeelle. Kirjan alussa äiti lähettää poikansa hakemaan vettä kaivosta kahdella ämpärillä, ja ämpäriaihe pilkahtelee myöhemminkin kirjan sivuilta. Mutta nopeasti tärkeän roolin Heikkisen vaellustarinassa saa ympäristö, jonka uumenista, pinnalta, yltä ja alta alkaa löytyä mitä erilaisinta tarkasteltavaa.

Visuaalisesti hallitsevia ovat taipuisat maan ja veden pintoja ja maakerroksia muistuttavat piirrosjäljet, repeämät, halkeamat ja sortumat, juurakot, pensasmaiset tihentymät ja taivaita kaartelevat latvukset, kielekkeet, kaistaleet ja nauhat. Mielikuvitusta kiihottavat omituiset oliot, kummalliset laitteet ja työkalut  ja ilmassa kelluvat salaperäiset muodot ja muodostelmat.

Vähä vähältä kuvarunoista paljastuu yhtä ja toista tietoa saaren syntymästä, sen historiasta ja nykytilasta, maaperästä, kasvistosta ja eliöstöstä, ajan ja ihmisen aikaansaannoksista ja tietenkin myös kuvarunojen minästä itsestään. Saari ympäristöineen saa symbolisia ja myyttisiä ulottuvuuksia. Matkaa tehdään ja maisemaa perataan  ihmisen sisällä, ja tarkastelussa ovat elämän meno ja sielun tilat yleisemminkin.


ELÄMÄ (erityisesti miehen elämä) on usein vaikeaa, eteenpäinmeno on rämpimistä, ja ymmärryskin tulee vasta jälkijunassa. Mutta vaelluksessassa on myös kauneutta ja elämässä autuaalliset hetkensä. Tärkeintä on tasapaino. Liika synkkyys taittuu leikillä, ja turhannaurajan hiljentää nopea tyylinmuutos.

Heikkisen sanankäyttö on niin osuvaa, yllättävää, omaperäistä ja moniaistimuksellista, että vaikka kyse on kuvarunoista, välistä teksti sai minusta yliotteen.

Näin kävi mm. sivulla, jossa kuvataan vanhenemista Tuliniemen Juhon tyyliin. Sivukokonaisuus on kiinnostava ja toimii hienosti, mutta vielä seuraavanakin päivänä maistelin sen säkeitä: tulla vanhaksi kuin tuuli Pantion yllä, patustella, hyrähdellä, tykätä vielä asioista...