torstai 23. maaliskuuta 2017

23. maaliskuuta 2017




Keisari Augustus - suuri yksinäinen 


Historiallinen romaani Augustuksesta jäi John Williamsin viimeiseksi




John Williams: Augustus (Augustus 1971). Suom. Ilkka Rekiaro. Bazar 2017. 429 s.


Yliopistoromaanin Stonerin (Kirjareppu 26.7.2015) ja lännentarinan  Butcher´s Crossingin (Kirjareppu 2.5.2016) jälkeen John Williams yllätti jälleen vaihtamalla genreä. Historiallinen romaani Augustus ilmestyi 1971 ja jäi kirjailijan viimeiseksi, valitettavasti. On kuitenkin hienoa, että Williams vuosikymmenten jälkeen löydettiin viimein Suomessakin.

Keisari Augustus (63 eaa. - 14 jaa.) muistetaan hyvin jouluevankeliumista: Ja tapahtui niinä päivinä, että keisari Augustukselta kävi käsky, että kaikki maailma oli verolle pantava (Luuk. 2:1). Mutta muistetaanko hänestä juuri muuta, vaikka hän hallitsi Rooman valtakuntaa yli neljäkymmentä vuotta.

Williamsin Augustus-romaanissa koko tuo historiallinen ajanjakso muuttuu niin todeksi ja eläväksi, kuin vain fiktiossa on mahdollista. Silti Augustus on, kuten nimikin antaa ymmärtää, ennen kaikkea kertomus päähenkilöstä itsestään - vähän samaan tapaan kuin Stonerissa.


PERINTEISESTÄ elämäkertaromaanista Augustus poikkeaa heti rakenteellaan.

Williamsin romaani rakentuu kuvitteellisista kirjeista, muistelmista, muistioista ja päivä- ja pöytäkirjaotteista. Niitä kirjoittavat tai vastaanottavat historiasta enemmän tai vähemmän tutut henkilöt Marcus Antoniuksesta ja Kleopatrasta Horatiukseen ja Senecaan. Keisari itse saa vuoron vasta romaani lopussa jäähyväiskirjeessään ystävälleen ja elämäkerturilleen Nikolaos Damaskolaiselle.

Mosiikkimaisesta rakenteesta huolimatta romaanin tapahtumat etenevät aikajärjestyksessä. Lukeminen on vaivatonta, kun henkilöt käyvät tutuiksi ja alkavat erottua toisistaan sekä pyrkimyksiltään että ilmaisultaan. Kirjeissään he paljastavat suhtautumisensa nuoreen Gaius Octaviukseen (eli tulevaan keisari Augustukseen), jonka Caesar on ottanut ottopojakseen ja julistanut seuraajakseen.

Mutta niin monelta suunnalta kuin Octaviuksen toimia tarkastellaankin, hänen persoonansa säilyy arvoituksellisena, ja jäähyväiskirjekin on vain kirjoittajansa oma näkemys asioista. Kuoleva Augustus ymmärtää hyvin, miten kaikki hänestä kirjoitettu, myös hänen itse laatimansa kirjoitukset, on aina vain osa totuutta. Minusta nimittäin tuntuu siltä, että noita kirjoja lukiessani ja sanoja kirjoittaessani luin ja kirjoitin miehestä, jolla on minun nimeni mutta jota en tunne juuri lainkaan.

Augustukseen johdannon kirjoittanut Daniel Mendelsohn muistuttaakin, että yksi Williamsin tuotannon perusteemoista on minäkuvan muuttuminen: Augustuksesta kertovassa romaanissa Williams yritti toden teolla nähdä korean ulkokuoren taakse ja keskittyä tuohon määritelmiä pakenevaan mieheen, jonka oli kehitettävä itselleen poikkeuksellisen monta uutta persoonaa pysyäkseen vallassa.


ROMAANIN tapahtumat lähtevät liikkeelle Julius Caesarin murhasta. Kun 18-vuotiasta Octaviusta pidettiin liian nuorena hallitsijaksi, tämän oli otettava paikkansa väkivalloin. Näin käynnistyi pitkä erilaisten vehkeilyjen, tappojen ja sotien sarja, joka päättyi vasta, kun kaikki mahdolliset vastustajat oli nujerrettu.

Rauhan ajan koittaessa huomio kääntyy Octaviuksen lähipiiriin ja yksityiselämään ja keskeiseen rooliin pääsevät vaimo Livia ja tytär Julia. Heistä varsinkin jälkimmäisen kirjeet kiviseltä Pandatarian saarelta, jonne keisari ainoan jälkeläisensä karkotti, paljastavat järkyttävästi, millaisin keinoin ja uhrauksin Augustus joutui valtakuntaansa hallitsemaan.

Julkinen pakko vastaan yksityinen halu tai tarve. Siinä Williamsin omin sanoin romaanin toinen tärkeä teema.

Avioliitto- ja erojärjestelyjä tehdään asianosaisten tunteista välittämättä. Yksi järkyttävimmistä kohtauksista on kolmatta kertaa naitettavan Julian ja hänen isänsä keskustelu. Kun isä pakottaa tyttärensä avioitumaan sadistisen Tiberiuksen kanssa, tytär kysyy: Onko se ollut kaiken sen arvoista mitä olet joutunut tekemään? Isä vastaa: Minun täytyy uskoa, että se on ollut. Meidän kummankin täytyy uskoa, että se on ollut. - Siis uskoa.

Jäähyväiskirjeessään Augustus palaa teemaan uudestaan, ja on entistä varmempi siitä, että jos jonkun kohtalona on muuttaa maailmaa, hänen on tehtävä se kenenkään henkilökohtaisista tarpeista ja toiveista piittaamatta, tehtäväänsä uskoen.


AUGUSTUS  tuo tämän tästä mieleen nykyiset vallanpitäjät. Noinkohan edelleen ajatellaan? On pakko ajatella? On oikein ajatella? - Ja kuitenkin Williamsin Augustus saa sympatiani. Hänessä on paljon piirteitä, joita soisi olevan nykyisilläkin valtionpäämiehillä.

Hän ymmärtää, että paljolla puhumisella pilaa asiansa. Hän osaa vaieta ja säilyttää arvoituksellisuutensa. Hän pysyy tyynenä eikä provosoidu, kun provosoidaan. Asemaansa nähden hän elää vaatimattomasti ja vaalii ystävyyssuhteitaan.

Williamsin Augustus ei ole sankari eikä edes sankarillinen. Hän on ihminen ja sellaisena hyvin inhimillinen. Eräässä kirjeessä häntä luonnehditaan tavalliseksi mieheksi, joka sattuu perimään valtaa ja uskoo käyttävänsä sitä valtakuntansa parhaaksi silloinkin, kun hänen keinonsa ovat arveluttavia.

Valta tekee yksinäiseksi, sanotaan. Williamsin romaaneissa yksinäisyys on kuitenkin erottamaton osa ihmisenä olemista. Augustuksen sanoin:

John Williams. Kuva Special Collections, University of Arkansas Libraries
Olen päätynyt ajattelemaan, että jokaisen ihmisen elämässä tulee varhain tai myöhään vastaan hetki, jolloin hän tietää, yli kaiken muun ymmärryksensä ja riippumatta siitä, kykeneekö hän ilmaisemaan tietämyksensä, sen kauhistuttavan tosiasian, että hän on yksin ja erillään ja ettei hän voi olla mikään muu kuin se poloinen joka hän on.







tiistai 21. maaliskuuta 2017

21. maaliskuuta 2017


Täydellisen avioliiton loppu 


Geir Gulliksenin romaani häiritsee ja hämmentää



Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta ((Historie om et ekteskap, 2015). Suom. Hanna Tarkka. Siltala 2017. 200 s.


Ymmärrän hyvin, että norjalaisen Geir Gulliksenin (s.1963) romaani Kertomus eräästä avioliitosta on ollut Pohjoismaiden Neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Romaani on taitavasti rakennettu ja kieleltään viettelevä. Gulliksen tavoittaa hienosti minäkertojansa vaihtelevat tunnetilat ja säilyttää samalla kertomuksen perusvireen eli loukatun ihmisen hämmennyksen ja tuskaisuuden.

Kertojan Jonin ja hänen vaimonsa Timmyn pitkä aviolitto on ohi, kun Timmy rakastuu lähistölle muuttaneeseen Haraldiin ja jättää miehensä. Jon ei saata mitenkään ymmärtää onnellisen avioliittonsa rikkoutumista, ja hän haluaa vaimonsa kertovan, mitä heille oikein on tapahtunut. Vaimon kieltäydyttyä Jon alkaa itse käydä läpi tapahtumia ja kuvitella niitä myös vaimonsa kokemina.


KERTOJA on epäluotettava. Lukijan on mahdoton tietää, mikä on totta ja mikä kuvittelua tai uskottelua, varsinkaan kun vaimo ei millään tavalla kommentoi miehen monologia.

Missä määrin hylätty muistaa väärin ja muuntelee avioliiton todellisuutta? Onko yhteiselämä tosiaan ollut sellaista idylliä, kuin mies antaa ymmärtää? Onko vaimo todella se täydellisyys, jollaiseksi mies hänet nyt kuvaa?

Olimme siellä, niissä huoneissa. äänemme kuuluivat, hahmomme istuivat tuoleilla, lojuivat sängyillä, kätemme kurottuivat koskettamaan elektronisia tuntosarvia, kanniskelivat puhelimia, kuppeja ja asetteja. Hän nukahti sohvalle, heräsi taas, minä istuin lukemassa, toinen meistä auttoi nuorinta läksyissä. Hän katseli tv:tä, minä luin tai kirjoitin, hän selasi papereitaan, istuimme sohvalla vierekkäin ja juttelimme kirkkain, vilpittömin äänin.

Jon on jäänyt toimittajantyöstään kirjoittamaan lastenkirjoja. Koti-isänä hän tekee kaikki taloustyöt, kun lääkärivaimo tekee uraa Terveysvirastossa. Vaimo kutsuukin miestään toisinaan leikkisästi vaimoksi!

Miehen ja naisen perinteiset roolit perheessä ovat vaihtuneet vapaaehtoisesti. Timmy elää elämäänsä pääosin kodin ulkopuolella, Jon kotona ulkomaailmasta erillään. Jon kertoo:

-- istuin joskus päivällä miettimässä, millaista lapsilla oli koulussa, tai muistelin, mitä hän ja minä olimme tehneet tai sanoneet toisillemme edellisenä päivänä. Ja kaiken tämän kautta hänestä tuli minulle entistä tärkeämpi, ilman muuta.


LUKIJA aavistaa pahaa. Kun mies tekee itsestään yhä riippuvaisemman vaimosta - painuin hänen katveeseensa, alistin itseni hänelle ja nautiskelin hänen olemassaolonsa ja mielialojensa valosta - , ei ihme, että vaimo alkaa etsiytyä tieten tai tahtomattaan ulos suhteesta, varsinkin kun mies vielä suorastaa sysää häntä kohti avioliiton ulkopuolista suhdetta.

Jon perustelee käytöstään Timmylle vapaamielisyydellä. Miten tavallista onkaan ollut, että miehillä on rakastajattaria, pitkäaikaisia suhteita avioliittonsa rinnalla? - - ei ole mitään syytä ajatella, että naisen seksuaalisuus olisi heikompaa ja toisenlaista, joten miksei tilannetta voisi kääntää nurin? Se jopa rikastuittaisi puolisoiden seksielämää. Timmy saisi tehdä mitä halusi ja kenen kanssa tahansa, kunhan pysyisi Jonin rakastettuna.

Jon kuitenkin unohtaa tunteiden hallitsemattomuuden. Hän  miettii tavan takaa, mitä rakkaus on ja mitä se on ollut erityisesti heille kahdelle. Seksikohtauksia on useita. Vaikuttaa siltä, kuin kertoja yrittäisi käyttää niitäkin todisteena heidän suhteensa poikkeuksellisuudesta. Me emme ole niin kuin toiset, ne tavalliset. Eihän tällainen suhde voi millään katketa!

Miten kertojaan pitäisi suhtautua? Toisaalta häntä ymmärtää ja säälii, toisaalta hän on minuutensa  hukannut takiainen, joka tuntuu ansaitsevan kohtalonsa tulla ravistetuksi pois.


ROMAANIN ulkoinen jännite ei ole kummoinen, ja kuitenkin tarina pitää tiukasti otteessaan.

Yksi syy siihen löytyy kansipaperin liepeessä olevasta kritiikkikatkelmasta: romaani saa lukijan miettimään omaa elämäänsä. Gulliksen erittelee rakastumisen ja pettymisen tuntoja niin vivahteikkaasti ja tunnistettavasti, että hänen kuvauksistaan löytää pakosta myös itseään.

Romaanin avainsanoja ovat riisuminen ja alastomuus. Ne eivät liity pelkästään avioparin seksielämään, vaan kertoja riisuu ennen kaikkea psyykeään ja paljastaa tieten tai tietoisesti koko luhistuneen ja nöyryytetyn sisimpänsä. Lisäksi itse romaanikin on riisuttu kaikesta suhteen kannalta ylimääräisestä.

Sivuhenkilöt sivuutetaan muutamin kommentein, sukua ei näy, ja lapsetkin liukenevat taustaan. Koti, tapahtumien keskus, on steriilin valkoinen. Sen näkyvimmät esineet ovat sohva ja suuri pöytä, jonka äärellä perhe syö, tekee töitään ja seurustelee. Mistä ja mitä puhutaan, ei selviä, mutta ruoka-aineita kertoja luettelee kuin perheenemäntä konsanaan.

Vaimon ja rakastajan yhteiset juoksu- ja hiihtolenkit mies kuvittelee tarkasti. Niissä paljastuu vaimon ja rakastajan valtasuhteen tasapaino. Kotona mustasukkaisena odottava aviomies on kutistanut itsensä pelkäksi palvelijaksi, jollaisen on turha odottaa herraltaan rakkautta.


GULLIKSENIN parisataasivuisessa romaanissa on niin monia tasoja ja monenlaista pohdittavaa, että yksi lukukerta niiden avaamiseen on liian vähän. Yksi romaanin pääväittämistä kuuluu:

Geir Gulliksen. Kuva: Baard Henriksen
[Menettämisen] pelko voi tuhota meiltä kaiken, eikö niin? Se on niin kuin Shakespearella, juuri kaikki ne epätoivoiset yritykset välttää onnettomuus johtavat suoraan onnettomuuteen. Kun jotkut yrittävät pelastaa itsensä tai toiset, he manaavatkin esiin sen mitä olivat pelänneet.

Geir Gulliksenin Kertomus eräästä avioliitosta sopii mielestäni erinomaisesti mm. lukupiirikeskusteluihin.








keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

15. maaliskuuta 2017


Päähenkilö: kuvataiteilija 


Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi. Otava 2017. 480 s.
Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat. Otava 2017. 301 s.



On hyvin ymmärrettävää, että kirjailijat kirjoittavat taiteilijuudesta. Aihe on läheinen, ja päähenkilö tuntuu sielunkumppanilta.

Viime vuoden puolella (Kirjareppu 29.8.2016)  nautin kovasti Riitta Jalosen romaanista Kirkkaus, joka perustuu uusiseelantilaisen kirjailijan Janet Framen elämänvaiheisiin. Viime kuussa (Kirjareppu 9.2.2017) haltioiduin uusimmasta Torgny Lindgren -suomennoksesta Taiteilija Klingsor, jonka taidemaalari-päähenkilöllä ei ole todellisuusvastinetta mutta joka maalaa jatkuvasti samoja pikkuesineitä Giorgio Morandin tapaan.

Tämän vuoden puolella olen Klingsorin lisäksi törmännyt jo kahteen muuhunkin taiteilijaromaaniin. Venla Hiidensalon romaani Sinun tähtesi kertoo Albert Edelfelfistä (1854-1905), Joel Haahtelan Mistä maailmat alkavat liikkuu viime vuosisadan loppupuoliskon taiteilijapiireissä. Haahtelan romaanin päähenkilö on kuitenkin Klingsorin tavoin fiktiivinen.


VENLA HIIDENSALON romaanin sytykkeet löytyvät kirjailijan sukutaustasta. Hiidensalo on kertonut, että sukutarinan mukaan hänen isoisänsä isä olisi ollut Albert Edelfeltin avioton lapsi. Sinun tähtesi -romaanissa hän esiintyy Aarne-nimisenä, ja hänen vaiheistaan Hiidensalo kirjoittaa romaaniinsa kehyskertomuksen. Kehystarinan mukanaolo on kyllä henkilökohtaisista syistä ymmärrettävä, mutta kokonaisuutta ajatellen se tuntuu tarpeettomalta.

Edelfeltin elämänvaiheita Hiidensalo lähestyy paljolti hänen kuuluisimpien maalaustensa synnyn kautta. Taiteilijan elämänvaiheet asettuvat mukavasti ajankuvaan, ja ensimmäistä maailmansotaa edeltävä aika avautuu värikkäänä taiteilijaelämänä niin Suomessa kuin Pariisissa.

Edelfeltistä piirtyy elävä henkilökuva lahjoistaan tietävänä ja samalla Suomen henkisestä ilmapiiristä ahdistuvana ja ärsyyntyvänä ihmisenä. Taiteilijaan kohdistetaan suuria odotuksia, ja hänelle annetaan mielellään neuvoja siitä, mitä ja miten hänen pitäisi maalata. Sinun tehtäväsi on saada kansa näkemään itsensä. Eikä yksin näkemään, vaan uskomaan itseensä.

Kun hänen lisäksi pitäisi perheen ainoana miehenä huolehtia äidistään ja sisaristaan ja sittemmin myös omasta perheestään, ei ole ihme, että Pariisista muodostuu hänen pakopaikkansa. Vaikka hän Pariisissakin joutuu taloudellisista syistä maalaamaan myös tilaustöitä, jotka eivät häntä miellytä, henkilökohtaisesta elämästään hän ei ole tilivelvollinen.


HIIDENSALON EDELFELT on naissankari, jonka mallit ovat myös hänen halunsa tyydyttäjiä. Hän ei tunne pystyvänsä maalaamaan, ellei hänellä ole rakastajatarta. Romaanin alkupuolella taiteilijan kalun liikkeitä seurataan rasittavankin toisteisesti, mutta vähitellen taiteilijan seksihaluja ilmaistaan myös muilla keinoin.

Psykologisesti kiinnostavia ovat romaanin voimanaiset.

Mitä oikein pitäisi ajatella Edelfeltin vaimosta Ellan de la Chapellesta, puolitiehen jäävästä suhteesta Aino Acktéen, lahjakkaasta sisaresta Bertasta ja poikaansa palvovasta ja tyttäriään vähättelevästä äidistä Alexandrasta?

Vaimon kylmäävä käytös, Aino Acktén kissa-hiiri-leikki, Bertan epätoivo ja äiti-Alexandran häikäilemätön taktikointi panevat miettimään, mitä kaikkea tapahtuu lahjakkaan ihmisen lähipiirissä, mistä syystä ja millaisin seurauksin. Pitääkö kaikkien alistua neroksi korotetun edessä?

Hiidensalo pakottaa pohtimaan, mutta ei tarjoa vastauksia. Sinun tähtesi on monimielisyydessään erinomaisen onnistunut - etten sanoisi loistava - nimi romaanille tähteydestä ja sen reunailmiöistä.



JOEL HAAHTELAN Mistä maailmat alkavat on kehitysromaani helsinkiläisen lyseolaispojan Visan tiestä taidemaalariksi. Visan heräämisen hetki on kuin uskoontulo:

Joulukuussa vuonna 1957 kello yhdeksän aikaan illalla Kauppatorin laitaa harppoi keskimittainen ja lakkipäinen poika, jonka mielen valtasi päihdyttävä ajatus: minulla on tässä maailmassa aivan erityinen tehtävä.

Sotaorpo Visa asuu kahdestaan äitinsä kanssa ja on iltaisin paikannäyttäjänä elokuvateatteri Gloriassa. Teatterissa on juuri näytetty van Goghista kertova filmi Hän rakasti elämää. Visa päättää hankkia itselleen maalaustarvikkeita ja ryhtyä hänkin taidemaalariksi!

Minut Visan naiivi innostus sytytti välittömästi, eikä hänen seurassaan ollut pitkästyttävää missään vaiheessa, vaikka taivalta tehtiin pitkälle 2000-luvulle saakka ja romaanissa loppujen lopuksi tapahtui varsin vähän mitään dramaattista.


TUNNISTETTAVUUS herättää aina kiinnostusta. Nuorelle tyypilliset innostumiset ja korkealentoiset suunnitelmat tuovat mieleen omia muistoja, ja jos nuoruus osuu vielä samoille vuosikymmenille kuin romaanihenkilöllä, mielikuvat ja tunnelmat ovat entistä väkevämpiä.

Toden illuusiota lisäävät todelliset paikat, henkilöt ja asiat. Kun Visa hankkiutuu opiskelemaan Vapaaseen Taidekouluun, häntä opettavat siellä mm. Torger Enckell ja Unto Pusa, ja kun nuorimies pääsee jatkamaan opintojaan Bolognaan, hän kiertää ihastelemassa tutuksi tulleita taidehistorian aarteita eri puolilla Italiaa, tapaapa jossain vaiheessa itsensä Morandinkin.

Poikkeuksellinen taiteilijaromaani Mistä maailmat alkavat on kiltteydessään. Vaikka ystäväpiirissä vietetään välistä villejäkin juhlia ja Visalla on taiteilijoiden tapaan taloudellisesti tiukkaa, varsinainen boheemielämä on hänelle vierasta.

Hän ei eristäydy ja hänellä on ystäviä, mutta hän pysyttelee sivussa. Hän seuraa mitä taidemaailmassa tapahtuu, mutta maalaa niin kuin itse hyväksi näkee ja mitä oikeaksi kokee. 1960- ja 1970-lukujen kuohunta ei häntä kosketa, eikä huonokaan kritiikki saa häntä muuttamaan tyyliään.

Unto Pusa on antanut hänelle elämänohjeen, jota hän seuraa tinkimättä ja uskollisesti: Aina rehellinen, ei koskaan falski. Taiteen tehtävä on paljastaa kohteesta jotain salattua. Olet lintu ja lentelet, kokeilet, et takerru.


REHELLISYYS ja aitous näkyvät myös Visan muussa elämässä. Äidin ja pojan suhde on mutkaton ja lämmin, ja rakkaussuhteissaankin Visa pyrkii avoimuuteen.

Kipukohtansa on toki Visankin elämässä, mutta perusolemukseltaan Haahtelan romaani on harmoninen ja haikean kaunis. Haahtela noudattaa samaa neuvoa kuin Visa eli pyrkii paljastamaan kohteestaan jotain salattua, pinnan alaista ja siksi tärkeää ja koskettavaa.

Romaanin kieli on kiireetöntä ja antaa tilaa filosofoinnille ja tunnelmille. Haahtelan symboliikka voi jonkun mielestä olla liian näkyvää ja tavanomaistakin, mutta minua hellyttivät Visan van Gogh -sideharsoriepu ja äidin ompelema lämmin ulsteri, joka hyvin riitti ihmisen kodiksi ja suojaksi viimalta ja kolhuilta.









keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

8. maaliskuuta 2017


Hengen kaste minullekin!

Terhi Törmälehdon esikoisromaanissa tarkastellaan helluntailaisuutta nuoren ihmisen näkökulmasta


Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät. Otava 2017. 288 s.


He olivat alkaneet käydä kokouksissa kolmisin, Elsa, Talvi ja Mira - -. Ja he olivat alkaneet toivoa. He olivat kuulleet ihmeellisiä sanoja tavallisten ihmisten puhumina ja paljon puhetta niistä sanoista. Heille oli kerrottu, että kun ihminen kastetaan Pyhällä Hengellä, ihminen alkaa puhua uusilla kielillä.

Vaikka vuoret järkkyisivät on Terhi Törmälehdon (s. 1977) esikoisromaani. Sen päähenkilö kainuulainen lukiolaistyttö Elsa innostuu ystävineen helluntailaisuudesta mm. liikkeen eksoottisuuden vuoksi. Liike korostaa henkikastetta ja Pyhän Hengen mukanaan tuomia armolahjoja, kuten kielillä puhumista ja profetointia. Elsa alkaa olla jo epätoivoinen, kun Mira ja Talvi saavat kielillä puhumisen lahjan ennen häntä, mutta onnistuu viimein kilvoittelussaan hänkin.

Elsa nauroi ääneen kun puhui sanoja joista ei ymmärtänyt yhtäkään, hän sanoi maamla ja sanoi atai, hänen äänensä kohosi, oli pakko huutaa. Jumala käpertyi keräksi ja tuli häneen, oli hänessä ja huusi. Hänessä oli Henki, hänessä oli pyhä, hän eli, ei enää hän, vaan Kristus hänessä.


PAULIINA RAUHALA kirjoitti esikoisromaanissaan Taivaslaulu (2013) lestadiolaisuudesta ja tarkasteli sitä nuoren perheen näkökulmasta. Vilja ja Aleksi ovat olleet hengellisen yhteisönsä jäsenia koko ikänsä, mutta alkavat kipuilla sen kontrollissa, kun raskaudet alkavat olla Viljalle ylivoimaisia. Lestadiolainen liike on romaanin puolisoille rakas, mutta he odottavat sen uudistuvan ja muuttuvan sallivammaksi.

Törmälehdon Elsa on kasvanut körttiläisyyden tuntumassa mutta janoaa ehdottomampaa hengellisyyttä ja liittyy omaisiaan uhmaten helluntalaisten joukkoon. Ylioppilaaksi päästyään hän matkustaa Kolumbiaan opiskelemaan ja  tekemään samalla lähetystyötä. Hengellinen koti ei toisenlaisessa kulttuurissa kuitenkaan tunnu enää täysin varmalta ja oikealta valinnalta, ja Elsa alkaa irtaantua sen vaikutuspiiristä.

Törmälehto rakentaa romaaniaan taitavasti kertomalla vuoron perään lukiolais-Elsan ja aikuisen Elsan lopulta vastakkaisiin suuntiin käymästä hengellisestä kamppailusta.

Syitä luopumiseen löytyy sekä henkilökohtaisista pettymyksistä että ympäristön kohtuuttomista vaatimuksista. Rakkaus kovia kokeneeseen, säikkyyn ja taiteelliseen Manueliin jää yksipuoliseksi, ja ympäristöään tarkkaileva ja elämäänsä pohdiskeleva Elsa joutuu tunnustamaan, että maailma ei ole mustavalkoinen.

Jyrkkä hyvät-pahat-asetelma ja jako pelastuviin ja kadotettuihin ei päde Bogotassa. Hengelliset liikkeet ovat kuin sissijoukot. Jäsenistö on kirjavaa ja rintamalinjoja lukemattomia.

Tässä maassa moni on muuta kuin sanoo olevansa. On aseista luopuneita sissejä jotka eivät olekaan luopuneet. On aseista luopuneita sissejä jotka eivät ole koskaan sissejä olleetkaan. On sotilaita jotka ovat ryhtyneet sisseiksi, on sisseihin soluttautuneita paramilitaareja. - Elsan asuintoveri Paola tähdentää, että kuka tahansa käy kenen tahansa taistelua, jos hyötyy siitä. Ajatus sopii myös hengellisiin liikkeisiin.


HELLUNTAILAISUUS on Törmälehdolle itse koettua hengellisyyttä. Ei siis ihme, että hän kertoo Elsastaan hyvin todentuntuisesti ja samalla ymmärtäen. Sittemmin yhteisöstä eronneena kirjailija pystyy kuitenkin myös kritisoimaan liikkeen oppeja ja käytänteitä ja tekemään sen huumoriakaan kaihtamatta.

Hauskimpia kohtia romaanissa ovat tyttöjen naiivit haaveet ja rukouspyynnöt poikaystävistä ja tulevista aviopuolisoista, mutta kyllä aikuisuskovaistenkin puheet ja tekemiset huvittavat. Pilkka on Törmälehdon tyylille kuitenkin täysin vierasta, ja satiiria romaanista on turha etsiä.

Vaikka vuoret järkkyisivät on ennen kaikkea kehitystarina. Elsa kääntyy helluntailaiseksi, mutta hän voisi liittyä myös johonkin muuhun hengelliseen, poliittiseen tai mihin tahansa ideologisen liikkeeseen. Kyse on nuoren ihmisen oman tiensä etsimisestä, ja Törmälehdon romaani näyttää, miten altis nuori on vaikutteille. Luulenpa, että itse kullakin on nuoruudessaan samankaltaisia "hurahtamiskokemuksia".

Tutulta tuntuu myös nuoren ihmisen ehdottomuus. Elämä on joko-tai eikä mitään siltä väliltä. On valittava ja on valittava oikein, ja se vaatii uhrauksia. Välirikot toisinajatteleviin ovat väistämättömiä, ja liikkeen seksikiellot aiheuttavat lisää ristiriitoja. Terhi Törmälehto tuntee nuorensa läpikotaisin.


ROMAANIN VAIKUTTAVUUS perustuu paljolti myös sen kieleen. Törmälehto kirjoittaa sujuvaa ja kaunista kieltä ja värittää sitä hengellisellä diskurssilla. Koska kirjailija hallitsee helluntailaisyhteisön kielenkäytön suvereenisti, kohtaukset tuntuvat tosilta ja ohuetkin henkilöhahmot uskottavilta.

Terhi Törmälehto. Kuva: Kari Hautala
Uskottavaa on myös romaanin kielillä puhumisen kieli. On kiinnostava tietää, että Törmälehto on tehnyt pro gradu -työnsä kielillä puhumisen äännerakenteesta (Pyhää puhetta ja salattuja sanoja). Niinpä hän tietää sekä kokijan että tutkijan tarkkuudella, millaista kieltä hänen romaanihenkilönsä Hengen täyttäminä puhuvat.

Vaikka vuoret järkkyisivät on siis kaikin puolin onnistunut esikoisromaani arasta ja ajatuksia herättävästä aihepiiristä.