torstai 21. helmikuuta 2019

22. helmikuuta 2019



Hyvästijättö kanadalaiselle kalastajakylälle


Emma Hooperin Koti-ikävän laulut on kipeästä aiheestaan huolimatta lempeää luettavaa


Emma Hooper: Koti-ikävän laulut (Our Homesick Songs, 2018). Suom. Satu Karhulahti. Gummerus 2019. 379 s.



Kirjailija ja muusikko Emma Hooper tuli tutuksi suomalaislukijoille nelisen vuotta sitten, kun hän  vieraili Helsinki Lit -tapahtumassa kertomassa vasta suomennetusta romaanistaan Etta ja Otto ja Russell ja James (Kirjareppu 7.4.2015). Kanadan Albertassa kasvanut Hooper asuu nykyään Britanniassa mutta kirjoittaa toisessakin romaanissaan Koti-ikävän laulut vanhasta kotimaastaan.

Vaikka Etta, Otto ja Russell ovat ikäihmisiä ja Koti-ikävän lauluissa pääroolit on kirjoitettu yksitoistavuotiaalle Finnille ja hänen neljä vuotta vanhemmalle sisarelleen Coralle, romaaneilla on paljon yhteistä.

Molemmista löytyy karkaamista ja matkantekoa, arjen askareita, erikoista kirjepostia ja mielikuvituksen lentoa. Meri vaikuttaa kummassakin tarinassa tapahtumiin ratkaisevasti, ja luonnolla eläimineen ja kasveineen on kertomuksissa vankka sijansa. Mediamylläkkääkin on edelleen tarjolla, ja paljon taidetta: soitto soi ja itetaide kukoistaa!

Ja mikä parasta: edeltäjänsä tavoin uusikin romaani huokuu lämpöä, toiveikkuutta ja hyväntahtoista huumoria, vaikka tarinassa käydään läpi varsin kipeitä muutoksia.


EMMA HOOPERIN esikoisromaanista kirjoittaessani huomaan verranneeni romaanin yksinkertaista, toistoihin nojaavaa, nopealukuista dialogia Nalle Puhin puheeseen, ja jonkinlainen miellyttävä lapsekkuus Hooperin tekstistä huokuu nytkin.

Cora oli käynyt Molly-tädin luona viulutunneilla. Hän oli ryhtynyt soittamaan kolmivuotiaana pienellä kaurahiutalepaketilla, johon oli piirtänyt kielet. Finn oli alkanut opetella harmonikan soittamista nelivuotiaana vanhalla takkapalkeella, joka oli maalattu vihreällä ja punaisella, joulun väreillä, ja jolle hän oli keksinyt uuden käyttötarkoituksen.
    Mutta onko soittaminen tärkeämpää kuin uudet kengät? Cora kysyi isältään. Onko? Oikeasti?
   On se, sanoi Aida.
   On se, [äiti] Martha sanoi puhelinlinjan toisessa päässä.
   Etkö sinä tykkää viulustasi? kysyi Finn.
   Viulusta saa sata dollaria, vastasi Cora.
   Kenellä sinun tutuistasi on sata dollaria? kysyi Finn.
   
Hooperin lyhytlauseinen, toisteinen tyyli sopii erikoisen hyvin nuoren Finnin ajatusten ja puheiden kuvaamiseen mutta toimii aikuistenkin kielenkäytössä. Toistoilla ja aukkoisuudella Hooper saa romaaninsa kielen ikään kuin leijumaan ja tekee tilaa tunteille ja ajatuksille.

Ja nuorella Finnillä onkin paljon pohdittavaa.

On nimittäin niin, että Newfoundlandin Big Running, Finnin kotikylä, tyhjenee tyhjenemistään. Kalastuksella eläneet asukkaat joutuvat hakeutumaan muualle töihin, kun kalat ovat mystisesti kadonneet.

Kun Finnin viimeiseen asti sinnittelevien vanhempien Aidenin ja Marthan on heidänkin pakko lähteä vuorokuukausittain töihin energiayhtiöön kauas pohjoiseen, aiemmin onnelliselle perheelle uhkaa käydä huonosti. Vanhempien etääntyessä toisistaan lapset vetäytyvät omiin puuhiinsa.


CORA JA FINN edustavat vastakkaisia tapoja reagoida kotiseutunsa kuihtumiseen. Cora stailaa saaren autiotaloja yksi kerrallaan eri maiksi, joihin hän haluaisi tutustua, ja saatuaan työnsä valmiiksi hankkiutuukin pakosalle. Finn sen sijaan ei hellitä. Hän tutkii kiinnostuneena kotirantojen flooraa ja faunaa ja ryhtyy kehittelemään huikeaa suunnitelmaa kylän ja sen elämän elvyttämiseksi.

Hooperin romaanin pohjavire on tummasävyinen. Idyllisten hetkien, karunkauniiden maisemien ja lasten fantasiamaailman vierellä kulkee kuin varjona raskas todellisuus.

Hooper näyttää, miten hankalaksi ja epätoivoiseksi elämä muuttuu autioituvalla syrjäseudulla. Romaanin pääjuoni sijoittuu1990-luvulle, mutta takaumilla Marthan ja Aidenin nuoruuteen 1970-luvulle Hooper herättää Big Runningin vielä kerran entiselleen ja liittää pariskunnan kotiseutunsa sukupolvien ketjuun - joka on nyt murheellisesti murenemassa.

Romaanin nimi vastaa hyvin kirjan sisältöä ja tunnelmaa. Kirjailija käyttää toistuvasti henkilöidensä tunteiden ja mielentilojen kuvailussa vanhojen  kansanlaulujen säkeitä, ja Coran viulu ja Finnin harmonikka siivittävät haikeina muutoksen kulkua.

Rva Callighan, Finnin originelli soitonopettaja ja liittolainen kylän pelastusoperaatiossa, kertoo suojatilleen kaikkien laulujen olevan oikeastaan koti-ikävän lauluja, iloistenkin, ja muistuttaa Finniä musiikin mahdista: -- yhdessä laulavista tulee liittolaisia. Väistämättä. Aina. Vaikka ne olisi muuten vihollisia ja etäisiä toisilleen tai molempia.



MINUA MIELLYTTÄÄ kovasti Emma Hooperin romaanien ihmiskuva. Kuten jo esikoisromaanissaan Hooper kirjoittaa myös Koti-ikävän lauluissa henkilöistään sosiaalisia ja syvästi inhimillisiä.

Hooper ei kuvaa pahuutta, eivätkä hänen henkilönsä ole erityisen heikkojakaan. He eivät ole kateita eivätkä katkeroidu. He tuntevat vastuunsa, tekevät parhaansa ja auttavat toisiaan. Kun elämä ja ympäristö tarjoavat yllin kyllin haasteita, voimiaan ei kannata tuhlata riitoihin ja rähinöintiin.

Koti-ikävän laulujen henkilöt ovat tunteellisia ja taiteellisia. He janoavat ja säteilevät lämpöä ja läheisyyttä, ja heillä on silmää ja korvaa myös reaalimaailman tuolle puolen. He kuulevat merenneitojen laulua, haltioituvat hohtavista meduusoista ja mykistyvät ja huolestuvat joutuessaan todistamaan jäävuoren ja jääkarhun kauneutta ja hätää:

He [Martha ja Finn] menivät paljon lähemmäksi jäävuorta kuin Finn oli ollut. Menivät niin lähelle kuin pääsivät antautumatta vaaraan ja kääntyivät niin, että veneen lampun valo osui suoraan vuoreen ja sai sen näyttämään valkokankaalta. Karhu ravasi edestakaisin lumisella ja jäisellä näyttämöllä korkealla heidän yläpuolellaan. Meidän pitää mennä kotiin ja hälyttää eläinpelastusyksikkö paikalle, sanoi Martha.
    Joo, sanoi Finn.
Emma Hooper. Kuva: Martin Tompkins
    He eivät kuitenkaan lähteneet heti. He jäivät paikoilleen ja katsoivat hiljaisina. Katselivat jääkarhua. Valtavaa, kaunista, yksinäistä karhua, joka ravasi edestakaisin.

Koti-ikävän laulut on lukuromaani sanan parhaassa merkityksessä. Saattaa olla, ettei se jätä paljonkaan pitkäkestoisia muistijälkiä, mutta se jättää myötätuntoiselle ja lempeälle mielelle. Ja sehän on jo paljon se.



lauantai 9. helmikuuta 2019

9. helmikuuta 2019



Minne katosi maailmasta ajattelu? 


Kari Hukkilan romaani Tuhat ja yksi sai viime vuoden Helmet-palkinnon



Kari Hukkila: Tuhat ja yksi. Teos 2016. 216 s.



Helmet-palkinto on pääkaupunkiseudun kirjastojen perustama kirjallisuuspalkinto, joka jaettiin viime vuoden joulukuussa neljännen kerran. Kullatun kirjastokortin ja tuhannen euron palkinnon sai kirjailija  Kari Hukkila (s. 1955) esikoisromaanillaan Tuhat ja yksi.

Romaani ilmestyi jo vuonna 2016, mutta palkinto annetaan noin viiden vuoden sisällä ilmestyneelle teokselle. Palkinnon tarkoituksena on nostaa esiin aikaa kestävää kirjallisuutta - tulevaisuuden klassikoita - ja teoksia, jotka poikkeavat valtavirrasta.

Hukkilan romaanin valitsi palkinnon saajaksi Claes Andersson. Sydämelliset kiitokseni valitsijalle! Ilman Anderssonia Hukkilan romaani olisi jäänyt minulta ainakin toistaiseksi löytymättä ja se olisi ollut menetys. Olen joka suhteessa samaa mieltä kuin kuin Andersson hänen perustelessaan valintaansa Hukkilan romaanin ajankohtaisuudella, filosofisella kiinnostavuudella, tiiviillä ja kirkkaalla kerrontatavalla ja kiehtovalla rakenteella.


ROMAANIN KERTOJA  on sukunsa ja erityisesti veljensä kanssa ristiriitaan ajautunut keski-ikäinen mies, jolla on suunnitteilla kirja puolalaisesta kirjailijasta Gustaw Herlingistä. Herlingin vankileiri- ja sotakokemuksien avulla kertoja ajattelee pääsevänsä käsiksi myös 2010-luvun todellisuuteen.

Uukuniemelle kirjoittamaan matkannut kertoja joutuu kuitenkin luonnonvoimien pakottamana muuttamaan suunnitelmiaan ja lentää Mara-nimisen ystävänsä luokse Roomaan. Lupaavat filosofian opintonsa aikanaan kesken jättänyt Mara on tutustunut Roomassa etiopilaiseen paperittomaan nuorukaiseen Gebreen, ja Kurre, kuten kertoja häntä kutsuu, on nyt salaperäisellä tavalla kadoksissa. Mara tekee kaikkensa, jotta löytäisi hänet, ja kertoja on mukana etsinnöissä parhaansa mukaan.

Kadonneen etsintöjen ja löytymisten muodostaman ohuen juonilangan ympärille Hukkila kirjoittaa pohdiskelujen ja dialogien vyyhdin, jossa kuljetaan milloin Herlingin, milloin filosofi Ludwig Wittgensteinin matkassa, käydään läpi runoilija Gunnar Björlingin elämää ja "tuhka-arkistoa", tutkitaan ruotsalaisen lääkärin Gunnar Aggen muistiinpanoja Punaisen Ristin retkikunnan vaiheista Etiopiassa vuosina 1935-1936, mietitään Napolinlahden luonnonkatastrofeja jne.

Merkillisintä on, että romaanin erikoisista ja moneen suuntaan haarautuvista poluista huolimatta kertojan matkassa pysyminen ei tuota vaikeuksia, eikä myöskään hänen omaperäinen tyylinsä käydä läpi, perata ja sortteerata, kuulemaansa, lukemaansa ja kokemaansa. Romaanissa kaikki asiat linkittyvät ennen pitkää toisiinsa, ja kaikella on paikkansa ja tehtävänsä.


NIIN MYÖS MUURAHAISILLA, sillä kirjailija on kertonut, että romaanin rakentamisessa hänen esikuvinaan olivat muurahaiset. Lainaan romaanin kertojaa:

Jotta ymmärtäisi muurahaisia, täytyy seurata useampaa kuin yhtä muurahaista - -. Muurahaiset reagoivat toisiinsa. Yksittäinen muurahainen kohtaa muita muurahaisia ja päättää sen pohjalta mitä se ryhtyy tekemään. Ratkaisevaa ei ole se, mitä yksittäinen muurahainen ikään kuin kertoo toiselle kun ne tapaavat, vaan yksinkertaisesti se että ne tapaavat - - .

Hukkilan romaanissa päätarinan ja sisätarinoiden henkilöiden elämät sivuavat tai leikkaavat toisiaan kuin muurahaisten polut. Kaikille yhteistä on elämän hauraus, jonkinlainen vaaran tai katastrofin läsnäolo. Romaanin henkilöt ovat tavalla tai toisella marginaalissa eläviä tarkkailijoita, ympäristönsä merkkien lukijoita ja tulkitsijoita.

Katastrofit voivat olla yksilökohtaisia tai yhteisöllisiä, ihmisen tai luonnon aiheuttamia. Toisista puhutaan historiankirjoissa, toisista päivän uutisissa. Olennaista on, että ne näyttävät jatkuvan. Ihminen toistaa mennyttä elämää, aivan kuin olisi täyttä ymmärrystä vailla. Ja vaikka hän yrittäisikin muuttaa elämäänsä, yritykseksi se tahtoo jäädä ennakoimattomalta ja järjettömältä vaikuttavassa maailmassa.



HUKKILAN ROMAANI alkaa Wittgensteinin kuuluisalla jänis-ankka-kuvalla. ja romaanin loppupuolella kertoja miettii kuvan sisältöä: Maailma johon ihminen syntyy on jänis, mutta jonakin hetkenä se muuttuu ympärillä ankaksi. Tai elämä jota joku elää on jänis ja se muuttuu ankaksi. - - [kun] jäniksen lisäksi kuvaan tulee mukaan toinen hahmo, -- paluuta entiseen ei ole, sillä jänis, joka kerran on muuttunut ankaksi, ei enää koskaan voi  tulla samaksi jänikseksi, joka se kerran oli. Aiempi ykseys on peruuttamattomasti tavoittamattomissa.

Keskellä katastrofia eläminen ja jänis-ankka-kamppailu näyttäytyy paljaimmillaan gulag-vanki Herlingin vaiheissa ja paperittoman etiopilaisen tilanteessa. Kertoja kuvittelee, millaista elämää elää ihminen, joka nähdään aivan muuna kuin hän alkujaan on tai jonka olosuhteet pakottavat hylkäämään alkuperäisen itsensä.

Hukkila ei neuvo eikä saarnaa, ei kaunistele eikä kauhistele, kun hän kuvaa paperittoman pakolaisensa hengissä pysyttelyä ja jatkuvaa paikasta toiseen kulkemista. Mutta ajattelemaan romaani pakottaa, ja ajattelusta - tai oikeastaan sen puutteesta - kirjassa puhutaan muutenkin paljon.

Samalla tavalla kuin Kurrella [Gebrellä] ei ole paikkaa maailmassa eikä hän saa olla mukana maailman menossa, ei ajattelullakaan enää ole paikkaa maailmassa eikä sekään saa olla mukana maailman menossa. - - Loppujen lopuksi kaikki ajattelu heitetään jorpakkoon juuri silloin kun sitä eniten tarvittaisiin.

Ajattelua eivät ole kertojan mielestä hylänneet vain hänen veljensä kaltaiset maahanmuuttoa vastustavat nomitäsitten-ihmiset vaan myös helpon elämän pilaama koulutettu väki. Kertojan toinen ystävä Hainari läiskii lisää mustaa kertojan jo muutoinkin synkkään maailmankuvaan:

Tämä maailma tekee jostain Marasta tai [Georg Henrik] von Wrightistä eliittipellen ja etiopilaisesta survival-pellen. Eliittipelle tarkoittaa, että kaikki ajattelu häädetään näkyviltä, ja survival-pelle, että kaikki etiopialaiset ja  muut heidän kaltaisensa häädetään näkyviltä, ja ellei ajattelua häädettäisi ei etiopialaistakaan häädettäisi.


CLAES ANDERSSON  kehuu Hukkilan teosta sivistyneeksi ja rohkeaksi kirjaksi, joka koskettelee syviä kerroksia eurooppalaisesta tietoisuudesta ja tuo esiin myös nurjia puolia. Mutta Andersson kertoo löytäneensä romaanista myös toivoa ja perustelee käsitystään sillä, että toivon kipinä on läsnä aina, kun puhuu asioista niiden oikeilla nimillä eikä torju niitä.

Minut Tuhat ja yksi valloitti viisaan ja ajatuksia ravistelevan sisältönsä lisäksi nimeään myöten tarkoin mietityllä, monimerkityksisellä tyylillään, teemojensa taitavalla varioinnilla ja kuljetuksella ja koko materiaalinsa tietynlaisella hajottamis- ja kokoamiskäsittelyllä. Samalla tuntuu mukavalta, että kirjan kaverusten puheista ja puuhista vuotaa välillä myös tiukkoja kannanottoja keventävää rentoutta ja huvittavuuttakin.

On ilo ja nautinto lukea romaania, jonka parisataa sivua sisältävät niin paljon järkeiltävää ja jatkuvasti uutta löydettävää kuin Hukkilan palkintoromaani. Klassikkoainesta selvästi!

Kari Hukkila. Kuva: Heini Lehväslaiho