maanantai 28. syyskuuta 2015

28. syyskuuta 2015


 Kaikki tiet vievät Mazzanoon


Antti Tuuri: Pitelemättömät. Otava 2015. 221 s.


Antti Tuurin uusin romaani Pitelemättömät on tyyten toisenlaista Tuuria, kuin olen aiemmin lukenut. Pohjanmaa- ja Äitini suku -sarjan, Surmanpellon, Radan ja Alkemistien jälkeen se yllättää tietynlaisella laissez-faire-otteellaan. Tuntuu, että kirjailija antaa tällä kertaa tarinansa mennä tai pikemminkin mutkitella eteenpäin ihan itsestään, sen omilla ehdoilla.

Aika pian huomaa, että Tuurilla on ensin ollut suunnitteilla novellikokoelma. Mutta mikäpä siinä. Romaaneja on maailman sivu rakennettu tähänkin tyyliin. Kyllä Tuuri osaa sitoa sivukertomukset pääjuoneen ja pitää tarpeeksi yllä myös jonkin sortin jännitettä.


ROMAANIN TAPAHTUMAPAIKKA on Mazzano Romano lähellä Roomaa. Jos on ollut Antti Tuurin kanssa Matkoilla Euroopassa, Pitelemättömien Italian-maisemat ja ruokakulttuuri tuntuvat mukavasti tutunoloisilta.

Suomalaispariskunta, kertoja ja hänen vaimonsa, on vuokrannut kaupungista vuodeksi talon työskentelyään varten. Kertoja kääntää Goethen Värioppia Kimmo Pietiläisen Terra Cognitalle, ja vaimo tutkii apurahalla filosofi Martin Buberia.

Parin työnteko alkaa kuitenkin takkuilla, kun huusholliin työntyy väkisin kaksi tuttua naistaiteilijaa. Saara ja Liina pakoilevat molemmat juristi Järvikannasta, kummankin ex-aviomiestä. Tilanne mutkistuu entisestään, kun Järvikannas päättää lähteä ex-vaimojensa jäljille halki Euroopan. Tätä miestä ei pitele eikä pakene mikään eikä kukaan! Täältä tullaan, Mazzano!

Tähän kehykseen Tuuri istuttaa hulvattomat tarinansa Järvikannaksen öykkäröinnistä koto-Suomessa ja maailmalla ja lisää vielä joukkoon jonkin muunkin mehukkaan sivukertomuksen. Tilannekomiikasta ja verbaali-ilottelusta koostuvat kohtaukset kirjailija maustaa satiirisilla sohaisuilla vaikkapa suomalaisyritysten johtamistyylistä ja -tavoista.

Huumorin aiheet ovat kuitenkin aika tavanomaisia. Taiteilijanaisten omapäisyys on mainiota seurattavaa, mutta paljolti eksien päivät kuluvat kliseisen boheemisti. Eniten nautin kohtauksista, joissa  kertoja esittelee vaimolleen häneltä salaa opettelemiaan otteita Martin Buberin filosofian Minä-Sinä ja Minä-Se -suhteista. Katsos, kyllä meikäläinenkin hallitsee Buberinsa!


SANANKÄYTTÄJÄNÄ Antti Tuuri on tuttuun tapaan verraton. Nasevat repliikit singahtelevat nuolenterävinä ja tiheässä tahdissa puhujalta toiselle, ja henkilöistä kaikki tuntuvat olevan yhtä sanavalmiita.

Ja vaikka romaanissa juodaan italialaisten viinien lisäksi lopulta myös hautajaiskahvit, synkistelylle ei ole sijaa silloinkaan. Kepeät mullat vainajalle! Elävät suuntaavat kohti uusia seikkailuja. Arrivederci!
Kuva: Jouni Harala






keskiviikko 23. syyskuuta 2015

23. syyskuuta 2015


Saatanallisia säkeitä Åbo Akademian kätköissä


Kaj Korkea-aho: Paha kirja (Onda boken). Suom. Laura Beck. Otava 2015. 317 s.


Väitetään, että Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset aiheutti aikanaan kiihkoromanttisten nuorukaisten joukossa suoranaisen itsemurha-aallon. Werther riistää itseltään hengen epäonnisen rakkauden takia, ja hänen hengenheimolaisensa seurasivat kirjan luettuaan samastumiskohteensa esimerkkiä.

Kaj Korkea-ahon kolmannessa romaanissa Paha kirja tehdään siinäkin itsemurhia solkenaan, ja tässäkin tapauksessa tietyn kirjan tai tarkkaan ottaen julkaisematta jääneen käsikirjoituksen huumaamina. Epidemian kerrotaan puhjenneen kuusikymmentä vuotta sitten eräissä kustavilaisissa häissä, ja siitä lähtien jokainen tavalla tai toisella salaperäisen käsikirjoituksen runoja lukenut on päätynyt riistämään henkensä.

Jonkin aikaa itsemurharintamalla on ollut hiljaista, mutta kun Åbo Akademian kirjallisuustieteen opiskelija Pasi Maars kiinnostuu runojen salaperäisestä kirjoittajasta ja alkaa jäljittää vainajan "Elon murheisesta hämärästä" -kokoelmaa, ollaan taas uuden epidemian silmässä. Hengenlähtö uhkaa väkeä  sekä yliopistolla että sen ulkopuolella.


GOOTTIKAUHUN merkeissä edetään, mutta vakavia pelkotiloja Korkea-ahon romaani tuskin herättää. Kansitekstissä kyllä varoitellaan kaksimerkityksisesti: Älä lue tätä kirjaa tai joudut helvettiin. Korkea-aholla on kuitenkin poikamainen virne suupielessä.

Turkua tuntevat ja kirjallisuustieteitä opiskelleet lukevat Pahaa kirjaa todennäköisesti innostuneina. Tutut paikat ja runsaat kirjallisuusviitteet herättävät kiinnostusta, ja railakas yliopistomaailman tuuletus on virkistävää ja ajankohtaista.

Lupaavan aloituksen jälkeen romaani etenee kuitenkin tuskastuttavan pitkään epämääräisen ajelehtimisen, angstin ja juhlinnan vaihteella. Jatkuva tupakantuska, pilven poltto, pillereiden popsiminen ja seksipuhe alkavat vaikuttaa tylsiltä, vaikka kuinka yrittäisi laskea ne nuoruuden, vinon huumorin ja genren tiliin.

Vasta romaanin puolenvälin tienoilla alun vetelehdintä alkaa saada merkitystä:

    Pasi pyöritteli silmiään. "Avaruus liian kirkas kauhua on täynnä, sen tyhjä katse kaiken läpäisee."
   "Ahaa."
    "Harry Martinson." Pasi nosti ylimmän kirjan pöydällä olevasta pinosta. Se ei ollut Aniara, mutta asia ei näyttänyt haittaavan Pasia. "He ovat kusessa, Aniaralla olevat ihmiset, kelluvat avaruudessa, leijuvat irrallaan...ilman toivoa, pikkiriikkisinä maailmankaikkeuden keskellä...!"
     Calle kohautti harteitaan.
     Pasi pani kirjan takaisin pinoon. "He jaksavat elää vain koska heillä on tietokone jolla leikkiä. Ja koska he eivät tajua miten toivotonta ja tarkoituksetonta kaikki on. Tämä kirja on niin helvetin masentava! Mutta aivan saatanan tosi!"

Rinnastus nykyaikaan toimii, ja kun repliikit alkavat samalla muuttua hieman vakavammin otettaviksi, tapahtumiin tulee lisää kierroksia, ainakin joidenkin henkilöiden osalta.


TAPAHTUMAT etenevät opiskelija Calle Hollanderin ja kirjallisuuden lehtorin Mickel Backmanin vaiheita seuraten, vaikka heidän tiensä risteävät vain Pasi Maarsin tuntemisen verran.

Calle on älyllisesti ylivertaisen Pasin täydellinen vastakohta: kaikessa epäonnistuva stand up -koomikko ja kitisevä tuuliviiri, jonka opiskelusta ei ole tullut eikä koskaan tule valmista. Hän on tyypillinen akateemisessa avaruudessa ajelehtiva antisankari, jota seuratessaan odottaa vain edes jonkinlaista ryhdistäytymistä.

Romaanin toimintajuoni on sälytetty selkävikaisen Mickel Backmanin kannettavaksi. Backmanin hämärän menneisyyden ja hänen lukitun arkistolaatikkonsa salaisuuksien paljastaminen ovat romaanin juonelliset päätavoitteet, mutta nuoren Maarsin vimmaan repiä auki opettajansa sisäiset ja konkreetit kätköt liittyy myös sukupolvikaunaa.

Samalla kun nuorten elämäntilanne on epävakaa ja tulevaisuus hämärän peitossa, edellinen sukupolvi pitää kynsin hampain kiinni asemastaan. Maars raivoaa Backmanille:   - - te ette ole koskaan tyytyväisiä, te haluatte kaikin voimin hallita edelleen ja te haluatte koko ajan lisää. Imette tuottoja niin kuin imetään nestettä ravuista...

Ajan hermolla ollaan, tässäkin.


KORKEA-AHON esikoisteos Katso minuun pienehen (2009) teki minuun suuren vaikutuksen. Kirjailijan toisesta romaanista Tummempaa tuolla puolen (2012) en ollut enää yhtä vaikuttunut, ja sama pätee Pahaan kirjaan. 

Mutta kauhun ystäviä Paha kirja ruokkii, ja yliopiston kirjallisuudenopiskelijoista joku nappaa siitä varmasti näppärän tutkimuskohteen, vaikka Pasi Maarsin mielestä kirjallisuutta pitäisikin lukea ilman että jokin saatanan analyysimalli peittää alleen kaiken olennaisen.


Kuva: Pekka Holmström

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

16. syyskuuta 2015


Hengittelyä Claes Anderssonin runojen tahdissa



Claes Andersson: Aamu meren rannalla. Suom. Jyrki Kiiskinen. WSOY 2015. 79 s.


Runo on sillä tavalla elävä olento, että jos se ei hengitä, se ei elä
Vaan tukehtuu ja kutistuu kokoon kuin keuhkotautinen

Claes Anderssonin uuden kokoelman Aamu meren rannalla runot ovat kaikkea muuta kuin keuhkotautisia. Vaikka runoilija myöhemmin sanoo, että kirjoittaminen on poispyyhkimistä, toisin sanoen tiivistämistä, hänen säkeensä ovat harkittuinakin väljiä ja siksi mukavia lukea.

Anderssonin runoissa puhujan omat ja maailman vaiheet ja tilanteet risteilevät vapaasti kuin ajatukset. Maantieteelliset ja ajalliset siirtymät ja säkeenylitykset tapahtuvat kuin luontojaan. Näin käy erityisesti kolmikymmensivuisessa, muistiinpanoja jäljittelevässä Sisäänhengitys, uloshengitys -tekstissä.

Hengitä sisään, hengitä ulos, täytä sielu tyhjyydellä ja ruusuntuoksulla
Katso koululaisia ja koiria puistossa, ihmettele. Ilmastokin  on nykyään

Bibolaarinen, eilen lumipyryä ja miinusasteita, tänään loistavaa
Auringonpaistetta ja plus kaksikymmentä astetta. Putinland

On miehittänyt myös valvetilani, ja vieläkin pahempaa,
Minun piilotajuntani, - -


POLIITIKONURA näkyy Anderssonin runoissa huolena maailman tilasta. Välillä säkeiden kauhukuvat vaikkapa Ukrainasta ja Lähi-idästä tuovat mieleen taannoiset osallistuvan runouden ajat, mutta Andersson ei metelöi eikä saarnaa. Hän vetoaa. Hän puhuu sekä itselleen että kuulijalleen.

Muista ja ajattele. Muista, että tarvitsemme oikeasti hyvin vähän: vettä, ruokaa, hipun ymmärrystä, terveyttä, unta, pari ryyppyä. Ajattele hyviä asioita: kaikkia  / Joita olet rakastanut ja kunnioittanut, ajattele läheisyyden ja nautinnon hetkiä.

Runoilija ja psykiatri  ei lakkaa korostamasta välittämisen, läheisyyden ja kosketuksen merkitystä ihmisen elämässä. Niiden arvo tuntuu vain kasvavan vanhetessa ja kuoleman lähetessä.

Mutta aivan erityista rakkautta runon puhuja tuntee lapsiin, joiden uskomaton lapsellisuus, iloiset huudot ja nauru, ovat parasta lääkettä epätoivon ja murheen torjuntaan.


LAPSUUS on kokoelmassa muutenkin vahvasti läsnä. Isän konkreetti ja henkinen poissaolo - ensin sodan ja sitten työkiireiden vuoksi - mietityttää runoilijaa monessakin runossa niin oman kehityksen kuin isän käyttäytymisen ymmärtämiseksi. Katkeruutta säkeissä ei kuitenkaan ole. Välien lämpenemista runoilija kuva viisaasti ja kauniisti:

Uskalsin hänen eläessään alkaa rakastaa varovasti
   sodan haavoittamaa isääni
Minussa on yhä hänen ruumiinsa jäänteitä
Hänen ruumiinsa hengittää minussa, nauraa ja itkee minussa
Tuhka, luujauho, hampaat ja tomu saviruukussa
  ovat yhä minussa 
Hänen poissaolonsa, hänen sotansa ovat yhä minussa
Hänen raskautensa, hänen vihansa, lämpönsä ja rakkautensa
   ovat yhä minussa

Ymmärtämisen ja anteeksiannon ilmapiiri vallitsee kokoelmassa muutenkin, ja pääsääntöisesti runojen puhuja on optimisti Jos hän hetkeksi vajoaa maailman pahuuden ja ahneuden syövereihin tai henkilökohtaiseen synkkyyteen, kohta hän jo kiskaisee itsensä valoa ja iloa kohti vaikka arkityylisellä tokaisulla: Joku kohtuus / Synkistelyssäkin! Nyt pankkiin maksamaan vuokra ja velat --.


RUNOISSA LEIKKIVÄT keskenään syvälliset pohdinnat ja pinnalliset juolahdukset, ollaan tosissaan ja sitten taas ilakoidaan kuin lapset, eletään täysillä, kun vielä ollaan elossa. Juuri siksi Anderssonia lukiessa tulee niin hyvälle mielelle.

Runoilija todistaa, että iloon ei tarvita paljon. Iloiseksi voi tehdä hyvä jalkapallomatsi, punaviini tai sikari. Iloa voi ammentaa lastenlapsistaan, jazzista ja kirjoista. Ihan kaikille iloa on tarjolla jokaisessa aurinkoisessa aamussa.

Heino Kaskella on ihastuttava pianokappale nimeltä Yö meren rannalla. Claes Anderssonin vastine sille on suorastaan pakahduttavan nautinnollinen ja samalla annoksen surumielistä huumoria sisältävä aamuruno, josta kokoelman nimikin on peräisin:

Yhtenä aamuna meren rannassa aurinko paistaa, tuulee,
  linnut ääntelevät ja niiden siivet iskevät ilmaa,
    ja ymmärrän miten kaunis maailma on
Hetken koen niin valtavan onnen etten tiedä
  uskallanko elää pidempään
Olen jo jättänyt kaiken ja odotan vain
  että seuraan itse perässä
Se kestää hetken ja minulla on kaikki maailman aika

Eihän tästä voi luopua! Maailman kauneudesta. Ja runoudesta. Eihän?

Kuva: Boris Fagerström



torstai 3. syyskuuta 2015

3. syyskuuta 2015


Suurta harmoniaa etsimässä 

Aarne Kinnunen Antti Hyryn kertomataiteen äärellä



Aarne Kinnunen: Horror vacui. Antti Hyryn proosasta, lyyrisestä ja dramaattisesta. Siltala 2015. 288 s.



Kun Antti Hyry sai vuonna 2009 Finlandia-palkinnon romaanillaan Uuni, monilta jäi senvuotinen joululahjaromaani lukematta. Ei siksi, että Hyryä olisi vaikea lukea. Hyryn proosahan on päältä katsoen hyvinkin arkista ja selkeää.

Lukemisinnon lopahtamiseen vaikutti ymmärtääkseni lähinnä romaanin tapahtumattomuus. Toimintaan ja jännitykseen tottuneet eivät sellaista kestäneet, ikävä kyllä, sillä mm. emeritusprofessori Aarne Kinnusen uusi Hyry-tutkimus Horror vacui osoittaa, että Hyryn proosa on tällä -  tälläkin - hetkellä mitä ajankohtaisinta luettavaa ja kaikkea muuta kuin yksitasoista.


HYRYN HENKILÖIDEN arkisen elämisen, erityisesti alituisen rakentamisen, havainnoinnin ja miettimisen, ääreltä ja takaa löytyy tyhjentymättömästi tutkittavaa ja pohdittavaa, mutta monessa asiassa Hyryä tutkineet ovat hyvinkin samanmielisiä.

Kinnusta aiemmin Hyryn proosassa ovat löytöretkeilleet mm. Katja Seutu ja Leena Kaunonen. Katja Seutu luonnehtii teoksessaan Ja mieli on jakautunut maan yli (2001) Hyryn tuotannon peruskokemukseksi tyhjyyden ja vierauden tunteen ja sen kääntöpuoleksi täyden olemisen hetket. Seutu päätyy siihen tulokseen, että Hyryn romaanien ihminen pyrkii töillään ja toimillaan luomaan olemiseensa järjestystä ja sillä tavalla löytämään tässä maailmassa oman olemisen paikkansa.

Leena Kaunonen keskittyy kirjassaan Jakamattoman avaruuden alla (2009) Hyryn proosassa esiintyvien erilaisten tilojen merkityksiin. Kaunosen mielestä Hyryn ihminen pystyttää seiniä eli rakentaa fyysisiä, sosiaalisia ja mentaalisia tiloja jäsentääkseen "Jumalan äärettömästä avaruudesta" inhimillisen.


AARNE KINNUNEN lähtee hänkin liikkeelle "tyhjästä". Kinnusen mukaan Hyryn päähenkilön peruspiirre on horror vacui eli tyhjän kammo.

Kinnunen päätyy siiihen, että kyse on pohjimmiltaan myyttisestä alkukauhusta. Hän kirjoittaa: --horror vacuin syynä on kauhistuttava oletus, että on syntynyt tyhjästä ja katoaa tyhjään ja on tyhjä. Se pakottaa rakentamaan olinpaikkansa täyteen, niin ettei enää voi rakentaa lisää.

Kun Hyryn ihminen asettuu asumaan ja olemaan niin että ennen pitkää tuntee ympäristönsä läpikotaisin, hän saa siitä turvaa ja mielenrauhaa. Tyhjyyden täyttyessä väistyy outous. Elämä on harmonista, kaikki on ja pysyy paikallaan: luonto, rakennukset, ihmiset ja ihmissuhteet. Hyryn romaaneissa eletään joka suhteessa, myös sananmukaisesti, täyttä elämää.


HYVÄN TUTKIMUKSEN tunnusmerkki on se, että se sytyttää lukijassa halun tutustua tai tutustua uudelleen käsiteltävään asiaan, tässä tapauksessa Hyryn kertomataiteeseen.

Kinnusen tutkimus on vaikealta kuulostavasta nimestään huolimatta miellyttävälukuinen, perusteellinen ja erinomaisen havainnollinen. Sekin, että tutkimus jakautuu kahteen osaan, tuntuu lukijaystävälliseltä. Ensin esitellään Hyryn tuotannon erottuvimpia piirteitä kirjailijan alkutuotannon valossa ja sitten kootaan ja "kerrataan" löydöt tai niiden variaatiot keskittymällä Uuni-romaaniin, jota Kinnunen pitää Hyryn pääteoksena.

Viimeistään Uuni-romaanista lukiessaan pysähtyy tämän tästä miettimään nykyelämän ilmiöiden mielekkyyttä. Suotta ei Kinnunen nosta esiin Hyryn lähes huomaamatonta mutta ahkeraa ja siksi ilmeistä kapinaa nykymaailmaa vastaan.


HYRYN ROMAANIEN MAAILMASSA ihanteena on kaikkea elämistä ja olemista koskeva kohtuullisuus ja sopuisuus. Työ on perinteistä, ja siinä edetään kiireettä alusta loppuun, suunnittelusta ja materiaalihankinnoista työn lopputulokseen. Kun väsyttää, levätään, eikä työntekoa hallitse pakko vaan halu ja ilo.

Hyryn ihminen ei tarvitse sisustusneuvoja eikä kaipaa ruokavinkkejä. Riittää, kun on tilaa ja ruoka maistuu hyvältä. Kun Hyryn henkilöt matkustavat, heillä on siihen työntekoon tai yhteisöllisyyteen liittyvät syynsä. He eivät kaipaa risteilyille tai aurinkorannoille. He viihtyvät ympäristössään, pihapiirissään ja sitä ympäröivässä luonnossa.

Hyryn romaaneissa ei kiroilla, riehuta, juopotella eikä tapella, ja rumuuskin on niissä poikkeuksellista. Sopuisa elämä ei kuitenkaan sulje pois huumoria, komiikkaa eikä itseironiaa. Mutta, kuten Kinnunen toteaa, komiikassakaan ei mellasteta vaan luotetaan pienten "sivuaskelien" tehoon.

Esimerkiksi Kurssi-romaanissa pähenkilö miettii:  Taivas on nyt pilvessä ja vähän sataa, mieli on ahdistunut, mutta onhan kuitenkin voimassa derivaatta. Ja Aitta-teoksen päähenkilö Pietari pohtii rakennushankettaan: Mitä teen oikeastaan sillä aitalla. Ei ole mitään niistä tarpeista, mitä varten se on tehty. No. Voin panna sinne tavaraa. Voin katsoa sitä. Voin kontata sen alle. Voin istua seinustalla kun aurinko paistaa.


TUTKIMUKSENSA alussa Kinnunen lainaa Eeva-Liisa Mannerin kirjoitusta Hyryn Kevättä ja syksyä -romaanista: Tulee hyvä olo, kun lukee Hyryä, on kuin makaisi puhtaaksi pestyssä pirtissä palttinalakanoiden välissä.

Kukapa ei nauttisi sellaisesta olotilasta, eivätkä sen edellytykset ole suinkaan saavuttamattomissa. Kinnunen kirjoittaa Hyryyn viitaten: Tavallinen, mitä tavallisin maailma on itse asiassa kaikki. Sitä ei tarvitse muuntaa, katsoo ja seuraa vain.

Antti Hyryn proosa katsoo ja opettaa katsomaan.