torstai 25. kesäkuuta 2015

25. kesäkuuta 2015


Tarkoitus pyhittää keinot 

Lauri Mäkisen romaanissa käännytetään pakanoita ja ratkotaan rikoksia Ambomaalla



Lauri Mäkinen: Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset. Siltala 2015. 438 s.


Lauri Mäkisen esikoisromaanin nimi on lainattu Matteuksen evankeliumista (10:16): Katso, minä lähetän teidät niinkuin lampaat susien keskelle; olkaa siis älykkäät kuin käärmeet ja viattomat kuin kyyhkyset. Kun käy selväksi, että romaanin tapahtumapaikka on 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Lounais-Afrikan Ambomaa eli suomalaisten ensimmäinen lähetyskenttä, ei ole epäselvää, ketkä ovat vertauksen lampaita ja ketkä susia. Jotta pakanoiden käännytys olisi onnistunut, saarnaajien oli oltava sekä viekkaita että puhdasmielisiä. Ja sellaisiahan Mäkisen lähetit loppujen lopuksi ovat. Ihmisiä hyvässä ja pahassa.

Mäkinen on tehnyt romaaniaan varten todella mittavan taustatyön. Niinpä kirjasta innostuu myös sen tietotarjonnan vuoksi.

Mäkinen kirjoittaa hyvinkin karua kuvaa pakanuuden juurimisen käsityksistä ja keinoista. Kirjailija on kyllä pyrkinyt samastumaan saarnamiestensä maailmaan, ymmärtämään heidän maailmankuvaansa, arvojaan ja asenteitaan, mutta pysytellyt silti objektiivisena. Romaani ei tuomitse eikä kiittele henkilöidensä pyrkimyksiä ja toimintatapoja. Lähetit on kuvattu oman aikansa lapsina. 


KUN PÄÄHENKILÖ Tobias Johansson lähtee vuonna 1886 opiskelutoveriensa Iisakki Jetsun ja Alfons Nurkan kanssa pitkän koulutuksen päätteeksi Ambomaalle, kaikki kolme ovat täynnä intoa, tarmoa ja kilpailuhenkeä. Nyt hävitetään "pakanuuden pimeät pilvet evankeliumin valon tieltä"! Nyt katsotaan, kuka ehtii ensimmäisenä kastamaan jonkun pakanoista kristityksi!

Varsin pian miehet kuitenkin joutuvat huomaamaan, että tuloksia tulee masentavan hitaaasti ja vastukset ovat arvaamattomia. On oltava yhtä aikaa diplomaatti, lääkäri, pappi ja opettaja.

On pidettävä yllä hyviä suhteita ensin saksalaisiin ja sitten englantilaisiin siirtomaaisäntiin ja yritettävä luovia eteenpäin keskenään vihamielisten paikallisten kuninkaiden kanssa. Portugalilaiset viinakauppiaat sekoittavat kuviota omilla anneillaan, ja riesaksi tulevat ennen pitkää myös samoista lähetyskentistä kilpailevat vääräuskoiset katolilaiset ja anglikaanit.

Malaria niittää satoaan tasaisesti ja nälkä ja sota tavan takaa joukoittain. Pakanalliset tavat ovat juurtuneet syvälle, ja paikallisten noitien ja näkijöiden valtaa on vaikea ja vaarallista vastustaa. Evankeliumin asian etenemistä jarruttavat myös lähettien ehdottomuus ja kovuus. Tuloksia tuntuu tulevan vain kiristyksen ja väkivallan avulla.

Yksi romaanin pääteemoista onkin näyttää lähetystyöntekijöiden yhä selvempi muuttuminen kyyhkysistä käärmeiksi. Heidän on ruvettava pelaamaan samanlaista peliä kuin vastustajansa. Työn etenemiseksi on pakko laskelmoida, tinkiä ehdottomuudestaan, tulla vastaan, jopa juonitella.

Pitääkseen kiinni jalansijastaan luterilaiset saarnaajat olivat joutuneet turvautumaan kaikkiin mahdollisiin keinoihin ollakseen hyödyksi hallitsijoille. Suomalaissaarnaajat olivat kaukana kotimaastaan, ja se kotimaakin oli pieni ja köyhä. Oli vain nöyrryttävä ja toivottava, että kyseenalaiset keinot voisi vielä kerran pestä puhtaaksi niiden korkeammalla tarkoituksella.


MUTTA MÄKINEN kirjoittaa "käärmeissään ja kyyhkysissään" myös vetävää rikostarinaa. Romaani rakentuu kahden vuorottelevan aikatason varaan, joista jälkimmäinen on "nykypäivä" eli kriittinen marraskuu vuonna 1924.

Lähetyssaarnaajien rakentama kappeli palaa keskellä yötä, ja kappelin pihalta löydetään pahoin palanut äveriäs ambonainen ja kappelin sisältä tuntemattomaksi hiiltynyt miehen ruumis. Murhapolttoa alkavat selvittää toisiaan vihaavat Tobias-pastori ja paikallinen päänäkijä Nankalu, molemmat omalla tavallaan ja omaa totuuttaan etsien.

Tutkimusten edetessä Tobiaksen ja muidenkin elämästä alkaa paljastua kyseenalaisia salaisuuksia, joita seuloessaan kirjailija nostaa erinomaisen taitavasti esiin moraalisten kysymysten kulttuurisidonnaisuuden ja ns. totuuden huojuvuuden. Mikä on totta? Kenen totuuteen nojataan? Mitä siitä seuraa?

Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset erottuu kirkkaasti rikosromaanien suuresta joukosta sekä poikkeuksellisen tapahtumaympäristönsä että kirjoittajan perehtyneisyyden ja tutkivan ja pohtivan otteen vuoksi. Rikosjuonella Mäkinen pitää lukijan tiukasti hyppysissään mutta panee hänet samalla paljon mutkikkaampien historiallisten ja kulttuuristen tapahtumien ja rikosten silminnäkijäksi.

Lauri Mäkisen romaanin jäljiltä jää pakosta miettimään myös tämän päivän valta-asetelmia ja tarkoituksellista ja tahatonta, hyvää tarkoittavaa sokeutta. Sitä löytyy.


keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

10. kesäkuuta 2015


Matkalla maineeseen 

Laadukasta viihdettä Lontoon 1970-luvun teatteripiireistä



Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta (Fallout). Suom. Marianna Kurtto. Otava 2015. 421 s.


Miten elämä ja teatteri eroavat toisistaan? Teatterissa kaikki tapahtuu tarkoituksellisesti. Teatterissa tapahtumat tuntuvat kohtalolta. Teatteria kirjoitetaan, elämää ei.

Tätä mieltä ollaan englantilaisen Sadie Jonesin ensimmäisessä suomennetussa romaanissa Ehkä rakkaus oli totta. Jonesin elämään ja tuotantoon mahtuu siinä määrin runsaasti teatteria ja käsikirjoituksia, että hänen ajatuksillaan teatterin olemuksesta on katetta. Romaani osoittautuu viihteelliseksi, mutta mistään pintaromantiikasta ei ole kyse, vaikka nimen suomennos sellaiseen voi viitatakin.

1960-luvulle sijoittuvan aloituksen perusteella voisi ajatella tarttuneensa hyvinkin vakavasti otettavaan selviytymistarinaan. Alkoholisoituneen isänsä kanssa asuva pikkukaupungin kasvatti Lucasz "Luke" Kanowski tekee parhaansa mielisairaalaan suljetun äitinsä virkistämiseksi. Toisaalla toinen varhaisteini Nina Hollings kulkee pää painuksissa näyttelijänä epäonnistuneen yksinhuoltajaäitinsä jyrättävänä.

Luke päätyy töihin tehtaaseen ja kirjoittaa näytelmäkäsikirjoituksia pöytälaatikkoon. Tavattuaan kotikulmillaan sattumalta kaksi samanhenkistä ja -ikäistä lontoolaista, Leigh'n ja Paulin, hän kuitenkin pakkaa oikopäätää kassinsa ja lähtee heidän peräänsä. Täältä tullaan, Lontoo ja 1970-luvun underground-piirit!

Kimppakämppää emännöivä Leigh tekee töitä teatterin järjestäjänä, Paul tähtää tuottajaksi. Ammatilliset intressit ovat siis kaikilla kolmella yhdensuuntaiset, mutta rakkauselämä on jo mutkikkaampi juttu varsinkin näyttelijäksi kouluttautuneen Ninan astuessa näyttämölle.


ROMAANIN HENKILÖKUVAUS ihastuttaa. Sadie Jonesin nuorilla teatterilaisilla on kaikilla perustellut ja myötätuntoa herättävät psykologiset syyt käytökseensä, on se sitten millaista tahansa. Ja sehän on.

Nelikon tunteet käyvät kuumina ja ailahtelevat juuri niin kuin ne itseään etsivillä nuorilla aikuisilla tekevät. Solidaarisuus rakoilee, kun halu saa yliotteen, mutta omatunto on tallella ja ystävä hädän tullen paikalla.

Rakkaussuhteissa on romaanin keskivaiheilla sen verran tyhjäkäyntiä, että jonkinasteinen tiivistäminen olisi tehnyt kompositiolle hyvää. Onneksi kirjailija antaa runsaasti tilaa myös muille ihmissuhteille: konstikkaille vanhempi-lapsi-liitoksille ja teatterimaailman monenkirjavalle tekijäkaartille.

Sadie Jonesin romaanista saa elävän ja vakuuttavan kuvan teatteripiireissä - ja yleensäkin taidepiireissä - vallitsevasta ankarasta kilpailusta, mutta myös yhteispelistä ja vahvasta tekemisen meiningistä. Intohimosta.

Tässä romaanissa eletään ja tehdään taidetta avantgarde-hengessä, kokeillen ja rajoja rikkoen. Seksi ja huumeet kuuluvat kuvaan. Teatteriryhmiä syntyy ja kuolee. Käsikirjoitukset etsivät tuottajia ja tuottajat tuoreita käsikirjoituksia. Rooleista ja yleisöstä taistellaan, ja ensi-iltoja ja arvosteluja jännitetään. Jokainen uskoo tai ainakin toivoo olevansa matkalla tähtiin ja panee arvelematta peliin sekä itsensä että rahansa, jos sellaista sattuu olemaan.

Jollain tapaa Jonesin henkilöt ovat sekoiluissaankin hämmentävän viattomia ja myös traagisia. Rakkaus ei tee pelkästään hyvää; se satuttaa, ja monella tavalla.


BOHEEMIA TAITEILIJAELÄMÄÄ viettävistä yhteisöistä löytyy teatterista ja elokuvista useita esimerkkejä. Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta kuuluu joukkoon, vaikka onkin romaani. Sitä nimittäin lukee paljolti kuin katsoisi näytelmää tai filmiä, eikä vain sujuvan dialogin takia.

Ruumiin kieli on yhtä tärkeää kuin puhe. Jones rekisteröi mielellään henkilöidensä liikkeitä ja asentoja ja tehostaa kohtauksia erilaisilla valaistuksilla. Hän sisustaa interiöörejä kuin lavastaja ja kirjoittaa välistä jopa silmiinpistävän näyttämöllisesti:

Olohuone ja keittiö olivat etuosassa, ja kylpyhuone oli olohuoneen ja makuuhuoneen välissä; makuuhuone oli perällä lyhyen käytävän päässä. Paksut matot olivat haaleanvihreät ja juuri imuroidut, ja ikkunalaudalla oli maljakkoon laitettuja kukkia.

Silti Jonesin romaani tapahtumineen ei vaikuta tarkoitukselliselta eli teatterilta vaan sattumanvaraiselta niin kuin elämä. Edes onnelliseen loppuun ei ole pakko uskoa, vaikka sellaista tarjotaan. Elämäähän ei ole käsikirjoitettu.

Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta löytää varmasti paljon lukijoita ja syystä. Siinä on kaikille laatuviihdettä kaipaaville oikeassa suhteessa sekä keveyttä että painoa.