Hannu Väisänen: Viisikko

 

Haikeat hyvästit valloittavalle viisikolle 

Hannu Väisänen: Viisikko. Siltala 2024. 200 s.

Pöytä on katettu viidelle. Se on pappilan verannalla ja verannan ikkunat ovat auki. Ikkunat antavat länteen, joten pyökkien, saarnien ja tammien siivilöimä ilta-aurinko läikittää verantaa vielä parin tunnin ajan. Pöydällä on, nyt jo silitettynä, tämä arvokkaasti vanhentunut painokangas. Liinassa laukkaa metsästävä Diana jousipyssyineen, perässään villikarjuja ja muuta mytologista koristeaineistoa. Pöytäliinan muutamat reiät on parsittu niin taidokkain koristepistoin, että noita kohtia saattaisi luulla mytologiaan kuuluviksi vinjeteiksi. Tässä tulee vielä käsi, joka asettelee kolmihaaraista kynttilänjalkaa paikalleen. Se on kertojan käsi.

Näky on kuin jonkin välimerellisen elokuvan alusta, ja Lounais-Ranskassa tässä ollaankin. Vanhaa pappilaa asuttava minäkertoja odottaa neljää sisarustaan Suomesta syntymäpäivilleen tai oikeastaan kaikkien yhteisille syntymäpäiville, koska niitä on kätevintä viettää samanaikaisesti.

Kyse on kuvataiteilija ja kirjailija Hannu Väisäsen (s. 1951) uusimmasta autofiktiivisestä romaanista Viisikko.

Viisikko on oululainen sisarusparvi, joka Väisästä lukeneille on tuttu jo Antero-sarjan ensimmäisistä romaaneista Vanikan palat (2004) ja Toiset kengät (2007). Nyt Sisko, Santeri, Aleksi, Sakari ja kertoja ovat eläkeiässä, mutta sananvaihto käy edelleen vilkkaasti, ja toimeen tartutaan riuskasti, jos pappilan kunto tai muu huolettava asia sitä vaatii.

Olen aina viihtynyt Väisäsen seurassa ja tälläkin kertaa heti mukana menossa. Kun uutiset meiltä ja muualta lähinnä ahdistavat, Väisäsen hersyvä kerronta tulee todella tarpeeseen.

ROMAANIN KOLMESTA OSASTA ensimmäisissä vietetään kaksia syntymäpäiviä Ranskassa. Kolmannessa osassa kertoja matkustaa Suomeen työasioissa mutta sisarusparvessa tapahtuneiden muutosten vuoksi joutuukin tekemään kierroksen kaikkien neljän luona.

Selkeää ulkoista juonta romaanissa ei ole. Viisikko on pikemminkin kokoelma tarinoita, muisteluksia ja yhteistä touhuamista, jotka kirjailija on nimennyt novellien tapaan: Soputeltta, Siskon kertomus, Torakkasota, Monitoimihousut... Romaaninsa rakennetta Väisänen vahvistaa useilla pienillä motiiveilla, kuten Siskon puheilla arvoituksellisesta neljännestä ulottuvaisuudesta tai meripihkan värisestä kristallipikarista.

Välistä tuntuu siltä, että jokin aihe tai tarina on muhinut kirjailijan mielessä jo pitkään ja nyt se on saatava kerrotuksi. On siis kehiteltävä tilanne, johon se solahtaa luontevasti. Järjestetään vaikka ukonilma ja sähkökatkos, ja kohta sisarusparvi jo istuu taskulamppujen valossa kuin nuotiotulilla keskittyneenä kertojan tarinaan Vanhuskorvesta eli tulevaisuuden vanhustenhoidosta.

Kohtausten tunnelmat vaihtelevat  haikeasta hullunkuriseen, mutta Väisäsen satiirissakin on aina myötätuntoa ihmispoloja kohtaan. Isän kyseenalaiset kasvatusmenetelmät ja onnettomat äitipuoliyritykset käsitellään hyväntahtoisessa hengessä, ja Siskon muistiongelmista kertominen onnistuu hienotunteisesti humoristisen peitetarinan avulla. 

Osan seurueestaan Väisänen jättää tyypittelyn tasolle. Koskettavimman henkilökuvan hän maalaa vammaisesta Sakarista, jonka elämästä paljastuu sellaista traagisuutta, että lukijakin herkistyy. Romaanissa ei siis vältellä vakaviakaan aiheita, mutta synkistelystä kertoja kieltäytyy kerta kaikkiaan.

VÄISÄNEN ON KUVATAITEILIJA KIRJOITTAESSAANKIN. Romaani on alusta asti aistimellista ja ennen kaikkea hyvin visuaalista. Tarjolla on laaja- ja lähikuvia, näkymiä ulko- ja sisätiloihin, rakennelmia ja runsaasti värikkäitä yksityiskohtia. 

Konkreetit esineet ovat usein tarkoin harkittuja metaforia ja symboleita. Ei ole sattuma, että pappilan pöytäliinassa laukkaa Diana perässään villikarjuja, ja johonkuhun seurueesta taitaa viitata pöytäliinan taidokas koristeparsintakin. 

Kuvataiteilija-kertojalla on voimakas tarve konkretisoida kaikkea vaikeasti käsitettävää. Oman pähkäilynsä vaatii mm. muistin ulkonäkö, eikä ihme, ollaanhan muistamisen kanssa tekemisissä paljonkin. Kun sisarukset kertailevat lapsuuttaan ja nuoruuttaan kasarmialueella ja muissakin oululaisissa miljöissä, kirjailija pääsee lisäksi luomaan hienovaraisia intertekstuaalisia yhteyksiä aiempiin romaaneihinsa.

Toisenlainen näkökulma muistamiseen tulee Siskon dementian myötä. Samalla muistamisteema kytkeytyy kiinteästi romaanin keskeisimpään tematiikkaan: ihmissuhteiden muuttumiseen ja katkeamiseen.

Perheyhteyden rikkoutumisen ja uudelleen rakentamisen konkreetti symboli on valkea maitokannu, arkinen mutta tärkeä perhekapistus, joka särkyy keittiön lattialle ensimmäisen kerran viisikymmentäluvulla, sinä syyskuun päivänä, kun puhelin soi ja ilmoitettiin äidin kuolemasta.

KUN VIISIKON TAPAAMISIA ALKAA KATSELLA pääteeman valossa, niihin tulee surumielistä syvyyttä.

Romaanin alussa vieraitaan odotellessa kertoja miettii optimistisesti: Sanotaan, että särkyneet pesueet eivät koskaan kunnolla eheydy. Meidän viisikolla on kuitenkin tarve selättää tuollainen väittämä. Kyse on myös varsinkin vanhemmiten lisääntyvästä lapsuuden ikävöinnistä, halusta palata yhteiseen turvan ja huolettomuuden aikaan.

Mutta kannua ei voi korjata loputtomiin, erkaantuminen on edessä väistämättä. Sitä ennen kirjailija kuitenkin järjestää sisarusparvelle vielä yhden yhteisen huimauksen, romaanin kliimaksin, ja se tapahtuu taiteen äärellä. Tietysti.

Kun viisikko seisoo Pech Merlen luolassa esihistoriallisia hevospiirroksia tuijottaen ja toisistaan kiinni pitäen, sillä on taas hetken yhdet keuhkot, yksi yhteinen silmäpari ja yksi ymmärrys ja lukijakin tuntee kuuluvansa seurueeseen.

Hannu Väisäsen Viisikko tarjoaa pöytäänsä istuville iloa, ymmärrystä, hyvää tahtoa ja rikasta kieltä eli juuri sellaista kirjallista ravintoa, jota ei ole koskaan liikaa saatavilla. Bon appétit.

Hannu Väisänen. Kuva: Isabelle Jan