sunnuntai 31. tammikuuta 2016

31. tammikuuta 2016


Matkantekoa Mirkka Rekolan runouteen



Katja Seutu: Tyhjä pöytä on tilattu. Mirkka Rekolan runouden äärellä. WSOY 2016. 287 s.


Mirkka Rekola (1931-2014) oli yksi sotienjälkeisen modernismimme tärkeimmistä runoilijoista. Rekolan esikoisteos Vedessä palaa ilmestyi 1954 ja hänen viimeisin kokoelmansa Kuulen taas äänesi vuonna 2011. Noiden vuosilukujen väliin mahtuu suuri määrä runo- ja aforismikokoelmia, esseitä, "maskuja" eli lyhyitä kuvitettuja juttuja ja muita kirjoituksia.

Rekolan tiivis ja aforistinen ilmaisu ei kuitenkaan ole ollut helposti lähestyttävää eikä hänen runoutensa aina ajan odotusten mukaista. Mutta aikaa myöten Rekolan runouden arvostus kasvoi kasvamistaan, ja hänen lyriikkansa alkoi kiinnostaa myös tutkijoita.

Liisa Enwald on avannut väitöskirjassaan  Kaiken liikkeessä lepo (1997) Mirkka Rekolan runouden monihahmotteisuutta havainnollisesti esimerkkiaineiston avulla. Pikkukatsauksia Rekolan runouteen ja persoonaan voi lukea vaikkapa Liisa Enwaldin ja Eila Kostamon toimittamasta mainiosta kirjoituskokoelmasta Kuva silmissä. Näkökulmia Mirkka Rekolan kirjailijantyöhön (2011).

Uusin Rekolan runoudesta tehty tutkimus on kirjallisuudentutkija Katja Seudun vastikään ilmestynyt teos Tyhjä pöytä on tilattu. Aiemmin mm. Antti Hyryä ja Maila Pylkköstä tutkinut Seutu tarkastelee Rekolan runoutta ennen kaikkea runoilijan tyhjyyden kokemusten näkökulmasta, hänkin runsaan ja havainnollisen esimerkkiaineiston avulla.

Tässä muutama huomio Katja Seudun mielenkiintoisesta ja Rekolan runoutta monipuolisesti valottavasta tutkimuksesta.


Kuva: Laura Arvela
MIRKKA REKOLAN läheisesti tunteneena Katja Seutu on mitä parhain opas runoilijan tuotantoon. Tutkija valaa uskallusta tutustua mystikoksi ja filosofiksi määritellyn lyyrikon runouteen muistuttamalla, että Rekolan runous on ytimeltään aina elämässä konkreettisesti koettua, eli Rekolan omia sanoja lainaten: runous koetaan ja kirjoitetaan tässä faktojen maailmassa niitten läpi tai niistä huolimatta.

Lähtökohdakseen Seutu on ottanut Rekolan kolmannen kokoelman Syksy muuttaa linnut (1961). Seutu kirjoittaa runouden olleen Rekolalle aina kaikki kaikessa eli koko maailma ja maailmankatsomuksen ilmaisemisen väline. Kun maailmankatsomus muuttuu ja sitä on vaikea ilmaista kielellä, myös kieli on uudistumisprosessissa, uuden edessä, tyhjässä tilassa sekin.

Rekolan ajattelussa tapahtui suuri murros, kun runoilija hylkäsi minäkeskeisen maailmankuvan. Seutu osoittaa, miten irtautuminen vanhasta voimistuu teos teokselta, miten sisäisen ja ulkoisen todellisuuden rajat häviävät, dualismi purkautuu ja kronologia kumoutuu. Maailmassa olemisen tapa ei enää rajoitu aistein hahmotettuun todellisuuteen.

Länsimaisen filosofian ajattelumallien hylkääminen ja  lähestyminen buddhalaista maailmankuvaa, ei ollut helppoa aikana, jolloin kirjailijoiltakin alettiin vaatia yhteiskunnallista osallistumista. Kun yksilöllisen kokemuksen piti väistyä "tiedostavan kirjallisuuden tieltä", toisinajattelijat ohitettiin vaieten tai teilaten.

Rekolan runoilijantyötä vaikeutti myös kuuluminen lainsuojattomaan seksuaalivähemmistöön. Kun tunteistaan ei saanut kirjoittaa avoimesti, niistä oli oltava hiljaa tai puhuttava verhotusti.

Seutu nostaa Rekolan 1970-luvun kokoelmien rakkauskäsityksen lähtökohdaksi universaalin kaukainen rakkaus -ilmiön. Rekolan matkakumppaneiksi kaukaisen rakkauden aiheen käsittelyssä tutkija tarjoaa Danten ja suufimystikko Mawlana Rumin ja perustelee ratkaisuaan mm. sillä, että kaikkien kolmen rakkauskäsityksessä on kyse näynomaisesta maallisen ja hengellisen kokemisen yhdistymisestä. Vertailu on kiinnostava ja vakuuttava.


VISIONÄÄRISYYS on Katja Seudun mukaan Rekolan runoilijanlaadun pysyvä ja olennainen piirre. Siihen liittyi mm. rohkeus mennä äärialueille ja kirjoittaa asioista, jotka ovat uskonvaraisia. Runo lähtee usein liikkeelle arkisesta paikasta tai havainnosta mutta päätyykin hetkeen, jossa tuo havainto näyttäytyy aivan uudenlaisessa merkityksessä, saa aivan uudenlaista syvyyttä.

Mystisestä ulottuvuudestaan huolimatta Rekolan runoutta ei voi yhdistää ns. uskonnolliseen lyyriikkaan. Rekolan runoissa esiintyy myös kristillisiä käsitteitä, mutta kirjailija hyödyntää niitä omiin ilmaisullisiin tarkoituksiinsa.

Seutu kirjoittaa: Rekolan runoudessa ilmaistaan rohkeasti, että ihmisellä voi olla maanpäällisessä elämässään kokemuksia rajatiloista ja olemassaoloa koskettavasta ei-olemisesta. Erityisesti viimeisissä runokokoelmissa näkyy, miten suhteellinen on askel olemisesta ei-olemiseen, kun runoilija kartoittaa tuota rajapintaa vanhenemisen ja muistisairauden näkökulmista.

Tutkijan tarjoamat esimerkkirunot ja analyysit koskettavat. Tyhjyyden kokemukset ovat raskaita, koska niihin liittyy hätää, epätietoisuutta ja menetystä. Seutu kuitenkin päätyy siihen, että Rekolan runouden tyhjyyskokemuksissa ei olla heitteillä eikä hukassa.

Seutu haluaa päättää tutkimusmatkansa kokoelman Valekuun reitti (2004) runoon, jossa "ilmaistaan usko siihen, että keskellä tyhjyyden kokemusta ollaankin Tyhjyyden Äidin sylissä, hänen kantamanaan":
Kuva: Elina Laukkarinen

   Kuka kantaa sinua
kun olet niin kuin et olisikaan
   kenenkään lapsi,
kun vielä muistat nimesi,
ja kaikki mikä liittyy siihen
    alkaa kadota,
aistit palaavat elementteihin,
    kuulet kaiut,
suuressa sisäisyydessä sydämenlyönti
   muuttuu jälleen valoksi.
Henkäys on Jumalan ääni ihmisen huulilla.
   Et tiedä onko ketään,
olemassaolon kysymykset ovat poissa.
Tyhjyyden Äiti joka kantaa sinua
on tehnyt sylinsä taivaita avarammaksi.


Katja Seutu johdattelee lukijoitaan maailmaan, joka ei avaudu pistäytymällä. Kannattaa siis varata aikaa ja nähdä vaivaa. Se kannattaa.








maanantai 25. tammikuuta 2016

25. tammikuuta 2016


 

Viisaassa seurassa Korsikassa


W. G. Sebald: Merkintöjä Korsikasta. Suom. Oili Suominen. Tammi 2016. 71 s.



Austerlitzista (suom. 2002) se alkoi, rakkauteni saksalaissyntyisen W. G. Sebaldin (1944-2001) teksteihin. Sen jälkeen ilmestyivät suomeksi teokset Vieraalla maalla (2004), Saturnuksen renkaat (2010) ja Huimaus (2011). Sebaldin pitämän luentosarjan koosteesta Ilmasota ja kirjallisuus (2014) kirjoitin blogissa vuosi sitten (22.1.2015), ja nyt saan ihastella pientä vastailmestynyttä tekstikokoelmaa Merkintöjä Korsikasta. - Kaikista näistä lämmin kiitos kääntäjä Oili Suomiselle.

Vuonna 1970 Englantiin muuttanut Sebald toimi eurooppalaisen kirjallisuuden professorina mutta ehti työnsä ohella kirjoittaa useita kokoelmia proosaa ja runoa. Hänen faktan ja fiktion välimaastoon sijoittuvat, esseetä, matkakertomusta, muistelmaa, kulttuurin- ja historiantutkimusta ja musta-valkoista kuvamateriaalia yhdistelevät teoksensa sotivat perinteistä genreluokittelua vastaan.

Sebaldin tekstejä on luonnehdittu mm. sanaparilla esseistinen proosa, ja itse hän on sanonut kirjoittavansa dokumentaarista fiktiota. Mutta Sebaldin tuotanto sisältää myös puhdasta esseistiikkaa, ja sellaista ovat Merkintöjä Korsikasta -kirjan neljän tekstin sikermä.

Auto-onnettomuudessa kuolleella Sebaldilla oli ilmeisesti aikomus kirjoittaa kokonainen Korsika-aiheinen teos. Jäämistöstä löytyneiden esseiden perusteella voi vain haikeana arvailla, millainen kokoelmasta oli kehkeytymässä. Sebald-fanina olen silti kiitollinen tästäkin kirjasesta.


Pietro Paolini: Portrait einer Frau mit kleiner Tochter.
Musée Fesch, Ajaccio
AVAUSESSEESSÄ Korsikaan lomailemaan saapunut kertoja tutustuu Ajacciossa ensi töikseen Musée Feschin kokoelmiin. Museon valtavasta taidekokoelmasta hän nostaa kauneimpana esiin Luccassa 1600-luvulla eläneen Pietro Paolinin kaksoismuotokuvan naisesta ja tyttärestä.

Tyttärellä on kädessään pieni sotilanukke, ja kirjoittaja miettii, onko se maalauksessa ehkä sotaan lähteneen isän muistoksi vai torjumassa katsojan pahaa silmää. Sebald jatkaa: Uskoin näkeväni siinä elämän koko onnettomuuden kaikessa arvoituksellisuudessaan.

Lauseessa tiivistyy jotain Sebaldille erittäin tunnusomaista: syvämietteistä ja melankolista maailman ja elämän tarkastelua, kurkottelua näkyvän taakse. Näyttäessään jotain Sebald ei varsinaisesti pyri siihen, että lukija pysähtyisi katsomaan osoitettua kohdetta, vaan siihen, että tämä ajattelisi, mitä löytyy kohteen takaa.

Feschin museon Napoleon-osaston mittavat pyhäinjäännös- ja matkamuistokokoelmat ja Napoleonin kotitalon Casa Bonaparten sisustus ja muistoesineet tuovat kertoja ääneen ironiaa. Napoleoniin liitettyjä tarinoita ja keisarin elämänvaiheita miettiessään Sebald painottaa historian epäloogisuutta ja arvaamattomuutta. Edes jälkikäteen emme pysty selvittämään, miten asiat todella olivat olleet ja mistä tuo tai tämä maailmantapahtuma johtui.

Ettei vain vyöry lähtenyt etenemään jostain hyvin arkisestä ja mitättömän tuntuisesta liikahduksesta, ilmavirrasta, katseesta, maahanputoavasta lehdestä.


HISTORIALLISET PAIKAT, vanhat rakennukset, rauniot, kuluneet tavarat, muisto- ja arvottomatkin, sattumalta säilyneet esineet ovat olleet Sebaldin tuotannossa pitkin matkaa olennaisia elementtejä. Niistä ei ole elämämme oppaiksi, mutta olemistamme selittämään niistä voi olla apua.

Vaikka Sebaldin esseet ovat hyvin assosiatiivisia, asiasta toiseen siirtyminen käy vaivattomasti ja lukijaystävällisesti.

Campo Santo -esseessään Sebald kuljeskelee Pienan kylän vanhalla hoitamattomalla hautausmaalla, tarkastelee sen aluejakoa ja kasvistoa ja miettii kylän hautaustapojen muuttumista. Kohta hän kertoo jo kansanuskomuksista ja pohtii lopulta liikakansoitusta ja nykyihmisen suhtautumista vainajiin.

Sebald ei lakkaa painottamasta muistamisen ja muistojen roolia elämässämme. Hän lainaa Pierre Bertaux'ta, kun tämä kirjoittaa muistojen, säilyttämisen ja tallettamisen elintärkeydestä entisaikaan. Kun asutus oli harvaa, esineitten määrä pieni ja tilaa paljon, edes vainajista ei haluttu luopua unohtamalla heidät.

Mutta 20. vuosisadan loppupuolen kaupunkiyhteisöissä, joissa jokainen on käden käänteessä korvattavissa ja oikeastaan jo syntymästään saakka ylimääräinen, liikaa, on päästävä eroon turhasta painolastista, kaikesta mitä voisi muistella, on tyystin unohdettava nuoruus, lapsuus, syntyperä, esi-isät ja sukulaiset. -- koko menneisyys haihtuu ja sulaa muodottomaksi, tunnistamattomaksi ja mykäksi massaksi.

Juuri sitä vastaan Sebald kirjoituksissaan haraa.


KORSIKAN komeat metsät ja runsas riistakanta ovat nekin enää vain muistoja. Esseessä Alpit meressä Sebald valottaa nykytilanteen murhellisuutta ja koomisuutta.

Sebaldin kertomukset 1800-luvun Korsikan-kävijöiden eteen avautuneista maisemista ja Flaubertin Pyhän Juliuksen legendasta toivat minulle jälleen kerran mieleen Prosper Mériméen unohtumattoman Korsika-novellin Mateo Falcone. Makis-metsiköineen, lammaslaumoineen, lainsuojattomineen, sotilaineen ja ennen kaikkea järkähtämättömine kunniakäsityksineen se vaikuttaa joka lukemalta yhtä komealta ja järkyttävältä.

Kuva: Jerry Bauer
Mateo Falconen verenkarvaisuus on myös Sebaldin esseen pohjaväri, mutta valoa pimeyteen tuo Sebaldilla mystiikka, havaitun ja kätketyn todellisuuden rajalinjan upea piirtyminen tämänkin tekstin päätökseksi.

Sen jälkeen viimeinen pieni fragmentti vanhan koulun pihasta surrealistisine porttikuvineen on mukavasti arkinen ja silti elämän sattumanvaraisuutta ja salaperäisyyttä huokuva.

Lukekaa, nauttikaa - ja odottakaa. Lisää Sebaldia on tiedossa!









perjantai 22. tammikuuta 2016

22. tammikuuta 2016


Kirjallinen löytö yli puolen vuosisadan takaa


Tyhmä neitsyt ihastuttaa sekä kasvukertomuksena että yhteisökuvauksena




Ida Simons: Tyhmä neitsyt. Suom. Sanna van Leeuwen. Gummerus 2015. 190 s.


Saksanjuutalaisen Ida Simonsin (1911-1960) äskettäin uudelleen löydetty valloittava esikoisromaani, hollanniksi 1959 ilmestynyt Tyhmä neitsyt ei kerro aiheista, jotka ehkä ensiksi juolahtavat mieleen.

Romaanissa ei kuvata holokaustia eikä neitsyyden menettämistä. Raamatun kertomusta ylkäänsä odottavista tyhmistä ja viisaista neitsyistä käytetään yleisenä elämänohjeena harkitsevuuden ja varovaisuuden oppimiseksi.  

Tyhmä neitsyt sijoittuu sotien väliseen aikaan Belgiaan, Alankomaihin ja hetkeksi Berliiniinkin. Päähenkilö 12-13-vuotias juutalaistyttö Gittel kertoo itse elämästään nyt jo aikuisena ja toisen maailmansodan kauhut ohittaneena.

Kertojan näkökulma ja ääni ovat kuitenkin nuoren tytön, ja vain muutaman kerran tekstistä välähtävät kuin vahingossa romaanin muisteluluonne ja natsi-Saksan myöhemmät tapahtumat.


GITTELIN tarkkanäköisyys, älykkyys ja pisteliäs sanavalmius kiinnittäävät heti huomiota ja leimaavat romaanin kerrontaa loppuun saakka. Huono-onnisen liikemiehen ja hänen vauraasta suvusta naimansa vaimon ainoana lapsena tyttärestä on kasvanut määrätietoinen ja pikkuvanha murrosikäinen, joka kyllä osaa valita ja pitää puolensa aikuisten konflikteissa.

Kun vanhempien hupaisan säännölliset yhteenotot johtavat siihen, että äiti ja tytär matkustavat tavan takaa kotoa Scheveningenistä isoäidin luo Antwerpeniin, Gittel järjestää elämänsä sielläkin omaan malliinsa ja pakenee rasittavia sukulaisia naapuritalon hienompien ihmisten ja heidän sielukkaan Steinway-flyygelinsä luo.

Talon isäntä herra Mardell kohtelee häntä kuin aikuista, kuuntelee hänen musisointiaan ja esittelee hänelle arvotaulujaan, ja 29-vuotiaasta Lucie Mardellista Gittel saa itselleen sydänystävän. Tai ainakin hän kuvittelee niin, kunnes sunnuntaiset kävelyretket Lucien ja herra Mardellin nuoren työntekijän Gabrielin kanssa osoittautuvat aivan muuksi kuin Antwerpenin nähtävyyksien hyväntahtoiseksi esittelyksi.

Petetyksi joutuminen on Gittelille kova pala mutta samalla askel lapsuuden naiiviudesta kohti aikuisuuden kylmää todellisuutta, jossa hyväuskoisuus ja lojaalius jäävät armotta salailun, juonittelun ja epäoikeudenmukaisuuden jalkoihin.


TYHMÄ NEITSYT ei ole kuitenkaan vain onnistunut kasvukertomus. Se on kiinnostava myös valaisevana yhteisökuvauksena, ja  sen värikkäät sukukohtaukset toivat elävästi mieleeni Ingmar Bergmanin Fannyn ja Alexanderin.

Romaanissa on runsaasti omalaatuisia henkilöitä ja herkullisia sivukertomuksia. Yhdessä ne kaikki muodostavat elämää kuhisevan, paljolti yleispätevän mutta samalla nimenomaan juutalaisen yhteisön.

Gittelinsä kokemuksin ja kommentein Simons pääsee kuvaamaan juutalaista tapakulttuuria nuoren ihmisen valloittavalla suoruudella, ironisesti ja silti lämpimästi. Monet juutalaisuuden säännöistä ja käytänteistä tulevat esiin vain välähdyksinä, mutta joistain Simons kehittelee kokonaisia humoristisia kohtauksia. Sellaisia ovat mm. Gittelin synagoga-käynnit ja enojen vaalima tapa tuoda joka viikko joku kulkumies perheaterialle.

Gittelin vanhempien rahahuolien ja alituisten muuttojen myötä lukijalle tarjoutuu jonkin verran tietoa myös ajan taloudellisesta epävakaudesta ja ikäviä aavistuksia poliittisen tilanteen kiristymisestä. Pääsääntöisesti ihmisten elämä on kuitenkin vielä toiveikasta ja siksi niin piilotraagista.


KIRJAILIJAN ELÄMÄKERTATIEDOT panevat ajattelemaan, että Tyhmä neitsyt iloineen ja pettymyksineen on paljolti omaelämäkerrallinen. Kauheudet olivat vasta edessä.

Pianistiksi opiskellut Simons selviytyi keskitysleireiltä elossa - soittotaitojensako turvin? - mutta heikko terveys pakotti hänet jättämään konsertoinnin, ja hän ryhtyi kirjoittamaan. Tyhmän neitsyen jälkeen hänellä olisi varmasti ollut vielä paljon sanottavaa, ellei hänen terveytensä olisi romahtanut lopullisesti jo esikoisteoksen ilmestymistä seuraavana vuonna.

Sopii kuitenkin olla tyytyväinen, ettei Ida Simonsin kirjallinen esiintulo jäänyt ainutkertaiseksi. Tyhmä neitsyt todistaa uudella tulemisellaan, että hyvä kirja kestää aikaa ja herättää ihailua ja innostusta vuosikymmentenkin jälkeen.













keskiviikko 20. tammikuuta 2016

20. tammikuuta 2016


"Kaikki on niin kuin on" 

Pertti Lassilan Armain aika puhuttelee seesteisyydellään



Pertti Lassila: Armain aika. Teos 2015. 148 s.


Uskallanpa väittää, että jos nauttii Antti Hyryn proosasta, nauttii myös Pertti Lassilan viime syksyn Finlandia-ehdokkaasta, pienoisromaanista Armain aika. Hyry tulee mieleen niin romaanin kielestä ja tyylistä kuin kertojan  tavasta tarkastella maailmaa ja elämää. Jopa lauserytmi on kuin Hyryä lukisi:

Yöllä oli satanut, sen huomasi märästä maasta ja pisaroista koivunlehdillä. Taivaan pilvipeitossa näkyi paikoin vaaleampia kohtia, jotka taas tummuivat, kun tuuli ajoi pilviä mereltä metsän taakse. Se heilutti mäntyjen oksia, ilmassa kahisi, ja käpy putosi talon katolle, kieri sieltä ja lennähti portaalle pojan eteen. Ilmassa oli viileää, kuului tuuli puissa, jota kohta ei huomannut kuin se olisi ollut äänettämyyttä. Näin ei ole ennen ollut, ja tuuli on puhaltanut ilman uudeksi.

Lassilan romaanin henkilöillä on kuitenkin kannettavanaan sellaista elämän ja olemisen painolastia, jota  Hyryn proosasta en löydä. Hyryn ihmiset tekevät maailmastaan tutun ja turvallisen rakentamalla, Lassilan henkilöt alistuvat ja sopeutuvat.


ARMAIN AIKA sijoittuu jonnekin 1950-luvulle. Merenrantahuvilalla on kesänvietossa kolme sukupolvea: äiti, poika ja isoisä. Vierailulla käy myös täti.

Ei tapahdu paljoakaan. Poika, Kimmo, kuljeskelee pihan tuntumassa omissa puuhissaan ja käy välillä isoisän kanssa kalassa ja kaupassakin. Kahvitellaan ulkosalla ja paistetaan kalaa ja makkaraa. Pojan kesän kohokohtia ovat  kiertelevän posetiivarin käynti ja siipirikosta lokista huolehtiminen.

Puhetta on vähän. Sen paikan ottavat luonnonäänet ja hiljaisuus. Poika ei ole äänessä lainkaan. Hän puuhailee, tarkkailee ja havainnoi. Aikuiset ovat ajatuksissaan tai keskustelevat hiljakseen, mutta puhuvat silloinkin enemmän itselleen kuin kuulijalle. He käyvät ääneen ja ääneti läpi elämäänsä, seulovat muistojaan ja yrittävät selittää tapahtunutta.

Kaikki kolme aikuista ovat jotenkin rikki tai vaillinaisia. Sota on vienyt äidiltä kaksikin miestä, ensimmäisen jo ennen naimisiin ehtimistä ja toisen heti raskaaksi tulon jälkeen. Laivoilla koko elämänsä töitä tehnyt täti on jäänyt naimattomaksi ja isoisä vieraantunut vaimostaan jo kauan ennen tämän kuolemaa.

Kaikkien heidän elämässään rakkaus on ollut jotain ohimenevää onnen tuntua: yksi veneessä nukuttu kesäyö, ventovieraan miehen kauniit kädet tai juhlavalossa hehkuva nuoren naisen hipiä. Rakkauden sijasta tutuiksi ovat käyneet suru, pettymys ja tyhjyys. Tässäkö elämä on? Tässä ihmisen osa?

 Aikuisten eksyksissä oloa vasten pojan oleminen näyttäytyy täydeltä, hyvältä ja oikealta:

Kun lasta katselee, miten se leikkii leikkejään, on omissa oloissaan ja sovussa maailman ja elämänsä kanssa niin kuin Kimmo on, täytyy ihmetellä, onko sen asian pakko muuttua toiseksi. Lapsella on ympärillään ja ajatuksissaan suuri tila, iso kesä, jossa olla ja liikkua miten mieli tekee. Sitä ei aikuisena muista, mutta lapsesta näkee, että niin se on, on täytynyt olla.

Lapsuuden, ison kesän, särkyminen tekee kuitenkin Kimmonkin kohdalla jo tuloaan. Aika ei pysähdy, eivätkä äidin ja isoisän kiintymys ja huolenpito pysty varjelemaan pettymyksiltä ja menetyksiltä. On pakko oppia tulemaan toimeen kaiken eteen tulevan kanssa, kuolemankin.


LASSILA nostaa romaanissaan esiin isoja eksistentiaalisia kysymyksiä mutta käsittelee niitä tavallisen ihmisen ja lapsen kokoisina. Henkilöiden mietteet ja puheet ovat täynnä viisautta, mutta säilyttävät aforistisinakin yleensä uskottavuutensa.

Elämänkysymysten miettimisen vastapainoksi romaani tarjoaa nuoren pojan tarkkanäköistä suviluonnon havainnointia. Haparointi toisen sukupuolen suuntaan on kuvattu varoen ja lämpimästi. Karheutta ja kovuutta romaaniin tulee isoisän jyrkästä itsetilityksestä, ja juuri isoisä, henkilöistä pisimpään elämää nähneenä, saa romaanin loppusivuilla tehdä synteesiä henkilöiden pohdinnoista. Isoisä miettii:

Kuva: Heini Lehväslaiho
Maailma ei ole mitään muuta, se on vain se, miltä se näyttää, sen minä olen oppinut, eikä sen takana ole mitään. Ei ole verhoa, jonka voisi vetää syrjään, jotta näkisi, mitä sen takana on. -- Vanhana tajuaa, mitä se maksaa, että saa yrittää ihmisenä elää ainoan elämänsä. Saa kuolemalla ja häviämisellä maksaa siitä lyhyestä ajasta, josta ei paljon mitään ehtinyt tulla. Se on korkea hinta epäkurantista tavarasta.

Isoisä päätyy kuitenkin siihen, että sitä ei voi eikä pidä sanoa lapselle. Ei lapselle aikuisten kuormia. Vain kesiä kesien jälkeen.

Niinpä Armain aika ei melankolisesta pohjavireestään huolimatta jätä avuttomuuteen eikä toivottomuuteen. Kaikki on niin kuin on. Mutta näin on hyvä,  ja kesä jatkuu. Kesä.

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

10. tammikuuta 2016


Sota ei jätä kirjailijoita rauhaan




Eva Weaver: Jacobin takki (The Puppet Boy of Warsaw, 2013). Suom. Anna Lönnroth. WSOY 2015. 362 s.
Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (All the Light We Cannot See, 2014). Suom. Hanna Tarkka. WSOY 2015. 544 s.



Saksalaissyntyisen, jo pitkään Englannissa asuneen Eva Weaverin esikoisromaanin aihe on vakava ja teemat ovat tärkeitä.

Jacobin takin alkupuoli kertoo Varsovan ghettoon joutuvan teini-ikäisen juutalaispojan Mikhaelin eli Mikan vaiheista saksalaisten isännöidessä kaupunkia. Jälkipuoliskolla keskitytään seuraamaan, mitä tapahtuu sodan päätyttyä venäläisten vangiksi joutuvalle saksalaissotilaalle Maxille, joka on pakottanut Mikan hauskuuttamaan aseveljiään ja jollain tavalla mieltynytkin juutalaispoikaan.

Ymmärrän kirjailijan halun tarkastella toisen maailmansodan tapahtumia kahdesta vastakkaisesta perspektiivistä, mutta sidoksistaan huolimatta Mikan ja Maxin tarinat ovat kuin kaksi romaania samoissa kansissa. Mikan tarina on niistä selvästi kiinnostavampi.


ALKUTEOKSEN NIMI Varsovan nukkepoika paljastaa Mikan "taiteenalan". Hän viihdyttää ympäristöään nukketeatteriesityksillään, ja erityisesti tärkeimmällä nukella, prinssillä, on romaanin molemmissa tarinoissa merkittävä rooli ja lopulta eräänlainen sovittajan tehtävä.

Nukketeatteriaihe sinänsä on tuore ja kiinnostava. Jatkuessaan myös romaanin jälkipuoliskolla se alkaa kuitenkin tuntua enemmän rakenteelliselta välttämättömyydeltä kuin teematiikkaa palvelevalta tekijältä eikä pysty kunnolla kannattelemaan lukijan mielenkiintoa.

Romaanin toinen ongelma on se, että juutalaisten kohtaloista ja Siperian vankileireistä on kirjoitettu niin paljon dokumentaarisia ja henkilökohtaisiin kokemuksiin perustuvia kertomuksia, että laadukkaimpia niistä on vaikea ylittää. Varsovan ghetosta kertoo vaikuttavasti mm. Lena Einhornin äitinsä kokemuksista koostama Ninan matka, joka palkittiin August-palkinnolla Ruotsin parhaana tietokirjana 2005. Suosittelen lämpimästi.

Eva Weaverillä on kyllä hallussaan vankka ja runsas, paikoin jopa turhankin kuormittava asiatietämys, mutta mitään uutta hänellä ei ole aiheesta tarjota. Välistä kaipasin myös sentimentaalisuuden karsintaa.

Jacobin takissa on varsin paljon erilaisia epärealistisia ja jopa satumaisia piirteitä. Silmiinpistävin niistä on Mikan kuolleelta isoisältään perimä "taikatakki", takki, joka on täynnä salataskuja.

Itsessään takki ja sen taskuissa kulkevat nuket ovat mukavasti raakaa todellisuutta pehmentäviä elementtejä, mutta kun taskuissa kulkee nukkien lisäksi monenlaista tavaraa pikku viuluun saakka ja takin uumenissa nuori sankari alkaa salakuljettaa sairaita orpolapsia ghetosta ulos, romaani satumaistuu arveluttavasti.


NUORILLE LUKIJOILLE Jacobin takki voi kuitenkin olla mieleenpainuva lukukokemus. Paitsi, että tarinasta saa hyvän käsityksen lähihistorian tapahtumista, se vedonnee nimenomaan nuoren ihmisen tunteisiin ja herättänee ymmärrystä ja myötätuntoa. Hyvän ja pahan taistelu tempaa mukaansa, ja rakkausteema (joka muuten tuo mieleen Anne Frankin päiväkirjan) tarjoaa sopivasti romantiikkaa.

Eva Weaver on kirjoittanut romaaninsa alkuun toivomuksen: "Tukekoon tämä kirja vuoropuhelua, toipumista ja rauhaa." Niin Mikan kuin Maxinkin kohdalla on kysymys selviytymis- ja kasvutarinasta. Romaanin jännite syntyy selviytymistaisteluista, ja temaattinen ydin löytyy molempien päähenkilöiden henkisestä kasvusta.

Siinä, miten selviytyminen ja kasvu mahdollistuvat, näyttelee taide, romaanissa nukketeatteri, huomattavaa osaa.

Nuket ovat kirjassa monenlaisissa tehtävissä. Ne tuovat omistajilleen ja katsojilleen milloin iloa ja unohdusta, milloin muistoja ja lohdutusta. Niitä käytetään kuin amuletteja onnistumisen takuina ja kuin tinasotilaita vastarintastrategioiden hiomiseen. Ne ovat ajankulua ja luovuuden katalysaattoreita, niillä nostatetaan yhteishenkeä ja ylläpidetään toivoa paremmasta huomisesta.

Jacobin takin salataskuissa kulkee siis myös viesti taiteen elämää ylläpitävästä tehtävästä.


AMERIKKALAISEN Anthony Doerrin läpimurtoromaani Kaikki se valo jota emme näe ilmestyi suomeksi jo viime keväänä, mutta haluan nostaa sen vielä esiin, koska sekin kertoo nuorista ihmisistä toisen maailmansodan melskeissä. (Olen kirjoittanut tästä Pulizerilla palkitusta romaanista mm. Aamulehdessä 19.5.2015.)

Myös Doerr tarkastelee tapahtumia rintamalinjojen vastakkaisilta puolilta.

Romaanin päähenkilöitä ovat sokea ranskalaistyttö Marie-Laure ja orpo saksalaispoika Werner. Pariisin luonnontieteellisessä museossa työskentelevän lukkoseppäisänsä kanssa asuva Marie-Laure on kiinnostunut merestä ja kotiloista. Essenin Zollvereinissa orpokodin kasvatti Werner rakentelee radiovastaanottimia ja kuuntelee salaa ranskankielisiä radiolähetyksiä.

Sotatapahtumat johdattavat toisistaan tietämättömät nuoret samaan kaupunkiin, Bretagnen pikkuiseen mutta strategisesti tärkeään Saint-Maloon, Marie-Lauren muka turvaan Pariisista ja Wernerin erikoistehtäviin koulutettuna saksalaissotilaana.

Kuten Jacobin takissa tässäkin romaanissa juoni tähtää päähenkilöiden kohtaamiseen, ja viihteellisyyttä ja satumaisuutta lisää vielä tarinaan nivottu kalliin jalokiven metsästys. Mutta silti Doerrin romaani saa aikuisenkin lukijan innostumaan. Miksi ihmeessä?


DOERR on niin taitava kirjoittaja, että romaani ei vaikuta sentimentaaliselta, vaikka onkin tunteisiin vetoava. Juonelliset ratkaisut motivoidaan niin hyvin, että illuusio todesta on säilytettävissä, ja suoraviivaista kronologiaa kaihtava ja näkökulmia vilkkaasti vaihteleva rakenne pitää tiukasti otteessaan.

Tietoa on tässäkin romaanissa valtavasti, mutta ei vain sotaan liittyvää.

Erilaiset tiedot radioaalloista maankuoren liikkeisiin ja mekaniikasta ornitologiaan liittyvät olennaisesti henkilökuvaukseen ja ovat lisäksi osa Doerrin taiturillista tyyliä. Doerr kuvaa henkilöitään ja maalaa näyttämöitään luettelemalla runsaasti yksityiskohtia, herättelemällä vahvoja aistimuksia ja virittelemällä lukijassa vertauskuvillaan ja symboleillaan monenlaisia ajatuskuvioita.

Doerr onnistuu kuin onnistuukin välttämään tavanomaisuuden ja olemaan erilainen ja persoonallinen. Romaani erottuu joukosta, vaikka on samalla asialla kuin lukemattomat muut toisen maailmansodan kärsimyksistä kertovat ja humaaniin "vuoropuheluun, toipumiseen ja rauhaan" pyrkivät romaanit.

Jotain Doerrin romaanin vaikuttavuudesta kertoo sekin, että minulle tuli sen jäljiltä suuri halu päästä vierailemaan Pariisin luonnontieteellisessä museossa ja kuljeskelemaan jälleenrakennetun Saint-Malon kaduilla ja kujilla.