tiistai 22. joulukuuta 2015

22. joulukuuta 2015


Taiteilija muiden varjossa 


Panu Rajalan dokumenttiromaani I.K.Inhan sielunmaisemista


Panu Rajala: Intoilija. Fotografin muistikuvat. WSOY 2015. 419 sivua.


Miksi ainainen levottomuus ajoi minua paikasta toiseen? Miksi aika valui käsistäni kuin vesi hiekkaan? Miksi toiveeni siirtyivät aina vain etäämmäs ja yksinäisyys tiheni ympärilläni? - Näin tutkailee 32-vuotias "vakaa vanhapoika" I. K. Inha eli Konrad Into Nyström eloaan ja oloaan Panu Rajalan  elämäkertaromaanissa Intoilija.

Juuri levottomuus näyttää olevan Inhan perusominaisuus. Matkakirjailijana, valokuvaajana, kansanperinteen tallentajana, toimittajana ja kääntäjänä toiminut ja ansioitunut Inha (1865 - 1930) syöksyy tehtävästä toiseen, kun hänen ikätoverinsa keskittyvät omaan taiteenalaansa ja saavat nimeä ja näkyvyyttä. Sibelius, Edelfelt, Gallén, Halonen ja Eero Järnefelt raivaavat tietään taiteen kultakauden sankareiksi, kun Inha haluaa seikkailla, nähdä ja kuvata maailmaa joka suunnalta.

Intoilija matkaa Suomenniemeä ristiin rastiin, koluaa Lapit ja Karjalat, pyöräilee Saksanmaalla ja rientää aikailematta sotakirjeenvaihtajaksi Balkanille ja buurisodan puhjettua Lontooseen.

Minäkertoja Inhan kertomukset matkoistaan vievät romaanissa runsaasti tilaa ja välistä tuntuu siltä, että Rajala tempautuu kuvattavansa seikkailuihin niin innoissaan, että oma päämäärä on unohtua. Mutta kiinnostavaa ja värikästä luettavaa Inhan matkat kieltämättä ovat.

Rajalaa on kovisteltu Inhan kertomusten plagioinnista. Siihen olen jäävi ottamaan kantaa. Romaanin kieltä on kuitenkin nautinto lukea. Tarina kulkee eteenpäin vanhahtavalla tyylillä ilman nivelkohtia. Rajala on tavoittanut ja sisäistänyt Inhansa äänen ja ajan ilmapiirin erinomaisesti.


LAHJAKKUUTTA Inhalta ei puutu. Ehkä juuri lahjakkuus ajaa nuorukaisen hylkäämään hitaalta vaikuttavan opiskelun ja karkaamaan omille teilleen. Kaikki uusi kiinnostaa, mm. tekniikka. Polkupyörä saa Inhasta hyvän mainosmiehen, ja valokuvauksesta tulee hänen intohimonsa. Hän on monessa asiassa aikaansa edellä, ja siksi hänet leimataan herkästi ikäväksi kyseenalaistajaksi ja "häiriköiväksi diletantiksi".

Anoessaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta avustusta kuvausmatkalleen Venäjän Karjalaan hän huomaa, että valokuvausta pidetään epäilyttävän epäpyhänä tallennusmenetelmänä. Eikö ollut jotensakin sopimatonta ja epäkunnioittavaa tunkeutua tällaisin välinein runolaulun pyhille alkumaille! Valokuva paljastaisi karun todellisuuden. Taidemaalarit tallensivat Karjalaa valikoidusti ja oikeaan, kansallisromanttiseen henkeen.

Ei ihme, että Inha tunsi alemmuutta taiteilijatoverien rinnalla, ja romaanissa  mm. Sibeliuksen, vanhan luokkatoverin, yliolkainen käytös "veli Nyyskää" kohtaan vain pahentaa tilannetta. Taitelijanimet, kuten Jean, kuuluvat taiteilijoille! Valokuvaaminen ei ole taidetta. Inha on ikuinen Nyyskä-Nyström.


INHAN RAKKAUKSISTA Rajala pyrkii tekemään yhden ja ehkä näkyvimmän romaaninsa runsasta aineistoa yhdistävistä teemoista. Paikoin teemaa väläytellään selvästikin vain rakenteellisista syistä, mutta parhaimmillaan se täydentää mukavasti nuoren Inhan henkilökuvaa.

Hämeenlinnan kouluvuosina leimahtanut rakkaus Aini Bonsdorffiin ja myöhempi rakastuminen Aino Krohniin, josta sittemmin tuli rouva Kallas, eivät johtaneet toivottuun tulokseen, vaikka sinnikkyyttä kosijalta ei puuttunut. Kosiomiehen torjumisen ymmärtää mainiosti. Taiteilijaluonteen kanssa ei aina ole helppo elää, eikä varsinkaan jatkuvassa rahapulassa ja ikuisissa veloissa painiskelevan, tulevaisuudestaan epätietoisen intomielen kumppanina.

Ihmissuhteiden lämpöä Inhalle tarjoavat vain hänen omaisensa ja heistä erityisesti Hämeenkyrössä vallesmannina toimiva Väinö perheineen.

Sinne laskeusin kuin omaan kotiin, nämä ihmiset tunsin osaksi omaa perhettä, jota vaille olin jäänyt. Hildur sisäkkönsä kanssa laittoi kamarini kauniiksi, kukkia toivat kedolta yöpöydälleni, pesuvadin ja puhtaat pyyhkeet, ilmoittivat iltasta pian tarjottavan... Mitä enempää voi kolhiintunut matkalainen toivoa.

Originelli Inha tuntuu välillä edesottamuksineen jopa hupaisalta, mutta loppujen lopuksi hänen kohtalonsa on hyvin traaginen. Se lähestyy suorastaan hämmästyttävän monessa suhteessa hänen suuresti ihailemansa "runsaslahjaisen ja kovaonnisen" Aleksis Kiven kohtaloa, ja Rajala vahvistaa vaikutelmaa myös kielellisesti.


INTOILIJA etenee pääsääntöisesti aikajärjestyksessä mutta ei ole juonivetoinen. Se on henkilökuva monilahjakkaasta ihmisestä ja hänen pyrkimyksistään ja töistään. Samalla se tarjoaa värikästä ja elävää ajankuvaa.

Rajala nostaa esiin Inhan matkoja ja merkittäviä elämänvaiheita kuin elokuvan tekijä, otoksin ja leikkauksin. Välillä kuva miltei pysähtyy jonkin henkeäsalpaavan maiseman äärelle, välistä meno on kuin lännenfilmissä, ja mm. Karjalan laulumailla tarjolla on kosolti myös koomisia kohtauksia. Pariisin maailmanäyttelyn loppunäytös olisi kuitenkin latteudessaan joutanut leikkausvaiheessa roskiin, vaikka viitanneekin Ahon Yksin-romaaniin.

Rajalan I.K.Inha herättää ymmärtämystä ja myötätuntoa. Hänen tuskansa on suorastaan käsinkosketeltava, kun hänen täytyisi henkensä pitimiksi ruveta tekemään kirjaa Nokian Gummitehtaan toiminnasta. Mihin olen sortumassa, mihin kadottamassa taiteellisen kipinäni, jota aina olin yrittänyt vaalia. - - Mikä on minun osani? Taas täydellinen mitättömyys, lopullinen unohdus. Olenko vaipumassa rahanalaisten kuvantilaajien hanslankariksi?

Intoilija Inhan moraaliset kysymykset ovat edelleen ajankohtaisia, mutta työnsä merkityksen hän aliarvio pahasti.

Kuva: Veikko Somerpuro
Kun tänä vuonna myös Inhan - ei vain Sibeliuksen - syntymästä on kulunut 150 vuotta, on hyvä, että Panu Rajala muistuttaa meitä ihmisestä, joka kynineen ja kameroineen on uupumatta dokumentoinut meille vanhaa elämänmuotoa, suomalaisia luonto- ja kaupunkimaisemia ja samalla modernisaation etenemistä.

Toivottavasti Rajalan Intoilija innostaa etsiytymään Inhan omienkin kuvien ja kirjoitusten äärelle.

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

13. joulukuuta 2015


Takamatkalta maailman huipulle 


Karo Hämäläisen romaani Paavo Nurmesta ei kaunistele kohdettaan



Karo Hämäläinen: Yksin. Romaani Paavo Nurmesta. WSOY 2015. 251 s.


Elämä on takamatkajuoksu, jossa jokaisella on oma tasoituksensa. Minulla se oli muita suurempi, koska olen muita sinnikkäämpi. Suurin osa niistä, jotka lähtivät samalta viivalta minun kanssani, ovat kuopassa tai muuten kuolleita. Silti minäkin epäonnistuin, vaikka parhaani yritin ja tein kaiken oikein.

Seitsemänkymmentäkuusivuotias Paavo Nurmi (1897-1973) tilittää elämäänsä Karo Hämäläisen romaanissa Yksin katkerana mutta edelleen arvonsa tuntien. Elämä petti, mutta olen kova ja kestän iskut. Pää pystyssä viimeiselle maaliviivalle asti.

Romaani etenee Paavo Nurmen synkkänä yksinpuheluna nuoruudenrakastetulle, sinulle. Suhteesta ei tullut mitään, ja ehkä se juuri siksi vaikuttaa ainoalta, jolla olisi ollut mahdollisuus onnistua.

Äreäksi ja joustamattomaksi kuvattu juoksijalegenda ja äveriäs liikemies oli kyllä suosittu tuttavuus ja yhden yön seuralainen mutta liian vaikea ystäväksi ja elämänkumppaniksi. Avioliitto ja perhe-elämä jäivät yrityksiksi, ja mm. Ville Ritolan ystävyys kuvataan romaanissa hankalaksi vastaanottaa.


ROMAANI lähtee liikkeelle Antwerpenin olympialaisista 1920, joista 23-vuotias Nurmi keräsi kolme kultamitalia ja yhden hopean. Komea saalis ei kuitenkaan tyydyttänyt täydellisyyteen pyrkivää suomalaisjuoksijaa. Hopea oli tuskallinen häviö, eikä Nurmi hävennyt näyttää pettymystään.

Hopeamitalistin vihaisella huitaisulla onnittelemaan tulleen Kansainvälisen Yleisurheiluliiton puheenjohtajan Sigfrid Edströmin suuntaan oli ikävät ja kauaskantoiset seuraukset. Kun Nurmi vuoden 1932 Los Angelesin olympialaisten alla julistettiin ammattilaiseksi amerikkalaisissa kilpailuissa hankkimiensa palkintojen tähden, Edströmillä oli tuomiossa keskeinen rooli.

Tapaus paljastaa, millaista peliä urheilun taustalla pelattiin ja pelataan. Hämäläisen romaani keskittyy kuitenkin kertomaan Paavo Nurmen elämästä ja persoonasta.


JUOKSIJANURAA AJATELLEN Nurmen lähtökohdat eivät olleet ihanteelliset. Mutta ankaralla työllä ja periksiantamattomuudella hän nousi siksi legendaksi, jona hänet tunnetaan. Hämäläinen kuvaa Nurmen harjoittelun ja kilpasuoritukset sekundaattorin tarkasti. Se on tärkeää paitsi aiheen myös kohdehenkilön takia. Nurmen pedanttiudesta ei jää minkäänlaista epäselvyyttä.   

Nurmen elämän merkittäväksi taustavaikuttajaksi Hämäläinen nostaa romaanissa hänen isänsä, vaikka tämä kuoli pojan ollessa vasta kaksitoistavuotias. Isän ankaruus ja askeettisuus mielessään nuori Paavo otti huolehtiakseen äidistään ja sisaruksistaan, mutta kaikkien oli toimittava hänen käskyjensä mukaan.

Isä ei jätä häntä rauhaan romaanin missään vaiheessa. Isän haamu ja työläisen lippalakki nakertavat pojan itsetuntoa. Isä moittii häntä taustansa unohtamisesta ja ylimielisyydestä ja vähättelee hänen uraansa: Mitä sinä olet tehnyt? Mitä hyötyä kenellekään on siitä, että liikuttelet koipiasi ja päädyt samaan paikkaan, josta olet lähtenyt?

Kun juoksunäytöksillään rahaa kerännyt Nurmi alkaa rikastua ja rakentaa kerrostaloja Töölöön ja Lauttasaareen, hän tekee sen samalla suunnitelmallisuudella ja järkähtämättömyydellä, kuin oli juossut. Hän selittää toimintansa järkeväksi ja rikastumisensa omaksi ansiokseen. Hän on self-made-man, oman onnensa seppä, eikä kenellekään kiitollisuuden velassa.

Mutta mitä tekee isä! Hän tulee kyselemään, onko poika onnellinen.

Nurmi painiskelee läpi elämänsä valintojaan miettien, ja järkyttävää on, että vanhemmiten isän kommentit alkavat tuntua yhä aiheellisemmilta ja oikeammilta. Täydelliseksi hiottu ruumis raippeutuu vääjäämättä, eikä raha karkota epäilyjä vikaan juoksemisesta. Voittoja on tullut kahdella rintamalla, mutta onni on juossut karkuun.


Kuva: Harri Hinkka
KARO HÄMÄLÄINEN kirjoittaa Nurmi-monologiaan lyhyin, iskevin lausein ja panee Nurmen perustelemaan tyylinsä ja kertomatapansa lakonisuuden. Mainio ratkaisu.

Kirjoittaminen oli minulle helppoa niin kauan kuin se oli asioiden tiedoksi saattamista. Muisteleminen ei ole, koska pitää muistaa, mitä muistaa ja mitä ei. Kaikkea ei pidä kirjoittaa, sillä elämä on sanojen välissä niin kuin juoksu on se, mitä tapahtuu jalan maakosketusten välissä. Sanojen välissä on oltava pitkä jänne. Lauseen on lähdettävä lonkasta ja ulotuttava pidemmälle kuin muiden. Nopea kosketus radan pintaan ja uudelleen.

Nurmen ääni on tyly, totinen ja taipumaton. Ankarien rutiinien mies kantaa kaunaa elämästään nauttiville aikansa ja rahansa tuhlareille ja selittää itsensä erilaiseksi kuin muut mutta näkee kaikesta huolimatta menneisyytensä huonosti käytettyjen mahdollisuuksien ja tappioiden sarjana. Kun hän vielä muistelemallakin haluaa kurittaa itseään, voidaan kai syystä puhua masokismista.

Paavo Nurmi ei ole Karo Hämäläisen kuvaamana sympatioita herättävä sankari, mutta tavattoman kiinnostava ja traaginen hän on. Yksin on romaani tarkoin mitoitetusta ja samalla hukatusta elämästä. Mieleen nousee lause Isosta kirjasta: Mitä se hyödyttää ihmista, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman - - ?

Karo Hämäläisen Yksin ei ole vain urheilusta kiinnostuneiden romaani. Se puhuttelee
lukijaa kuin lukijaa.









keskiviikko 9. joulukuuta 2015

9. joulukuuta 2015


Mahdottomia sattumia


Selja Ahavan romaanissa elämä ei ole ihmisen hallittavissa


Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat. Gummerus 2015. 222 s.




Selja Ahavan Finlandia-ehdokaana ollut romaani Taivaalta tippuvat asiat alkaa lainauksella Aristoteleelta. Sitaatissa kerrotaan, millainen tragedian rakenteen tulee olla. Alun, keskikohdan ja lopun tulee seurata toisiaan johdonmukaisesti. Runousopissaan Aristoteles oikein tähdentää, kuinka hyvin rakennettujen juonien ei pidä alkaa sattumanvaraisesti mistä tahansa eikä päättyä mihin sattuu.

Ahava selvästikin lystäilee Aristoteleen kustannuksella. Vaikka hänen romaaninsa on tarkoin suunniteltu, se alkaa näennäisen sattumanvaraisesti eli sattumasta ja loppuu mihin sattuu eli jää monessa suhteessa auki. Juuri poikkeavuudessaan romaani onkin niin mielenkiintoinen.


ROMAANIN YDINPERHEEN äidin, isän ja Saaran elämä tuntuu sujuneen mukavasti, kunnes taivaalta yllättäen putoava jäälohkare surmaa äidin kesken alkukesän pihatöiden. Isän sisar, lottovoitollaan kartanon hankkinut Annu-täti, ottaa Saaran ja tolaltaan menneen isän luokseen ja tekee parhaansa saadakseen heidän elämäänsä järjestystä. Tapahtumia tarkastellaan tässä vaiheessa Saaran näkökulmasta.

Seuraavaksi järkkyy Annu-tädin elämä hänen saadessaan lotossa toistamiseen jättipotin. Täti uskoo, että enää ei voi olla kyse sattumasta. Hän on selvästikin joutunut jonkinlaisen pilan kohteeksi! Romaanin toisessa osiossa näkökulma on Annu-tädin. Hän käy kirjeenvaihtoa Ulko-Hebrideillä asuvan kalastajan kanssa, johon on iskenyt salama jo epätodelliset neljä kertaa.

Romaanin kolmannessa osiossa näkökulma on isän uuden, raskaana olevan vaimon Kristan. Hänellä on omat vaikeutensa ottaa paikkansa kovia kokeneessa perheessä ja sen vanhassa Sahanpurutalossa, mutta hänen koettelemuksensa kirjailija jättää salaperäisesti auki, kuvittelun ja toden häilyvään rajamaastoon.

Ahavan perhetarina jatkuu kuitenkin vielä neljännellä osalla ja umpeutuu kuin umpeutuukin perinteisen lukijaystävällisesti Saaran näkökulmaan ja kuulumisiin. Viimeisen virkkeen Ahava nykäisee traditionaalisesta sadusta: Sen pituinen se. - Ainakin tässä vaiheessa, ajattelee lukija. 


POHJIMMILTAAN Taivaalta tippuvat asiat on surutyökirja. Se kertoo, millaiseen pyörteeseen isän ja tyttären elämä suistuu, kun sen kuviteltu eteneminen äkkiä väkivaltaisesti katkeaa.

On hyvä ratkaisu kuvata tilannetta lapsen näkökulmasta. Isän epätoivo näkyy Saaran silmin paljaana muttei musertavana, ja lapsen ajatuksissa ja mielikuvissa ahdistava todellisuus pehmenee siedettäväksi fantasian avulla. On pakko ihailla Ahavan taitoa asettua lapsen asemaan ja miettiä romaanin isoja asioita hänen tasoltaan.

Niinpä romaani ei olekaan vakavista tapahtumistaan huolimatta synkkä tragedia vaan pikemminkin jännittävä selviytymiskertomus. Miten Saara ja isä saavat taas otteen elämästä? Miten Annu-täti tokenee toisesta, lamaannuttavasta lottovoitostaan? Kuinka Krista onnistuu kotiutumisessaan kovia kokeneeseen Sahanpurutaloon?

Selja Ahava kertoo tarinaansa napakoin virkkein mutta värikkäästi ja monitasoisesti. On hämmästyttävää, miten vaivattomasti ja saumattomasti kirjailija vaihtelee toden ja fantasian tasoja, hämärtää rajoja ja ääriviivoja, sekoittaa toisiinsa valvetta ja unta, satua ja rankkaa arkea.

Saaralla on mielikuvitusta vaikka muille jakaa, mutta originelliutta löytyy myös hänen ympäriltään.Villoja taiteeksi vanuttava Annu-täti, vanhoja satuja uudenlaisiksi venyttelevä äiti, Sahanpurutalon jatkuvissa remonttihommissa touhuava isä ja Liisa Ihmemaassa -kirjaan juuttuva Krista eivät hekään kuulu ihan ikäistensä vakiojoukkoon ja ovatkin juuri siksi kiinnostavia ja sympaattisia.

Fantasiaromaania Ahavan kirjasta ei silti saa tekemälläkään. Jotenkin tapahtumat tuntuvat sadunomaisuudessaankin täysin tosilta. Romaani pakottaa uskomaan, että elämä on sattumanvaraista ja selittämätöntä, vaikka luulemme hallitsevamme sitä ja uskomme kaikille tapahtumille löytyvän jonkinlaisen järjellisen selityksen. Saaran luottoetsivä Hercule Poirot puhuu todellakin pötyä väittäessään kaikkien mysteerien ratkeavan pienillä harmailla aivosoluilla.


SYMBOLIIKALLAAN Selja Ahava julistaa samaa ennustamattomuuden ja siihen suostumisen filosofiaa.

Kafkan Maalaislääkärissä sanotaan, kuinka ei voi koskaan tietää, mitä kaikkea on kätkössä oman katon alla. Ajatus on laajennettavissa alitajunnan tutkimattomudesta koko elämää koskevaksi.

Selja Ahavan romaani osoittaa, kuinka koskaan ei voi tietää, mitä taivaalta tipahtaa, eikä koskaan voi tietää, mitä kaikkea on kätkössä omien seinien sisällä. Kirjailija osoittaa sen sekä konkreetisti että vertauskuvallisesti. Lukijana saa suorastaan lapsenomaista nautintoa kaikista seinien välistä löytyvistä konkreeteista salaisuuksista mutta miettiii samalla ihmisen luontaista tarvetta etsiytyä talon suojiin ja luoda ympärilleen koti.

Gaston Bachelard kirjoittaa kirjassaan Tilan poetiikka, kuinka juuri talo karkottaa ihmiselämästä satunnaisuutta, kehottaa ja rohkaisee jatkuvuuteen ja eheyttää ja pitää pystyssä.

Ahavan romaanissa talokin voi olla arvaamaton ja epäluotettava. Samalla Kartano ja Sahanpurutalo kertovat kuitenkin ihmisen ja hänen asumuksensa välisestä syvästä symbioosista. Sahanpurutalo käyttäytyy kuin elävä olento, milloin töykeästi, milloin rakastettavasti, mutta sen rooli isän ja Saaran elämän korjaantumisessa on yhtä suuri kuin talon sotimisensa jälkeen rakentaneen rintamamiehen kotiutumisessa.















maanantai 7. joulukuuta 2015

7. joulukuuta 2015


Kesä Rambon kanssa 


Nadja Sumasen palkittu nuortenkirja tekee hyvää kaikenikäisille



Nadja Sumanen: Rambo. Otava 2015. 238 s.



"Rambo on minulta rakkaudentunnustus näille pojille, joita olen elämässäni saanut kohdata", sanoo toimintaterapeuttina toimiva ja vastikään Finlandia Juniorilla palkittu Nadja Sumanen lehtihaastattelussaan. Rambo on hänen esikoiskirjansa. Se on jo aiemmin voittanut Otavan nuortenromaanikilpailun, ja Kansallisteatterissa siitä nähdään aivan näinä päivinä ensi-iltanäytelmä.

Romaanin päähenkilö on ADHD-diagnoosilla leimattu 14-vuotias levoton Rambo. Hän on käynyt terapiassa ja saanut tarkkaavaisuushäiriöönsä lääkitystä, mutta Nadja Sumanen kuvaa minäkertoja-sankarinsa hyvinkin tavalliseksi, hankalassa elämänvaiheessa kipuilevaksi nuoreksi, joka sitä paitsi näkee tilanteensa ympäristöään paremmin:

Olin ollut viime vuodet niin sanottuna integroituna oppilaana normaaliryhmässä. Toimenpiteen pyhä tarkoitus oli sulattaa hankala aines tavalliseen massaan. -- Käytännössä integraatio tarkoitti olemista ei-toivottuna yksilönä ennakkoluuloisten ja usein ahdasmielisten ikätovereiden ja opettajien joukossa Se ei sulattanut minua eikä tehnyt minusta normaalimpaa. Sen sijaan aloin ymmärtää, että normaalius oli vain käsite, joka muovautui milloin miksikin riippuen siitä, kuka sitä kulloinkin muotoili.

Rambon "epänormaalius" johtuu paljolti hänen elämänsä jatkuvasta epävarmuudesta. Kun isätön yksinhuoltajan poika on yrittänyt vuodesta toiseen pönkittää masentunutta äitiään, tulla toimeen hänen vaihtuvien miessuhteidensa kanssa ja kaapia jostain jotain syötävääkin, ei ihme, että hänen koulukäytöksensä ei ole ollut ihan opetussuunnitelmien mukaista.

Ratkaiseva muutos Rambon elämässä tapahtuu, kun hän joutuu viettämään kesää Rotan eli äidin tämänkertaisen miesystävän vanhempien Annikin ja Erkin kesäpaikassa. Annikista ja Erkistä tulee hänelle ihmisiä, jotka hyväksyvät hänet sellaisenaan ja uskovat hänestä hyvää. Kesän myötä suhde myös epäilyttävältä vaikuttavaan Rottaan eli Ristoon muuttuu, ja jonkilaista romantiikkaakin on ilmassa, kun kireät välit mummolaansa jätetyn samanikäisen Liinan kanssa pikku hiljaa hellittävät.


RAMBON  yhteydessä on monesti viitattu Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseeseen, ja kieltämättä romaanien asetelmista löytyy yhtenevyyksiä. Rambossa maailma on kuitenkin nuorelle päähenkilölle rankempi, eikä siinä ole kyse vain aikuistumisriiteistä. Sumanen ei silti syyttele ketään eikä mitään, päinvastoin. Aikuistenkin elämässä on asioita, joiden sulattelussa on ollut ja on edelleen vaikeuksia ja jotka tavalla tai toisella säätelevät heidän käyttäytymistään.

Nadja Sumanen ei kirjoita elämänohjeita, mutta niitä voi itse kukin lukea henkilöiden ajatuksista ja käytöksestä: Annikin seurassa oli helppo ja hyvä olla. Se oli aikuiseksi jotenkin viaton. Se ei teeskennellyt olevansa yhtään enempää kuin oli, mikä antoi toisellekin luvan olla oma itsensä, ihan sellaisenaan. Tai: Erkki ei turhia puhunut, mutta ei se poissaolevakaan ollut. Ristossa oli häivähdys samanalaista.

Muutenkin romaani painottaa tavallisen elämisen ja olemisen tärkeyttä. Rambolla on hyvä olla, kun hänen päivänsä ovat järjestyksessä, kun häneen luotetaan, kun hän saa toimitella yhtä ja toista hyödyllistä tai mukavaa ja kun hän saa innostuessaan kieltojen sijasta vastakaikua ja kannustusta.

Rambon suhde sairaaseen äitiin on kaksijakoisenakin pohjimmiltaan lämmin. Äiti ei laiminlyö poikaansa tahallaan, ja kirjailija näyttää liikuttavasti, kuinka äiti sairaimmillaankin on pojalleen rakas ja korvaamaton. On vain kovin raskasta olla aina reipas ja toivoa ja toivoa...

Mutta jos se olisi totta, jos äiti paranisi, voisin ehkä jonakin päivänä elää niin kuin muutkin. Vähemmän reippaana. Ei tarvitsisi olla niin varuillaan eikä hävetä eikä pelätä niin montaa asiaa.


PAIKKAANSA MAAILMASSA etsii romaanissa yksi jos toinenkin, ja isättömyyttä ja äidittömyyttä on monenlaista. Mutta synkäksi romaani ei käänny pahimmissakaan kaarteissa. Aina jostain pilkottaa pelastava ripaus toivoa, tahtoa ja huumoria, ja taas maailma on muuttunut hitusen paremmaksi paikaksi jatkaa eteenpäin.

Vanhat jaksavat elämänkokemuksensa sitkistäminä, nuoret tulevaisuuteensa uskoen. Rambo on ihastuttava yhdistelmä järkevää realistia ja hassua idealistia. Hän ymmärtää lähtökohtansa mutta ei marise kohtaloaan, ei edes elokuvasankarilta napattua eriskummallista nimeään.

Yksi hänen intohimoistaan on roikkua milloin missäkin. Kyse ei ole pelkästä urheilusuorituksesta, vaikka hän samalla yrittääkin tehdä roikkumisen maailmanennätystä:

Kuva: Arto Wiikari
Musta tuntuu usein siltä kuin olisin maan sisässä upoksissa, jotenkin syvemmällä kuin muut. Kun riippuu, on ilmassa ja voi antaa jalkojen heilua vapaana. Pystyy hallitsemaan ruumistaan ja painovoimaa. Se antaa niin kuin toivoa. Asioille voi tehdä jotain.

Asioille voi tehdä jotain. Siinä oikeastaan on Nadja Sumasen Rambon perusajatus. Ja jos ei voi, sellaiset asiat on paras heittää mielestään.

Rambo on oikein tervetullut tuttavuus nuortenkirjamarkkinoilla. Fantasiakirjallisuuden tulvaa on välillä hyvä väistää suomalaiselle mökkilaiturille ja sukeltaa sympaattisen Rambon jäljessä virkistävään järviveteen.


PS. Tämänlaista innostusta nuortenkirjojen parissa olen viimeksi kokenut lukiessani Jussi Siirilän raikkaalla satiirilla höystettyä Topelius-palkintoehdokasta Barrikadikesä (2013).