Karolina Ramqvist: Karhunainen

Skandaali 1500-luvulta johtaa kirjailijan tarkastelemaan myös omaa työtään ja naiseuttaan 

Karolina Ramqvist: Karhunainen (Björnkvinnan 2019). Suom. Laura Kulmala. Gummerus 2020. 363 s.

Margueriten olemassaolosta ei ole mitään todisteita ennen päivää, jona Jean-François de la Rocque de Robervalin laivasto lähti La Rochellen satamasta. Oli 16. huhtikuuta 1542. Pidän päivämäärästä. Siitä että se on kirjattu muistiin. Sen ansiosta minulla on jotain konkreettista, edes yksi kiinnekohta josta päivät ja vuodet johtavat nykyhetkeen, ja minuun.

Ruotsalainen kirjailija ja feministi Karolina Ramqvist (s. 1976) selvittelee romaanissaan Karhunainen renessanssiajan aatelisnaisen Marguerite de la Rocquen erikoislaatuista kohtaloa. Isänsä kuoltua nuori, varakas nainen päätyi sukulaisensa Jean-François de la Rocque de Robervalin holhoukseen ja lähti tämän mukana tutkimusmatkalle Uuteen maailmaan.

Laivamatkan aikana tapahtuneen skandaalin vuoksi holhooja kuitenkin hylkäsi hänet lähellä Kanadan rannikkoa sijaitsevalle karhujen asuttamalle Demonien saarelle. Saarelle jäivät/jätettiin mahdollisesti myös Margueriten rakastaja ja vanha naispalvelija.

Marguerite synnytti saarella lapsen, joka kuitenkin menehtyi pian. Vain Marguerite selvisi hengissä siihen asti, kun kalastajat vuonna 1544 pelastivat hänet. Hän palasi takaisin Ranskaan, mutta hänen myöhemmästä elämästään ei ole faktatietoa.

Niin kiinnostava kuin Marguerite de la Rocquen robinsonadi onkin, se kattaa vain osan monikerroksista Karhunainen-romaania. Suurin osa autofiktiivista teosta kertoo kirjailijasta tekemässä romaaninsa taustatutkimuksia ja pohtimassa elämäänsä naisena, kirjailijana ja kolmen lapsen äitinä. Jossain taustalla häilyy myös ahdistus perhettä kohdanneesta #metoo-kohusta.

RAMQVIST PERUSTAA päätelmänsä ja kuvitelmansa Margueriten elämästä pääasiassa kolmeen aikalaislähteeseen ja pariin viime vuosisadalla kirjoitettuun teokseen. Kiinnostavin lähteistä vaikuttaa olevan Ala-Navarran kuningattaren ja renessanssiajan kirjailijan Margareeta Navarralaisen novellikokoelma Heptaméron, jonka 67. kertomus pohjautuu Margueriten kokemuksiin.

Heptaméronin kertomukset (ja Margareeta Navarralaisen oma elämä) paljastavat, millaisessa patriarkaalisessa kontrollissa naiset tuolloin elivät. Varsinkin ylhäiset naiset olivat sukujen kauppatavaraa ja politiikan välikappaleita. Kun naisen omat valinnat mitätöitiin useimmiten väkivaltaisesti, myöskään Margueriten kohtelu ei tunnu käsittämättömältä.

Miehisestä näkökulmasta katsottuna Marguerite saattoi käytöksellään häpeään paitsi itsensä myös suojelijansa ja tämän laivaston, itse asiassa koko Ranskan, kirkon ja siirtomaahankkeen. Syntiä tekemällä hän veti koko siunatun maan lokaan, aivan kuin ei olisi vähääkään pelännyt Jumalaa. - Ramqvistin kertojanääni on sarkastinen.

Vaikka 2000-luvun eurooppalaisen naisen asema on hyvin toisenlainen, tasa-arvoinen se ei ole edelleenkään.  Naisena ja kirjailijana Ramqvist kiinnittää huomionsa erityisesti kirjailijuuden ja äitiyden yhteensovittamisen hankaluuksiin, käytännön vaikeuksiin ja alati kalvaviin syyllisyydentuntoihin. 

Kun kirjailija lähtee Pariisiin jäljittämään paikkoja, joissa keskustarinan henkilöt aikanaan ovat liikkuneet, ja ottaa mukaan esikoistyttärensä, kyse lienee paitsi halusta näyttää tyttärelle Pariisia, minimoida poissaolon aiheuttamaa syyllisyyttä. Samalla kirjailija pääsee havainnoimaan ja miettimään omaa äiti-tytär-suhdettaan.

Ei Pariisin-retkellä mitään suuria tapahdu, mutta äidin ja tyttären vierellä kulkee mielellään. Käynti Jean-François de la Rocquen aikanaan isännöimän Robervalin linnan pystyssä olevien muurinosien ja tornin kupeessa saa lukijankin eläytymään kertojan tunteisiin. Sen sijaan matka Yhdysvaltoihin vaikuttaa vähemmän kiinnostavalta kirjailijanelämään kuuluvalta pakolliselta kuviolta.

AUTOFIKTION SUOSIO on johtanut mm. kirjailijantyön kuvausten selvään kasvuun.  Ramqvistin romaanissa painopiste on lähteiden metsästyksessä ja sirpaleisten tietojen tutkijamaisessa tarkastelussa ja tulkinnassa.

Jäljityksestä Ramqvist rakentaa romaaninsa näkyvän jännitteen. Pinnan alla, kertojan henkilökohtaisessa elämässä, on kuitenkin käynnissä toisenlainen, pakenemisen ja rohkean kohtaamisen välinen kamppailu, johon Margueriten esimerkki vaikuttaa ratkaisevasti.

Lähteiden etsiminen ja tarkastelu johtavat kertojan usein myös sivupoluille ja tarttumaan melkein pakkomielteisesti mitä erilaisimpiin yksityiskohtiin ja niiden mahdollisiin merkityksiin. Unohtamiset ja äkkimuistamiset pilkkovat selvitystyön etenemistä lisää. Romaanin kerrontaan totuttuaan tuntee kuitenkin viihtyvänsä sen hitaassa tempossa, aikatasojen vaihtelussa ja pohdiskelevassa ilmapiirissä enemmän kuin hyvin.

Paljon romaanin sivumäärästä kuluu miettimisprosessien kirjaamiseen. Kertoja aprikoi, mitä faktojen pohjalta on pääteltävissä. Hän esittää kysymyksiä ja kehittelee niihin erilaisia mahdollisia arvauksia ja vastauksia. Välistä lopputulos on tylysti En tiedä, välistä vaihtoehtoja on useita: Ehkä... Ehkä... Tai ehkä...

MONET KYSYMYKSET Margueriten ihmeellisessä selviytymistarinassa jäävät auki, eikä Ramqvist vaikuta erityisen innokkaalta tilkitsemään kertomuksen aukkopaikkoja pelkällä mielikuvituksella. Fiktioon turvautuessaan kertoja usein jopa ilmoittaa siitä tyyliin: Kirjoitan että se tapahtuu aluksella. - - Kirjoitan, että se tapahtuu ensimmäisellä sitratunnilla. - - Kirjoitan, että hän kaivaa toisen haudan ensimmäisen viereen. - - Uskon sen olevan samanlainen päivä kuin kaikki muutkin.

Mutta aina, kun kirjailija ryhtyy kuvittelemaan ja kuvaamaan saaren oloja ja tapahtumia, hän tekee sen niin uskottavasti ja samalla hellävaraisesti, että olisin viipyillyt fiktiossa paljon pitempäänkin.

Kertojan tarkoitus ei kuitenkaan ole tarjota vain seikkailua, tunteita ja tunnelmia vaan ennen kaikkea ajateltavaa. Rohkaistua itse ja rohkaista. Ramqvistin Karhunainen peräänkuuluttaa lisää itsenäisiä, sitkeitä ja uskaliaita naisia, karhunaisia.

Karolina Ramqvist. Kuva: Jasmine Storch