sunnuntai 26. heinäkuuta 2015


26. heinäkuuta 2015


Tapaus Stoner 

eli epäonnistujan onnistunut elämä



John Williams: Stoner. Suom. Ilkka Rekiaro. Bazar 2015. 306 s.


John Williamsin (1922-1994) puoli vuosisataa sitten ilmestynyt mutta vasta viime keväänä suomeksi saatu romaani Stoner on tapaus kahdessakin mielessä. Se on sekä kertomus erään henkilön elämästä että merkittävä kaunokirjallinen teos, "suurin amerikkalainen romaani, josta et ole koskaan kuullut", väitti The New Yorker  lokakuussa 2013.

Itsekin tutkijana ja yliopisto-opettajana toiminut kirjailija kertoo Stoner-romaanissaan kaltaisestaan miehestä, jolle työ kirjallisuuden parissa on kaikki kaikessa. Päähenkilöä William Stoneria voisi hyvinkin kutsua työn sankariksi, vaikka hänen elämänsä muutoin on kaikkea mutta kuin sankarillista.

Akateemisella urallaan Missourin yliopistossa Stoner yltää vain apulaisprofessoriksi, aviolittonsa hän ymmärtää epäonnistuneeksi jo kuukauden kuluttua häistä, ja ainoasta tyttärestään hän vieraantuu vaimon hysteeristen päähänpistojen vuoksi. Myöhemmin koettu suuri rakkauskin jää lyhytaikaiseksi ympäristön painostuksen takia, ja kun elämä vielä katkeaa kivuliaasti ennen aikojaan, voisi kuvitella, että kuolivuoteella makaa katkera mies.

Kuinka näin epäonnisesta ja näkymättömästä fiktiivisestä henkilöstä (1891-1956) voi kirjoittaa "suuren" romaanin, varsinkin kun jo alkuunsa paljastaa hänen elämänsä pääpiirteet?


YKSI SYY on romaanin kieli ja sen täydellinen yhtenevyys sisällön kanssa.

John Williams kirjoittaa päähenkilönsä elämäntarinaa yhtä eleettömästi, keskittyneesti ja kauniisti kuin hänen sankarinsa elää arkeaan. Interiöörit, pihanäkymät, vuodenaikojen ja valaistusten vaihtelut ovat kuin kuvataiteilijan kädestä, ja perushiljaisuuden särkevät äänet voi melkein kuulla. Henkilöidensä ulkonäön, eleet ja ilmeet Williams kuvaa terävästi ja kaihtelematta, ja yhtä taitavasti hän lähestyy Stonerin ja hänen rakastettunsa aistillisuutta.

Mutta ennen kaikkea Stoner vetoaa voimakkaasti tunteisiin. Romaania ei pysty lukemaan vain eritellen ja ulkopuolelta, vaan se pakottaa sisälleen, kokemaan.

John Williams on sanonut, että lukeminen on tyhmää, ellei se tuota iloa. Stonerin elämä tuottaa tuskaa. Se on liikuttava, järkyttävä ja traaginen, ja silti romaani henkii valoa ja rauhaa. Ettei vain tämä tutkimiselle ja opettamiselle elämänsä pyhittänyt kaltoin kohdeltu mies olisi kuitenkin elänyt hyvän elämän?

Stonerin kohtaama epäoikeudenmukaisuus ja ilkeys sekä kotona että yliopistolla kauhistuttaa ja raivostuttaa mutta panee samalla miettimään, miten vihaan ja vääryyteen pitäisi ylipäänsä suhtautua. Taistella vastaan? Tehdä kompromisseja? Väistyä? Kääntää kristillisesti toinenkin poskensa?

Stoner on väistyjä. Hänen henkilökohtainen elämänohjeensa näyttää olevan: on helpompi suostua kuin riidellä. David Masters, Stonerin sittemmin sodassa kuoleva opiskelutoveri, luonnehtii Stoneria ihmiseksi, joka on liian heikko ja liian vahva taistelemaan maailmaa vastaan. - - Hän odottaa maailman olevan jotain mitä se ei ole, jotain mitä se ei halua olla.

On kuitenkin asia, josta miltei kaikkeen taipuva Stoner ei halua tinkiä: omimmasta itsestään.


STONERIN YDINPYRKIMYS on löytää oma itsensä, ja sitä kohti häntä vievät tietynlaiset heräämisen hetket.

Ankeista oloista yliopistoon maataloutta opiskelemaan saapunut nuorukainen löytää suorastaan ilmestyksenomaisesti pakollisella kirjallisuuskurssilla varsinaisen kiinnostuksenkohteensa. Shakespearen 73. sonetin ja viisaan opettajansa vaikutuksesta hän ryhtyykin opiskelemaan antiikin, keskiajan ja renessanssin kirjallisuutta. Järjetöntä?

Ei, vaan rakkautta - rakkautta kirjallisuuteen ja sittemmin sen opettamiseen. Jossain vaiheessa vaatimatonta uraansa Stoner havahtuu kuin unesta ymmärtämään, millainen on hyvä opettaja. Hän rohkaistui tekemään jotain mitä  häntä ei ollut koskaan opetettu tekemään eli näyttämään rakkautensa kirjallisuutta kohtaan.

Rakkaus kirjallisuutta kohtaan, kieltä kohtaan, mielen ja sydämen arvoituksia kohtaan, rakkaus joka ilmeni kirjainten ja sanojen pienissä, erikoisissa ja yllättävissä yhdistelmissä, niissä jotka painettiin tummimmalla ja kylmimmällä musteella mitä löytyi - tuon rakkauden hän oli kätkenyt kuin se olisi ollut luvatonta ja vaarallista, mutta nyt hän uskaltautui paljastamaan sen aluksi varovasti ja sitten rohkeasti ja lopulta ylpeästi.


SITAATTI SOPII myös John Williamsin uskontunnustukseksi, sellaisella antaumuksella ja intohimolla Stoner on mielestäni kirjoitettu. Ylitse muiden kohtausten on kuitenkin Williamsin paneutuminen päähenkilönsä viimeisiin hetkiin.

Stonerin kuolinvuoteellaan tuntema riemu, kun hän vastauksena Mitä sinä odotit? -kysymyksiinsä ymmärtää, mikä hän oli ollut, on salaperäinen ja järisyttävä kokemus myös lukijalle, ja hieno ajatus kirjan hahmoisesta sielulinnusta voi syntyä vain kirjallisuutta rakastavan kirjoittajan aivoissa.


torstai 9. heinäkuuta 2015

9. heinäkuuta 2015


Isä, tytär ja uskominen



Rein Raud: Rekonstruktio (Rekonstruktsioon). Suom. Hannu Oittinen. Like 2015. 288 s.


Virolaisen Rein Raudin romaani Rekontruktio voi karkottaa lukijoita erikoisen nimensä vuoksi. Romaani on kuitenkin saanut 2012 Viron valtion kirjallisuuspalkinnon ja osoittautuu alusta alkaen erittäin mielenkiintoiseksi.

Kirjan minäkertojalle, keski-ikäiselle ympäristöekologille Enn Padrikille, on annettu elinaikaa enää puolesta vuodesta vuoteen. Hänen ainoa lapsensa, aikuinen tytär Anni, on viisi vuotta sitten ollut mukana mystisessä joukkoitsemurhassa syrjäisessä maatalossa lähellä Viljandia. Asian käsittely on ollut aiemmin isälle liian tuskallista, mutta ennen kuolemaansa hän haluaa selvittää tyttärensä motiiveja ja alkaa etsiä haastateltavakseen ihmisiä, jotka ovat olleet tekemisissä tytön kanssa.

Olen ottanut vastaan sen, minkä olen heistä irti saanut, koonnut sitten yksityiskohtien ryteiköstä kokonaiskuvan, ja nyt tiedän lähes kaiken tai ainakin niin paljon kuin ylipäänsä on mahdollista tietää.

Isä rakentaa, rekonstruoi, muistiinpanoista tapahtumien kokonaiskuvaa turvautuen myös kuvittelukykyynsä, aivan kuten kirjailijat tekevät:

- - kun on pitänyt valita, jätänkö kuivien faktojen ja omien vaikutelmien välillä aukkopaikkoja kaikkialle sinne, missä en ole kyennyt olemaan täsmällinen, vai annanko sisäisen tunteeni johdattaa minua ja kuvitella mitä kaikkea olisi voinut vielä tapahtua, niin olen antanut kiusaukselle periksi.

Isä väittää, ettei tarina kerro hänestä, mutta ymmärtääkseen tytärtään hänen on otettava lukuun myös oma osuutensa tämän vaiheissa. Millainen isä olen ollut? Millaisessa henkisessä ilmapiirissä tyttäreni on kasvanut? Näin romaani on sekä isän että tyttären tarina.


ROMAANIN ALUSSA Rein Raud piirtää terävää kuvaa Neuvosto-Viron ideologisesta ahtaudesta, jossa perheet ja perheenjäsenet yrittävät löytää oman liikkumatilansa kuka mitenkin. Appivanhempien ja vaimon myötäillessä vallanpitäjiä kertoja pysyttelee enimmäkseen hiljaa ja omissa oloissaan.

Miellyttämisen ilmapiirissä kasvaneelle lahjakkaalle ja voimakastahtoiselle tyttärelle Viron itsenäistyminen ja opiskelupaikka Pariisissa on valtava murros. Hän oli kasvanut yhteen maailmaan mutta hänen piti elää toisessa. Nuori ihminen on äkkiä keskellä erilaisia kulttuureja, elämäntapoja, aatteita ja tavarapaljoutta, ja sen kaiken seasta hänen on löydettävä oma tiensä.

Raudin romaanin perusteema on perinteinen itsensä etsiminen. Olenko tavallinen vai erityinen? Toteutanko ympäristöni tahtoa vai yritänkö tavoitella todellista itseäni?

Näistä lähtökohdista alkaa pureutuminen yhä syvemmälle. Mitä tarkoittavat tavallinen ja erityinen? Mikä on todellinen minäni? Onko sellaista, ja jos on, miten se on löydettävissä ja toteutettavissa?

Kysymykset ovat ehdottomalle, tietään vakavasti etsivälle nuorelle ihmiselle suuri haaste, ja on tavallista, että niihin haetaan ratkaisua uskonnollisista liikkeistä. Näin käy myös Raudin romaanissa.


USKOVAISUUDESTA, kaikenlaisesta uskovaisuudesta, tulee romaanin pohdintojen keskeinen aihepiiri.

Kun haastateltavat tarjoavat isälle tietojaan ja tulkintojaan hänen tyttärensä vaiheista, luonteenpiirteistä ja käyttäytymisestä, he tulevat samalla paljastaneeksi omat etsintänsä ja valintansa. Nostamalla esiin eri ajattelijoiden ja uskonnollisten johtajien mielipiteitä elämisen oikeasta tavasta ja tarkoituksesta kertoja rekonstruoi yksittäistapauksen lisäksi kokonaiskuvaa myös ideologioiden toiminnasta.

Romaani havainnollistaa näkyvien tekojen, rajanvetojen, tärkeyden yhteisöjen lujittamisessa ja jäsenten uskon vahvistamisessa. Karismaattisten johtajien ohjauksessa kurinpitotoimet muuttuvat etuoikeuksiksi ja itseilmaisumuodoista jaloin on riistää henkensä "oikean asian" puolesta.

Kertojan asema joukkoitsemurhaan osallisen tyttären isänä pakottaa hänet kuitenkin ymmärtämään, että uskomisen "virus" voi tarttua kehen tahansa ja että lähes mihin tahansa ilmiöön voi ruveta suhtautumaan fundamentalistisesti.

Luoksesi vain joku ilmaantuu oikeaan aikaan silloin kun elämäsi on karilla, hän painelee oikeita nappuloita - lohduttaa, esittää kysymyksiä, seisoo rinnalla - ja järkevinkin meistä, elämänmyönteisinkin sielu on valmis luopumaan vakiintuneista periaatteistaan.

Miten turvassa uskomisen virukselta on kuoleman kynnyksellä seisova kertoja itse? Ennen pitkää lukijana huomaa jännitteen kasautuvan tyttären vaiheiden selvittämisestä yhä enemmän isässä tapahtuvaan henkiseen prosessiin. Ettei vain Rekonstruktio sittenkin olisi nimenomaan isän tarina?

Rein Raudin viisas ja surumielisen kaunis romaani hiljentää ja haastaa ajattelemaan. Sen esittämät kysymykset eivät tietenkään ratkea, mutta jo niiden pohtiminen tuntuu hyvältä. Vaikkapa seuraavan ajatuksen:

 Ei ole ole tärkeää, onko se mitä uskomme, välttämättä totta. Tärkeää on se, millaiseksi se meidät tekee.

perjantai 3. heinäkuuta 2015

3. heinäkuuta 2015


Haa, sanoo Britt-Marie ja tarjoaa valloittavaa kesäseuraa


Fredrik Backman: Britt-Marie kävi täällä (Britt-Marie var här). Suom. Riie Heikkilä. Otava 2015. 376 s.


Britt-Marie sanoo usein niin. "Haa." Ei "hahaa" niin kuin nauraessa vaan pikemminkin niin kuin "ahaa", kun se lausutaan äärimmäisen pettymyksen vallassa. Niin kuin ihminen, joka löytää kylpyhuoneen lattialta märän pyyhkeen. "Haa." Britt-Marie puristaa aina huulensa tiukasti yhteen sanottuaan "haa" ilmaistakseen että se on hänen viimeinen kommenttinsa asiaan. Harvoin se tosin on ihan niin."

Britt-Marie on ruotsalaisen Fredrik Backmanin 63-vuotias jämäkkä sankaritar, joka hylkää uskottomaksi paljastuneen miehensä ja huristelee rämällä autollaan aloittamaan uutta elämää surkeaan, talouskriisin runtelemaan pikkukaupunkiin Borgiin. Kaupungin palveluista vastaa enää pizzeria, mutta se ei Britt-Marieta hidasta, kun hän ryhtyy neljänkymmenen vuoden kotirouvakokemuksellaan nuorisotalon kiinteistönhoitajaksi ja sekalaisen seurakunnan järjestyksenpitäjäksi.

Kustantaja mainostaa Britt-Marieta naispuoliseksi mielensäpahoittajaksi. Tuomas Kyrön mainion sankarin tavoin Britt-Marienkin mielestä maailma on pahasti vinksallaan ja sen epäkohdat on tuotava kursailematta julki. Mutta kun mielensäpahoittaja marisee yleisönosastossa ja kalastelee sääliä uhrin roolillaan, "passiivis-aggressiivisen" Britt-Marien tunnusmerkkejä ovat suora toiminta, ryhti ja kunniallisuus. Hän ei todellakaan ole mikään eläin.


BRITT-MARIE on tyypillinen mutta-ihminen: Hän ei ole ihminen, joka arvostelee muita, mutta - -. Eikä hän ole niitä, jotka puuttuvat toisten asioihin, mutta - - .
Kuulostaako tutulta? Löytyykö läheltä samanlaisia ihmisiä? Vai osuuko Backmanin hyväntahtoinen pilkka peräti omaan nilkkaan?

Romaanissa on runsaasti tavanomaista tilannekomiikkaa ja hullunkurisia sivuhenkilöitä. Huumorin pääpaino on kuitenkin Britt-Marien viivasuorassa luonteessa ja käyttäytymisessä. Britt-Marie on tapojensa orja ja "sosiaalisesti  kyvytön", kuten hänen miehensä hänen edesottamuksiaan luonnehtii.

Britt-Marien mielestä sivistyneen ihmisen ikkunat ovat aina kirkkaat ja ruokailuvälineet laatikossa tietyssä järjestyksessä. Ruokasooda on tämän himosiivoojan mielestä ainoa kunnollinen ja kaikkeen sopiva puhdistusaine, ja ihmisten ilmoille lähdetään vain hiukset ojennuksessa. Hänestä kyllä löytyy myös yritystä ystävälliseen kanssakäymiseen, mutta mutta...

Teillä on sitten valtavan moderni kampaus.
- Mitä? Vai niin. Kiitos
- On valtavan rohkeaa pitää noin lyhyttä kampausta, kun teillä on noinkin suuri otsa, Britt-Marie sanoo huomaavaisesti nyökäten.

Backmanin romaani on kuin käänteinen Peppi Pitkätossu -asetelma. Tässä tapauksessa anarkiaa edustaa heitteille jätetty yhteisö, joka enää viis veisaa laeista ja säännöistä. Kun vanharouva Britt-Marie ilmestyy sekoittamaan järjestysvaatimuksillaan päähänpotkittujen ja syrjäytyneiden borgilaisten hallittua kaaosta, hämmennystähän siitä syntyy puolin ja toisin. Ja samalla molemminpuolinen oppimisprosessi.


SYMPATIAPISTEITÄ alkaa kasaantua itse kullekin romaanin originelleista henkilöistä, eikä vähiten nuorisotalon kiinteistönhoitajalle, jonka vakanssi laajenee kohta nuorison sekalaisen jalkapallojoukkueen valmentajuuteen. Jalkapallo potkaistaan jo romaanin alkusivuilla yhdeksi tarinan tärkeimmistä aiheista.

Jalkapallo on ihmeellinen peli siinä mielessä, että se pakottaa elämän jatkumaan. Mietelmä sopii useaan borgilaiseen elämäntarinaan, ja samantapaista filosofointia romaanissa on enemmänkin. On valtavan vaikeaa tietää, kuka itse on, jos aina on ollut olemassa vain jotakuta toista varten, miettii Britt-Marie ja nostaa romaanin pääteemaksi ikuisen kysymyksen siitä, miten elämää tulisi elää. Onhan elämä sentään enemmän kuin kengät, joissa kuljemme.

Ilottelun ja elämänkysymysten välissä Backman raottelee päähenkilönsä äkkiväärän käytöksen traagisia taustatekijöitä. Kyllä ei silloin naurata. Mutta pääsääntöisesti tarinan jännittävään ja mainioon loppuratkaisuun saakka mennään vauhdikkaasti ja huumorilla.

Britt-Marie kävi Borgissa. -  Kävisipä hän tässäkin pikkukaupungissa, huokaa lukija.