tiistai 20. maaliskuuta 2018

20. maaliskuuta 2018




Lopun ajan lähestyessä keinot kovenevat 


Pauliina Rauhalan uusi romaani Synninkantajat rohkenee katsoa herätysliikkeen sielunhoidon yöpuolelle


Pauliina Rauhala: Synninkantajat. Gummerus 2018. 368 s.



Katso, pappa, miten aurinko paistaa pienestä kolosta pilvien välistä. Ihan kuin taivaaseen olisi tullut reikä, josta Jumala puhuu. Tuommoisesta reiästä Jeesus laskeutuu viimeisenä päivänä ruskeat nahkasandaalit edellä ja valkoinen viitta ja tumma tukka hulmuten. Pappa, nyt olisi sopiva ja oikea hetki. Minua ei pelottaisi yhtään. Sanoisin Jeesukselle vain, että Jumalan terve ja vihdoinkin.

Näin juttelee alakouluikäinen Aaron Taisto-papalleen kesäiltana linturetkellä. Seuroissa pappa on saarnannut maailmanlopun lähestymisestä, mutta Aaronille se ei ole mikään ongelma, onhan hän uskovainen Jumalan lapsonen.

Pauliina Rauhalan (s. 1977) toinen romaani Synninkantajat sijoittuu esikoisteoksen Taivaslaulu (2013) tavoin vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen piiriin. Taivaslaulu kertoo nuoresta avioparista Viljasta ja Aleksista, joiden perheelle herätysliikkeen ehkäisykielto uhkaa käydä ylivoimaiseksi koettelemukseksi. Tarina sai suuren suosion myös kahtena teatteriversiona.


SYNNINKANTAJISSA ollaan pienellä paikkakunnalla Pohjanmaalla 1970-luvun lopulla. Aaronille toinen tärkeä isovanhempi on äidin puolen Aliisa-mummo, joka lestadiolaisuudestaan huolimatta on uskonasioissaan paljon Taisto-pappaa avaramielisempi. Kun taistelu vääräuskoisia vastaan kovenee, rajanvedot ja säännöt tiukkenevat. Taisto-papan tehtävä  saarnamiehenä ja Siionin muurien vankkumattomana vartijana on hoitaa Aliisa visusti omiensa joukkoon.

Aliisa on alun alkaen tehnyt väärin mennessään naimisiin uskottoman kanssa. Hänen Jalmarinsa on jo haudassa, mutta nuorin tytär Auroora uhkaa jatkaa äitinsä jäljissä rakastuessaan hänkin vääräuskoiseen. Nyt Aliisalta vaaditaan julkista parannuksentekoa. Hänen on pantava tyttärensä järjestykseen ja erottava hänelle rakkaasta kirkkokuorosta ja diakoniatyöstä, tai hänet julistetaan "sidotuksi" eli erotetaan herätysliikkeestä.

Aurooran osa ei ole kadehdittava, mutta vaikeinta on Aaronilla kahden rakkaan isovanhemman erimielisyyksien välissä. Näkökulmia vaihdellen kirjoitettu romaani vuoroin suututtaa ja liikuttaa. Kun Aaron ahdistuksissaan kirjoittaa henkilökohtaiseen  Tärkeiden Asioiden vihkoonsa suurin kirjaimin: "Lasta ei saa koskaan pakottaa valitsemaan", lukijalla on itku kurkussa.

Toisaalta Aaronin kanssa on myös hauskaa. Pikkuvanha, sisäisissä maailmoissaan vaelteleva ja herkkä Aaron on kuunnellut tarkasti pappansa saarnoja ja opetuksia mutta lukenut myös Tex Willerit ja osaa Siionin virsien lisäksi Uralin pihlajat ja Pavarotit. Omissa oloissaan viihtyvän pikkupojan elämä ei suinkaan ole väritöntä vaan hänen pääkopassaan tapahtuu paljon ja huikeita asioita. Totta Mooses!


ROMAANIN IHMISKUVAT eivät ole mustavalkoisia, vaikka lukijana mielellään asettuukin rauhaa rakentavan Aliisan puolelle tinkimätöntä Taistoa vastaan. Kun vanha kalamies Taisto kulkee luonnossa, hoitaa kasvejaan, ruokkii lintujaan ja opastaa nuorta Aaronia, hänestä löytyy viisautta ja lempeyttä yllin kyllin. (Vain Eeva-vaimolleen hänen on jostain syystä vaikea olla ystävällinen.)

Rauhala näyttää, kuinka saarnamiehen asema pakottaa Taisto-papan ratkaisuihin, joista hän itsekin kärsii. Romaanin nimi Synninkantajat viittaakin oikeastaan sen kaikkiin henkilöihin. Syntejä eivät kanna vain ne, jotka syntisiksi saarnataan, vaan sijaiskärsijöinä niiden alla tuskailevat kaikki syntisiksi "sidottujen" läheiset ja erityisesti suojattomimmat.

Viidennen äänen Rauhala antaa romaanissaan sen fiktiiviselle kirjoittajalle, jonka Matkakertomus-nimisissä tilityksissä teemaa on selvästikin tarkoitus syventää ja yleispätevöittää. Ajatus uuden kirjan löyhästä liitoksesta esikoisteokseen on mainio, mutta Matkakertomuksen sisällöstä en oikein innostunut. Olisin luottanut lukijan kykyyn laajentaa teemaa itse mielessään.

Minua alkoi mietityttää, millaisessa tilanteessa hoitokokousten kaltainen hätäännys syntyi ja levisi. Millaiset yhteiskunnalliset muutokset ajassa aiheuttivat sen, että hengellinen yhteisö alkoi käpertyä itseensä ja käyttää henkistä väkivaltaa omiaan "suojellakseen"? Romaaniin liitetyt fiktiiviset pöytäkirjat antavat joitain vastauksia.


PAULIINA RAUHALAN romaanin kieli on niin tunteikasta, maalauksellista, runollista ja runsasta, että ymmärrän Matkakertomuksen myös tarkoituksellisiksi tauoiksi, joissa kertomatyyli hetkeksi rauhoittuu asiaproosaksi. Silti viihtyisin hyvin koko romaanin matkan Rauhalan kaunokirjallisessa kielikylvyssä.

Synninkantajissa yksinkertainen agraari elämäntapa ja väkevä luontosuhde on kuvattu niin antaumuksella ja myötäeläen, että haluaisi itsekin olla kulkemassa romaanin poluilla ja peltovierillä, käydä Taisto-papan kanssa kalassa ja Aliisa-mummon kanssa männynjuuria kaivelemassa.

Arkiaskareet tuntuvat Rauhalan kuvaamina pyhäisemmiltä kuin mitkään saarnatilaisuudet, vaikka Aaronin mielestä pappa julistaa Sanaa kuin orkesterinjohtaja, jota itse Jeesuskin tottelisi. Jopa pyykkien mankeloinnista tulee seesteinen olo, kun Aaron katsoo mankelointiliinan sisältä paljastuvaa lakanaa ja ajattelee: Ei siinä löydy ryppyä, / ei mitään saastaista.

Jo Taivaslaulussa Pauliina Rauhala osoitti kuvallisen kielenkäytön taitonsa, ja Synninkantajissa kaikkiin aisteihin vetoava kuvallisuus saa vielä lisää tehoja. Runsaimmat ja erottuvimmat luontohavainnot ja -metaforat ovat lintumaailmasta, jolla on romaanissa muutoinkin monenlaista symbolista tehtävää.



VÄLISTÄ KIELTÄMÄTTÄ tuntui jo siltä, että vähempikin kuvakieli riittäisi, mutta toisaalta symboliikka toimii erinomaisesti kalastustermeineen, arkkeineen, linnunpönttöineen ja sähköaitoineen. Monet symboleista ovat peräisin hengellisestä kielestä, jota Rauhala käyttää muutoinkin henkilöidensä sieluntiloja avaamaan.

Raskaasta aiheesta huolimatta romaanissa on myös keveät hetkensä ja humoristiset kohtauksensa. Rakastumisen tilaa kuvatessaan Pauliina Rauhala panee tanssimaan lehmätkin, vaaleanruskeat nupopäät ja laikukkaat ayrshiret, ja Aaronin ja Aliisan-mummon aurinkoisissa Mooses-leikeissä olisin vaikka kavala faarao, kunhan vain pääsisin mukaan.

Pauliina Rauhala on niin taitava lapsen sisäisen maailman kuvaaja, että jään hyvin innostuneena odottamaan hänen seuraavaa kirjaansa - lastenkirjaa.

Pauliina Rauhala. Kuva: Vesa Ranta













keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

14. maaliskuuta 2018



Tältä tuntuu tulokkaasta  

Elin Willowsin esikoisromaania lukee kuin ihmiskoetta


Elin Willows: Sisämaa (Inlandet). Suom. Raija Rintamäki. Teos 2018. 191 s.



Paikassa jossa ihmiset katsovat tutkivasti. Paikassa jossa minut huomataan uudeksi tulokkaaksi. Joudun selittämään ruokakaupassa: Kyllä, asun täällä, olen muuttanut tänne.

Nykyään Vaasassa asuvan kulttuuritoimittajan Elin Willowsin (s. 1982) esikoisromaanissa Sisämaa parikymppinen nainen on muuttanut Etelä-Ruotsin rannikolta pikkukylään napapiirin tuntumaan. Kylä on poikaystävän kotiseutua, mutta ennen kuin muuttoauto on purettu, on jo selvää, että pari ei koskaan asetu asumaan yksiin.

Nimeämätön minäkertoja vuokraa kuitenkin itselleen asunnon, saa töitä paikallisesta ruokakaupasta ja jää toistaiseksi paikkakunnalle. Miksi hän jää, vaikka poikaystäväkin hankkiutuu opiskelemaan etelään ja löytää siltä pian uuden tytön seurakseen. Miksi hän ei lähde takaisin?

Willowsin romaani herättää paljon kysymyksiä mutta tarjoaa vähän vastauksia.

Sisämaassa ulkoiset puitteet ovat kuin laboratoriossa. Eletään syrjäisessä, rajatussa ja tapahtumaköyhässä ympäristössä ja yhteisössä, jossa kaikilla on paikkansa ja tehtävänsä. Lukijan tehtävä on seurata, miten omilleen jäänyt nuori nainen asettuu hänelle vieraaseen maisemaan ja yhteisöön, ja miten ympäristö suhtautuu häneen? Miten hän selviytyy pettymyksestään? Kotiutuuko hän? Haluaako hän edes kotiutua?

Kirja kansipaperissa kysytään: voiko aloittaa alusta missä tahansa, luoda itselleen uuden elämän jossakin muualla? Nykyisessa pakolaistilanteessa kysymykset ovat erityisen akuutteja, mutta Willowsin romaanissa ei puhuta pakolaisista. Siinä etsitään oman paikan ja olemisen tuntua yleisemmällä tasolla.


POHJOISEN PIKKUKYLÄN vastaanotossa Janten lakien luulisi olevan enemmän kuin arvossaan. Kertojaa kohdellaan kuitenkin aivan asiallisesti, kysellään, mutta ei painosteta, otetaan mukaan ja jätetään rauhaan, aivan miten hän milloinkin tahtoo.

Hänen arkipäivänsä täyttyvät rutiineista töissä ja asunnolla, ja viikonloppuisin hän käy tuttujensa kanssa Hotellilla juhlimassa. Hän ajaa ajokortin, ostaa vanhan auton ja käy välillä ajelemassa. Kun entinen poikystävä pistäytyy kotonaan, he tapaavat kuin tottumuksesta. Joskus hän viihtyy hetken aikaa luonnossa.

Mitään dramaattista ei tapahdu, ja jos kylässä jotain poikkeavampaa tapahtuukin, se ei tunnu koskettavan kertojaa millään tavalla. Hän elää vailla menneisyyttä ja tulevaisuutta, ja hänen passiivisuutensa on silmiinpistävää. Mutta ei hän vaikuta erityisen onnettomaltakaan.

Välistä hänen reaktionsa viittaavat masennukseen, mikä hänen tilanteessaan tuntuisi aika luonnolliselta. Hän tuntee merkillistä väsymistä, potee unettomuutta, kärsii hengitysvaikeuksista, eristäytyy ja on iloton. Kuuluuko vetäytyvyys kuitenkin hänen persoonallisuuteensa? Onko hän jälleen yksi sivullinen kirjallisuuden lukuisassa sivullisjoukossa?



LUKIJAN MIELENKIINTO herpaantuisi, ellei Willowsin kertoja välillä katsoisi myös ympärilleen ja poimisi siitä näkyville ja kuuluville tyypillisen syrjäkylän tapoja ja piirteitä kuin esineitä sekatavarakaupan hyllyltä. Leipäjuustoa ja hilloja. Näyttäviä autonvanteita. Ollen kioskin irtokarkit. Murre: "Ohan täällä niin saatanan nättiä."

Ainoa mihin kertoja pyrkii luomaan edes jollain tavoin aktiivisesti siteen, on luonto. Luonto on ollut minun paikkani vaikkei olekaan ollut ulottuvillani. - - Minulla ei ole samaa hiljaista tietoa kuin jollakin toisella, en nauti luonnosta, en tunne sen toimintaa, mutta olen lähellä luontoa.

Avaimia kertoja sisimpään pääsemiseksi löytyykin juuri luonnosta ja luonnonkuvista. Täytetty karhu, jäällä ajaminen, pureva pakkanen, kaamos, yötön yö, kaikille niille löytyy vastineensa myös kertojan henkilökohtaisesta sisämaasta, sielunmaisemasta.

Romaanin pääpyrkimys, etsiytyminen kohti kertojan sisätilaa, näkyy myös Willowsin erikoislaatuisessa kerrontatekniikassa.

Willowsin kirjoittaa peräkkäin lyhyitä, tarkoin harkittuja proosakatkelmia, jotka rikkovat kronologiaa mennen tullen. Romaani etenee ihan omalla logiikallaan mutta pysyy silti hyvin kuosissa. Tuntuu kuin oltaisiin jossain ajattomassa tilassa eikä silti aivan pydähdyksissä. Johonkin suuntaan edetään, mutta mihin?

Olen optimisti. Alan uskoa, että kertoja löytää hukkaamansa tunteet uudestaan ja kotiutuu elämäänsä, löytää täkäläisyytensä, oli se sitten missä tahansa. Sillä vaikka

on tavallinen tiistaipäivä eikä tapahdu mitään erityistä, mutta silti tämä on jotain. Minä. Täällä. Metsässä. Nyt. Tämä tuntuu melkein siltä mitä joku täkäläinen voisi tehdä.


Elin Willows. Kuva: Frank A. Unger














lauantai 10. maaliskuuta 2018

10. maaliskuuta 2018




Rakkaus kasvaa kuin puu, hitaasti ja vaalimalla 

Hiromi Kawakamin romaanin tyyni pinta kätkee arvaamattomia pohjavirtauksia




Hiromi Kawakami: Sensein salkku (Sensei no kaban, 2001). Suom. Raisa Porrasmaa. S&S 2018. 243 s.




On aina kiinnostavaa lukea tarinoita, jotka nousevat itselle vieraasta kulttuurista. Tarinan ohella tulee kuin ylimääräisenä hyvänä uutta tietoa toisenlaisesta ympäristöstä ja elämäntavasta, ja samalla joutuvat omatkin tavat ja arvot uudelleen punnittaviksi.

Hiromi Kawakamin (s.1958) romaani Sensein salkku tuo jo kansikuvallaan mieleen toisen japanilaisen nykykirjailijan Takashi Hiraiden ja hänen Kissavieras-romaaninsa (S&S 2016; Kirjareppu 25.2.2016). Molempien romaanien tyylikkäät ja tunnelmallaan vangitsevat kansikuvat on suunnitellut Satu Konttinen.

Romaaneilla on myös sama suomentaja Raisa Porrasmaa. Porrasmaan käännös kulkee jälleen eteenpäin kevyesti ja pelkistetysti kuin klassiset haiku-runot, joita Sensein salkun päähenkilöt innostuvat jossain vaiheessa sepittämäänkin.

Ulkoista juonta Sensein salkussa on Kissavierastakin vähemmän, mutta pinnan alla poreilee, joten tarinaa on syytä lukea herkällä silmällä ja korvalla.



KAWAKAMI kertoo rakkaustarinaansa - rakkaudestahan tässä romaanissa on kyse - episodimaisesti. Romaanin seitsemässätoista luvussa kuvataan suhteen kehittymistä välillä hyvinkin lyyrisesti ja salaperäisesti, mutta äkkiä kirjailija vetää lukijansa taas keskelle reaalimaailmaa joillain arkisella havainnolla tai repliikillä.

Liikkeellekin lähdetään arkiympäristöstä. 37-vuotias toimistotöillä itsensä elättävä sinkkunainen Tsukiko, romaanin kertoja, tapaa baaritiskin äärellä entisen, jo eläköityneen äidinkielen opettajansa ja alkaa satunnaisesti tapailla opettajaa, Senseitä. Kertoja miettii:

Tapailumme jatkui kaiketi siksi, että muistutimme toisiamme. Paitsi, että pidimme samanlaisista baariruoista, kummallakin oli tapana pitää tiettyä etäisyyttä ihmisiin. Ikäeroa meillä oli hieman yli kolmekymmentä vuotta, mutta Sensei tuntui läheisemmältä kuin omanikäiset ystäväni.

Päinvastoin kuin luulisi, Tsukiko on ollut oppilaana kaikkea muuta kuin lahjakas tai innostunut eikä välitä edelleenkään olla kenenkään mieliksi. Mutta juuri hänen suoruutensa ja töksäyttelevä puhetapansa ja Sensein oppineisuus ja hienotunteisuus ovat ne toisiaan hiertävät pinnat, joiden kosketuksesta kummankin yksitoikkoinen elämä alkaa saada uutta kipinää.



VÄLILLÄ TUNTUU siltä, että suhde ei etene lainkaan, kun kumpikaan osapuolista ei osoita aktiivisuutta. Ehtii kulua kokonaista kaksi vuotta, ennen kuin on päästy edes "virallisen" seurustelun alkuun, intiimimmästä puhumattakaan. Istutaan, syödään ja juodaan, välistä reippaastikin humaltuen.

Ruokalajeja luetellaan kerta toisensa jälkeen yksityiskohtaisesti: Sensei tilasi padasta daikon-retikkaa, tsumire-kalapullia ja naudan jänteitä. Minä tilasin chikuwabu-vehnämykyjä, konnyaku-nuudeleita ja daikonia. - Ja keskustelu on tietysti samaa luokkaa: Lämmin tofu on hyvää. Minä pidän asari-simpukoista. Maistuuko, Tsukiko? Hyvää.

Mutta niin triviaalilta kuin dialogi kuulostaakin, jotain sen alla aina piilee. Japanin kulttuuria tuntemattomalta jää varmasti paljon salaisuudeksi, mutta sen huomaa, että vähitellen kahden arkailevan ihmisen yhdessä vietettyihin kulinaarisiin iltoihin tulee lisää uskallusta, keskinäistä lämpöä ja läheisyyttä.

Toisiinsa totuttelussa on toki myös epäröinnin aikoja. Kaikki eivät hyväksy vanhan miehen kiinnostusta nuorta naista kohtaan. Tsukiko tapaa välillä myös ikäistään miestä, ja Sensei tuntuu viihtyvän entisen kollegansa seurassa. Senseitä painaa kariutunut avioliitto, ja moderni Tsukiko ei puolestaan hevin sitoudu. Ihmeen tyynesti Tsukiko kuitenkin kuittailee Sensein huomautukset siitä, mitä nuoren japanilaisen naisen tulee tehdä tai olla tekemättä.

Vanha ja uusi Japani totuttelevat romaanissa toisiinsa muutoinkin kuin baarijakkaroilla.

Kurkistuksia japanilaiseen maisemaan ja tapakulttuuriin tarjoaa mm. sieniretki Tochigiin, paikallinen kirsikankukkajuhla ja Sensein ehdottama saarimatka. Välillä pelataan pachinkoa eli hakataan paikallista rahapeliautomaattia, riidellään baseballista, käydään markkinoilla tai mennään treffeille taidemuseoon katselemaan kakemono-kalligrafiteoksia. - Kiinnostunut lukija etsiytyy tietysti nettiin lisätiedon äärelle.



MONIA ASIOITA Hiromi Kawakami jättää kuitenkin auki. Kun olennaista on seurata ihmissuhteen hidasta muuttumista, osapuolten henkilökuvatkin valottuvat vain siinä määrin, kuin ne prosessissa paljastuvat. Tsukiko ja Sensei jäävät paljolti mysteereiksi.

Silti he ovat sympaattisia. Sisimmässään he ovat liikuttavan arkoja, yksinäisiä ja täynnä koskettamisen kaipuuta. Länsimaisen pikaruoka- ja -rakkauskulttuurin pilaamalle lukijalle tekee hyvää joutua kerrankin odottamaa ihan rauhassa, mitä tuleman pitää tai tuleeko mitään.

Sensein salkkua lukiessa tuntuu, kuin istuisi itse Satorun baarin jakkaralla omia herkkujaan nautiskellen ja napuriensa jutustelua ja vaikenemista kuulostellen. Samalla kun tarkkailee suhteen etenemistä, alkaa vakuuttua siitä, että elämän ainoat merkitykselliset asiat ovat yksinkertaisia, kiireettömiä ja arkisia, niin kuin yhdessä syöminen tai metsässä käveleminen.

Vakuuttuu myös siitä, että elämän täyttämisen sijasta kannattaisi pyrkiä sen tyhjentämiseen. Sensein salkun monimielinen perusväittämä onkin: Vain tyhjä tila avartuu äärettömyyksiin.



Hiromi Kawakami. Kuva: Wylie Agency 







maanantai 5. maaliskuuta 2018

5. maaliskuuta 2018




Venäläistä väkeä omimmillaan 


Ljudmila Ulitskajan novelleissa rähistään ja rakastetaan täysillä ja tosissaan



Ljudmila Ulitskaja: Meidän tsaarimme väkeä (Ljudi nashego tsarja, 2007). Suom. Arja Pikkupeura. Siltala 2018. 333 s.



Suomentaja Arja Pikkupeuralle lämmin kiitos uudesta Ljudmila Ulitskaja -suomennoksesta. Vastikään 75 vuotta täyttänyt Ulitskaja (s. 1943) jatkaa kertomuskokoelmassaan Meidän tsaarimme väkeä kansansa elämäntavan ja luonteenlaadun tarkastelua tutulla keveän tuntuisella  mutta ytimeltään syvällisellä tyylillään, ja Pikkupeura pitää jälleen huolen vivahteikkaasta suomennoksesta.

Lähes neljäkymmentä kertomusta sisältävä kokoelma on ryhmitelty neljäksi osastoksi. Aluksi esitellään "Meidän tsaarimme väkeä" ja sitten "Veren salaisuudessa" liikutaan perimän tuntumassa. "He elivät kauan..." -osastossa kuljetaan elämänmittaisia matkoja, ja "Matkaenkelissä" on tarjolla satakunta sivua pikkutarinoita.



ELÄMÄKERTATARINOISSA Ulitskaja pääsee esittelemään, millaisten koettelemusten läpi vanhaksi eläneet ihmiset, sellaiset kuin Nikolai Afanasjevitš ja Vera Aleksandrovna, ovat saaneet kulkea ennen kuolemaansa.

Ulitskaja kirjoittaa hänelle tyypillisen pisteliäästi mutta sen enempää osoittelematta: Pitkän elämänsä aikana he olivat ennättäneet menettää kaikki sukulaiset, ystävät ja naapurit, väkeä oli kadonnut talo-, katu- ja kaupunkikaupalla. On siis suoranainen ihme, että pariskunta on säilynyt elävänä järjestelmän ja historian hirmutöistä, mutta Verapa onkin pitänyt ruhtinaallisen syntyperänsä salassa jopa tyttäriltään.

Nikolain ja Veran elämäntarinan toinen leimallinen piirre on siitä huokuva lämpö, puolisoiden välinen rakkaus, tytärten ja heidän vanhempiensa syvä keskinäinen kiintymys ja kirjailijan myötätunto kuvattaviinsa. Perhe on tärkeä, perhesiteitä vaalitaan. Ulitskajalla yhteisöllisyys nousee aina yksilön oman edun edelle.

Vaikka läheskään kaikissa novelleissa kuolema ei tule lempeästi - ja kuolemia näissä novelleissa totisesti on - , niidenkin taustalla on usein suuri rakkaus. Virheiden korjaamisen aika meni umpeen, mutta kuolema ikään kuin panee asiat tolalleen ja asettaa vainajan hänelle kuuluvaan arvoon.



ULITSKAJAN HENKILÖT ovat pääosin tavallista väkeä. He elävät ahtaalla ja kokevat kovia. Asunnot ovat surkeita ja ruoan saanti työn takana. Virastot toimivat lahjuksilla, ja matkustaminen onnistuu, jos on onnistuakseen.

Vammaisia ja sairaita on novelleissa paljon ja kauneuttakin lähinnä katsojan silmässä. Juopottelevien miehenretaleiden halukkaat silmät hamuilevat hemaisevia petikavereita heti kun sellaisia tielle sattuu, mutta vaimoja kohdellaan kaltoin. Eläimet pyörivät jaloissa siinä missä lapsetkin.

Silti vaikeuksissa on puolensa ja tragiikasssakin komiikkaa.

Kun novellissa "Lyhytsulku" talon sähkönsaanti häiriintyy, salapari pääsee pimeässä toteuttamaan mielihalujaan, ja samaan aikaan joku asukkaista "eksyy" yhteiskeittiössä naapurinsa herkulliselle stroganoffkattilalle. Sokea vanhus voi talon kerrankin hiljennyttyä nauttia patterisoittimestaan täysin siemauksin rakasta Beethoveniaan, ja elämäänsä pettynyt keski-ikäinen uskaltaa komeronsa totaalisessa pimeydessa hankkiutua vihdoinkin kaipaamaansa vapauteen - hirteen.

Ulitskajan huumorissa on runsaasti hirtehisiä piirteitä, mutta pessimistiä hänestä ei saa tekemälläkään. Hänen väessään on aina jotain myötätuntoa ja ymmärtämystä herättävää tosikkoutta, lapsekkuutta tai höpsöyttä, eikä kulttuuriväki tee poikkeusta.



"MATKAENKELI"-osaston lyhyissä novelleissa kertoja on usein kirjailija, kuka sitten lieneekin. Hän matkustaa paljon esiintyäkseen kirjojensa esittelytilaisuuksissa ja pääsee ihmettelemään tielleen osuvia sattumuksia ja matkalla kuulemiaan juttuja. Jotkut tarinoista voisi hyvin kuvitella lehtien kolumneiksi.

Monet pikkutarinoista lienevät mukana vain hassunkurisuutensa vuoksi, mutta joistakin voi lukea myös selkeitä kannanottoja. Suojelusenkelit kertoja kelpuuttaa elämäänsä mieluusti, mutta lukekaapa novelli "Niin kuin kirjoitettu on" turistien Siinainvuori-retkestä, niin johan selviää, missä kulkee hänen uskovaisuutensa raja.

Matkoilla kertoja törmää monenlaisiin ennakkoluuloihin sekä itsessään että ympäristössään. Avartava kokemus voi olla vaikkapa newyorkilainen eläinten messu tai "lempiarabin" löytyminen. Jälkimmäisen tarinan itseironiset loppuvirkkeet osuvat myös lukijaan: Harmi etten muista hänen nimeään. Ne arabinimet ovat sellaisia, eivät millään jää mieleen.

Kannattaa muutenkin kiinnittää erityistä huomiota novellien viimeisiin virkkeisiin. Ulitskajalla jos kenellä on hallussaan säväyttävän lopettamisen taito.



PERINNÖLLISYYSTIETEILIJÄN koulutus näkyy Ulitskajan kiinnostuksessa "Veren salaisuuksiin". Osaston neljässä novellissa etualalla ovat biologisen isyyden selvitykset.

Perinnöllisyystiede! Sille tuohon yksinkertaiseen kysymykseen vastaaminen on pikkujuttu, sylkäisyn kokoluokkaa. Otetaan DNA-näyte vanhemmilta ja lapselta, vanhemmat voi myös jättää väliin ja ottaa näytteen mummolta ja vaarilta, ja vastaus on yhtä selvä kuin kaksi kertaa kaksi on neljä: Maksettava on!
Ljudmila Ulitskaja. Kuva: András Kovács

Mutta eihän Ulitskaja olisi Ulitskaja, jos asiat jäisivät ruplatasolle. Yleisesti ottaen Ulitskajan isät ja äidit ovat laajasydämisia ja jalomielisiä. Biologia on heille toisarvoinen asia kiintymykseen verrattuna.

Meidän tsaarimme väki käy tämän tästä vieraissa, viipyy siellä kauankin mutta palaa takaisin, kun on saanut tarpeeksi pahasti siipeensä. Meidän tsaarimme väki antaa anteeksi, yrittää uudelleen ja pitää huolta pienimmistään, olivatpa he sitten omia tai syrjäpoluilla alkunsa saaneita. Perheinstituutio joustaa siinä määrin ja joka suuntaan, että länsimainen parisuhde- ja perheterapeutti olisi ihmeissään.

Toki novelleissa on paljon myös väkivaltaa. Juopottelu ja vaimon piekseminen on kokoelman alkupuolen kertomuksissa melkein maan tapa. Mutta Ulitskaja ei ole moralisti; hän on humanisti. Hän ei saarnaa; hän näyttää elämästä sen pimeät ja valoisat puolet, tässä järjestyksessä ja parasta toivoen.

Tämä on minun kansaani. Ihan omimmillaan.