perjantai 23. joulukuuta 2016

23. joulukuuta 2016



Minne matka, Eurooppa? 




Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet. WSOY 2016. 179 s.


Emma Puikkosen Finlandia-ehdokas, episodiromaani Eurooppalaiset unet alkaa kertomuksella kahden miehen oudosta matkakokemuksesta vuonna 1980.

Tsekkoslovakiasta Madridiin ajava rekkakuski Toma on poiminut kyytiinsä ruotsalaisen liftarin Johanneksen. Kohta kun radio on kertonut Gdanskin telakan lakosta ja kaupungilla marssivista ihmisistä, miehet joutuvat todistamaan espanjalaisessa maantietunnelissa kummallista kulkuetta:

-- häilähdykset voimistuvat, kuin jossain olisi tuli ja ihmiset kulkisivat sen äärellä ja liike heijastuisi seinille. Näkyy vain varjoja: joukko heiluttamassa banderolleja, äitejä taluttamassa lapsia ja lehmiä, miehiä puimassa nyrkkiä.

Ennen pitkää väkijoukko ilmestyy rekan valokeilaan, mutta silti kulkue vaikuttaa mielikuvitukselliselta. Toma ajattelee: tämä on kuin jostain leffasta. Sellaisesta, jossa kasvot työnnetään veden alle, silmät auki, ja siellä piilossa onkin toinen todellisuus. Koko yläruumis on vielä toisessa maailmassa, siinä oikeassa jossa puu on puu ja talo on talo, mutta silmät näkevät jo muualle.

Kohtaus lainauksineen kertoo jotain hyvin olennaista Puikkosen romaanista. Vaikka episodien lähtökohta on reaalitodellisuus, siitä sukelletaan hetkittäin näkyjen, unien ja fantasian maagisiin ja vertauskuvallisiin maailmoihin. Ne on kuitenkin syytä ottaa yhtä vakavasti ja merkityksellisinä kuin romaanissa esiintyvät historialliset tapahtumat.


EUROOPPALAISET UNET sivuaa muutamia Eurooppaa ravistelleita tapahtumia kronologiaa rikkoen vuosina1980-2014. Berliinin muuri murtuu, somalipakolaiset pyrkivät kohti Eurooppaa, Islannissa purkautuu tulivuori, nationalismi lisääntyy ja katuväkivalta yleistyy, Kosovon Gornje Obrinjessa tehdään joukkomurha. Viimeisellä, vuoteen 2027 sijoittuvalla tulevaisuudenkuvauksellaan Puikkonen sitoo kirjan kertomukset yhteen taitavasti ja tehokkaasti.

Eri kansallisuuksia edustavat päähenkilöt vaihtuvat episodeittain mutta saattavat vilahtaa sivuroolissa jossain toisessa kertomuksessa. Esimerkiksi avaustarinan Johanneksesta saadaan uutta tietoa hänen itsensä kertomana yhdeksän vuotta myöhemmin, ja Johannesta hoitava somalinainen Fadumo löytyy oman tarinansa jälkeen uudelleen tyttärensä vaiheista.

Kertojien kohtalot liittyvät Euroopan uutistapahtumiin milloin kiinteästi, milloin löyhästi. Länsiberliiniläisen Karinin perhe-elämä muuttuu hetkessä, kun hänen itään jäänyt äitinsä pääsee vihdoin muurin murruttua länteen. Unkarilainen Andor puolestaan viis veisaa Kosovon samanaikaisista tapahtumista lentäessään puolueensa asioille Berliiniin.

Kun kertomuksissa yksilöiden elämä sijoitetaan yhteiskunnalliseen liikehdintään, yksittäiset tapahtumat ja ihmiskohtalot näyttävät hyvin sattumanvaraisilta. Ihmiset voivat tehdä päätöksiä ja valintoja, mutta niiden suunta ja lopputulos saattaa olla aivan muuta kuin suunniteltu.

Puikkonen osoittaa, kuinka minimaalinen tekijä yksilö on keskellä historiallisia muutoksia, ja toisaalta, kuinka ihmiset joukkoina kykenevät äärimmäisiin tekoihin niin hyvässä kuin pahassa.

Tulevaisuusvisiossaan Puikkonen kuvaa yhteiskuntaa, jossa hyväosaiset pitävät huolen etuuksistaan fyysisin ja psyykkisin suojauksin. Fadumon Immi-tytär manipuloi Lontoossa uutisvirtaa vallanpitäjien laskuun sekoittamalla toden ja tarinoinnin rajat ja vastaa äitinsä huolestuneisiin kyselyihin arvoituksellisesti: "[Teen] rakenteita. Tapahtumien sarjoja: miten asiat saattais mennä, versioita siitä miten asiat saattais mennä.

Tosiasioiden sijaan Immi tehtailee unelmia.


PUIKKOSEN romaani on monella tavalla vaikuttava lukukokemus. Episodeissa on toki kiinnostavuudessaan ja koskettavuudessaan monenlaisia, mutta Puikkosen kieli ja tyyli mukautuvat terävästi ja uskottavasti eri tilanteisiin ja henkilöiden puhetapoihin.

Myös romaanin rakenneratkaisu ansaitsee kehunsa. Samalla kun episodit yhdessä maalaavat suurta kangasta Euroopan lähihistoriasta, ne piirtävät koskettavia kuvia pienten ihmisten yksityisistä elämistä ja yhteisistä kohtaloista. Erityisesti nautin Puikkosen tavasta yhdistää episodeja toisiinsa paitsi henkilöillä muillakin toistuvilla elementeillä.

Raja- ja unikuvasto on reilusti näkyvillä, ja samalla tavalla avainasemassa on vedenalaiseen maailmaan katsominen, toisaalle näkeminen, joka sekin alleviivaa romaanin kestoteemaa rajoista ja niiden ylityksistä.

Itse innostuin kirjan loppua kohden yhä enemmän romaanin tunnelisymboliikasta.

Alussa lainaamani tunnelinäky on kytköksissä paitsi Gdanskin mielenosoittajiin tietysti myös pakolaisuuteen, mutta tuli ja heijastukset vievät ajatukset lisäksi Platonin luolavertaukseen. Kun valon ja varjojen vaellus nousee esiin romaanin viimeissäkin episodissa, asiaa ei kannattane noin vain sivuuttaa.

Hyvä romaani pakottaa lukemaan itsensä uudestaan ja miettimään lisää tulkintamahdollisuuksia.



Kuva: Pertti Nisonen

perjantai 16. joulukuuta 2016

16. joulukuuta 2016


Sota muuttaa kaiken? 


Chris Cleaven romaani ravistelee brittiläistä luokkayhteiskuntaa


Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa (Everyone Brave is Forgiven). Suom. Irmeli Ruuska. Gummerus 2016. 480 s.


Sodassa ja rakkaudessa on jo neljäs englantilaiselta Chris Cleavelta (s. 1973) suomennettu romaani. Läpimurtonsa kirjailija teki toisella romaanillaan Little Been tarina (2011). Sitä seurasivat suomennokset Poikani ääni (esikoisteos) ja Voittamaton.

Sodassa ja rakkaudessa -romaanissa on jotain samanlaista kuin Anthony Doerrin parin vuoden takaisessa  teoksessa Kaikki se valo jota emme näe. Mutta vaikka Doerrkin kirjoittaa viihteellisesti, Cleaven romaani on huomattavasti sentimentaalisempi. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Sodassa ja rauhassa olisi hyvin rakennettu ja kirjoitettu ns. lukuromaani.


CLEAVE aloittaa tarinansa rivakasti syyskuusta 1939. Kun Englanti julistaa sodan Saksaa vastaan, 18-vuotias yläluokkainen Mary North keskeyttää opintonsa Sveitsissä ja kiirehtii Lontooseen tarkoituksenaan osallistua sotatoimiin. Maryn odotukset ovat teinityttömäisen lennokkaat:

Hänestä tehtäisiin yhteyshenkilö tai avustaja jonkun kenraalin esikuntaan. Kaikki tärkeät roolithan jaettiin tytöille, jotka olivat hyvästä perheestä. Huhu kertoi jopa vakoojia tarvittavan, ja se tehtävä kiehtoi eniten, koska siinä vasta pääsisi toteuttamaan itseään.

Mary joutuu kuitenkin opettajaksi ja saa työmaakseen kaupunkiin evakuoimatta jätetyt köyhät, vammaiset ja mustat lapset. Tehtävä on hienostotytölle melkoinen, ja lisää luokkaristiriitoja ilmenee, kun Mary rakastuu tavalliseen keskiluokan nuorukaiseen, opetusvirastossa työskentelevään Tomiin.

Varsin pitkään romaani kulkee vanhojen tyttökirjojen ja romanttisen rakkausviihteen henkeä ja kuvioita noudattaen.

Omapäinen ja sanavalmis Mary ravistelee perheensä konservatiivisia arvoja, vaarantaa äitinsä mielenrauhan ja isänsä ministerikaavailut mutta tarpeen tullen nauttii silti täysin siemauksin ystävättärensä Hildan kanssa yläluokkaisista etuuksistaan.

Rakkausrintamalla jännitettä syntyy Tomin kämppäkaverin Alistairin roolista nuorten elämässä. Työkseen Tatessa taidetta restauroiva Alistair lähtee vapaaehtoisena rintamalle ja viettää suuren osan romaanista akselivaltojen piirittämällä Maltalla mutta vaikuttaa silti Lontooseen jääneiden tunteisiin ja elämään ratkaisevasti.


YSTÄVÄTÄRTEN kevytmielinen dialogi on naiivia mutta nokkelaa, ja naljailua harrastetaan myös romaanin nuorten miesten sananvaihdossa. Kepeää dialogia on hauska lukea, mutta tilanteen synkentyessä puheiden odottaisi vakavoituvan siitäkin huolimatta, että huumorilla pidetään pelkoa aisoissa.

Tärkeä käännekohta on romaanin ensimmäisen osan loppuun sijoitettu saksalaisten massiivinen salamahyökkäys Lontooseen syyskuussa 1940. Siitä alkaa kaupungin kuukausia kestävä tauoton pommitus. Cleave ei mässäile kauheuksilla mutta antaa kyllä päähenkilöidensä Maryn ja Maltalla palvelevan Alistairin nähdä ja kokea sodan koko brutaaliuden.

Jälkisanoissa kirjailija kertoo saaneensa virikkeet tarinaansa isovanhempiensa vaiheista. Toinen isoisistä palveli Maltalla, ja hänen kihlattunsa ajoi salamasodan aikana ambulanssia aivan kuten Mary traagisesti päättyneen opettajanuransa jälkeen. Kirjailija kuitenkin painottaa romaaninsa olevan fiktiota, vaikka isovanhempien ja Maryn ja Alistairin kohtaloissa on muitakin yhtäläisyyksiä.


MIESNÄKÖKULMA tapahtumiin avautuu ennen kaikkea Alistairin kokemusten kautta. Vaikka Alistair on jaloudessaan, rohkeudessaan ja miksei myös taiteellisessa herkkyydessään aika tyypillinen viihderomaanin sankari, hänen reaktionsa sodan kauhujen keskellä ovat psykologisesti uskottavia. Maryn henkilökuva jää ohuemmaksi, mutta on arvostettavaa, ettei hänestä ole tehty pelkkää päättäväisyyttä ja sympatiaa uhkuvaa selviytyjää.

Maryn avulla kirjailija pääsee näyttävästi käsiksi tasa-arvokysymyksiin. Kun Mary ja Hilda miettivät, kuinka auttaa pommituksessa pahoin loukkaantunutta tuntematonta poikaa, heidän keskustelunsa on varsin paljastava:

  "Muistatko sen ensimmäisen ilmahyökkäyksen jälkeen? Kun menimme taksilla katsomaan sitä sotkua?"
   "Mutta kaikkihan niin tekivät, ei se ollut vain -"
   Mary keskeytti Hildan. "Jokohan me olemme nähneet tarpeeksi?"
   "Mutta tämä on eri asia. Nyt me autamme."
   "Autammeko? Mary sanoi. "Miten monta huonetta teidän asunnossanne on?" - - 
   "Jos haluaisimme todella auttaa, olisimme voineet majoittaa kaikki tämän kadun asukkaat teille ja meille sen sijaan että kaivelemme nyt heidän kotiensa raunioita." - - -
   "Teemme minkä voimme." - - -
   "En tiedä. Emmehän me ole ikinä tehneet mitään. Emme osaa muuta kuin keskustella."
  
Kirjailija vihjaa, kuinka Lontoon pommituksista kärsivät ennen kaikkea alempien luokkien kaupunginosat eli ne, joiden kortteleista vain harva lapsi kelpasi sotalapseksi maaseudun perheisiin. Pommien keskelle jäivät tietysti myös etnisten vähemmistöjen jälkeläiset, joita romaanissa edustaa musta jenkkipoija Zachary.

Hänen myötään Cleave tarjoaa hämmentäviä kuvauksia ns. minstrel-teatterista, stand upin edelläkävijästä, joka perustui mustien esittämiin musiikkinumeroihin ja afroamerikkalaisten kustannuksella vitsailuun. Toisaalta juuri sellaisen tiloista romaanin orvot "neekerilapset" saavat edes jonkinlaista suojaa hävityksen keskellä.


PARHAIMMILLAAN Chris Cleave on romaanin katastrofaalisten tilanteiden kuvaajana. Pysäyttävimpiä ovat kohtaukset, joista löytää yhtymäkohtia Euroopan nykytilanteeseen.

Näinhän me kohtelemme edelleenkin tulokkaita, etnisiä vähemmistöjä, syrjäytyneitä ja poikkeavia. Kumiveneet kamppailevat Välimerellä tänäkin päivänä tupaten täynnä hädissään olevia ihmisiä ja kuraisilla kaduilla ja maanteillä vaeltaa laumoittain pommitetuista kodeistaan pakenevia ihmisiä.

Everyone Brave is Forgiven kuuluu romaanin englanninkielinen nimi. Se lupaa anteeksiantoa, mutta muuttiko sota mitään henkilöiden sisimmässä ja ympäröivän maailman menossa? Sellaisten kysymysten pohtimiseen ei Chris Cleaven sutjakasti etenevässä Sodassa ja rauhassa juurikaan syvennytä.


Kuva: Niall McDiarmid


keskiviikko 7. joulukuuta 2016

7. joulukuuta 2016



Huomenna kaikki on toisin


Helmi Kekkosen episodiromaanin keskipisteessä on äitiys




Helmi Kekkonen: Vieraat. Siltala 2016. 195 s.


Elämä, niin täynnään pieniä alkuja ja loppuja, ja isompiakin alkuja ja loppuja, että joskus oli mahdoton sanoa, mikä alku kuului mihinkin loppuun.

Lainaus Raija Siekkiseltä (1953-2004) sopii erinomaisesti Helmi Kekkosen (s. 1982) kolmannen teoksen Vieraat avaukseksi.

Ensinnäkin Siekkisen ja Kekkosen kirjoittajanlaadussa on jotain hyvin samanlaista. Erityisesti novelleistaan ja pienoisromaaneistaan tunnettu Raija Siekkinen tarkasteli maailmaa useimmiten yksinäisen naisen näkökulmasta vähäeleisesti, kirkkaasti ja kipeästi. Helmi Kekkosen kieli on samalla tapaa eleetöntä ja mietiskelevää, ja naisnäkökulma on hänelläkin vallitseva, vaikka Vieraat-romaanissa pari kertaa tuntojaan purkavat myös miehet.

Lisäksi sitaatti sopii luonnehtimaan Kekkosen romaania rakenteellisesti. Vieraat on sananmukaisesti täynnä alkuja ja loppuja - elämän, elämänvaiheiden ja ihmissuhteiden -, eikä aina ole ennustettavissa, onko hetki jonkin asian loppu vai alku.

Romaanissa on kymmenkunta toimivaa henkilöä ja heidän lisäkseen myös joukko muutoin osallisia. Yhdessä he ovat kuin verkko, suoraan tai välillisesti toisiinsa solmittuja.


ROMAANIN ULKOINEN JUONI tihentyy pienten illalliskutsujen alkuhetkiin. Kolmikymppisen pariskunnan Senjan ja Laurin luokse illastamaan ovat tulossa heidän yhteinen tuttavaparinsa, naapurin nuori yksinhuoltajaäiti poikineen, Senjan näyttelijä-äiti miesystävineen, Laurin sisar ja Senjan yllätykseksi vielä Laurin kutsumat kaksi naisopiskelijaa.

Lauri on lähtenyt viime hetkillä ostamaan taloon lisää kukkia, mutta kun vieraat vähitellen saapuvat, isäntä on edelleen ostosretkellään. Ilmapiiri on odottava ja jännittynyt. Joku vieraistakin on jäänyt tulematta, kaikki eivät ole tervetulleita, ja paikalla olevien keskinäiset suhteet ovat varautuneet tai kireät. Miten tilaisuus lopulta päättyy?

Samankaltaisia asetelmia on kirjallisuudessa ennestäänkin, mutta Helmi Kekkonen kirjoittaa tilanteesta tuoreen ja jännittävän.

Kirjailija täyttää vaitonaisen odottelun henkilöidensä sisäisillä monologeilla. Ne kyllä ankkuroituvat iltaan, mutta ennen kaikkea ne kertovat henkilöistä itsestään, heidän nykyisestä elämänvaiheestaan ja siihen johtaneista syistä. Kaikilla on haavansa ja yrityksensä niiden lääkitsemiseksi. Yhteistä kaikille ovat yksinäisyyden tunnot


AIHEPIIRI on intiimi: romaani käsittelee perhesuhteita, vanhemmuutta ja äitiyttä.

Henkilöiden lapsuudesta paljastuu monenlaista ymmärtämättömyyttä ja kaltoin kohtelua, jopa hyväksikäyttöä. Helmi Kekkonen puhuu kuitenkin vaikeistakin aiheista hillitysti. Tuntuu, että tärkeintä on näyttää, millaisia taakkoja lapsille annetaan kannettaviksi ja kuinka vastuuttomasti vanhemmat tieten tai tietämättään käyttäytyvät.

Keskeisin kysymys on, mitä oma lapsi merkitsee kullekin romaanissa äänen saavista henkilöistä.

Kun joku siirtää lapsen hankintaa kepeästi parempaan hetkeen tai miettii luopuvansa koko ajatuksesta, toinen kipuilee jatkuvien epäonnistuneiden yritysten uuvuttamana. Kun lapsi on yhdelle pelkkä puolipakollinen suoritus tai elämää hankaloittava välivaihe, toisen elämästä se tekee vihdoinkin täyden ja tarkoituksenmukaisen.

Joku pariskunnnista kuvittelee, että lapset pelastavat rakoilevan avioliiton, mutta pettyy. Yhteisen hyvän nimissä puoliso ilmoittaakin tarvitsevansa hetken omaa aikaa, omaa tilaa ja hankkiutuu töihin sopivan kauas "rakkaistaan". Joidenkin yhdessäolo on jo alun alkaen niin epäparista, että lapsi merkitsisi siinä täyttä katastrofia.


VIERAAT on osuva nimi Helmi Kekkosen hienolle pienelle romaanille. Vieras- ja vieraustematiikka hallitsee romaania monin tavoin ja saa traagisilla loppusivuilla vielä aivan uusia merkityksiä.

Vierailulle tulevat ihmiset vierastavat toisiaan mutta ovat vieraita myös omassa elämässään. He esittävät selviytyjiä ja vakuuttavat muillekin, että kaikki on hyvin, mutta tietävät valehtelevansa. Ainoa täydesti oma itsensä on lattialla konttaava pikku Toivo, nimeään myöten tärkeä henkilö aikuisten epätoivoisessa paremman elämän hapuilussa.

Näkyvää symboliikkaa romaanissa esiintyy muutoinkin. Kirjan nukkekotisymboliikka tuntuu kuluneelta, mutta taivaalla leijuvat kaksi kuumailmapalloa, joihin henkilö toisensa perään kiinnittää katseensa, ovat jo tuoreempi ja rakenteellisestikin onnistunut toistuva kuva.

Kekkosen rauhallinen, mietteliäs ja muisteleva kieli on nautinnollista luettavaa. Minä-pronominin käyttöön ehdotan kuitenkin harvennusta.

Olen jo pitkään ollut huomaavinani, että nuoremmilla kirjailijoilla on ikävä minä, minä -taipumus, jonka kustannustoimittajatkin tuntuvat hyväksyvän. Suomen kielessä yksikön ensimmäinen persoona voidaan yleensä ilmaista hyvin pelkän predikaatin avulla, mutta se ei jostain syystä näytä riittävän.

Toki pronominin käyttö voi olla tarpeen mm. tyylisyistä. Kun kirjailija kirjoittaa: Minä vihasin niitä päiviä ja iltoja. Minä vihasin sitä kaikkea. Minä aloin vihata Senjaa. Minä tiedän miltä tämä kuulostaa. Minä tiedän, että on olemassa ihan toisenlaisia miehiä --, hän ehkä haluaa painottaa puhujan itsekeskeisyyttä ja ärtymystä? En kuitenkaan ymmärrä, miten teksti tässäkään tapauksessa kärsisi pronominien poistosta, päinvastoin. Niiden poistolla viha ja sen tiedostaminen nousisivat esiin huomattavasti painokkaammin.

Joka tapauksessa Helmi Kekkosen Vieraat on kaunis ja herkkävireinen, syvälle henkilöidensä sisimpään kurottava romaani, jonka uskon puhuttelevan ainakin naislukijoita ikään katsomatta.



torstai 1. joulukuuta 2016

1. joulukuuta 2016



Maailma tulee kylään Jälsinkankaalla


Antti Heikkisen Matkamies maan naurattaa ja hirvittää




Antti Heikkinen: Matkamies maan. Siltala 2016. 350 s.


Antti Heikkisen toinen romaani Matkamies maan lainaa nimensä vanhasta hautajaisvirrestä, eikä suotta. Saattohoitohuoneesta lähdetään liikkeelle, ja yhdenlaiseen kuolemantapaukseen romaani myös päättyy. Siinä välillä vainajia tai melkein vainajia tulee joku muukin.

Toisaalta matkamiehiä löytyy savolaiskylästä myös kirjaimellisesti. Kun lakkautetulle ammattikoululle perustetaan vastaanottokeskus, heitä ilmestyy kylälle huomattavasti kauempaa kuin kuntarajan tuolta puolen. Sehän jurppii varsinkin kylän miesväkeä, jonka ihmissuhdetaidot ovat hakusessa jo ennestään.

Heikkisen riehakas maalaistarina tuo mieleen nuorisoseurojen kesäteatterit. Niissä meno on kuitenkin kesyä Heikkisen romaanihenkilöiden otteisiin verrattuna. Romaanin tragikoomiset tapahtumat ovat tietysti lajityyppinsä tapaan liioiteltuja mutta liippaavat silti niin läheltä totuutta, että hirvittää, ellei samalla naurattaisi.


AIHEITA  romaanissa on kasapäin. Tapahtumien keskeisin katalysaattori on toki vastaanottokeskuksen perustaminen, mutta toinen iso uhka on sisäilmaongelmista kärsivän terveyskeskuksen sulkeminen. Lisäksi kyläläisiä vaivaavat tai puhuttavat perheväkivalta, kunnallinen suhmurointi, muistisairaus, koulukiusaaminen ja mielenterveysongelmat.

Vihapuhetta harrastetaan netissä ja Matkahuollon baarissa, korkeakulttuuria Jälsinkankaan harrastajateatterissa. Siellä harjoitellaan niin antaumuksella savolaisversiota Macbethistä, ettei sekään ole omiaan parantamaan kotona synkistelevien mielentilaa. Sopii siinä lady Macbethin  ihmetellä: No, ukonkalso, minkä tähen se itekseen kulukoo, ja silimät murha-uatoksia mulokoo?

Kun taksikuski Leon ja kiinteistönhoitaja Jeren isänmaallisuus kohtaavat, he päättävät panna pakolaisasiassa töpinäksi ja palkata käsikassarakseen oikein tekijämiehen Rautavaarasta. Häneksi menee, mutta miten ja miksi, siitä voitte lukea vaikkapa konstaapeli Väätäisen hoitaman kuulustelun nauhoituksista. Mehukas kuulustelu sujuu tietysti perisavolaisella huumorilla eli vinoillen:

Kuuntelepas Jere-poika, niin setä kertoo. Matikka voi aukoa pyöreää suutaan verkossa, mutta keittokattilassa se on hyvin nöyrää jo. Perunoiden ja sipuleiden kanssa siellä porisee. Sinä voit aukoa suuta verkossa, mutta nyt sinä olet veneen pohjalla ja potkit. 

Hääppöistä ei ole elämä monella muullakaan. Rakkaus riivaa ja seksi saa sekoamaan.

Aimolla, kylän entisellä nuohoojalla ja omaishoitajalla, on tunnollaan iso synti, joka uhkaa paljastua useammaltakin taholta. Yksi tahoista on sataa vuottaan lähestyvä, muistisairas Aulis, toinen vastikään miehensä haudannut ja Aimon seuraavaksi vaimoksi hinkuva Tuula. Ja kun on jo ehtinyt kuvitella, että edes vastaanottokeskuksen Timosen, tolkun miehen, asiat pysyvät reilassa romaanin loppuun asti, jo viedään häntäkin pillit ujeltaen paikattavaksi.


TUNTUU MERKILLISELTÄ, että Heikkinen pystyy pitämään kaikki juonilangat käsissään ja vielä lopuksi solmimaan ne näppärästi yhteen. Tehtävä ei ole helppo senkään vuoksi, että tapahtumat etenevät moninkirjavin kirjallisin keinoin. "Mäkpetin" ja kuulustelunauhojen lisäksi Heikkinen höystää ja kuljettaa tarinaansa päiväkirjaotteilla, yksinpuheluilla ja nettikirjoituksilla. Silti lukijalla ei ole vaikeuksia pysyä matkassa.

Toiminta on romaanissa A ja O, ja puhettakin tulee kuin turkin hihasta. Henkilökuvien syventämiseen ei Heikkisellä ole aikaa eikä tarvetta. Tarkoitushan on näyttää nyky-Suomen jälsinkankaiden tämän hetken mielenmaisemat kaikessa karuudessaan ja hullunkurisuudessaan.


Antti Heikkisen yhteydet teatterimaailmaan näkyvät romaanissa paitsi vilkkaana toimintana myös elävinä kohtauksina. Jo kirjan alkutilanne on vertaansa vailla oleva "hyvästijättö" ja yhden hengen muistotilaisuus toinen sen veroinen. Luterilaisen ja muslimin ekumeeninen rukoushetki vastaanottokeskuksen pihalla ja palvelutaloon kiikutettu kahden miehen Mäkpetti painuvat mieleen kuin livenä nähtyinä.

Eli: jos kaipaat kekseliästä, ronskia ja reheväkielistä viihdettä Sipilän Suomen syrjäkylien menosta ja mentaliteetista, tässä sinulle on sellaista tarjolla.



maanantai 28. marraskuuta 2016

28. marraskuuta 2016




Naisenkuvia 


Hanna Weseliuksen Alma! on raikas ja railakas esikoisromaani




Hanna Weselius: Alma! WSOY 2016. 210 s.



Kuvan nainen muistuttaa leivonnaista. Hameen lattiaa laahaava helma on kuin kermavaahtoa, hartiat on kuorrutettu pitsiapplikoidulla kankaalla, joka valuu lanteille kuin lämmin vaniljakastike, ja päässä on korkea musta hattu, muodoltaan kuohkea kuin marenkipursotus, mutta väriltään väärä, painava ja typerä. Musta hattu ei sovi asuun. Valkoinen marenkihattu sopisi, se olisi kuin kesäpäivän kruunaava ilmava suupala. Siinä voisi olla huipulla vielä joku syötävä kukka, ruusu tai orvokki.

Nainen vuonna 1909 otetussa valokuvassa on Alma Mahler ( 1879-1964), säveltäjä Gustav Mahlerin ja sittemmin myös arkkitehti Walter Gropiuksen ja kirjailija Franz Werfelin vaimo ja taidemaalari Oskar Kokoschkan rakastajatar.

Tämä nainen on keskiössä Hanna Weseliuksen (s.1972) romaanissa Alma!, joka vastikään sai Helsingin Sanomien tämän vuoden esikoiskirjapalkinnon.

Weseliuksen romaania on kuvattu rakenteeltaan rihmastomaiseksi, mutta älkää säikähtäkö. Juoniromaaniksi Alma! ei käänny vääntämälläkään, eikä sitä voi määritellä novellikokokoelmaksikaan. Kirjan kolme päähenkilöä pitävät "rihmaston" kuitenkin hyvin koossa ja kompaktina. Alma! vaatii keskittymistä mutta on virkistävän erilaista ja eloisaa luettavaa.


ALMA MAHLER oli Gustav Mahleria parikymmentä vuotta nuorempi. Avioliiton ehtona oli, että sävellystä opiskellut Alma luopuisi omasta urastaan ja keskittyisi kokonaan vaimon, äidin ja miehensä tukijan rooliin. Itsensä typistämisellä ja muiden miellyttämisellä oli arvatenkin seurauksensa Alma Mahlerin elämässä, ja juuri siitä Weseliuksen romaanissa kiivaillaan.

Alman nykyaikainen kanssasisar on kuvataiteilija ja kahden tyttären yksinhuoltajaäiti Aino. Modernina naisena hän uskaltaa jo toteuttaa taiteilijuuttaan, mutta hintansa on hänenkin "vapaudestaan" maksettava. Taloudellisten vaikeuksien lisäksi Ainon seurana ovat alituiset itsetunto-ongelmat. Kelpaanko naisena? Olenko tarpeeksi hyvän näköinen? Pädenkö äitinä? Olenko taiteilijana vain tuhertaja? Tuleva näyttely ahdistaa, ja tiedotusvälineistä päälle pakkaa vielä globaali hätä.

Raikkaaksi voimahahmoksi romaanissa nousee itsetietoinen, nimeämätön juristinainen, joka katsoo asiakseen pelastaa Alman ja Ainon ja muutkin heidän kaltaisensa itsensä kieltäjät ja väheksyjät.

Juristi hoitelee rakkauselämänsä siekailematta ja työtehtävänsä jämerästi eikä arkaile peitellä suuttumustaan, kun sellaiseen on aihetta. Villahuiveissaan ja suuressa tukassaan haahuileva Aino on hänen silmissään levällään kuin hanhiemon iloinen lipas ja säveltämisestä luopunut Alma kreemipyöryläinen  ja lehmä. Juristi toivoo, että sinä Alma kultaseni edes joskus käyttäytyisit kuin suuri sotapäällikkö. Säveltäisit, jumalauta, etkä järjestelisi Gustavin scherzoja ja allegroja.


ALISTETTUJA JA ALISTUNEITA naisia on romaanissa Alman ja Ainon lisäksi muitakin. On vieras, meikkaava tyttö raitiovaunussa ja elähtänyt yökerhotanssijatar. Välimerellä pienessä kalastajaveneessä huutaa apua synnyttävä nainen, ja Nigeriassa pelastamista odottaa suuri joukko siepattuja koulutyttöjä.

Weselius, valokuvataiteen opettaja ja tutkija, rakentaa vilkkaasti vaihtuvista kuvistaan varmoin ottein moniäänistä ja -väristä mosaiikkia naisen rooleista ja naisena olemisen vaikeuksista. Mutta vaikka romaanin lähtökohtana on sukupuolten välinen eriarvoisuus, teema laajenee yleispäteväksi samanvertaisuusvaatimukseksi.

Etäisyys ja tarkastelukulma määräävät, mitä silmä kulloinkin näkee. Kaunista, rumaa, pahaa, hyvää, valoa, pimeyttä?

Avaruudesta katsottuna maa näkyy  valotihentymistä koostuvana himertävänä pallona pimeydessä, mutta kun lähestytään maanpintaa valotihentymät alkavat saada ymmärrettäviä muotoja. Kaupungit hohtavat ja sädehtivät. Kaupungeista irtoaa teitä, joita katulamput ja autojen valot maalaavat valkoisiksi, keltaisiksi ja punaisiksi, ja ne kytkevät kaupungit toisiin kaupunkeihin, ja niistä muodostuu valoverkko kuin koru.

Näky (jonka voi ajatella myös Weseliuksen romaanitekniikan metaforaksi) on runollisen kaunis. Kuva kuitenkin muuttuu radikaalisti, kun laskeudutaan maan tasalle ja näkyviin tulevat ihmiset. Kun kertoja tarkentaa tomuisilla teillä, avolavoilla ja kiikkerissä veneissä matkaaviin pakolaisiin, lukijan haltioituminen vaihtuu järkytykseksi.


WESELIUKSEN KERRONTA on aiheiden painavuudesta huolimatta ihmeellisen keveää ja taipuisaa. Henkilöitä seurataan ja kommentoidaan vaeltelevan, kohteiltaan piilossa pysyttelevän tarkkailijan näkökulmasta. Tuossa junasta laiturille ilmestyy Aino. Hän näyttää jotenkin epäkeskolta. Painava laukku uppoutuu syvälle olkapäähän, ja iso huivi on pään ja hartioiden välillä möykkymäisesti.

Ainon henkilökuvaa Weselius rakentaa paljolti sisäisellä monologilla. Alman vaiheet esitetään häntä varjostavan ja itsekseen puhuttelevan juristin silmin ja suulla.

Minä seison varjoisassa puutarhassa ja näen kaiken. - - Luule sinä Alma nyt tapetoidussa huoneessasi mitä luulet. Mutta minä en tule päästämään Gustavia, sinun puuteroituihin hymykuoppiin hikisiä nakkisormiaan ruuvaavaa ukonkuvatustasi, helpolla.
Kuva: Carl Bergman

Rohkeudessaan ihailtava juristi on ehdottomuudessaan myös huvittava. Kiinnostavan hänestä tekee hänen kielenkäyttönsä.

Hän antaa samalla mitalla takaisin kaikille naisia puheillaan ja käytöksellään halventaville miehille mutta höykyttää myös nöyristeleviä naisia. Pelkäksi äreäksi naistyypiksi hän ei kuitenkaan kutistu, siitä pitää lopulta huolen hänen itseymmärryksensä ja suhteellisuudentajunsa.


ALMA! näyttää sekä sisällöllään että muodollaan, kuinka monisyistä, mutkikasta, arvaamatonta ja sattumanvaraista elämä on.

Juristi miettii: -- tässä ajassa jossa minä elän on hyvin vaikea nähdä mitään asioita kirkkaana puhumattakaan siitä että voisi julkisesti sanoa jonkin asian olevan jollain tavalla. - - Me nimittäin olemme kerran keksineet, että asiat eivät ole mustavalkoisia, emmekä saa enää sitä keksintöä tekemättämäksi millään.

Hanna Weseliuksen Alma! nousee vastakkainasetteluja ja yleistyksiä vastaan raikkaasti ja railakkaasti, mutta romaanissa on myös herkät hetkensä. Kuvat hämillisistä pakolaisista keskellä hankia iltapäivän paksussa hämärässä tai päiväkotilapsista neonkeltaisissa huomioliiveissä kulkemassa uimahalleihin ja eläinmuseoihin  kuin mittarimato pysäyttävät ja koskettavat.

Ainon ajatus, että me olemme vain rakkautta, ei taidakaan olla pelkkä banaliteetti.





sunnuntai 13. marraskuuta 2016

13. marraskuuta 2016


Klassikkosatuja aikuisille päivitettyinä 

Michael Cunninghamin versioita ryydittävät realismi ja huumori



Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia (A Wild Swan and Other Tales). Kuv. Yoko Shimizu. Suom. Kristiina Drews. Gummerus 2016. 151 s.


Nyt ei ole kyseessä fiksu poika. Ei voi taata, että tämä kaveri muistaisi viedä äitinsä kemoterapiaan tai sulkea ikkunat, kun alkaa sataa.
  Puhumattakaan että poika kannattaisi lähettää myymään lehmää, kun häneltä ja hänen äidiltään on rahat loppu, ja kun lehmä on heidän viimeinen oljenkortensa.

Näin alkaa yksi kymmenestä satuversiosta, jotka yhdysvaltalainen, Tunnit-romaanistaan suurelle yleisölle tuttu kirjailija Michael Cunningham on muokannut vanhoista klassikkosaduista ja julkaissut kokoelmassa Villijoutsenet ja muita kertomuksia. Ellette jo arvaa, mistä alkuperäissadusta on kyse, jatkan lainausta parin virkkeen verran:

Tässä on nyt poika, joka ei pääse äidin ainoan vielä jäljelle jääneen omaisuuden kanssa edes kaupunkiin asti, vaan on jo puolimatkassa myynyt lehmän kourallisesta papuja jollekulle ventovieraalle. Kaveri väittää, että pavut ovat taikapapuja, ja Jaakolle se ilmeisesti riittää.


TAIKAJAAKKO eli vanhalta nimeltään Jaakko ja pavunvarsi on erinomainen esimerkki Cunninghamin päivitystekniikasta. Kirjailija säilyttää sadun pääpiirteet lehmineen, papuineen ja jättiläisineen, mutta lisää tarinaan omiaan, tuo henkilöitä nykyaikaan, kyseenalaistaa heidän tekemisiään ja motiivejaan, lystäilee heidän kustannuksellaan, inhimillistää satuolennot ja miettii tapahtumien psykologisia ja sosiologisia mekanismeja. Jatkan Jaakko-esimerkkiä:

Maailmassa on paljon samanlaisia poikia. Poikia, jotka luottavat hulluihin lupauksiin, uhkarohkeisiin yrityksiin, jotka uskovat olevansa synnynnäisiä voittajia. Heillä on loistava idea elokuvan käsikirjoitukseksi - tarvitaan siis vain joku, joka kirjoittaa sen heidän puolestaan. He toimivat tiskijukkana kaverin juhlissa varmana siitä, että ennemmin tai myöhemmin sisään eksyy joku klubin omistaja, joka palkkaa heidät soittamaan levyjä suurille kansanjoukoille. He jättävät ammattikoulun kesken, koska he parin lukukauden jälkeen tajuavat, että se on suora tie luuserin kohtaloon. Parempi elellä lapsuudenkodin makuukamarissa, tilapäisesti työttömänä, kunnes maine ja varallisuus osuvat kohdalle.

Cunningham ei tyydy saduissaan vain päähenkilön ja hänen tekemistensä esittelyyn. Taikajaakossakin luonneanalyysissa ovat myös Jaakon yksinhuoltajaäiti ja jättiläisen vaimo. Joissakin satuvariaatioissa, esimerkiksi Hannu ja Kerttu -mukaelmassa Vanha hullu eukko, pääroolin nappaa kokonaan alkuperäissadun sivuhenkilö.

Perinteisesti sadut on rajattu tiukasti olipa kerran -aloituksen ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti -lopetuksen väliin. Cunninghamin saduissa selvitellään kuitenkin mieluusti myös sitä, mitä tapahtui ennen sadun alkua ja sen loppumisen jälkeen. Millainen naisenalämä johti imelän piparkakkutalon pykäämiseen? Miten sujui Tuhkimon ja hänen prinssinsä avioelämä? Millainen elämä odotti mutaatioksi jäänyttä kahdettatoista villijoutsenveljeksistä?


SEKSUAALISUUS kuuluu alkuperäisten kansansatujen henkeen. Kannattaa muistaa, että kansansadut oli alun perin tarkoitettu aikuisille, ja esimerkiksi Grimmin veljekset karsivat ja muokkasivat kokoamiaan satuja hyvinkin reippaasti, ennen kuin ne kelpuutettiin lastenkamareihin.

Cunninghamkin kohdentaa satunsa aikuisille, mutta seksuaalisuutta käsitellään kokoelmassa lähinnä vihjaillen ja pilke silmäkulmassa. Cunningham on kyllä Freudinsa ja Bettelheiminsa lukenut mutta tekee myös omia sukelluksiaan henkilöidensä alitajuntaan ja jättää lukijallekin päättelytilaa.

Satujen tavallinen teema on rakkaus. Cunninghamin sadut kuitenkin poikkeavat lastensatujen puhtoisesta romantiikasta. Yksinäiset turvautuvat tilapäissuhteisiin, parinmuodostus on epätäydellistä, puolisoilla on yksityistä ja yhteistä salattavaa, ja onnellistenkin liitot natisevat. Tervetuloa rakkauden pimeälle puolelle, julistetaan Tittelintuure-sadun versiossa Pikkumies.

Myös vanhempien ja lasten välisiä suhteita Cunningham erittelee psykologisen tarkasti ja paikoin hyvinkin pisteliäästi. Tittelintuure-sadun pääteemaksi kirjailija on kehitellyt lapsettomuuden, jonka kipeyttä korostaa entisestään lapsettoman luotaantyöntävä ulkonäkö. Lapsen saaminen ei käy niin kuin tilaisi pizzan. Ei etenkään, jos satut olemaan epämuodostunut, pienikasvuinen mies, jonka ammatti, jos sellainen pitää mainita, on...


POIKKEAVUUDET ovat satujen vakioaiheita. Samalla kun erilaisuus pelottaa, sadut opettavat sietämään sitä niin itsessä kuin muissa.

Cunninghamilla ei selvästikään ole halua esiintyä minkään sortin oppimestarina, mutta ohjelmansa on hänelläkin. Huutia saa kaikki rikkeettömän kaunis ja hyvä. Elämä on arkista ja epätäydellistä, mutta se menettelee, jos ei odota mahdottomia. Anderssenin Tinasotamies-sadun uusversio Tinassa, lujasti on siitä erinomainen ja ihastuttavan lohdullinen esimerkki. 

Samalla, kun Cunninghamin satuvariaatiot panevat katsomaan vanhoja satuja sankareineen uudesta näkökulmasta, ne tarjoavat kriittisiä välähdyksiä nykyisestä elämänmenosta. -  Suosittelen lämpimästi cunninghamlaisia satutuokioita!


Kuva: Richard Phibbs










tiistai 1. marraskuuta 2016

1. marraskuuta 2016


Pohjanlahden tuolla puolen...


Antti Tuurin siirtolaisromaanissa nuori mies etsii onneaan tangon tahdissa



Antti Tuuri: Tangopojat. Otava 2016. 317 s.


- Hurma oli sitten siinä, Kamppila sanoi. Minä en sanonut mitään, katsoin Elinaan. Se väitti, ettei välittänyt, ja uskoi että voisimme aivan hyvin jatkaa ilman häntä: löytäisimme varmasti uuden solistin niistä tytöistä, joille Kamppila oli luvannut laulajan paikan näiden kahden vuoden aikana, jotka olimme kulkeneet maakunnassa soittamassa.

Antti Tuurin Tangopojissa mennään heti suoraan asiaan. Pieni pohjalainen tanssiorkesteri Hurma hajoaa, kun sen solistin ja hanuristin rakkaus ryppyilee. Kun Elina häipyy lapsineen Ruotsiin, minäkertojalle Saulille tulee hätä saada hänet takaisin. Työntöä länsinaapuriin tulee Suomen surkeasta työtilanteesta.


TANGOPOJAT sijoittuu vuoteen 1966. Suomessa maaseutu tyhjenee, ja Ruotsi houkuttelee juuriltaan reväistyjä Suomi-äidin lapsia paremman elämän lupauksillaan. Sauli ja hänen trumpetistikaverinsa Harju tarttuvat Vaasaan tulleen värvärin tarjoukseen ja pestautuvat Volvon tehtaalle Skövdeen.

Nuoret soittotaitoiset miehet saavat kohta kiinnityksen göteborgilaiseen Tangopojat-orkesteriin ja kiertävät viikonloppujaan keikkamatkoilla Suomi-seurojen tanssilavoilla. Samalla kertoja tekee parhaansa päästäkseen tietymättömiin joutuneen Elinansa jäljille.

Elinan etsintäprojekti on Tangopoikien ainoa selvä juoni, ja sekin heikoissa kantimissa. Silti romaania lukee ahneesti ja nauttien.

Yksi syy lienee se, että jokaisen lähipiiristä löytyy - ainakin Pohjanmaalta ja Lapista - ihmisiä, jotka ovat lähteneet 1960-1970-luvuilla Ruotsin-siirtolaisiksi. Tuurin romaani nostaa elävästi pintaan noiden tuttujen ihmisten elämänvaiheet ja heidän kertomansa tarinat ja anekdootit, olot ja kohtelun Göteborgissa, Boråsissa, Sundbybergissä, Örebrossa...


MUTTA TUURIN ROMAANI ei ole hetkeäkään synkkä. Unohtakaa siis kaikki se surkeus, mitä olette lukeneet vaikkapa Asko Sahlbergin ja Susanna Alakosken romaaneista! Tuurin finnjävelit pärjäävät vastuksista huolimatta, ovat kovia työmiehiä, lankeavat kyllä silloin tällöin mutta pitävät itsensä ihmisinä ankeissakin oloissa.

Ja laukovat lakonisia kommenttejaan taituruudella, jolle voi vain aplodeerata!

Tuuri tekee tavallisuudesta kiinnostavaa ja arjesta juhlaa, luonnehtii Jukka Kemppinen Tangopoikia blogikirjoituksessaan ja kiinnittää huomiota Tuurin tapaan jättää enemmän sanomatta kuin sanoa. Siinä jälleen yksi keino lukijan koukuttamiseksi.

Henkilöistä raottuu kyllä vähitellen yhtä ja toista mutta ei mitään merkillistä - eikä mitään tarpeetonta. Tapahtumat kuvataan ilman suuria eleitä ja erityistä dramatiikkaa. Aitous ja toden tuntu syntyvät sinne tänne ripotelluista, lähes huomaamatta ohittuvista detaljeista.

Tunteet ja tunnelmat ovat romaanissa vahvasti aistittavat. Tuurin 22-vuotias päähenkilö uhkuu ulospäin nuoren miehen loukattua itsetuntoa ja tinkimätöntä päättäväisyyttä, mutta haaveissaan hän on humoristinen romantikko.

Kun tulisin Elinan ovelle, harjaisin sormillani viikseni ja sukisin tukkaani. Sitten soittaisin ovikelloa ja kuulisin Elinan askeleet, se avaisi oven, hämmästyisi ja juoksisi syliini. Pieni Kaija olisi Elinan takana, tuntisi minut heti, huutaisi ilosta ja juoksisi kiinni jalkoihini.


KERTOJAN KUVITELMAT ovat yksi siivu Tangopoikiin oleellisesti liittyvää unelmointia. Kun kertoja unelmoi Elinastaan, joku toinen haaveilee Laila Kinnusesta tai Volvo Amazonista. Kaikki unelmoivat jonkin sortin menestyksestä ja rikastumisesta, johon Ruotsi antaa mahdollisuudet. Samalla he kuitenkin ikävöivät takaisin vanhaan kotimaahansa.

Nostalginen kliimaksi löytyy suomalaisseurojan tanssilavoilta, kun sakean ilman halkaisevat haikean tangon ensi tahdit ja kesäilta vielä maksimoi herkistymisen:

Södertäljessä joku mies oli tullut kertomaan meille, miltä siitä oli tuntunut, kun se oli tullut tanssipaikalle: ilta-aurinko oli vielä ollut korkealla, oli ollut lämmintä ja aivan tyyntä, ja hän oli kuullut, kuinka tanssipaikalla soitettiin jo haitarilla tangoa. Hänet oli vallannut niin hyvä mieli, että hänen oli ollut pakko pysähtyä vähän matkan päähän tanssipaikasta ja toivoa, että päästä repeäisi verisuoni ja hänelle jäisi pysyvästi tämä tunne: hän oli suomalainen ja oikeastaan enemmänkin suomalainen kuin ne, jotka olivat jääneet kotimaahan.

Sanomattakin on selvää, että Suomi-ikäväisille tangoista ylitse muiden oli Unto Monosen Satumaa, Suomen kansallistango. Sen tahdissa raavaskin mies sai häpeilemättä purkaa kotimaankaipuutaan.


TUURIN SIIRTOLAISIA sympatiseeraa koko sydämestään. Myös romaanin mutkattomat ihmissuhteet viehättävät.

Vaikka henkilöt vinoilevat toisilleen myötäänsä, siinä ei ole mitään pahantahtoista. He välittävät toisistaan, tarjoavat auliisti apuaan ja puhaltavat samaan hiileen, oli kyse yhteisistä tai yksityisistä pyrkimyksistä. He ymmärtävät, että vieraassa maassa suomalaisen paras kaveri on toinen suomalainen.

Eivätkä suhteet Suomeen jääneisiin sukulaisiinkaan pahemmin kangertele. Kertoja kohtelee nuorta velipuoltaan lämpimän isällisesti, ja veljesten avulla Tuuri rakentaa romaaniinsa mukavan, aurinkoisen lopun.

Tangopojat on Tuurin Äitini suku -romaanisarjan itsenäinen osa, mutta kyllä näistä veljeksistä lukisi mieluusti vielä lisää.

Kuva: Jouni Harala

tiistai 18. lokakuuta 2016

18. lokakuuta 2016


Rikos, ja sen hautaaminen 

Pirkko Saision uutuusromaani pohdituttaa pitkään


Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa. Siltala 2016. 403 s.


Marraskuisen maanantain aamulehdessä on kuolinilmoitus: Paavo (Pablo) Olavi Korhonen on kuollut. Pirkko Saision uuden romaanin Mies, ja hänen asiansa kertoja, kuusikymppinen asianajaja, hätkähtää niin, että läikyttää kahvit vastasilitetylle paidalleen. Pablo on kuollut! Kertojan elämään Pablo on vaikuttanut ratkaisevasti, mutta Krista-vaimolle nimi ei sano mitään.

Kertoja lähtee työpaikalleen ja tapaa erilaisia asiakkaita, mutta tieto Pablon kuolemasta ei jätä häntä rauhaan.

Lähes neljään vuosikymmeneen kaverukset eivät ole tavanneet, ja kertoja on kuvitellut haudanneensa heidän äkkinäiseen eroonsa johtaneen tapahtumasarjan, kunnes kuolinilmoitus nostaa kipeät muistot jälleen esiin.

Alkaa viikon mittainen armoton taistelu muistikuvia vastaan, ja paineet sen kuin kasvavat, kun Pablon poika tulee pyytämään asianajajan apua isänsä jäämistön selvittämiseksi.


TARINA ETENEE kuin trilleri, vaikka on lähinnä psykologinen romaani rikoksen kätkemisen seurauksista. Saisio seuraa päähenkilönsä mielialojen vaihteluja äärimmäisen tarkkana ja pienimmätkin mielenliikkeet kirjaten. Romaania kannattaa lukea hitaasti, vaikka lyhytvirkkeinen teksti ja sen väljä asettelu houkuttelisivat kiiruhtamaan.

Kertojan ajatukset, käyttäytyminen ja ihmissuhteet ovat tarkoin motivoituja ja täynnä vivahteita. Avioliitto näyttää onnelliselta, mutta sen takaa kuultavat kulissit. Pariskunta on ollut kauan yhdessä, ja puolisot rakastavatkin toisiaan. Silti suhde on etäinen.

Tärkeä sana ja käsite on uskoutuminen. Asianajaja on jatkuvasti asiakkaidensa uskoutumisen kohde, tahtoi tai ei, mutta hänellä itsellään on salaisuus, josta hän ei ole uskaltanut hiiskua edes vaimolleen. Nyt se uhkaa tulla ilmi Pablon kuoleman takia.

Yleensä ajattelemme, että kun yhteisen rikoksen toinen osapuoli kuolee, se on jäljelle jäävälle helpotus. Eipähän ole kertomassa. Mutta entä jos hän kuoleman lähestyessä uskoituikin jollekulle? Saisio lähestyy asiaa kuitenkin paljastumisen pelon lisäksi syyllisyyden näkökulmasta.


RIKOKSEN, RANGAISTUKSEN JA SOVITUKSEN suhdetta käsitellään romaanissa pitkin matkaa eri asiakastapausten yhteydessä. Romaani panee pohtimaan puolustuksen tehtävää ja ongelmallisuutta. Missä määrin ja miten tuomioissa tulisi ottaa huomioon tekijän ja uhrin lisäksi heidän läheisensä? Vai tulisiko ollenkaan?

Omaa syyllisyyttään kertoja joutuu käymään läpi työtoverinsa Meskalinin kanssa. Meskalinin käsitys oikeuslaitoksen tehtävästä on selvä:

Rikos ja rangaistus. Ei rikos ja terapia. Rangaistukselta puuttuu sovittava aspekti, kun siihen liitetään terapia. Yhteisö samentaa terapialla ja sijaiskärsijäteorioilla rangaistuksen merkityksen. Terapia hoitaa mieltä mutta vahingoittaa sielua. Se riistää rangaistulta ihmiseltä katumuksen ja sovituksen, mahdollisuuden pelastaa sielunsa.

Työtoverin nimi on merkityksellinen. Meskaliinihan on hallusinaatioita ja todellisuudentajun muuntumista aiheuttava huume, jonka vielä 1950-1960-luvuilla uskottiin paljastavan ihmismielen salaisuudet.

Meskalin toimii Saision romaanissa nimensä mukaisessa tehtävässä. Kun kertojan mieli alkaa järkkyä, työtoveri kuvittelee eheyttävänsä hänet pakottamalla hänet julkistamaan salaisuutensa, tunnustamaan rikoksensa ja suostumaan rangaistavaksi. Vaimo ja psykiatri lukevat kertojan käytöstä ja puheita kuitenkin aivan toisin ja toimivat sen mukaan. - Vai pelaavatko kaikki vain omaan pussiinsa?

Siinä juuri onkin Saision romaanin viehätys. Epävarmuudessa. Vaihtoehdoissa. Todellisten tekojen, tunteiden ja käsitysten piilottelussa. Ketä uskoa? Kenen arvoja arvostaa, kun romaanissa ei ole yhtään läpeensä luotettavaa ihmistä?


KERTOJAN HENKILÖKUVA on yhtä petollinen kuin muiden, vaikka liikutaankin hänen päänsä sisällä. Hänen poukkoilevat huomionsa maailmasta ovat kuitenkin osuvia ja teräviä. Aavistamme vähän, spekuloimme paljon. Keskustelemme loputtomiin.

Vaikka kertoja ei herätä myötätuntoa, hän on kiinnostava ja välillä humoristinenkin. Salattu rikos on syössyt hänet yksinäisyyteen ja ulkopuolisuuteen, sivulliseksi ja ylimieliseksi tarkkailijaksi. Hän tuntuu kuitenkin tajuavan säälittävyytensä.

Oma viehätyksensä on romaanin kulttuurisissa viitteissä ja niiden merkitysten miettimisessä. Jakob Grimm ja korpit, Simson ja Delila, Ognissantin madonna ja Pyhä Kolminaisuus, Memento mori ja Pablon kuolinilmoituksen muistosäe Eikä merta enää ole kummittelevat kertojan päässä tuon tuosta muistuttamassa menneisyydestä ja vaatimassa selvitystä.

Onko oikeudenmukaisuus enää tai yleensä mahdollinen?  - Pirkko Saision Mies, ja hänen asiansa ei jätä lukijaakaan hevin rauhaan.





perjantai 7. lokakuuta 2016

7. lokakuuta 2016



Inkeriläisten vaiheita tervolaisittain



Jari Tervo: Matriarkka. Otava 2016. 448 s.


Aamu Karitsantytär syntyi vaiti ja silmät auki. Näin Jari Tervo aloittaa romaaninsa Inkerin kansan kovasta kohtalosta.

Lapsenpäästäjä Loviisa Skotti olisi lähettänyt kummallisen vastasyntyneen Simpukan kylän Vellikoukun talosta mieluummin yhtä kyytiä hautuumaan multiin, mutta isä-Karitsalle ja äiti-Ihmiselle tytär oli rakas ja viisas syntymästään saakka, vaikka puhkesikin puhumaan vasta kuusivuotiaana.

Matriarkka-romaanin tapahtumat kulkevat nimihenkilön syntymän ja kuoleman välin pääosin kahden henkilön tallentamina.

Irina Leivonen, avioliiton kautta Jaroslavista Helsinkiin päätynyt tuleva esikoiskirjailija ja Aamu Karitsantyttären tyttärentytär,  kirjoittaa Aamusta elämäkertaa ja siinä samalla kertomusta inkeriläissukunsa vaiheista. Jalmari Havu, sotilaspastori, joka kulki Inkerissä lievittämässä sielullista hätää ja taivutteli heimoveljiään lähtemään Suomeen ennen kuin lähteä oli pakko, kirjoittaa kirjeitä Sointu-vaimolleen ja täydentää Irina Leivosen käsikirjoitusta veljeskansalaisen näkökulmasta.

Kun kuva inkeriläisten mutkittelevasta kohtalosta saa vielä lisävaloa ulkopuolisen kertojan osuuksista, muistakin kirjeistä ja erinäisistä nettiteksteistä ja -linkeistä, lienee selvä, että Matriarkkaa on syytä lukea virkeänä pysyäkseen runsaana rönsyävän sukuhistorian matkassa. Suuri henkilömäärä lisää vaikeusastetta, mutta erikoiset henkilönimet ja -kuvat tarjoavat tarttumapintaa.

Tervo itse nostaa karnevalistisen romaaninsa ylenpalttisuuden esille Irinansa avulla:

Tohtori neuvoi Irinaa ennen käsikirjoituksen julkaisua karsimaan henkilöitä ja yksinkertaistamaan juonta. Muuten lukija joutuisi tekemään muistiinpanoja ja piirtelemään laatikoita kymmenille, ellei sadoille henkilöhahmoille. Laatikosta toiseen lentelisi sukulaisuussuhteita merkitseviä nuolia. Se näyttäisi Pentagonin organisaatiokaavion parodialta.

Autonomiset taiteilijat  Tervo ja Irina torjuvat kuitenkin kaikenlaisen tohtoroinnin ja kirjoittavat niin kuin haluavat. - En pane vastaan asiansa taitaville.


YHTÄ PITELEMÄTÖN Tervo on keksiäisyydessään ja verbaalisuudessaan, eikä hänen sanataituruutensa herpaannu koko paksun romaanin mittaan juuri hetkeksikään. Osuvaa omatekoista ja vieraalta lainattua sanaa tulee solkenaan, joskus sivunpituisina luetteloina, joskus napakkana paradoksiin päättyvänä lausesilppuna ja  sitten taas verrattoman osivina vertauksina. Välistä Tervon sanailu on toki myös tyhjänpäiväistä ja räävitöntäkin, mutta en nipota.

Teksti elää kuvina ja kohtauksina, jotka vuoroin tai yhtä aikaa naurattavat ja kauhistuttavat. Kummallisen ja koomisen kyljessä kulkevat pitkin romaania kärsimys ja kauheudet. Sadunomaisuus ja naturalistinen todenkuvaus ovat kiinni toisissaan kuin siiamilaiset kaksoset. Satiiri ei ole aina hauskaa, mutta Tervon satiiri on sellaista ärhäkkäimmilläänkin.

Ja sitä paitsi se kohdistuu kaikkiin ja kaikkeen eteen tulevaan: inkeriläisiin, suomalaisiin, saksalaisiin, venäläisiin, vatjalaisiin ja samojedeihin, miehiin ja naisiin, heteroihin ja homoihin, oppineisiin ja oppimattomiin, oikea- ja vääräuskoisiin, pippeihin ja pappeihin. Parhaimmatkin Tervon ihmisistä lankeavat pahuuteen tai ilkeyteen sopivan tilaisuuden tai kovan paikan tullen.

Tervo kuitenkin jakaa auliisti myös sympatiaansa niin  monenkirjavalle matriarkaatilleen kuin muillekin mieron tielle joutuneille. Vauhtia inkeriläisten korpivaellukselle otetaan perinteestä ja historiasta aina Pontus De la Gardieta myöten. Varsinainen tapahtumajuoni kulkee pakkokollektivisoinnista Stalinin vainoihin, Siperiaan ja takaisin, saksalaismiehitykseen ja evakkomatkalle Suomeen, pakkopalautukseen ja jälleen Suomeen, nyt paluumuuttajana. Joku simpukkalaisista kärsii piiritetyssä Leningradissa, jotta sekin kärsimystie tulisi tarvotuksi.

Kun loppujen lopuksi päädytään nykyaikaan, esiin nousevat myös tämän päivän pakolais- ja ihmisoikeustilanne niin Suomessa kuin Venäjällä. Kritiikki on kirpeää. Tilaa saa mm. humoristinen putinilainen kohutohtori ja "ihmisoikeusaktivisti", jolle Venäjä on uudestisyntynyt nuori härkä, jonka sieraimista purkautuu suihkumoottoreiden jylinä, ja jonka mielestä elämme ainutlaatuista hetkeä, jota tullaan historiankirjoissa kutsumaan venäläiseksi renessanssiksi.


ON PAKKO IHAILLA notkeutta, jolla Tervo pitelee romaaninsa juonilankoja hyppysissään ja solmii ne lopulta sutjakasti yhteen.

Oman ajoittaisen eksyilyni pääsyy lienee simpukkalaisten vastustamattomassa originelliudessa. Rusko Karitsanpoika, Armo Mooseksenpoika, rakkauslatinan keksijä Ilmari Tynni, Ljubov Lebed (ent. Loviisa Skotti), opettaja Juho Jänis ja monet muut saavat vuorollaan ja tämän tästä niin tehokkaan tervokäsittelyn, että heidän kanssaan unohtuu helposti hengailemaan, kun jo pitäisi olle menossa ihan toisaalla.

Tässä nämä minun ihmiset nyt ovat. Tervo voisi hyvinkin lainata Aamun sanoja puoli kilometriä pitkästä evakkojonosta. Tässä ovat nämä vaihtuvien vallanpitäjien ja sodan tallomat ja hävitystä pakenevat ihmiset ennen - ja nyt. Arveluttavia? Vieroksuttavia? Ei-toivottuja? Palautettavia?

Matriarkka voipi hyvinkin olla Tervon tähänastisista romaaneista paras.


Kuva: Pekka Holmström




sunnuntai 18. syyskuuta 2016

18. syyskuuta 2016


Nuori mies etsii naisystävää tositarkoituksella 

Péter Gárdosin vanhempien tarina alkaa holokaustin jälkeen 



Péter Gárdos: 117 kirjettä. Suom. Juhani Huotari. Siltala 2016. 257 s.


Isäni ja äitini olivat kirjeenvaihdossa syyskuusta 1945 helmikuuhun 1946 ennen kuin he menivät naimisiin Tukholmassa. En tiennyt kirjeiden olemassaolosta viiteenkymmeneen vuoteen. Sitten vuonna 1998, isäni kuoleman jälkeen, äiti ojensi kuin ohimennen kaksi nippua kirjeitä, jotka oli sidottu yhteen ruiskukan sinisellä ja heleänpunaisella silkkinauhalla.

Unkarilaisen dokumentaristin Péter Gárdosin (s. 1948) romaani 117 kirjettä perustuu hänen isänsä ja äitinsä väliseen kirjeenvaihtoon, vaikka romaanin nimi ei juuri siihen viittaakaan. Gárdos on käsikirjoittanut ja ohjannut romaanista on myös elokuvan (Hajnáli láz, 2015).

Romaanin päähenkilöt ovat kumpikin keskitysleirin kauhut kokeneita unkarinjuutalaisia. Holokausti jää tarinassa kuitenkin taka-alalle, eikä 117 kirjettä ole lainkaan samalla tavalla traaginen kuin Göran Rosenbergin aihepiiriltään paljolti samanlainen romaani Lyhyt pysähdys matkalla Auschwitzista (suom. 2013). 


SODAN PÄÄTTYMISESTÄ oli vajaat kolme viikkoa, kun Belsenin keskitysleiriltä selvinnyt 25-vuotias Miklos purjehti kohti Ruotsia. Heinäkuun seitsemäntenä 1945 hän jo makasi Gotlannissa Lörbron kylän sairaalassa 16 potilaan vuodeosastossa, nojasi tyynyyn ja kirjoitti kirjettä.

Tuberkuloosia sairastava nuorukainen oli päättänyt kääntyä kirjeitse Ruotsin Pakolaisasiainviraston puoleen. Lääkäri arveli potilaansa elinajaksi puolisen vuotta, mutta Miklos päättikin parantua - omalla reseptillään.

Hän pyysi virastoa lähettämään hänelle kaikkien niiden Debrecenin seudulta kotoisin olevien unkarinjuutalaisten nuorten naisten nimet ja osoitteet, joita hoidettiin eri puolille Ruotsia perustetuissa pakolaisten kuntoutuskeskuksissa. Tietoja tuli 117 naisesta. Siitä joukosta Miklos aikoi löytää tulevan vaimonsa!

Kaikkiin osoitteisiin lähti kohta kauniilla käsialalla kirjoitettu samanlainen lähestymiskirje. Yksi vastaanottajista oli Smålandstenarin leirin 18-vuotias asukki Lili Reich, Péter Gárdosin tuleva äiti.


GÁRDOS rakentaa romaaninsa oman kertojanäänensä varaan, mutta katkaisee sen aina välillä sopivalla katkelmalla isän tai äidin kirjeestä. Kirjesitaatit rytmittävät kerrontaa ja luovat tunnelmaa. Samalla ne muistuttavat fiktion alla olevasta totuuspohjasta.

Kirjeet kertovat tietysti myös kirjoittajastaan ja kirjoittamisajasta. Miklosin kirjeistä näkyy hyvin hänen tulisieluisuutensa ja runoilijanhaaveensa. Lilin kirjeet paljastavat hänen varovaisuutensa ja ajalle ominaiset käyttäytymissäännöt ja moraalikäsitykset. Kirjeenvaihdon jatkuessa molemmat uskaltautuvat kertomaan tunteistaan yhä avoimemmin mutta edelleen herttaisen viattomasti.

Elämä sairaaloissa ja kuntoutusleireissä on yksitoikkoista, mutta romaanin eloisissa kohtauksissa pienistäkin tapahtumista kasvaa merkittäviä.

Dokumentaristina Gárdosilla on sekä todellisuuden että draaman tajua. Jatkuva sairastelu, epätietoisuus omaisten kohtalosta, tietojen odotus ja pelko ja kalvava koti-ikävä ovat leiriläisten ainaiset seuralaiset. Mutta vaikka olot keskuksissa ovat puutteelliset ja säännöt tiukat, romaanissa ei kritisoida ruotsalaista isäntämaata.

Muiden nuorten tapaan  Miklos ja Lili keksivät keinoja kiertää sääntöjä ja saada vapauksia. Ystävyyssuhteet ovat tärkeitä myötä- ja vastoinkäymisissä, ja henkilökunnassakin on aina joitakuita hellämielisiä silmänsä ummistajia. Pari kertaa Miklos ja Lili onnistuvat tapaamaan toisensa, mutta naimisiin pääsy on jo mutkikkaampi juttu.


TUNTUU IHMEELTÄ, että niin mahdottomista lähtökohdista, kuin Miklosin ja Lilin tarinalla on, voi kehkeytyä kaikin puolin lempeä ja jopa hyväntuulinen romaani.

Lämpimän tunnelman luovat romaanin sympaattiset henkilöt. Gárdosin romaanissa ei ole pahoja ihmisiä, on vain ihmisiä vahvuuksineen ja heikkouksineen, ihailtavine, hävettävine ja huvittavine piirteineen. Sympaattisin  on tietysti innostusta, tahtoa ja uskallusta puhkuva Miklos.

Gárdos ei kuitenkaan tee isästään sankaria. Hän on ulkoisesti kaikkea muuta kuin puoleensavetävä ja persoonaltaan -  idealistina, sosialistina, runoilijana ja maailmanparantajana - lähes koomisen ehdoton. Mutta hän on aito nuori itsensä ja ilmeisesti juuri siksi Lilinkin mieleen.

Vakaamman ja "porvarillisemman" Lilin henkilökuva saa uusia vivahteita romaanin epilogissa : "Isäsi valloitti minut kirjeillään", muisteli äitini tuota kaukaista historiaa. Silloin hänen kasvoilleen aina ilmestyi tuo viehättävä nyrpistys. Ruotsistakin oli puhetta, sumuisesta ja jäisestä maasta pohjoisessa, jossain kartan ylälaidassa. Pohjoisilla asteilla, salaperäistä, vierasta... Aivan kuin alkuvaiheisiin olisi liittynyt jotain häpeällistä.

Ellei äiti vihdoin olisi paljastanut kirjeenvaihdon hävettävänä pitämäänsä lähtöasetelmaa 117 samansisältöistä kirjettä, Gárdosin viehättävä romaani olisi kaiketi jäänyt syntymättä.


Kuva: Marianna Sárközy

torstai 15. syyskuuta 2016

15. syyskuuta 2016


Huumorilla mennään kovaa ja kauas


Mikko-Pekka Heikkinen ja Miika Nousiainen kirjoittavat vakavistakin asioista valloittavaa viihdettä


Mikko-Pekka Heikkinen: Poromafia. Johnny Kniga 2016. 382 s.
Miika Nousiainen: Juurihoito. Otava 2016. 334 s.


Mikko-Pekka Heikkisen uuden kirjan Poromafia takakansi mainostaa, että tarjolla on romaani perheestä.  Miika Nousiaisen romaanin Juurihoito luonnehdinnaksi sopisi hyvin romaani suvusta. Molemmille kirjailijoille uusin teos on neljäs.

Lapin kuvaajaksi profiloitunut Mikko-Pekka Heikkinen remeltää tällä kertaa Utsjoella, Suomen pohjoisimmassa kunnassa. Miika Nousiainen ottaa kyllä vauhtia Suomesta mutta päätyy lopulta toiselle puolelle maapalloa. Etniset vähemmistöt näyttävät olevan kummallekin miehelle sydämenasia.

Nimi jo paljastaa Heikkisen Poromafian lajityypin. Mafian maailmassa ja ehdoilla eletään, vaikka Utsjoella ollaan. Nousiaisen Juurihoito on nimenä monimerkityksisempi. Juuria hoidetaan suussa ja suvussa, mutta rakenteellisesti romaani on kuin road movie. Ei ihme, että Juurihoito on syntynyt yhtä aikaa luettavaksi ja näyttämölle. Sen ensi-ilta on Kansallisteatterissa marraskuussa.

Mutta hyvin luontuisi Poromafiankin gangsterielokuvaksi tai teatteriversioksi. Toivottavasti joku dramaturgi innostuu myös näistä, napapiirin takaisista sankareista.


POROMAFIASSA ottavat mittaa toisistaan vanha poromafioso Rouku joukkoineen ja moottorikelkkakerho Ahma Snowmobile Club johdossaan visionäärinen presidenttinsä Jouni-Sammeli Nelihanka eli Jyppyrä.

Hankalan klaanisodasta tekee se, että Jyppyrä on Roukun rakas esikoispoika, joka vastoin kaikkia odotuksia on hylännyt vanhan järjestyksen ja puuhaa nyt selkosille aivan uutta meininkiä. Se tietysti on isä-Roukun liiketoimia ajatellen pahimmanlaatuinen markkinahäiriö.

Tapansa mukaan Heikkinen panee jälleen vastakkain Lapin jukuripäät ja etelän herraväen, ja siitä syntyy monenlaista yhteenottoa ja välistävetoa. Eniten nautin kuitenkin isä-Roukun ja poika-Jyppyrän läpi romaanin jatkuvasta valtasodasta, jossa kumpikin panee viimeisen päälle parastaan toisensa nujertamiseksi.

Henkilöhahmot ovat komiikalle tyypilliseen tapaan vahvasti tyyliteltyjä, mutta Heikkisen huumorissa on aina pohjalla totta; Poromafian valtataistelun ja henkilöiden esikuvia voi jokainen löytää sekä ympäriltään että itsestään. Sankareidensa luonteenpiirteiden ohella Heikkinen nauraa makeasti mitä erilaisimmille nykyajan ilmiöille ja vempaimille eikä vähiten golfiin ja someen hurahtaneille.


Kuva: Juha Metso
YHTEISKUNTASATIIRIN ja railakkaan yhteisökuvauksen välissä on toki tarjolla herkkiäkin hetkiä. Sivutukea klaanisodan johtajat saavat vastakkaiselta sukupuolelta. Roukulla on vierellään vanha ja uskollinen "kurjenkanervansa" ja Jyppyrällä kierroksessa kurvikas Lynx-kuski.

Erityisen tunteellisia ovat isä-Roukun itsetutkiskelut isä-poika-suhteensa laadusta ja oikaisumahdollisuuksista. Jyppyrä ei nuoruuttaan ole yhtä pehmeä samanlaiseen itsereflektointiin, päinvastoin. Isänmurhahan on askel tiellä aikuisuuteen.

Humoristisen romaanin on tietysti päätyttävä onnellisesti. Silti Heikkinen osaa yllättää lukijansa vielä viime riveillä. Ei voi kuin ihastella hänen kekseliäisyyttään. Vaikka Poromafiassa on muutamat heikotkin hetkensä, pääsääntöisesti tarjolla on koparakaupalla mukavaa viihdettä ja huikeaa fantasiaa.


NOUSIAISEN hammaslääkäri- ja sukuromaanissa ei olla törmäyskurssilla, vaikka keskushenkilöt ovat kaikki kovin erilaisia.

Juurihoidossa nelikymppinen, vastikään eronnut copywriter Pekka hankkiutuu häntä kymmenisen vuotta vanhemman hammaslääkärin Eskon vastaanotolle. Kun Kirnuvaaroja ollaan kumpikin, Pekka alkaa kysellä Eskon sukujuurista. Käy ilmi, että tähän asti toisilleen vieraat miehet ovat saman oudosti kadonneen isän poikia.

Tarina etenee Pekan ja Eskon monologeina. Miehet päättävät lähteä isänsä jäljille, ja jäljitys laajenee laajenemistaan kuin vesirenkaat. Etappi etapilta kasvaa myös myös sukupuu.


JO ASETELMA sinänsä on koominen. Lisää huumoria tulee miesten erilaisuudesta ja kasvavan sisarusparven puhetapojen ja puheenaiheiden vaihtelusta. Naimattomaksi jääneen vaiteliaan Eskon pinttyneiden tapojen höyläämisestä Nousiainen kirjoittaa monta huvittavaa kohtausta, ja Pekan etätyöskentely tärkeän mainosprojektin kanssa käy sekin välillä vitsikkääksi.

Vauhdikasta etenemistä ja ohuesti perusteltuja äkkikäänteitä sitovat ja kannattelevat toistuvat hammashoitosessiot ja romaanin pääteemat.

Kuva: Katja Lösönen
Kun veljekset joutuvat jatkuvasti tekemisiin erilaisten etnisten ryhmien syrjinnän ja kaltoin kohtelun kanssa, ollaan jo globaalimaisemissa romaanin ytimen, identiteetin etsimisen ja löytämisen, käsittelyssä. Kuka olen? Keihin kuulun? Missä on kotini?

Isyys ja isänä olemisen haasteet ovat samaa teemarypästä. Ne ovat romaanissa esillä pitkin matkaa muutoinkin kuin kadonneen isän metsästämisessä, kun eroisä Pekka tilittää omaa isänä oloaan. Nousiainen tekeekin moneen kertaan selväksi, että lapset ovat aina, ärsyttävyydestään huolimatta, ehdottomasti  ihania ja rakastettavia. Lapset, perhe, suku - parasta maailmassa.

Juurihoito on Nousiaisen edellistä romaania Metsäjättiä huomattavasti viihteellisempi, mutta kieltämättä idea hammashoidon ja sukututkimuksen konkreetista risteytyksestä on mainio, enkä pane ollenkaan pahakseni lukea välillä tarinaa, joka suorastaan tihkuu hyvää tahtoa ja yhteisymmärrystä.

maanantai 29. elokuuta 2016

29. elokuuta 2016


Riitta Jalosen Kirkkaus on väkevä romaani sanojen voimasta




Riitta Jalonen: Kirkkaus. Tammi 2016. 352 s.


Ensimmäinen lause toi tullessaan toivon. Vain toivon tähden voin kirjoittaa, en vihan tai pelon. Kun on kirjoittamalla kokenut kirkkauden ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa.

Riitta Jalosen uusi romaani Kirkkaus kertoo uusiseelantilaisen kirjailijan Janet Framen (1924-2004) elämänvaiheista lapsuudesta siihen saakka, kun hän Euroopan-vuosiensa (1956-1963) jälkeen palaa takaisin Uuteen-Seelantiin. Jalosen vaikuttavan romaanin jäljiltä tuntuu käsittämättömältä, että Framea ei ole vielä lainkaan suomennettu.


JANET FRAMEN maailmanlaajuiseen menestykseen vaikutti kirjallisen lahjakkuuden lisäksi hänen dramaattinen henkilöhistoriansa.

Frame varttui köyhän työläiskodin viidesta lapsesta kolmantena. Hänen sisaristaan kaksi vanhinta hukkui eri onnettomuksissa, ja hänen ainoa veljensä sairasti epilepsiaa. Isän ja veljen jatkuvat väkivaltaiset yhteenotot tulehduttivat pahasti kodin ilmapiiriä.

Opettajauraa suunnitteleva Janet joutui itse parikymppisenä vuosikausiksi psykiatriseen sairaalahoitoon. Skitsofreenikoksi diagnosoitu ja sähköshokeilla hoidettu Frame pelastui täpärästi lobotomialta, kun juuri ennen operaatiota tuli tieto, että hän oli saanut esikoisteoksestaan merkittävän kansallisen kirjallisuuspalkinnon.

Hakeuduttuaan itse Englannissa ollessaan jälleen sairaalahoitoon kirjailija sai tietää, ettei sairastanutkaan skitsofreniaa. Häntä rohkaistiin jatkamaan kirjoittamista, joka oli jo osoittautunut hänelle parhaimmaksi tavaksi selviytyä järkyttävistä kokemuksista.


RIITTA JALOSEN ROMAANI Kirkkaus on kuitenkin fiktiota, ei Janet Framen elämäkerta. Se on taiteilijaromaani, ei sairaskertomus.

Kirkkaus kertoo herkän, lahjakkaan ja väärinymmärretyn päähenkilönsä ristiriitojen repimästä elämästä, jossa oleellista on kirjailijuus. Jälkisanoissaan Jalonen tunnustautuu päähenkilönsä sielunsisareksi.

Kirjoittaminen on Janet Framelle pelastustie ahdistavasta ympäristöstä omiin maailmoihin. Jalonen tunnistaa itseään päähenkilö-kertojansa kirjoitusprosessissa jopa käsin kirjoittamisen vaiheita myöten.
  
   Kynä on jäänyt pöydälle ja muistivihko on sen vieressä. Molemmat katsovat minua ja odottavat, että ryhdyn taas kirjoittamaan, käsialasta tulee nyt pientä, ja mitä enemmän kirjoitan, sitä pienemmäksi käsiala käy.
   Käsiala on eläin, sillä on tunnistettavat jäljet.
   Annan jäljen tulla sellaisena kuin se haluaa, minulla ei ole siihen määräysvaltaa.

Janetin luomisvimmassa on voimaa ja mystisyyttä: Istun rauhassa, ajatuksilla on tapana tulla tyhjään, kuin kuoreen joka odottaa täytettä. En hae mitään kaukaa, kaikki tulee minulle sisältäpäin odottamatta, yhtäkkiä.

Samanmoisista lähtökohdista tuntuvat syntyneen monet Kirkkaus-romaaninkin väkevät ja ryöpsähtävät kohtaukset.


ROMAANI ALKAA siitä, kun Janet asettuu pitkän sairaalajakson jälkeen asumaan ja kirjoittamaan ystävänsä ja ymmärtäjänsä Frank Sargsonin pihamökkiin. Hän alkaa käydä läpi elämäänsä ja tuntojaan, ja sama sensitiivinen sisimmän seulonta jatkuu ulkoisen juonen edetessä.

Vähin erin takaumista alkaa tarkentua kuva omalaatuisesta punatukkaisesta tytöstä ja hänen kokemuksistaan ulkomaailmasta, perheestään ja ulkopuolisista. Jalonen kuvaa päähenkilönsä sisäistä maailmaa voimakkaasti myötäeläen, kuin itse Janetinsa sisällä asuen.

Romaanin henkilökuvaus on psykologisesti äärimmäisen tarkkaa. Muutamalla lähes huomaamattomalla eleellä tai repliikillä myös sivuhenkilöt paljastavat sisimpänsä ja osoittautuvat eläviksi ihmisiksi niin hyvässä kuin pahassa, sekä sairaaloissa että niiden ulkopuolella, kotona ja matkoilla.

Kuvaukset Seacliffin mielisairaalasta ovat järkyttävää luettavaa. Seacliffin jälkeen Ibitza ja Andorra tuntuvat paratiisilta, ja Lontoostakin löytyy ymmärtäjiä ja auttajia. Rakkaussuhteet jäävät lyhyiksi, mutta kiintymystä ensimmäiseen terapeuttiin John Moneyhyn eivät katkaise etäisyydet eivätkä vuodet.

Merkityksekkäin ihminen Janetin kirjallista uraa ajatellen on hänen äitinsä, jonka henkireikä köyhässä ja sotkuisessa huushollissa on runojen kirjoittaminen ja kaupustelu. Janet muistelee: - - rakensin lapsena ympärilleni kuoren, muuten olisin tukehtunut perheeni keskellä. Ensimmäiset sanat olivat syntyneet äidin vieressä, tihkuneet hänestä, mutta hänellä ei ollut tarpeeksi aikaa sanoille, vaan aika annettiin minulle. Vein sanat kuoren sisään.

Siellä kuoressa ne olivat tallessa, ja sieltä niitä sopi odotella aikanaan esiin.


JO NIMELLÄÄN Kirkkaus paljastaa, ettei se ole rankoista kohtauksistaan huolimatta raskas eikä musta tarina. Se on selviytymiskertomus, jossa kuljetaan vastuksista huolimatta kohti parempaa itsetuntemusta ja keveämpää ja kirkkaampaa huomista.

Jalosen kieli on kaunista ja kirkasta. Siinä on paljon symboleja ja vertauskuvia. Vertauskuvat ovat aina hyviä. Ne tekevät elämästä avaramman, sanoo Janet. Meri ja linnut ovat Janetin mielenliikkeiden vakiokuvastoa, ja esinesymboliikalla kerrotaan paljon eri henkilöiden mielialoista: isä ja säkkipilli, äiti ja sulalla koristettu hattu, Janet ja villatakki.

Jalonen on romaanillaan seurannut päähenkilönsä esimerkkiä uskollisesti ja vakuuttavasti: päästänyt kertomuksen pois pimeästä ja tuonut sen valoon, etsinyt ja löytänyt sanat. Riitta Jalosen Kirkkautta ja sen sanoja lukee korva tarkkana ja sydän arkana.

Kuva: Karoliina Ek






sunnuntai 21. elokuuta 2016

22. elokuuta 2016




Kiittäen hyväksytty arkinen elämä 


Peter Sandström kirjoittaa perhesuhteista kipeästi ja lempeästi




Peter Sandström: Laudatur. Suom. Outi Menna. S&S 2016. 228 s.


Laudatur on Peter Sandströmin (s. 1963 Uudessakaarlepyyssä) kolmas proosateos. Hänen novellikokoelmansa Sinulle joka et ole täällä (2012) oli Runeberg-palkintoehdokkaana, ja romaani Valkea kuulas (2014) oli ehdolla Pohjoismaiden neuvoston palkinnolle ja sai Svenska litteratursällskapetin palkinnon. Myös Laudatur tulee keräämään kiitosta, niin taitava kirjoittaja ja ihmiselämän kuvaaja Sandström on.


ROMAANISSA käsitellään suuria kysymyksiä eli kirjallisuuden vakioteemoja rakkautta ja kuolemaa. Sandström nostaa ne esiin jo ensi riveillä:

Yhtenä syyskuisena iltana ajattelin isää ja sitä, että hän oli varmaan kaikesta huolimatta rakastanut äitiä. Hän oli tietenkin kuollut jo aikoja sitten, mutta kuulin yhä hänen äänensä ja naurunsa. 
   Vain kerran olin nähnyt hänen itkevän. Muistin hänen sanoneen silloin, että "jokaisen pitäisi ainakin kuolla onnellisena". Lausahdus oli mielestäni yhtä aikaa kulunut ja korkealentoinen; isällä ei ollut tapana puhua niin.


ULKOISESTI romaanissa ei tapahdu paljoakaan. Eletään syyskuista viikonloppua kaksituhattaneljätoista. (Jostain syystä Sandström kirjoittaa kaikki numerot kirjaimin.) Päähenkilö-kertoja, jälleen nimeään myöten Sandströmin oloinen toimittaja ja runoilija, kuljeskelee Åbo Akademin liepeillä jäjittämässä vaimoaan. Vaimo, "Seepraksi" kutsuttu, tekee tieteellistä uraa ja käy kotona lähinnä pesettämässä pyykkejään. Myös lapsistaan, joihin mies törmää kaupungilla, hän tuntee etääntyneensä.

Samana päivänä kertoja pistäytyy vielä entisen työnantajansa, omalaatuisen dosentti Tulijärven luona ja saa tältä lahjaksi Gösta Ågrenin runokokoelman Tääl. Kertoja miettii Tulijärven yksinäisyyttä ja kuvittelee hänen asuntonsa hiljaisuuden rikkovia ääniä. Hän yhdistää ne isänsä vaitonaisuuteen ja alkaa ymmärtää aivan uudella tavalla tapahtumia, joiden muisteleminen on muodostanut romaaniin alusta alkaen toisen, takaumien tason.

Siinä eletään elokuuta tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan. Kertoja on juuri vapautunut siviilipalveluksesta ja tulee käymään vanhempiensa luona vanhassa kotikaupungissaan Uudessakaarlepyyssä, ennen kuin matkustaa Turkuun uuteen työpaikkaansa.

Yllättäen nuori mies joutuu todistamaan erikoista vanhempiensa välistä yhteenottoa, rajua ja poikkeuksellista siksi, että vanhempien suhde on hänestä näyttänyt hyvin harmoniselta.

Episodi johtaa siihen, että juuri eläkkeelle jäämässä oleva puutarhuri-isä pyytää pojan mukaansa ja lähtee päivän kestävälle kummalliselle road movielle vanhalla Taunuksellaan. Realistisena edenneen romaanin tunnelma kääntyy mystiseksi ja kohtaukset absurdeiksi.Tapahtumat sekä pelottavat että naurattavat mutta tarjoavat lopulta seesteisen jälkitilan.


YKSI ISÄN OPETUKSISTA kuuluu: onni on sellainen että  se ei näyttäydy usein, mutta jossain se aina lymyää. Tuota lymyävää onnea romaanissa tavoittelevat sekä isä että poika.

Sandström kirjoittaa tavallisista ihmisistä, heidän ristiriidoistaan, unelmistaan ja särkyneistä toiveistaan ymmärtäen ja lämpimästi. Laudaturin henkilöt ovat hämmentyneitä ja käyttäytyvät myös naurettavasti, mutta kirjailija kohtelee heitä suurella hellyydellä.

On asioita, joita on jätetty käsittelemättä, painettu villaisella, uskottu vaikenemalla unohtuviksi. On tunteita, joiden ymmärtäminen ja hallitseminen eivät sitkeistä yrityksistä huolimatta onnistu, ja tekoja, jotka vaativat tulla tehdyiksi, jotta elämä asettuisi taas uomilleen, uusille tai entisille. Useimmiten entisille.

Samoin kuin Valkeassa kuulaassa nytkin jossain taustalla on sotakokemusten painolasti, joka periytyy periytymistään. Kertoja ajattelee poikaansa, kuinka hänkin oli perinyt oman osansa miehiltä, joista hänellä ei koskaan olisi minkäänlaista muistikuvaa, se oli kuin kaiku kauhuista joita ei voinut kuvitella mutta jotka silti kulkeutuivat eittämättä eteenpäin.

Kertojan tulkinnat tapahtumista ovat Sandströmin kertomataiteelle tyypilliseen tapaan mahdollisia mutta eivät välttämättä oikeita. Ne ovat yrityksiä ymmärtää toisia ja itseä ja ihmisten välisiä suhteita, pikemmin kysymyksiä kuin vastauksia.

On nautinto lukea isän ja pojan yhdessäolosta, toistensa erilaisuuden hyväksymisestä ja vähäeleisestä kiintymyksestä. Hienoimmillaan se näkyy esimerkiksi kohtauksessa, jossa isä antaa päältään mustan pikkutakkinsa sellaista vailla olevalle pojalleen.

   No, haluatko sen?
   Näin hänestä, että kysymykseen oli vain yksi mahdollinen vastaus. Yskäisin käteeni. Haluan, sanoin. Tämä on hyvä.
   Isä nyökkäsi. Selvä, hän sanoi, ota se sitten. Mutta tiedä, ettei ole olemassa mitään niin surullista kuin vaate, joka on aiemmin ollut jonkun muun. Se kantaa mukanaan sanoja ja tarinoita, joiden ei pitäisi kulkeutua eteenpäin.
  Sehän on pelkkä takki, sanoin. Nimenomaan, isä sanoi.


SYMBOLIIKKAA romaanissa on runsaasti, mutta se ei missään näytä päälleliimatulta. Se kuuluu Sandströmin aukkoiseen, monitulkintaiseen, pohdiskelevaan ja vihjailevaan kerrontatapaan.

Romaanin kaunis, harkittu kieli pakottaa lukemaan kirjaa hitaasti ja lukemaansa miettien.Toisaalta Sandström tarjoaa lyhyitä lauseita, arkisia havaintoja ja vuorosanoja, näyttämöitä ja kohtauksia. Välillä taas virkkeet kasvavat pitkiksi ajatusketjuiksi ja elämänkulun pohdinnoiksi. Kiitokset myös suomentaja Outi Mennalle.

Raskas tai pessimistinen Laudatur ei ole missään vaiheessa. Melankolinen se kyllä on, mutta myös hauska. Ja kaunis ja viisas samalla tapaa kuin Göstä Ågrenin runokoelma Tääl, jonka Sandström nostaa romaanissaan esiin vielä toisenkin kerran.

Vanhemman uusikaarlepyyläisen runous on Sandströmille selvästi tärkeää. Lukemalla Laudaturin jälkeen tai ohella Ågrenin kokoelmaa kirjailijoiden sielunveljeydestä vakuuttuu entisestään. Suosittelen lämpimästi molempia vaikuttavia teoksia.


Kuva: Robert Seger








perjantai 19. elokuuta 2016

19. elokuuta 2016


Okkultismia ja outoja kuolemia


Jyrki Heinon luutnantti Wennehielm jatkaa rikostutkimuksiaan Suomen Turussa 




Jyrki Heino: Kelmit. Schildts & Söderströms 2016. 272 s.


Turun yliopiston biokemian professorilta Jyrki Heinolta (s.1958) ilmestyy jo kolmas historialliseen Turkuun sijoittuva rikosromaani. Kaikissa kolmessa, Kellarissa (2012), Kellossa (2014) ja juuri ilmestyneessä Kelmit-romaanissa, rikoksia selvittelee jo aktiivipalvelusta vetäytynyt luutnantti Carl Wennehielm. Apunaan hänellä on ystävänsä kaupunginviskaali John Appengren.


VUOTEEN 1800 sijoittuvassa Kelmit-dekkarissa sympaattinen Wennehielm on jäänyt äskettäin leskeksi ja vajaan vuoden ikäisen tyttölapsen yksinhuoltajaksi. Jo siinä olisi viittäkymmentään lähestyvällä, vaimonsa poismenoa surevalla sotainvalidilla kylliksi huolenaihetta.

Mutta kun Naantalin Viluluodon kaivohuoneella alkaneet mysteerit leviävät myös Turkuun, outoja kuolemantapauksia ja katoamisia ennenkin selvitellyt luutnantti ei malta olla puuttumatta salaperäisiin tapahtumiin. Onneksi Wennehielmillä on tytärtään ja talouttaan hoitamassa topakka mamselli Kaisa Mannelin, niin että talon isäntä voi keskittyä salapoliisitehtäviin ja saa niiden myötä elämäänsä muutakin kuin "väritöntä tyhjyyttä".

Kelmien juoni kytkeytyy sen verran monien kaupunkilaisten puuhiin, että lukija on kiitollinen kirjan henkilöluettelosta. Useimmat henkilöistä tulevat tutuiksi jo Naantalin prunnihuoneella, mutta lisää väkeä saadaan tarinaan, kun seurue siirtyy Turkuun Viluluodossa sattuneen ensimmäisen kuolemantapauksen järkyttämänä.

Ennen pitkää Wennehielm löytää itsensä pöyhimästä turkulaisen suurporvarin ja valtiopäivämiehen Matias Ronperin ja hänen läheistensä tekemisiä, joissa jo Viluluodossa oleskelleella kuululla mystikolla ja okkultistilla Petrus Junelinilla näyttää olevan oma vahva roolinsa. Koko kaupunkia pihdeissään pitävä Ronperi ei tietenkään siedä asioihinsa puuttumista, ja rikostutkijallamme on taas yksi huoli lisää.


HISTORIALLINEN DEKKARI on haastava kirjoitettava. Jyrki Heino onnistuu kuitenkin mainiosti. Kelmeissä on juuri sopivassa suhteessa rikosjuonta ja ajankuvaa. Vanha Turku elintapoineen, asukkaineen ja ympäristöineen esittäytyy uskottavana ja elävänä. Turkulaiset varmasti nauttivat tarinan miljöistä aivan erityisesti, mutta hyvin niissä viihtyy ulkopaikkakuntalainenkin.

Kelmejä lukee vaivatta historiaa tuntematonkin. Heino sitoo tarinansa Euroopan samanaikaisiin tapahtumiin ja Wennehielminsä Kustaa III:n hoviin selkeästi ja turhia viipyilemättä. Niinpä romaanin juoni kulkee monista käänteistään huolimatta varsin ketterästi.

Sivuhenkilöt ovat napakasti tyypiteltyjä, mutta Wennehielmistään Heino on kirjoittanut lihaa ja verta olevan ihmisen, jonka suru ja kaipaus herättää naiiviudessaankin myötätuntoa ja ilo tekee lukijankin onnelliseksi.


VAIKKA KELMIT ON ennen kaikkea viihdyttävää lukemista, siitä löytyy myös sanottavaa.

Heino johdattelee lukijansa historiasta sujuvasti nykypäivään mm.Wennehielmin ja Akatemian kirjastonhoitajan Wendeniuksen keskustellessa salatieteistä ja ajan poliittisista suurvaltahaikailuista. Fennofiili Jusleniuksen todistelut suomalaisten raamatullisista sukujuurista ja mahtavasta menneisyydestä eivät ole näitä "todellisia tiedemiehiä" vakuuttaneet:

On ihmisiä, jotka -- ovat tarrautuneet johonkin käsitykseen, aatteeseen tai uskontoon ja etsivät koko ajan vain vahvistusta omille mielipiteilleen, ollen täysin sokeita kaikelle, mikä voisi olla ristiriiidassa heidän aatostensa kanssa. Todellinen tiedemies muuttaa kantaansa kohdatessaan uusia todisteita. Ne, joille aate on uskonto, pitävät siitä kiinni loppuun asti.

Wendenius tiivistää: Koko historian tulkinnan avain on terveen järjen käytössä. Sobria dubitatio, terve epäily, veliseni.

Terve epäily, romaanin johtoajatus, on Kelmeissä kateissa myös kauppahuoneen alaisuuteen syntyneessä uskonnollisessa yhteisössä. Sen kaltaisia yhteisöjä on helppo löytää tänäkin päivänä, sillä tuollaisia syntyy, kun vallanhimoiset johtajat haluavat päättää muiden asioista ja yhteisön jäsenet haluavat elää rasittamatta omaa päätään.

KELMIEN LUKEMISESTA tekee miellyttävän romaanin keveä, sujuva kieli. Muutamalla vanhahtavalla sanalla tai sanonnalla Heino taikoo lukijansa kahdensadan vuoden taakse ja istuttaa hänet herraskaiseen seurueeseen nautiskelemaan kaikki vaivat lääkitsevää prunnivettä ja kuljettaa häntä sitten yhtä suvereenisti niin vallas- kuin palvelusväen juttusilla.
Kuva: Robert Seger

Jo nimi Kelmit paljastaa romaanin tyylilajin. Siihen sopivat hyvin alun koukuttava prologi ja epilogin opettavainen yhteenveto. Siinä välissä Wennehielmin lämpimällä huumorilla höystetty salapoliisityö edistyy kuin neiti Marplen tutkimukset, vaikka kyseessä onkin jonkin sortin sarjamurha- tai mafiatarina ja tapahtumiin osallistuu jopa palkkatappajia!

Ovela, hyväntuulen dekkari, kerta kaikkiaan!