tiistai 18. joulukuuta 2018

18. joulukuuta 2019



Lentäminen on välttämätöntä, eläminen ei? 

Eli mitä tapahtui, kun Nelly B:n sydän ei kestänyt enää lentämistä



Aris Fioretos: Nelly B:n sydän (Nelly B:s hjärta. Ett protokoll, 2018). Suom. Outi Menna. Teos 2018. 373 s.


Aris Fioretos (s. 1960) nousi Ruotsin eturivin kirjailijaksi viimeistään romaanillaan Mary (2015). Se voitti Ruotsin radion romaanipalkinnon ja oli myös August-palkintoehdokkaana. Romaani on kehuistaan huolimatta jäänyt minulta lukematta, mutta olen nyt paikannut Fioretos-tietämättömyyttäni kirjailijan uusimmalla teoksella Nelly B:n sydän. Sen sanotaan muistuttavan monessa suhteessa Marya, vaikka tapahtumapaikka ja -aika ovat tyyten toiset ja toisenlaiset.

Romaanissa eletään 1920-luvun puoliväliä sodanjälkeisessä Berliinissä, ja päähenkilönä ja minäkertojana on ensimmäinen saksalainen naislentäjä Cornelia "Nelly" Becker. Kun vaikea sydänsairaus pakottaa Nellyn jättäytymään maankamaralle, hän on elämänsä käännekohdassa. Uutta identiteettiä etsiessään hän puskee kiihkeästi eteenpäin ja käy samalla takaumina läpi siihenastista elämäänsä.


JÄLKISANOISSAAN Fioretos kertoo, että Nellyn esikuvana on ollut saksalaislentäjä Amelie "Melli" Beese, ja vaikka romaani on fiktiota, Nellyn ja Mellin elämästä löytyy paljon yhtäläisyyksiä.

Melli Beesen (1886-1925) tavoin Nellykin on lähtenyt ensin Ruotsiin opiskelemaan kuvanveistoa. Palattuaan hän on kiinnostunut lentokoneista ja lentämisestä, suorittanut lentolupakirjan, avioitunut ja perustanut miehensä Peeterin kanssa lentokoulun. Sota kuitenkin romuttaa pariskunnan haaveet, talouden ja lopulta myös avioliiton, ja Nellyn elämä päättyy yhtä ikävällä tavalla kuin Melli Beesen.

Beesen viimeisistä elinvuosista on niukalti tietoa, ja niihin Fioretos romaanissaan sukeltaa. Kun lääkäri on antanut Nellylle lohduttoman diagnoosinsa, tämä jättää aviomiehensä, asettuu asumaan halpaan pensionaattiin ja saa työpaikan BMW:ltä. Automessuilla hän tapaa nuoren, kauniin Irma Maakin, ja sen jälkeen Nellyn elämä onkin yhtä turbulenssia.

Nelly B:n sydän kaipaisi lihaksena rauhallisempaa elämäntapaa kuin rakkaus Irma Maakiin tarjoaa. Jo uuteen seksuaali-identiteettiin sovittautuminen vaatii voimia, vaikka Nelly tunteekin löytäneensä oikean itsensä, ja kun nuori Irma sanelee yksin suhteen ehdot, ristiriidoilta on vaikea välttyä. Berliinin villi yöelämä suistaa ampulleillaan jo ennestään lääkeriippuvaisen Nellyn kierteeseen, jolla ei voi olla kuin traaginen loppu.


FIORETOS kuvaa kuitenkin rakastavaistensa yhteisiä hetkiä kauniisti ja hienotunteisesti, jopa siveästi, ja välillä hupaisastikin. Miesten maailmassa pärjäämään tottunut nainen muuttuu rakastuessaan hupakoksi, joka ihmettelee itsekin, miten hän lähes nelikymppisenä on kuin nelitoistavuotias. Parhaimmillaan kirjailija on kuvatessaan Nellyn ajatuksia hänen entisestä ja nykyisestä elämänvaiheestaan muistuttavalla kielellä:

Irmattomina päivinä mietin meidän kohtaamisiamme. Jälleen kerran tunnen itseni mekaanikoksi. Tosin nyt ei ole kyse polttoaineletkujen tarkistuksesta tai lamellien vaihtamisesta vaan kaiken sen tutkimisesta mitä meidän välillämme on sanottu ja tapahtunut. Haluan ymmärtää, mitä ystävyytemme merkitsee ja miten lihakseni on reagoinut yksittäisiin tapahtumiin - sekä elimenä että sinä toisena, mitä varten sen sanotaan olevan olemassa. 

Nelly B:n sydän on ennen muuta rakkausromaani ja tuntuu välistä varsin kevyeltä, mutta siitä löytyy myös painavampaa, psykologista sanottavaa. Fioretos on taitava tunteiden ja mielentilojen erittelijä. Hän rekisteröi Nellynsä pienimmätkin sielunliikahdukset hartaasti ja uskottavasti. Nelly on rakkaudessaan naiivi mutta muissa ihmissuhteissaan järkevä ja inhimillinen.

Koko romaanin läpi kulkee vaatimus naisen ja miehen yhtäläisistä oikeuksista ja mahdollisuuksista, tasa-arvosta. Se on tärkeä tekijä Nellyn kasvatuksessa, hänen opinnoissaan, kiinnostuksen kohteissaan, töissään ja avioliitossaan. Vain suhteessaan Irmaan Nelly tinkii samanveroisuudesta.

Tasa-arvokysymykset liittyvät olennaisesti Nellyn identiteettietsintöihin. Nelly ei ole koskaan viihtynyt aikansa naisen roolissa. Johannesthalin lentokonehallissa haalariasuinen Nelly kokee olevansa ihminen eikä nainen, ja lentäessään hän tuntee vapautuvansa ahdistavasta ruumiistaan.

Ilmassa kaikki se, mikä minua häiritsi maassa ollessani, menetti merkityksensä. Tarvitsin tietenkin käsiä ja silmiä ohjaamiseen ja suunnistamiseen. Mutta ne eivät edellyttäneet tietynlaista anatomiaa. Ensimmäisellä lentokerralla vapaudentunne oli niin voimakas, että kiljuin ääneen. 


SAKSAN kuohuvaa 20-lukua televisiosarjasta Babylon Berlin seurannut löytää Nelly B:n sydämestä todennäköisesti samanlaista villiä menoa ja kuohuntaa. Kokemuksen mitta ei ole aika vaan pitoisuus, julistaa Nelly ja syöksyy riskeihin seurauksista välittämättä. 

Nellyn ja Irman huikein seikkailu - ja samalla rakkaussuhteen finaali - on edestakainen lento Varsovaan Nellyn ja Peeterin vanhalla Duoplacella. Komeaa on, helkkari vieköön, sanon minäkin. Jos ei ole erityisen innostunut romaanista rakkauskertomuksena, lentämiseen liittyvät kohtaukset kyllä kolahtavat.

Ja sekin täytyy tunnustaa, että henkilönä Nelly on ihastuttava. Hän on eläväinen, rohkea, persoonallinen ja sanavalmis eli täydellinen vastakohta miehelleen Peeterille, joka on kiltti ja luotettava ja tyyni kuin heinäpaali.

Tärkeintä elämässä on pysyä kuosissa, toistelee Nelly tavan takaa, kun vaikeudet uhkaavat käydä ylivoimaisiksi. Senkö takia hän päätyy myös järkyttävään loppuratkaisuunsa? Kuosissa viimeiseen asti?

Aris Fioretoksen Nelly B:n sydämestä jotkut pitänevät varauksetta ja toiset tietyin varauksin. Raija H:n sydämen romaani jätti jonkinlaiseen hämmennyksen tilaan. Testatkaapa omanne!

Aris Fioretos. Kuva: Heike Bogenberger

lauantai 15. joulukuuta 2018

15. joulukuuta 2018




Muistojaan on mahdoton paeta


Kai Aareleidin Korttitalo on kaunis, runollinen kasvutarina sodanjälkeisestä Tartosta



Kai Aareleid: Korttitalo (Linnade põletamine, 2016). Suom. Outi Hytönen. S&S 2018. 333 s.



Mitä jää ihmisestä? Jäljelle jääneille hän on lopulta vain muistoja. Mutta joskus on saatava jotain käsinkosketeltavampaa. Jotain, mitä voi koskea, josta voi pitää kiinni.
   Pienenä  päättelin päässäni, että jos on mitään toivoa saada tietää jotain isästä, päästä lähemmäs häntä, koskettaa häntä, niin kuin hän ei ikinä eläessään antanut koskettaa, on se mahdollista vain hänen tavaroidensa kautta. Ja minä tein hänestä luettelon.

Näin muistelee lapsuuttaan ja isäsuhdettaan aikuinen Tiina virolaisen  Kai Aareleidin (s. 1972, Tartto) toisessa romaanissa Korttitalo. Tiina on vihdoin valmis kertomaan  nuoruusvuosistaan sodanjälkeisessä Tartossa ja tekee sen kirjoittamalla tarinaansa mustaan nahkakantiseen muistikirjaan, että tämä sydän saisi rauhan ja menneisyyden kaupungit voitaisiin lopulta polttaa.

Romaanin vironkielinen nimi onkin Linnade põletamine eli kaupunkien polttaminen. Se, että suomennos on nimetty Korttitaloksi, on kuitenkin erinomainen ratkaisu. Nimi on ytimekäs ja alkuteoksen nimen tavoin monitulkintainen.

Talot sortuvat Aareleidin romaanissa konkreetisti ja vertauskuvallisesti. Elämässä on silti myös onnen sirpaleita ja valon välähdyksiä, yhteisöllisyyttä, ystävyyttä ja rakkautta.

Kannattaa mainita, että nykyään Tallinnassa asuva Kai Aareleid on valmistunut Helsingin Teatterikorkeakoulusta dramaturgiksi ja ansioitunut myös lyyrikkona. Korttitalossa Aareleidin lyyrinen kieli ja fragmentaarinen, kohtauksittain etenevä kertomatapa toimivat erinomaisesti proosan palveluksessa.


KESTÄÄ KUITENKIN HETKEN päästä sisälle Korttitalon tarinaan. Alkuja on paljon, sanoo kertojakin, ja lukijan on tehtävä useampi aikasukellus, ennen kuin hän löytää romaanin tapahtumajuonen alkulähteille, kertojan isän ja äidin erikoiseen tapaamiseen.

Tiinan äiti Liisi ja isä Peeter ovat molemmat kokeneet ennen avioliittoaan suuren menetyksen mutta vaikenevat tapahtumista. Ikäeroa puolisoilla on parikymmentä vuotta. Silti alku näyttää hyvältä, kun perheen taloudellinenkin tilanne on keskimääräistä parempi. Peeter saa alueen päävaraston johtajana hyödykkeitä, joihin harvat yltävät.

Tiinasta pidetään huolta, mutta ainoana lapsena hän on paljon yksikseen tai naapuruston tätien hoivissa. Hän ihmettelee ja tarkkailee ympäristöään ja miettii aikuisten salaperäisiltä vaikuttavia puheita. Isä on hänelle rakas mutta usein poissa, ja Tiina kokee hänet jotenkin saavuttamattomaksi. Äidin ja tyttären suhde vaikuttaa viileältä, eikä ole yllättävää, että kun äiti jossain vaiheessa päättää aloittaa "uuden elämän", Tiina jää isän luokse.

Perhesuhteet eivät enää korjaannu, vaikka äiti palaa pettyneenä takaisin. Isä on auttamatta sortunut uhkapeleihin ja katastrofi väistämätön. Vaikeuksiensa keskellä vanhemmat unohtavat lapsen tarpeet ja toiveet. Tiina joutuu kantamaan vastuuta, jollaiseen hän on liian nuori, ja hänelle uskotaan asioita, joita hänen on vielä mahdoton ymmärtää.

Ei, äiti. Minä en ole iso. Sanoin ensin, että olen vahva. Mutta en ole. Välillä haluaisin kovasti olla heikko. Nyt, äiti. Haluaisin, että sinä olisit äiti ja minä olisin tytär. Että vaikka sinulla on vaikeaa ja olet tehnyt, mitä olet, sinä olisit vahva, koska sinä olet iso, sinä olet minun äitini. Ei vielä pitäisi olla se aika, kun minä tuen sinua. Pidä sinä minua pystyssä.


SALAILEVA ILMAPIIRI on vallitseva koko sodanjälkeisessä kaupungissa. Kantelut, petokset ja kyyditykset ovat sivunneet kaikkien elämää, mutta niistä ei voi puhua. Neuvostoaika pakottaa esittämään itselle vierasta roolia, ja sisintä jäytää jatkuva häpeä, pelko ja kaipuu entiseen ja oikeammalta tuntuvaan.

Aikuiset opettavat, että naapureiden kanssa on oltava hyvissä väleissä, eletäänhän tässä "ystävällisten veljeskansojen yhteisessä perheessä", mutta lapset ovat lapsia. Kun virolaisen koulun oppilaat keksivät tehdä rynnäkön venäläisen koulun oppilaita vastaan, hätääntyneet vanhemmat ja opettajat ryhtyvät oitis järjestämään "virheen" korjaamistapahtumaa. Selkkauksessa on aimo annos huumoria.

Lisävaloa virolais- ja venäläisväestön suhteisiin ja asemaan tarjoutuu Tiina ystävystyessä venäläispoika Vovan kanssa. Aikuisilla on reaktionsa, ja kodit puhuvat omaa kieltään eriarvoisuudesta, mutta nuorille kansallisuus- ja kielierot ovat merkityksettömät.

Aareleid kuvaa nuorten viatonta lähentymistä tarkasti ja hienovaraisesti. Nuorten yhteiset retket ja hetket ovat vuoroin riehakkaita ja tunnelmallisia ja luovat romaaniin toivoa ja uskoa paremmasta. Vovan isän siirto uuteen komennuspaikkaan katkaisee kuitenkin tylysti myös tämän ihmissuhteen.

Ihmissuhteiden haaksirikkoja on romaanissa siinä määrin, että menetykset nousevat romaanin pääteemaksi. Paljaimmillaan ja arimmillaan teema näyttäytyy Tiinan isäsuhteessa.

Isän henkinen etäisyys tekee tyttärestä jatkuvan varuillaan olijan ja hennonkin läheisyyden vaalijan. Riipaiseva on mm. kohtaus isän ja tyttären käynnistä Viljandissa Karksin hautausmaalla ja entisen ortodoksikirkon kellotornissa, jossa papin pikkupoika Peeter oli lapsena saanut soittaa kelloja. Tänne minä kiipesin, Peeter sanoo. Tiina ei uskalla hengittääkään. Hänestä tuntuu, että yksi ainoa väärä liikahdus tai sana voi saada isän taas lukkoon.

Isän lopullinen menettäminen lukkiuttaa puolestaan tyttären. Kestää vuosikymmeniä, ennen kuin hän on valmis avautumaan.


ROMAANIN LYHYISSÄ LUVUISSA aikatasot vaihtelevat, mutta vaikka välillä äänen saa nykypäivän muistelija, pääosin tapahtumia kerrotaan nuoren, varttuvan Tiinan näkökulmasta 1940-luvun lopulta 1960-luvun alkuvuosiin.

Dramaattiset tilanteet ja intiimit suvannot rakentuvat ja vuorottelevat luontevasti. Lapsen ja nuoren kokemana perhedraama jää luonnollisesti aukkoiseksi ja arvoitukselliseksi. On lukijan tehtävä - mieluisa tehtävä - koota vihjeistä ymmärrettävä kokonaisuus.

Aareleidin lyhyitä lauseita ja virkkeitä suosivaa kieltä lukee nautinnokseen. Se on rytmisesti miellyttävää, vahvan aistimuksellista ja latautunutta. Ympäristöt ja tunnelmat syntyvät useimmiten yksittäisiä havaintoja luettelemalla. Miljööt ovat myös mielentiloja ja sielunmaisemia.

Hiljaisuus. Keittiön liedellä porisee keitto. Ulkona surisevat kärpäset, leimukukat tuoksuvat. Mehiläiset laskeutuvat ja nousevat lentoon, kukat jäävät keinumaan hiljaa. Kauempaa kylästä kantautuu tavallisia loppukesän ääniä: kirveenisku siellä, sahanveto täällä, haukahdus, ammumista, kiljahdus.

Luku luvulta kodit, talot, kadut, asema, joki, rannat, puistot, puutarhat... koko Tarton kaupunki avautuu eteen kuin katselisi elokuvaa. Vaikuttaa siltä, että traagisista tapahtumista huolimatta (tai juuri siksi) Korttitalo on kirjoitettu myös hellyydenosoitukseksi rakkaalle synnyinkaupungille.

Viron lähimenneisyyttä ovat kuvanneet viime aikoina useat kirjailijat. Jos virolainen nykykirjallisuus on kuitenkin jostain syystä tähän mennessä ohittunut, Kai Aareleidin Korttitalosta on oikein hyvä aloittaa kiinnostava tutkimusmatka.


Kai Aareleid. Kuva: TIXE-2007

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

9. joulukuuta 2018



Kepeä kurkistus 1960-luvun kasvuvuosiin


Nopolan siskokset kertovat lapsuus- ja nuoruusvuosistaan



Sinikka Nopola & Tiina Nopola: Siskossyndrooma. 60-luku kasvatti meidät. Tammi 2018. 208 s.



Heinähattu ja Vilttitossu, Risto Rappääjä, Rauha-täti, Siiri, Eila ja Rampe. Siinä muutamia kaikkien suomalaisten tuntemia, melkein naapureilta vaikuttavaia pieniä ja isoja ihmisiä Sinikka (s. 1953) ja Tiina (s. 1955) Nopolan kirjoista. Vastikään ilmestyneessä yhteisessä kirjassaan Siskossyndrooma siskokset ovat ryhtyneet muistelemaan lapsuuttaan ja nuoruttaan, ja muistojen lomassa vilahtelee tietoja myös heidän henkilöhahmojensa alkuperästä.

Erityisen painoarvon Nopolan siskosten kasvussa saa 1960-luku erilaisine yleisine ja erityisine piirteineen. Turha kuitenkin luulla, että Siskossyndrooma olisi ollenkaan perinteinen muistelmateos. Kirjan luonteen paljastaa jo alun omistuskirjoitus, jossa kiitetään äitiä ja edesmennyttä isää siitä, että nämä ovat panneet visusti talteen tyttäriensä kouluaineet, kirjat, piirustukset, muistovärssuvihot, kortit ja kirjeet. Dokumentteja on runsaasti pitkin kirjaa. Niiden avulla tyttöjen nuoruusvuosista piirtyy värikäs ja mukavasti silppuinen kuva, jonka taatusti ainakin moni naislukija tunnistaa omakseen, vaikka ei olisikaan ihan Nopoloiden ikäinen.

Siskossyndroomaa lukiessa tuli mieleeni nostalginen väittämä, kuinka ennen kesät olivat aina aurinkoisia. Juuri sellainen vaikutelma Nopoloiden kirjasta jää. Kirjassa on runsaasti kesäkuvia, ja mökkeily on ollut perheessä tärkeä kesänviettotapa. Elämä kulkee eteenpäin ilman suurempia suruja, ja pikkumurheet esitellään huumorilla ja itseironialla höystettyinä.

Keskiluokkaisessa perheessä asiat ovat kohdillaan. Perhesuhteet ovat lämpimät, ilmapiiri on varsin liberaali, eikä taloudellisia huolia ole, vaikka pyynikkiläiset  Tampereen tytöt tuntevatkin jonkinlaista alemmuutta käydessään serkkujen luona Tapiolassa ja äidin sukulaisten kesäasunnolla Kangasalla.

Kangasalla ei pukeuduttu käytöstä poistettuihin teryleenihousuihin eikä Hankkijan mainoslippikseen, muistelee Tiina. Täytekakun päällä oli runsaasti mansikoita, jotka oli haettu kulman takana olevasta puutarhasta. Kangasalla ei tervattu vanhaa soutuvenettä vaan hurautettiin vesisuksilla Roineen aalloilla. Kun rapumerta laskettiin järveen, niin seuraavana päivänä kohotettiin jo maljoja juhlapöydän ääressä.


KOLLAASIMAINEN Siskossyndrooma etenee pääosin keveänä dialogina. Välistä sen keskeyttää jommankumman siskoksen esseenomainen muistelus jostakin erityisaiheesta tai tietosanakirjamainen luettelo vaikkapa siitä, mikä on syntiä tai modernia. Kirjoittajat itse määrittelevät tyylinsä rapsodiseksi ja sanovat tarkoituksenaan olevan, että henkilöhistorian välähdysten myötä kirjassa olisi hiukan tietoa myös 1960- ja 1970-luvun mentaliteettihistoriasta. Ja onhan sitä.

Erityisesti kirjoittajat kuitenkin kiinnittävät huomiota sisaruskokemuksiinsa ja omaksumiinsa rooleihin perheen esikoisena ja kuopuksena. Sinikan järkevyys ja velvollisuudentunto ja Tiinan huoleton vapauksien ottaminen vastaavat tarkalleeen psykologian oppikirjan näkemyksiä. Tiina selventää siskosten luonne-eroja osuvasti heidän lukuvalinnoillaan: "Sinikka otti Saima Harmajan, minulle jäi Nakke Nakuttaja."

Yhtä hupaisaa luettavaa tarjoutuu, kun tytöt tulevat teini-ikään ja kiinnostuvat muodista, pojista, viihteestä ja ripauksen politiikastakin, ainakin Sinikka, joka koki jonkinlaisen hetkellisen yhteiskunnallisen heräämisen kuullessaan televisiosta 1970 TV-teatterin kabareessa esityksen Esko Kulonen on työläinen, hän on yksi monista, hän ei ole ainoa.


KIRJAN LOPUN LUETTELO Sinikka ja Tiina Nopolan tuotannosta todistaa, että siskokset kyllä tietävät, mitä työnteko on, ainakin luovan työn. Se, miten heistä tuli kirjailijoita, on jo kinkkisempi asia.

Siskossyndroomaa lukiessa voikin samalla miettiä, mitkä seikat siskosten varhaisvaiheissa mahdollisesti ohjasivat heitä kohti kirjailijuutta. "Pöhkö nuoruus", jollaiseksi he elämänsä alkupuolen esipuheessaan määrittelevät, tarjosi ainakin huumoriin aineksia.

Siskossyndroomaa lukee ilokseen. Nopoloiden muisteluksista tulee hyvälle mielelle.  Osuutensa nautinnossa on kirjan kuvituksella ja graafisella suunnittelulla. Siksi kiitoksen ansaitsevat myös kuvatoimittaja Markko Taina ja graafinen suunnittelija Emmi Kyytsönen. 




tiistai 4. joulukuuta 2018

4. joulukuuta 2018



Lars Sundin sukupolviromaani tuntuu etenevän täysin omalakisesti


Sundin Pietarsaari-trilogian toista osaa lukiessa tuntee itsensäkin Suomen Liverpoolin asukkaaksi



Lars Sund: Missä musiikki alkoi (Där musiken började). Suom. Laura Jänisniemi. Teos 2018. 540 s.



Kirjoittamisen salaisuus on tiivistäminen. Karsiminen ja vähentäminen, olennaiseen keskittyminen. Kaikkea ei tarvitse sanoa, kaikkea ei pidä sanoa. Älä koskaan hukkaa tarinan päämäärää näkyvistäsi, mutta käytä kitsaasti sanoja!

Näin opastaa työväenopiston kirjoittajakurssin opettaja Pietarsaaren Ahlholminkadun sporttibaarissa oppilastaan Lars Sundin  (s. 1952) Missä musiikki alkoi -romanissa. Vaan  mitä tekee kirjoittajaoppilas eli romaanin kertoja: hän menee ja "lörpöttelee" romaaninsa, eli tarkasti ottaen Sundin trilogian keskimmäisen osan, 540-sivuiseksi! Puolustuksekseen hän sanoo, ettei voi ohjailla kertomustaan, vaan se ohjailee häntä.

Lukija pysyy silti hyvin kertojan matkassa, sillä hänen päämääränsä on selvä: hän kirjoittaa kirjaa Pietarsaaressa syntyneestä ja kouluvuotensa viettäneestä säveltäjästä Alf Holmista, joka on tehnyt kansainvälisen läpimurtonsa oopperallaan Tom of Finlandista. Holmin vaiheiden ohella tulee kuitenkin esitellyksi suuri määrä muitakin pietarsaarelaisia sekä maan päältä että osin myös alta.


FINLANDIA-EHDOKKUUDEN olisi ansainnut jo Sundin Pietarsaari-trilogian ensimmäinen osa Kolme sisarta ja yksi kertoja (2014), mutta listapaikka tuli tänä syksynä. Suurimman nautinnon uudesta romaanista saa toki tutustumalla ensin trilogian avausosaan, mutta Sund pitää kyllä huolen siitä, että toinen osa toimii myös itsekseen.

Edellisestä osasta tutut kolme "sisarta" Ulla-Maj, Maggi ja Iris ovat keski-ikäistyneet, ja kertoja suuntaa nyt päähuomionsa heidän jälkikasvuunsa. Iris on jäänyt perheettä, mutta Alf Holm on Ulla-Majn poika, ja Maggilla on kolme tytärtä Neppe, Bambi ja Hajje.

Romaanihenkilöissä on siis paljon naisia, mutta Sundin henkilökuvaus on yhtä perusteellista kaikkien kohdalla, sukupuoleen tai roolin keskeisyyteen katsomatta. Sundin ihmiset eivät vain näytä joltakin ja tee jotakin, vaan ajattelevat ja tuntevat niin väkevästi, että heidän elämäänsä eläytyy kuin itsestään.

Kertoja raottaa taitavasti myös omaa henkilöhistoriaansa ja maalaa muutamin tehokkain vedoin mainion luonnekuvan sekä kirjoittamisen opettajastaan että toisesta originellista seuralaisestaan: paikallisen säveltäjän ja peltisepän Odin Sikströmin haamusta. Ripaus maagista realismia? Ehkä, mutta etenkin Sundille tyypillistä veijarimaisuutta.


LIIKKEELLE LÄHDETÄÄN nykyhetkestä ja pankkitalon purkamisesta. Talon entisen Terrazzo-ravintolan kulmapylväs on ollut 60-, 70- ja 80-luvulla kaupungin nuorison "maailmankaikkeuden keskipiste", ja noihin vuosikymmeniin kertoja tarinaansa sovittaa. Romaani ei kuitenkaan etene suoraviivaisesti, vaan aikatasot vaihtelevat henkilöiden ja heidän vaiheidensa kuvauksen vuorotellessa.

Arvattavasti pietarsaarelaiset ovat romaanista haltioissaan, mutta vahvasta paikallisväristään huolimatta Missä musiikki alkoi tarjoaa yleispätevää ja osuvaa ajan- ja ihmiskuvaa mistä tahansa suomalaisesta taajamasta tai pikkukaupungista ja sen asukkaista.

Innostunut kohderyhmä ovat takuuvarmasti ne, joiden nuoruus on osunut mainituille vuosikymmenille ja joille tuon ajan nuorisomusiikki on ollut tärkeää. Romaanin nimikin antaa ymmärtää, että musiikki on yksi kirjan kantavista teemoista.

Alfilla on absoluuttinen sävelkorva, ja hänen pianonsoiton opettajansa kaavailee hänestä tulevaa konserttipianistia. Kouluvuosina pop, rock, proge ja jazz vetävät häntä kuitenkin puoleensa vähintään samalla voimalla kuin klassinen. Välistä sivuilta pursuaa esiin sellainen määrä säveltäjiä, laulajia, bändejä, kappaleita, levyjä ja keikkoja, että asiaan perehtymätön on jo uupua, vaikka hyvin ymmärtää musiikin merkityksen sekä ajan nuorten että romaanin päähenkilön maailmassa.

Tarkkaan Sund listaa myös politiikan, talouselämän ja kulutuskulttuurin ilmiöitä. Kun Alf toukokuussa 1972 pääsee ylioppilaaksi, hänen on etenkin äitinsä mielestä syytä arvostaa sitä, että on syntynyt sodanjälkeiseen Suomeen, ja otettava kiitollisena vastaan äidin hänelle suunnittelema opintopolku "tavalliseen elämään". Alf on toista mieltä, mutta ottaa aikansa, ennen kuin poika tohtii nousta pedanttia äitiään vastaan.

Romaanin toinen tärkeä teema onkin kahden eri maailmassa eläneen sukupolven näkemyserot. Ne tulevat esiin monina variaatioina paitsi Alfin myös Maggin ja kertojan perheen elämässä. Missä musiikki alkoi ei soi vain duurissa. Nuoruuden huuman alta kuuluu myös vakavia mollisointuja.


NIIN LAVEAA kuin Sundin romaanin kerronta onkin, se vie vääjäämättä mukanaan, kun sille antautuu. Minuun vetoaa erityisesti Lars Sundin toisaalta hyvin perinteinen ja silti yksilölliseltä tuntuva kertomatapa.

Pidän kertojan tavasta olla selvästi esillä, ottaa oma paikkansa tapahtumissa, pysähtyä välillä miettimään jotain kuvaamaansa asiaa tai kääntyä lukijan puoleen selittämään kirjallisia ratkaisujaan tyyliin: Voisin laventaa kuvaustani Alfin älyllisestä kehityksestä monilla yksityiskohdilla, mutta taidan lopettaa tähän.

Juuri kertoja nousee minun luennassani romaanin päähenkilöksi. Häneen kiintyy, ei vain hänen kipeiden lapsuuskokemustensa ja sivullisuutensa takia, vaan hänen inhimillisyytensä vuoksi. Hän on ymmärtäväinen, korostuneen hienotunteinen ja tärkeileväkin, mutta kaikkien hänen tekemistensä ja sanomistensa yllä leijailee lämmin huumori ja kevyt itseironia.

Hän haluaa kirjoittaa romaaninsa sinfoniseen muotoon, jossa erilaiset teemat punoutuvat yhteen, korvautuvat uusilla teemoilla ja nousevat jossain vaiheessa uudelleen esiin, ja juuri sellainen Sundin runsasaineksinen mutta tukevasti koossa pysyvä romaani on.

Runsaat kehut ansaitsee myös romaanin kieli ja kirjailijan ohella teoksen suomentaja Laura Jänisniemi. Tuntuu mukavalta ajatella, että Missä musiikki alkoi -romaani on vasta puoliväli Lars Sundin Pietarsaari-urakassa. Tahdon ehdottomasti tietää, mitä Jakobstadissa tapahtuu vuosituhannen vaihtuessa.
Lars Sund. Kuva Niklas Sandström