perjantai 29. joulukuuta 2017

29. joulukuuta 2017


"Aina oman päänsä mukaan"


Hanna-Reetta Schreckin Thesleff-elämäkerta etsiytyy kohti kadonnutta aikaa perusteellisesti ja eläytyen



Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide. Teos 2017. 400 s. + 32 s. kuvaliitteitä



Tähän kirjaan ovat suodattuneet ne asiat, jotka minua ovat puhutelleet Ellen Thesleffin elämästä jääneessä aineistojen kirjossa: taideteoksissa, luonnoksissa, muistiinpanoissa, kirjeissä, päiväkirjoissa, valokuvissa ja niin edelleen. Samalla olen kertonut myös itsestäni - sitä ei ole ollut mahdollista välttää. - Näin kirjoittaa taide- ja kulttuurihistorioitsija Hanna-Reetta Schreck kirjansa Minä maalaan kuin jumala - Ellen Thesleffin elämä ja taide jälkisanoissa.

On totta, että kirjoittaessaan paljastaa aina tahtomattaankin jotain itsestään, mutta Schreck on pannut myös tietoisesti esille empatiansa ja innostuksensa. Asettuminen kuvattavan asemaan on ollut tärkeä työkalu, väline ymmärtää kohdetta ja päästä tutkimuksissa eteenpäin. Schreck puhuu tutkittavastaan kuin ystävästään etunimellä Ellen.

Omakohtaisuus saattaa hyvinkin lisätä myös elämäkerran lukijoiden innostusta ja kiinnostusta Thesleffiä ja hänen taidettaan kohtaan, vaikka minua välistä vähän häiritsivätkin runolliset luonnehdinnat "rikkaista ja eläväisistä kudelmista" ja tutkijan syliin tarjoutuvien taulujen haavoittuvuudesta.


TÄYDET KIITOKSET ansaitsee Schreckin periksiantamaton vaivannäkö valtavan aineiston seulonnassa ja muodontamisessa. Ellen Thesleff  (1869-1954) on vihdoinkin saanut ansaitsemansa kirjallisen huomion ja paikkansa Helene Schjerfbeckin veroisena taiteilijana.

Schreckin kirjan pääotsikko tulee Ellen Thesleffin kirjeestä vuodelta 1912. Jälleen kerran taiteilija viettää kesää Ruoveden Muroleen Casa Biancaksi nimeämällään huvilalla ja maalaaminen sujuu mainiosti: -- kaikki kukat ovat tänä vuonna niin suurenmoisia - ja valoisat yöt ja öiden ja päivien peilityyneys, kaikki on niin ihmeellistä. Ja ihmeellisintä kaikesta on, että minä työskentelen kuin jumala - jätän kangas kankaan jälkeen samalla innolla kuin ne aloittaessani.

Schreckin tutkimus osoittaa selvästi, että ollaan tekemisissä voimakkaan ja itseensä uskovan taiteilijan kanssa. Vaikka Thesleffillä oli myös epävarmat hetkensä, hän pääsi nopeasti sellaisten yli ja teki kaikessa taiteellisessa työssään aina oman päänsä mukaan - niin kuin yleensä myös elämässään.


Äiti, Ellen, Gerda ja Thyra Muroleen rannalla 1890-luvulla
VANHEMMAT JA SISARUKSET ovat tärkeitä itse perheettömäksi jäävän Ellenin elämässä pitkin matkaa. Isä kannustaa ja tukee taiteilijaksi pyrkivää tytärtään ja vie hänet mm. pitkälle Euroopan-matkalle, grand tourille, jollaisia tavallisesti tehtiin vain perheen poikien kanssa.

Isän kuoleman jälkeen perheen naisväki matkustaa erilaisissa kokoonpanoissa ja oleskelee pitkät ajat erityisesti Firenzessä, kun taas veljet ottavat hoitaakseen perheen juoksevia asioita. Muiden sisarusten avioiduttua ja äidin kuoltua Ellen elää kahdestaan Gerda-sisarensa kanssa, joka omistautuu täysin Ellenin uralle. Ellen maalaa, ja Gerda hoitiaa kaiken muun.

Firenzestä tulee sisaruksille toinen koti. Sinne matkataan kerta toisensa jälkeen Muroleen kesien kääntyessä syksyyn, ja siellä Ellenin elämään astuu vuodenvaihteessa 1907-1908 englantilainen taiteilija Edward Gordon Graig. Paria heistä ei Ellenin toiveista huolimatta syntynyt, mutta syntyi elämänikäinen ystävyys ja taiteilijatoveruus.

Arno, 1914
"Maailman kaksi futuristia" inspiroivat ja kannustivat toisiaan. Graigin myötävaikutuksella öljymaalauksia tehnyt Thesleff ottaa käyttöönsä myös puugrafiikan, josta siitäkin Schreck tarjoaa kirjansa kuvaliitteissä esimerkkejä.

Vaikka Thesleff on jo luonteeltaan rohkea oman tiensä kulkija, vaikuttaa siltä, että visionäärinen Graig lisäsi entisestään hänen uskallustaan heittäytyä uusiin kokeiluihin ja eurooppalaisen avantgarden "hyökyyn". Silti Thesleff tuntuu viihtyvän paremmin erillään kuin taitelijaryhmissä, ja poliittiset kysymykset hän sivuuttaa tyyten.

Ellen Thesleffin elämän täyttää taide, joka on alkanut naturalismin hengessä mutta muuttuu vuosien kuluessa yhä abstraktimpaan suuntaan. Schreck kirjoittaa, että Thesleff kieltäytyi kompromisseista ja halusi elättää itsensä taiteella, vaikka tarjolla olisi ollut lisäansioita opettajana. Mieluummin sitten niukkuus!


NAISEN ASEMAA miestaiteilijoiden kansoittamassa taidemaailmassa on tutkinut paljon Riitta Konttinen. Schreckin Thesleff-teos käy aiheen erinomaisesta esimerkistä. On kiinnostavaa lukea, kuinka Thesleff rikkoo perinteisiä sukupuolinormeja niin ulkoisella olemuksellaan ja käyttäytymisellään kuin taiteellaan ja pääsee kuin pääseekin näkyville.

1800-luvun lopun symbolismi androgyyni-ihanteineen tuki naiseuden tradition rikkomista, ja aikalaiskritiikkien ennakkokäsitykset pitivät itsenäisessä taiteilijassa yllä vastarintaa. Schreck kirjoittaa, kuinka nuoren Thesleffin omaksuman symbolismin yksilöllisyysvaatimukset ja naistaiteilijan vaikea rooli saivat yhdessä aikaan vahvan ja itseriittoisen identiteetin, jota eivät lannistaneet negatiivisetkaan kritiikit. Thesleffin työrauha säilyi, oli maailma ympärillä hänen taiteestaan mitä mieltä tahansa.

Schreckin kirjan kuvaliitteet esittelevät Thesleffin taidetta 1890-luvulta 1940-luvulle saakka. Viimeiset teoksensa taiteilija maalasi 1950-luvulla yli 80-vuotiaana.

Vuosien myötä Thesleffin arvostus lisääntyi, ja hänen taiteensa alettiin ymmärtää osaksi eurooppalaista taidekenttää. Schreck miettii, mitä olisi tapahtunut, jos Gordon Graigin yritys esitellä Ellenin töitä Yhdysvalloissa olisi toteutunut. Samoille seinille Matissen, Picasson ja Cézannen kanssa? Seuraan, johon hän ilman muuta olisi kuulunut?-- Olisiko nyt sen aika?

Tyttöjä (Tytöt niityllä), 1906

SCHRECKIN ansiokas teos Ellen Thesleffin elämästä ja taiteesta paneutuu henkilökuvan luomiseen taideteosten esittelyä ja tulkintoja tarkemmin, mutta hyvä niin. Valokuvat ja kirjenäytteet havainnollistavat ja elävöittävät henkilökuvaa, ja teosesittelyt herättävät lukijan pohtimaan omiakin tulkintoja ja etsiytymään myös Thesleffin muiden teosten äärelle.

Thesleffin matkassa pääsee samalla tutustumaan Suomen ja Euroopan taiteilijapiireihin yli puolen vuosisadan ajalta. Ismit ja manifestit vaihtuvat, ja sodat sotkevat taiteilijoidenkin elämän, mutta luominen jatkuu.

Ja minä maalaan - ah - taideteoksia. Maailmassa kyllä riittää maalareita - mutta hyvin vähän taiteilijoita - -!

Omakuva 1894-95

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

17. joulukuuta 2017


Ihmiskohtaloita keskellä ei-mitään 

Marianna Kurton Tristaniassa purkautuu monenlaisia tulivuoria



Marianna Kurtto: Tristania. WSOY 2017. 331 s.


Viisi runokokoelmaa julkaisseen Marianna Kurton (s. 1980) ensimmäinen romaani Tristania sijoittuu paikkaan, jonka olemassaolosta sain vasta nyt tietoa. Tristan da Cunha, arkisemmin pelkkä Tristan, on Britanniaan kuuluva vulkaaninen pieni saariryhmä ja samalla ryhmän pääsaari eteläisellä Atlantilla Afrikan ja Etelä-Amerikan välissä.

Romaanin tapahtuma-aikaan 1950- ja 1960-luvuilla saarella oli vajaat 300 asukasta, jotka saivat toimeentulonsa pitämällä lampaita, kalastamalla ja työskentelemällä saaren säilyketehtaassa. Kun saaren keskellä kohoava tulivuori lokakuussa 1961 alkoi purkautua, asukkaat pakenivat läheiselle Nightingale-saarelle, josta hollantilainen matkustaja-alus pelasti heidät Kapkaupunkiin.

Kapkaupungista Tristanin asukkaiden matka jatkui Englantiin, mutta kun seuraavana vuonna selvisi, että heidän asuinpaikkansa olivat suurelta osin säästyneet vahingoilta, useimmat perheet palasivat vuonna 1963 takaisin kotisaarelleen.

Näihin eksoottisiin maisemiin ja dramaattisiin tapahtumiin Kurtto istuttaa romaaninsa henkilöt ja onnistuu siinä hienosti. Tristania on kaunis, kipeä ja tunteikas tarina elämästä tiiviissä yhteisössä suuren meren saartamana, kaukana kaikesta muusta.




TAPAHTUMIEN keskiössä on kolme perhettä, mutta päähuomion saavat aviopari Lise ja Lars, heidän poikansa Jon ja naapurinsa Martha. Romaanin loppuun asti pitävä jännite syntyy Lisen, Larsin ja Marthan välille.

Tristanian kolmiodraama voisi tapahtua missä tahansa. Suljetussa yhteisössä, jossa kaikki tuntevat toisensa ja ovat toisistaan riippuvaisia, rauhan säilyminen on kuitenkin tärkeääkin tärkeämpää. Asioita salataan, tunteet pidetään piilossa, ja elämä jatkuu entisellään, vaikka sisintä kuinka korventaisi.

Kurtto lähestyy kolmiodraamansa ydintä hitaasti ja vihjaillen. Jokin hämärä tapahtumaketju on jättänyt pysyvät jälkensä Lisen, Larsin ja Marthan elämään ja kuultaa heidän olemuksestaan. Martha kaipaa lasta, Lise miehensä rauhoittumista ja maailmalle tavan takaa pakeneva Lars elämäänsä uutta alkua. Kaikki kolme elävät jonkinlaisessa surumielisessä odotuksen tilassa.

Ja sellaisessa elää myös Lisen ja Larsin poika, kirjojensa parissa viihtyvä, yksinäinen, alituista isäikävää poteva Jon.

Jonin puuhissa ja ajatuksissa Kurtto tavoittaa riipaisevasti kaiken sen arkuuden ja kipeyden, jonka onneaan tavoittelevat aikuiset kylvävät lastensa sisimpään. Silti myös aikuisiin suhtautuu myötämielellä. Heidän sisäiset ristiriitansa tunnistaa aidoiksi ja inhimillisiksi, ja siksi heitä, Englannissa uutta suhdetta opettelevaa Larsia myöten, on valmis ymmärtämään, vaikka romaanin lopun armollisuudesta mielelläni vähän tinkisinkin.



KUN SAAREN TULIVUORI alkaa purkautua, myös ihmisten pinnanalaiset tulivuoret heräävät. Näkyviin pyrkii monenlaista haudattua, mutta samalla paljastuu myös saarelaisten vankkumaton solidaarisuus ja toisistaan huolehtiminen.

Lyyrikkona Kurtto viljelee proosassaankin runsaasti symboliikkaa ja monimerkityksisyyttä ja kirjoittaa saarelaisista ja heidän arkisesta elämästään muutoinkin runoilijan ottein. Luonto ja ihmisten askareet nousevat näkyville varmoin vedoin ja harkituin yksityiskohdin, ja lauserytmi toistokuvioineen tuo usein mieleen musiikin.

Myrskyn jälkeen Martha seisoo rannalla ja kuuntelee valaita. Ne laulavat. Ne keskustelevat säästä. Ne valitsevat puolisoaan, ja kun valinta on tehty, se on voimassa koko elämän. Ne syövät yhdessä, nukkuvat yhdessä, uivat yhdessä jäämerelle ja palaavat kotivesiin, samaan lahteen, saman kallion juurelle, ja poikivat.

Yksi merkityksellisimpiä ja globaaliudessaan ajankohtaisimpia käsitteitä Kurton romaanissa on koti.

Tristaniassa etsitään kotia sen kaikissa merkityksissä, fyysisissä, psyykkisissä ja sosiaalisissa. Se on hukassa, se menetetään, sitä vaihdetaan ja se löydetään tai ollaan löytävinään. Missä on kenenkin koti? Voiko koti olla monessa paikassa? Tekeeko kodin kodiksi paikka vai toinen ihminen? Yhteisö? Kulttuuri? Luonto? Maantieteellinen ympäristö vai kokemukset? Voiko kotia vaihtaa? Kysymyksiä on lukemattomia.

Marianna Kurton Tristanian seurassa on mahdollista viihtyä monesta syystä. Minua viehättivät erityisesti sen hallittu ja viimeistelty kieli ja erikoinen tunnelma ja ympäristö.


Marianna Kurtto. Kuva: Aapo Huhta




maanantai 11. joulukuuta 2017

11. joulukuuta 2017






Terveisiä tilastojen takaa! 

Jenni Räinä ja Vesa Ranta kertovat ihmisistä satavuotiaan Suomen syrjäkylillä 


Jenni Räinä - Vesa Ranta: Reunalla. Tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä. Like 2017. 264 s.


Kun oululaiset Jenni Räinä ja Vesa Ranta, toimittaja ja valokuvaaja, yhdistivät ammatillisen osaamisensa ja kiinnostuksensa syrjäseutujen elinoloihin, syntyi teos Reunalla eli Tarinoita tyhjeneviltä sivukyliltä. Kirja oli yksi tämän syksyn Tieto-Finlandian ehdokkaista, ja syystä olikin. Teos ei ole vain kiinnostavaa katseltavaa vaan myös ajatteluttavaa luettavaa.

Pari vuotta tekijät kiersivät lukuisilla Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan sivukylillä, koputtelivat ovia ja pyysivät päästä taltioimaan asukkaiden kokemuksia ja näkemyksiä elämästään harvaan asutulla ja autioituvalla syrjäseudulla. Vierailukohteita kertyi kahdeksantoista, ja muutamien asukkaiden luona kirjan tekijät vierailivat parin vuoden päästä uudestaan.

Tyhjentyvillä syrjäkylillä asuu tietysti ennen kaikkea vanhoja ihmisiä, mummoja ja pappoja, jotka haluavat pysytellä kotisijoillaan viimeiseen asti. Mutta on joukossa nuoriakin ja sellaisia, jotka ovat hankkiutuneet maaseudulle kaupungeista toisenlaisen, paremman elämän toivossa.



VIIDEKSI LUVUKSI ryhmiteltyjen henkilötarinoiden alussa on aina jonkinmoinen tietopaketti käynnissä olevasta muuttoliikkeestä ja sen vaikutuksista syrjäkylien elämään, mutta vasta haastateltavat muuttavat tutkimukset ja tilastot eläväksi elämäksi ja todellisiksi ihmiskohtaloiksi. Ja niitä on moneksi.

On kannen kuvassakin esiintyvä 81-vuotias Kuonajärven rannalla asustava flamenco-taiteilija Anita Heino, on Lampinsaaren mainari, eläkeläinen Voitto Laurila, 82, oijärveläinen kyläkauppias Veera Kuha, 56, ja Moisiovaarassa rivitaloa yksin asuttava entinen maanviljelijä Matti Heikkinen, 87.

Kaisu Anttonen-Sirkkala, 38, muutti kaupunkikierroksensa jälkeen perheineen entiseen kotitaloonsa Hyrynsalmelle eikä aio enää sieltä lähteä. Janne Kummala, 25, on tuntenut aina Pudasjärven Sarakylän ainoaksi oikeaksi paikakseen ja toivoisi, että hänen lapsensakin saisivat käydä alakoulunsa Sarakylässä. Nyt koulussa on enää 25 oppilasta.

Yli-Iissä sinnittelevä lammastilallinen Sirpa Dorochenko, 52, ei tulokkaana ole aina ollut kyläläisten mieleen, mutta Luola-Aapaan asettuneet Mariko, 64, ja Keiichi, 67 Hayami on otettu vastaan ystävällisesti ja avuliaasti, ja pariskunta on sopeutunut hyvin elämänmuutokseensa.

Taivas on kirkkaansininen ja ruohot ja puut kirkkaanvihreitä. Joskus kanit, ketut ja porot tulevat pihallemme metsästä. Vuosittain pääskyset tulevat, kasvattavat tässä poikaset ja lähtevät jälleen pois.



KEIICHI HAYAMIN maisemakuvaus kuulostaa romanttiselta, mutta syrjässä asumisessa on silti haasteensa.

Pitkät matkat palvelujen ääreen vaativat auton ja kuljettajan tai rahaa taksikyyteihin. Vanhan äitinsä Eevan, 82, kanssa Ylikiimingin Nuorittassa asuva viljelijä Jaakko Pöyskö, 46, pohtiikin, että sivukylillä pärjää, mutta on pysyttävä terveenä, ja äiti ja poika tietävät kokemuksesta, mistä puhuvat.

Kun Ylikiiminki liitettiin Ouluun 2009, kaupunginjohtaja totesi puhelinluetteloon painetussa tervehdyksessään ylikiiminkiläistenkin päässeen palveluiden ääreen. Voi hitto miltä se tuntui. Mua pisti niin vihaksi, että jos se johtaja ois ollut tuossa niin oisin pieksänyt sen, harmittelee Eeva-äiti.

Aiemmin terveyskeskus oli kolmentoista kilometrin päässä Ylikiimingissä. Nyt lääkäriin, pankkiin ja postiin on ajettava 50 kilometrin päähän Kiiminkiin!



PERSOONALLISIIN HAASTATELTAVIIN tykästyy ihan jokaiseen. Toimittaja ja kuvaaja suhtautuvat ihmisiin ja heidän asuinmiljöisiinsä lämpimästi ja arvostavasti.

Kuvat ja teksti tukevat toisiaan ja puhuttelevat yksityiskohdillaan. Ympäristökuvien rappiotunnelmissa on menetysten tragiikkaa ja nostalgista kaipuuta, mutta myös merkillistä omillaan olon tyyneyttä ja rauhaa.

Nuorison ja nuorten perheiden tarinoista ja kuvista löytyy uskoa tulevaisuuteen, vanhojen kasvot ja muistelut kertovat menneistä vuosikymmenistä. Liikuttavimpia hetkiä vietin runonlaulaja Jussi Huovisen, 92, seurassa Suomussalmella.

Kun vienankarjalaista sukujuurta oleva Jussi joutui talviseudun asustamaan Suomussalmen kirkonkylällä, hän oli sielläkin tyytyväinen oloonsa, mutta ajatuksissa olivat kuitenkin kevät ja koti rajan tuntumassa Hietajärvellä:  Siellä on oma maisema, oma taivas ja oma maa. -  Siinä kaiketi painavin syy siihen, miksi syrjäkylien vanhuksia on niin vaikea saada muuttamaan taajamien ihanuuksien ääreen.

Reunalla-kirja ansaitsee runsaasti lukijoita. Se on erinomainen katsaus syrjäseutujen asujaimistoon ja sen jokapäiväisiin haasteisiin. Räinän ja Rannan teoksen haastateltavat kertovat valinnoillaan sellaisesta elämänasenteesta ja arvomaailmasta, joiden soisi näkyvän ja voimistuvan muuallakin kuin Suomussalmen Hietajärvellä tai Pudasjärven Sarakylässä.



Vesa Ranta ja Jenni Räinä. Kuvat: Jaakko Alatalo





torstai 7. joulukuuta 2017

7. joulukuuta 2017



"Taidan olla kaikkein onnellisin lehtokoneessa" 

Cristina Sandu kirjoittaa elämästä kahden kulttuurin välimaastossa



Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat. Otava 2017. 265 s.


Cristina Sandun (s. 1989)  tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokkuuteen yltänyt esikoisromaani Valas nimeltä Goliat kertoo kolmekymppisen Alban elämästä, muistoista ja havainnoista Suomessa ja Romaniassa. Alban äiti on suomalainen ja isä romanialainen aivan kuten kirjailijankin vanhemmat.

Sandun katkelmittain etenevä romaani keskittyy ruumiinvalvojaisten ja hautajaisten ympärille, mutta on silti kaikkea muuta kuin raskasta luettavaa. Bukarestin lähellä "Punaisessa kylässä" valkoisessa talossaan asuva Susi, Alban isoisä, on kuollut, ja veljekset Mihai ja Costel perheineen matkustavat saattamaan häntä hautaan, Mihai Suomesta, Costel Yhdysvalloista.

Kesiään isovanhempiensa talossa viettänyt Alba alkaa tarkastella ympäristöään uusin silmin ja muistella kaikenlaisia sukunsa piirissä ja kylässä kuulemiaan ja kokemiaan tapahtumia ja vaikutelmia. Romaanin alussa hajanaiselta vaikuttava tarina alkaa vähin erin hahmottua kokonaiskuvaksi elämästä Punaisessa kylässä Ceauşescun diktatuurissa ja sen jälkeen.


SANDU rakentaa romaaniaan kuin maalaisi taulua. Kankaalle ilmestyy uusia viivoja, muotoja, värejä ja värikerroksia, uusia tapahtumia ja yksityiskohtia, selkeitä ja tahallisen utuisia, tietoja suoraan historiasta ja omasta elämästä, kuulopuheita ja keskustelunkatkelmia, muistikuvia ja tutulta tuntuvia aistimuksia.

On selvää, että tekniikalla ei tavoitellakaan perinteistä juoniromaania. Valas nimeltä Goliat on värikäs sukukartoitus ja kiintoisa kulttuuriretki. Se on matka fyysisiin, poliittisiin ja psyykkisiin maisemiin, jotka vaikuttavat välillä ikivanhoilta ja eksoottisilta ja välillä taas hyvinkin ajankohtaisilta ja yleisiltä.

Romaanin kieli on runollista, mutta kylä ja sen elämä kaunistelematonta. Alba näkee ympäröivän rappion mutta rakastaa isovanhempiensa kotiseutua siitä huolimatta.

En ole koskaan järkyttynyt katujen varsilla ryöppyävästä mudasta ja silmissä rapistuvista taloista, ruosteisina kiiluvista peltiporteista, keskeneräisistä rakennuksista ja niiden takana levittäytyvästä kitukasvuisesta pellosta. Minulle kylä on aina ollut, kaikessa rappiossaan, kaunis tavalla jolla mikään toinen paikka ei ole.

Sama pätee ihmisiin. Elämä köyhässä, vanhakantaisessa kylässä Karpaattien Sankarin valvovan silmän alla on täynnä väkivaltaa ja Mustien Enkelien tekosia, mutta sieltä muuttaneita vaivaa alituinen koti-ikävää. Suvun jäsenillä on heikkoutensa, eikä heidän yhteiselonsa suju ongelmitta, mutta kiusallisetkin asiat kestetään ja talo ihmisineen jatkaa elämäänsä.


MAAGISUUTTA romaaniin kumpuaa vanhoista uskomuksista, legendoista ja tarinoista, joista yksi yltää kirjan  nimeenkin, ja sadunomaisuutta Sandu tarjoilee myös tyylillään.

Maissi hehkuu kuin leijonan turkki ja kuu kellahtaa sirpiksi vedenpintaan. Alba katselee aikuisenakin ympärilleen lapsen tavoin ja kokee kaiken elollisena. Isoäitini talossa seinät ja katot halkeilevat. Halkeamat kiemurtelevat toisiaan kohtaan kuin käärmeet. -- Seinät ja katto kupruilevat vitivalkoisina, ne on vasta vähän aikaa sitten maalattu, ja käärmeet syövät hitaasti tiensä valkoisen alta.

Kun kirjailija raottelee henkilöidensä häpeällisiä salaisuuksia Securitate-kytkentöineen, ilmiantoineen ja outoine kuolemantapauksineen, arvoituksellisuus saa traagisia sävyjä. Diktaattorin "saavutuksille" uskaltaa kyllä jälkikäteen nauraa, mutta diktatuurin aiheuttamia vaurioita ihmissuhteissa ei paranna mikään.


RAKKAUS JA KUOLEMA, kirjallisuuden vakioteemat, ovat hyvin edustettuina. Pääteemaksi tunteikkaiden rakkaustarinoiden oheen nousee kuitenkin muukalaisuuden ja vierauden teema.

Romaanin henkilöt matkaavat maasta toiseen. Rakkaus houkuttaa heidät muuttamaan vieraaseen maahan ja totuttautumaan toiseen kulttuuriin ja kieleen, mutta seurauksena on usein kaksinkertainen kodittomuus ja ikuinen ikävä toisaalle. Alba tunnustaa Amerikan-sedälleen Costelille olevansa ehkä onnellisin lentokoneessa, välitilassa matkalla maasta toiseen.

Kirjailija valaisee pääteemaansa monipuolisesti suvun eri jäsenten kokemuksina ja käsittelee sitä myös globaalina ilmiönä. Romaani alkaa jo kohtauksella Romanian romaneista Helsingin kalasatamassa, jossa Albaa tarvitaan tulkiksi synnyttävälle äidille.

Ratkaiseva osuus uuteen kulttuuriin sopeutumisessa, tai oikeastaan sopeutumattomuudessa, on kielellä. Oman kielen tärkeys käy Alballe hyvin selväksi sekä hänen kariutuneessa rakkaussuhteessaan että keskusteluissaan isänsä ja Costel-setänsä kanssa.

Ehkä kaikkein kivuliainta on se, kun et voi ilmaista itseäsi omalla kielelläsi, et voi pukea ajatuksia kaikkine vivahteineen suoraan sanoiksi vaan joudut kääntämään ne. Silloin menetät välittömän suhteen todellisuuteen. Olet kuin purkissa. Mikään ai kosketa sinua suoraan, kaikki kulkee jonkinlaisen filtterin... mikä se sana on suomeksi... suodattimen kautta.


Cristina Sandu. Kuva Marjo Tynkkynen
Cristina Sandun esikoisromaani Valas nimeltä Goliat puhuu tärkeistä asioista. Kirjan parissa viihtyy ja halutessaan viisastuukin, mutta ennen kaikkea romaani on tuore väriläiskä suomalaisessa kirjasyksyssä. Cristina Sandulta luen seuraavankin romaanin.