tiistai 29. elokuuta 2017

29. elokuuta 2017



Minä, mieheni Lili ja Kolumbus


Selja Ahavan "lokikirja" kertoo miehen sukupuolenvaihdoksesta vaimon kokemana henkeäsalpaavan koskettavasti


Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa. Gummerus 2017. 231 s.



Täten lupaan, että tarkoin merkitsen muistiin tällä matkalla päivästä päivään kaiken mitä teen, näen ja koen.

Kristoffer Kolumbus on lähdössä etsimään purjehdustietä Intiaan ja lupaa retkensä rahoittajille kertoa tarkasti matkan vaiheista ja piirtää heille uuden merikartan. Tiedämme, että vaikka hän luuli päässeensä Intiaan, hän todellisuudessa päätyi aivan muualle.

Selja Ahava kertoo uudessa romaanissaan Ennen kuin mieheni katoaa hänkin matkastaan tuntemattomilla vesillä ja Intiastaan, joka olikin jotain muuta kuin hän uskoi. Vaikka kyseessä on avainromaani, se ei ole vain terapiakirja. Ennen kuin mieheni katoaa on kertomataidetta parhaimmillaan.


ROMAANIN PARISKUNTA, kymmenen vuotta naimisissa olleet nainen ja mies, istuvat tavallisena aamuna aamiaispöydässä, kun mies äkkiä ilmoittaa vaimolleen: - Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen. Siitä hetkestä alkaa vaimon tuskallinen matka lauseen täyteen ymmärtämiseen ja itsen ja maailmansa uudelleen hahmottamiseen.

Kertoja kuvaa Kolumbuksen tavoin vaihe vaiheelta kaiken tekemänsä, näkemänsä ja kokemansa. Hän kirjaa kipunsa ja kaipauksensa, yrityksensä hyväksyä uusi tilanne, ymmärtää ja joustaa, tukea ja auttaa aviomiestä ja koota samalla omistakin palasistaan uusi identiteetti. Eheytyä hänkin.

Mutta mies kulkeutuu vääjäämättä yhä kauemmaksi ja kauemmaksi, kunnes katoaa kokonaan ja muuttuu Liliksi.

Ahava on tehnyt viisaasti rajatessaan romaanin henkilöasetelman pelkäksi pariskunnaksi. On kysymys parisuhteen perustavanlaatuisesta muutoksesta ja tavallisesti huomiotta jäävän osapuolen näkökulmasta ja tunteista. Lasten mukanaolo olisi muuttanut tarinan perhetragediaksi ja pakottanut vaimon myös äidin rooliin.

Kolumbus löytöretkineen sopii hienosti perustarinan kuvioon. Kolumbuksen seikkailuissa on kylliksi väljyyttä ja mahdollisuuksia monenlaisille vastaavuuksille ja tulkinnoille, ja Ahava käyttää niitä oivallisesti myös romaaninsa rakentelussa.

Neljä matkaa ja kymmenen vuotta, Cristóbal. Olimme rohkeita, olimme hyväuskoisia, lähdimme matkaan vailla takeita mistään. Mutta kun manner löytyi, me emme nousseet edes kunnolla maihin. Me tuskin hipaisimme varsinaista mantereen reunaa. Me istuimme laivassa ja annoimme saarille ja ruumiinosille nimiä. Me lahjoitimme niemiä ja merenlahtia, villatakkeja ja kauluspaitoja.


VIHAN HYÖKYJÄ ja syytösten tulvaa romaanista on turha etsiä, vaikka kyseessä on eroprosessi. Surutyö kaikkine tunteineen tulee kyllä kuvatuksi tarkoin ja syvältä, mutta ilman suuria eleitä. Romaani puhuttelee herkkyydellään, hellyydellään ja runollisuudellaan.

Selja Ahavan kieli myötäilee kirjan tapahtumia ja kertojan mielentiloja kuin Kolumbuksen laivasaattue merenkäyntiä.

Maailman särkyminen näkyy ja kuuluu. Lauseet hajoavat ja ilmassa sinkoilee irrallisia sanoja. Vaimon kiihkeä halu pitää elämä kasassa ja entisellään vaatii konkretiaa ja asioiden naulaamista paikoilleen. Keittiö. Pöytä. Lautanen. Kuppi.

Kun tuska hellittää ja mielen valtaa uupumus ja kaipaus, lauseetkin rauhoittuvat. Vaimo katselee vanhaa valokuvaa kuin keinuisi: Hän oli mies, hän oli rento ja vapaa, hän oli juuri herännyt ja lämmin, leikkisä ja viaton. Tuolla sinisellä sängynpeitteellä joka jo vuosia sitten on muutossa kadonnut. Hän odotti minua, hän halusi minua, ja oli onnellinen siitä mitä oli.

Ahava on aiemmissakin teoksissaan käsitellyt katoamisen ja eksymisen teemoja, mutta uudessa romaanissa ne piirtyvät esiin entistä väkevämmin.

Ennen kuin mieheni katoaa ei ole vain kertalukemista. Syksyn kirjamarkkinoilla se on niitä harvoja romaaneja, jotka jäävät elämään. Henkeäsalpaavan koskettava ja kaunis teos.


Selja Ahava. Kuva: Liisa Valonen 


torstai 24. elokuuta 2017

24. elokuuta 2017




Lasten kanssa maailmassa ja mielikuvitusmaailmassa


Annastiina Stormin esikoisromaani liikuttaa ja valloittaa



Annastiina Storm: Me täytytään valosta. S&S 2017. 204 s.



Harvoin sääli, surumieli, ilo ja hyvä olo läikkyvät mielessä yhtä aikaa niin kuin Annastiina Stormin (s. 1978) esikoisromaanin Me täytytään valosta äärellä. Kun hetken alkuhämmästelyn jälkeen löytää romaanin kerrontatavan, onkin jo kuin kotonaan novellimaisten pikkulukujen kyydissä.

Aluksi mieleeni nousi Mari Mörö ja Kiltin yön lahjat, ja vähän säikähdinkin: ettei vain kirjailija pyrkisi esikoisellaan liian lähelle kokeneempaa kollegaansa. Mutta pelko osoittautui turhaksi. Annastiina Storm on liikkeellä aivan omin eväin.

Me täytytään valosta on aihepiiriltään tuttu ja tavallinen mutta rakenteeltaan kekseliäs ja kieleltään notkea esikoisteos. Sen kirjoittajan eläytymiskykyä voi vain ihastella. Storm liikkuu suvereenisti kaikenikäisten henkilöidensä parissa ja kaikenlaisissa kielen rekistereissä.


ALKU eli ihan ensimmäinen luku "Alku" kannattaa lukea tarkasti. Silloin moni mitä- ja miksi-kysymys ratkeaa jo kärkeensä.

Äiti seisoo omenapuun alla valkoisessa leningissä ruusukimppu sylissään. Se on juuri valmistunut sairaanhoitaja ja vaimo, kuohkeaa maaperää Samin kylvettäväksi. Veijo ottaa kuvaa, Eeva hymisee vieressä ja paisuu ylpeydestä. Äiti on niiden tekemä priimapiirakka.

Kun kertoja kuitenkin taittelee valokuvasta lennokin ja heittää sen variksen pilkottavaksi, ele kertoo paljon. Siinä paljastuvat romaanin tarkoitus ja sen sisällön kipeys ja vielä hiutaleinen rakennekin:

Aikuisen mittaan kasvaneet pikkutytön jalkani painautuvat lämmintä maata vasten. Samalla pihalla leijuu maailmoita ja niiden lukemattomia tarinoita kuin hyttysparvia. Minä pyydystän niitä ja kokoan niistä omani.

Osuvasti nimetyt luvut ovat kohtauksia eri ihmisten elämäntilanteista ja leijuvat myös ajassa, mutta niistä koostuva perustarina on ehyt ja looginen. Välillä etenemisen pysäyttävät riimirunot ja omaperäiset sadut. Vedetään henkeä. Pidetään pieni mietintäpaussi.


TARINAN PERUSTUKSET on perhe ja lähisuku. On pelottava isä ja masentuva äiti, miehensä kuolemaa toivova, väsynyt Eeva-mummi ja leppoisa Veijo-ukki ja vielä äidin iloluontoinen, naimaton sisar Mervi. Kaikki he saavat romaanissa äänen ja tilaisuuden kertoa itse elämästään. Ketään ei jätetä vain muiden arvion varaan.

Tapahtumien keskiössä ovat kuitenkin 8-vuotias Silja ja hänen pikkuveljensä Santtu. Kun äidin tila pahenee ja isän reaktiot käyvät yhä odottamattomammiksi, sisarukset saavat turvaa toisistaan ja kuvitelmistaan. Siljalla on barbileikkinsä ja ihmeitä tekevä ikoni, ja Santtu löytää kirjastosta avukseen ymmärtävän aikuisen, Pirken. Tykki Paskarin mielikuvituksellisista seikkailuista tulee mukavaa sivutukea.

Storm ei analysoi, selittele eikä osoittele, ja silti tapahtunut ja tapahtuva avautuvat lukijan eteen selvinä ja ymmärrettävinä. Tapahtumat ovat kuin katkelmia filminauhalta. Lukijan kuvanluku- ja eläytymistaito ratkaisevat, miten hän vastaanottaa kohtaukset ja mitä niistä ajattelee.

On ruoka-aika. Isän sisällä on alkamassa myrsky. Me ollaan Santun ja äidin kanssa mahdollisimman tavallisia, muttei sanota mitään huolimattomasti. Voi pyytää saanko leipää, muttei kannata pyytää leppäkerttupukua tai koiraa. Pitää syödä reippaasti vaikka olisi kuinka pahaa yökkäysruokaa.

Pääteema, lasten laiminlyönti, on raskas muttei Annastiina Stormin käsittelyssä ollenkaan niin synkkä, kuin saattaisi kuvitella. Jopa huonosti käyttäyviä aikuisia käy välillä sääli - tai he naurattavat. Stormin komiikantajulla ja replikoinnilla syntyisi varmasti osuvaa tragikomediaa myös näyttömölle.


PARASTA ROMAANISSA ovat tietysti lapset, joita nykykirjallisuudesta löydän harmittavan vähän. Annastiina Storm tarjoaa romaaninsa sisarusten matkassa paluun maailmoihin, jotka unohtuvat aivan liian helposti tai joiden kirjallista arvoa ei haluta ymmärtää.

Me täytytään valosta palauttaa mieleen, miten eri tavalla lapsi jäsentää maailmaa, miten tarkka hän on huomioissaan ja konkreettinen päätelmissään. Mitä pelokkaampi lapsi on, sitä herkemmin hän aistii ympäristöään ja yrittää olla mieliksi.

Stormilla on tarjota runsaasti hauskoja esimerkkejä Siljan ja Santun oivalluksista ja väärinkäsityksista mutta paljon myös riipaisevia kohtauksia yrityksistä selvitä tukalista tilanteista, korjata pahasti kolhittua itsetuntoa tai hävitä olemattomiin.

Niin sydämeenkäyvästi Storm lapsista kirjoittaa, että luulisi itse Isä Jumalankin heltyvän Santun iltarukouksesta, jossa läheisten lisäksi rukoillaan kaikkien pienten puolesta aina äidin vatsasta ennen aikojaan pudonnutta pikku pikku veljeä myöten, jotta kenenkään ei tarvitse olla piilossa ja leikkiä näkymätöntä.

Me täytytään valosta on mitä otsikollaan lupaa. Se on loppujen lopuksi valoisa ja rohkea selviytymistarina ja lämmin mielikuvituskylpy realismin kylmässä värjöttäville.


Annastiina Storm. Kuva:Anna Autio 









sunnuntai 13. elokuuta 2017

13. elokuuta 2017





Pojasta mieheksi New Yorkissa 


Steven Schraderin omaelämäkerralliset kertomukset tuovat mieleen Woody Allenin elokuvat



Steven Schrader: Se minkä ansaitsimme - kertomuksia New Yorkista. Suom. Aleksi Milonoff. LURRA Edotions 2016. 255 s.


Kolmannen yliopistovuoteni jälkeen vietin kesän vanhempieni vuokraamassa talossa Atlantic Beachessa, jossa luin ja yritin kirjoittaa novelleja. Minusta tuntui, etten pystynyt kilpailemaan isäni kanssa menestyksestä vaatebisneksessä. Ainoa mahdollisuuteni oli tulla kuuluisaksi kirjailijaksi.

Yhdeksäntoistavuotias amerikanjuutalainen Steven Schrader (s. 1935) on ollut kirjoittajakurssilla ja saanut jo yhden novelleistaan julkaistuksi, kun hän uskaltautuu näyttämään kertomuksiaan äidilleen. Äiti mainitsee niistä isälle, ja kun kodissa samana iltana kokoontuu isän ystäväpiiri jokaviikkoiseen pokeri-iltaansa, isä vaatii "uutta Tolstoita" lukemaan julkaistun novellinsa viskiä siemailevalle seurueelle. Vastaanotto on tietysti kehuva ja kannustava.

Tämä ja monta muuta mainiota tarinaa on tarjolla Steven Schraderin autobiografisessa kertomuskokoelmassa Se minkä ansaitsimme - kertomuksia New Yorkista. Kokoelmassa Schrader kertoo perheestään, kasvuvuosistaan ja elämästään New Yorkin varakkaan juutalaisväestön kortteleissa pienin, napakoin ja huumorilla sävytetyin kertomuksin.

Vaikka kirja rakentuu katkelmista eikä eteneminenkään tapahtu tarkasti aikajärjestyksessä, jälkivaikutelma ei ole pirstaleinen. Kertomuksista rakentuu kokonaiskuva elämästä New Yorkin "paremmissa piireissä"  1950-ja 1960-luvulla.

Teoksen alun kirjailijaesittelyssä tarinoiden ilmapiiriä verrataan Woody Allenin elokuviin Annie Hall (1977)  ja Manhattan (1979). Jos siis pitää Allenista, todennäköisesti viihtyy Schraderinkin parissa.


MUISTAN LAPSUUDESTANI kiinalaisen pesulan, kemikalion 187th Streetin ja Fort Washington Avenuen kulmassa ja Kurtzmanin karkkikaupan portaiden yläpäässä vastakkaisessa kadunkulmassa. Silloin kaikki tuntui pysyvältä.

Schraderin lapsuus- ja nuoruusmuistoista monet ovat kuin kenen tahansa samanikäisen pojan arkisia havaintoja ja kokemuksia koulussa ja kadulla, kaveripiirissä ja treffeillä. Ihan jokapojaksi Stevenistä ei kuitenkaan ole, siitä pitää huolen perheen huomattava - ja pojasta hävettävä - taloudellinen hyvinvointi kutsuineen, ravintolaillallisineen, palvelijoineen ja autonkuljettajineen.

Ongelmia on myös näkymättömissä. "Tämä ei ole onnellinen talo", toteaa yksi perheen palvelijoista suorasukaisesti ja perustelee havaintoaan sillä, että kotona ovat yleensä vain masentunut, eristäytyvä äiti ja perheen nuorin poika, kertoja. Isoveli on jatkuvasti omilla teillään ja isä liikekumppaneineen tai rakastajattarineen iltojaan viettämässä.

Tarinoiden huumorin, kepeyden ja itseironian takana on siis traaginen pohjavire. Puolasta Yhdysvaltoihin saapuneet vanhemmat ovat vieraantuneet toisistaan, ja ilmapiiri kotona on äidin itsetuhoisuuden ja isän piittaamattomuuden vuoksi jännitteinen.


VAATEALALLA RIKASTUNUT isä toivoo kertojasta seuraajaansa, mutta tämä vierastaa isän elämänohjetta "Tee rahaa ja tyydytä tarpeesi". Toki tarinoissa opetellaan, enemmän tai vähemmän onnekkaasti, myös "miesten tavoille", mutta päämääristä tärkeimmältä tuntuu kuitenkin kirjailijuus.

Oikeastaan hämmästelin, miten kevyesti kertoja sittemmin sivuuttaa avioliittonsa ja lastensa syntymät. Tutustuttuaan Puolassa käydessään lapsettomaan puolalaispariskuntaan Tomekiin ja Julitaan hän suorastaan kadehtii - ja romantisoi - heidän vaatimatonta mutta huoletonta elämäänsä.

Sellaisesta elämästä minäkin haaveilin. Neljän viiden maissa käytiin kaupassa ja tehtiin jotain arkista ruokaa. Maattiin kotona lukemassa ja rakasteltiin keskellä päivää. Käytiin maalla ystävien kanssa.

Uskonto ei kertojaa juuri kiinnosta. Amerikanjuutalaiset kirjailijat ovat juutalaisia juhlamenoja kiinnostavampia. Ennen pitkää autoritaarinen isäkään ei pysty estämään poikaansa erkanemasta perinteistä.


ISÄSUHTEESTAAN Schrader kirjoittaa paljon. Itsevaltaisen, dominoivan isän suosioon on vaikea päästä ja hänen valtapiiristään on vaikea päästä eroon, mutta kun se lopulta jollakin tavalla onnistuu, kertoja löytää isästään myös arvostettavia piirteitä.

Isä on esimerkkitapaus amerikkalaisen unelman toteutumisesta, tyhjästä huipulle               -noususta. Hänen ansiostaan myös kertoja on elänyt etuoikeutettujen elämää.

Poliittiset ja sosiaaliset ongelmat esitetään kertomuksissa yleensä verhotusti, mutta jotain silti nousee näkyvästikin esiin. Kun Schraderin opiskelijatytär tivaa isältään tämän suhtautumista yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen, kirjailija päätyy mielenkiintoiseen kompromissiin:

Tärkeintä on päästä tasapainoon elämän epäoikeudenmukaisuuksien kanssa - niille pitää tehdä jotain, mutta samalla elämästä pitää voida nauttia.

Myös kokoelman nimi Se minkä ansaitsimme (What We Deserved) jää monimielisyydessään mukavasti mietityttämään.

tiistai 8. elokuuta 2017

8. elokuuta 2017



Väritöntä elämää osaavasti tarinoiden 

Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuosien parissa viihtyy mutta ei haltioidu



Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet. Suom. Raisa Porrasmaa. Tammi 2014. 330 s.


Haruki Murakamilta (s. 1949) on juuri ilmestymässä suomeksi uusi romaani Rajasta etelään, auringosta länteen. Sitä odotellessa luin vihdoin kolmisen vuotta sitten suomennetun Värittömän miehen vaellusvuodet.

Vaikka Murakamia on veikkailtu jo usean kerran Nobel-palkinnon saajaksi, jostain syystä en ole syttynyt tämän kansainvälisesti erittäin suositun kirjailijan tuotannolle enkä edelleenkään ilmoittaudu Murakami-faniksi, vaikka myönnän, että tarinankerronnan Murakami hallitsee.

Niinpä varoitan kaikkia Murakamin ihailijoita: JÄTTÄKÄÄ TÄMÄ JUTTU LUKEMATTA!


HYVÄSSÄ TARINASSA on koukuttava juoni ja pitävä rakenne. Nämä ehdot Värittömän miehen vaellusvuodet täyttää hyvin.

Romaanin päähenkilö 36-vuotias rautatieasemia suunnitteleva Tsukuru Tazaki tutustuu matkailualalla työskentelevään naiseen Saraan ja haluaisi suhteen edistyvän, mutta on psyykkisesti lukossa. Tarkkanäköinen Sara neuvoo Tsukurua selvittämään vaikeuksiensa syyt, ja mies alkaa tehdä työtä käskettyä. Mielenkiintoista on, että Tsukurun terapiaohjelmaan kuuluu myös matka Suomeen!

Tsukuru on lukioaikanaan kuulunut tiiviiseen viisikkoon, jonka muut jäsenet, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, ovat kuitenkin yllättäen ja selityksittä hylänneet hänet kohta hänen lähdettyään opiskelemaan Tokioon. Vaikeasta masennuksesta selvittyään Tsukuru on haudannut asian sielunsa pohjalle mutta päättää vihdoin ruveta ratkomaan oudon torjumisensa taustoja. Se arvatenkin vaatii entisten ystävien olinpaikkojen selvitystä ja hankkiutumista heidän puheilleen yksi kerrallaan.

Tarinan jännite syntyy arvoituksen vähittäisestä raottumisesta ja Tsukurun ja Saran suhteen seuraamisesta. Juonen viipyilevä eteneminen tekee tilaa päähenkilön henkilökuvan syventämiselle mutta pitää kuitenkin otteessaan. Vasta kirjan viime vaiheessa jännite herpaantuu ja lukijana alkaa kaipailla tiiviimpää lopetusta.


FANTASIAA mielellään viljelevä Murakami kirjoittaa päähenkilönsä Tsukurun tarinaa varsin realistisesti. Mielikuvituksellisia ja mystisiä elementtejä tarjoillaan lähinnä unissa ja sisäkertomuksissa. Niiden arvoituksellisuus lisää mukavasti tarinan jännitystä.

Olemassaolon kysymyksiä pohditaan kuitenkin aika pinnallisesti ja elämänohjeita jaellaan ylitunteellisesti. Ei ole olemassa tyyneyttä, johon ei sisältyisi tuskan huutoa, ei anteeksiantoa vailla maahan valuvaa verta, ei hyväksyntää, joka ei olisi  käynyt läpi tuskallista menetystä.

Saattaa toki olla, että japanilaista kulttuuria tunteva saa romaanin pohdinnoista ja ilmiöistä irti enemmän kuin ulkopuolinen. Suomentaja Raisa Porrasmaa on viitannut romaanin yhteyksistä animistiseen shintō-uskontoon ja sen milloin hyväntahtoisiin, milloin kaunaisiin henkiin, ja kieltämättä sellaisten vaikutus tapahtumien kulkuun pilkottaa useankin kerran henkilöiden mietteistä ja puheista.

Kysymykset syyllisyydestä ja syyttömyydestä, uhraamisesta ja uhriksi joutumisesta johtavat ajatuksiin ihmisen näkyvästä ja pimeästä puolesta ja tuovat mieleen Tohtori Jekyllin ja Mr. Hyden. Värittömän miehen vaellusvuodet onkin mielestäni lähinnä psykologinen romaani.

Tsukurun itsetutkiskelu ja vähittäinen itseymmärrykseen havahtuminen on mielenkiintoista seurattavaa, mutta Tsukurun rakastettu Sara tarjoilee psykologisia neuvojaan turhan korostetusti. Ennen pitkää minua alkoi häiritä myös Murakamin tapa toistaa toistamistaan symbolejaan ja aihelmiaan. Aivan kuin kirjailija ei luottaisi lukijansa muistiin ja ymmärrykseen.

Vaikka esimerkiksi erisnimillä ja niiden väreillä tai värittömyydellä leikittely tuntuu aluksi kekseliäältä ja vangitsevalta, liian usein toistettuna se menettää tehonsa ja alkaa vaikuttaa kiusalliselta. Sama pätee jatkuvasti kuunneltavaan Lisztin moniosaiseen Vaellusvuodet-pianoteokseen ja erityisesti sen aina soivaan 8. osaan Le mal du pays. Romaanin teemat henkinen vaellus ja koti-ikävä ansaitsisivat tulla esiin muillakin tavoin.


MURAKAMI tunnetaan siviilielämässään rohkeana yhteiskuntakriitikkona, mutta se ei paljonkaan näy hänen romaaneissaan. Värittömän miehen vaellusvuosissa kritiikki keskittyy aluksi muutaman sivuhenkilön elämäntapaan ja -arvoihin  ja vaikuttaa romaanin loppusivuilla päälleliimatulta.

Myös ympäristökuvaus jää romaanissa niukaksi. Tokio on kuin mikä tahansa suurkaupunki, ja sen asukkaaksi Tsukuru sulautuu kuin kuka tahansa ohi kulkeva väritön virkamies.

Päähenkilön Suomen-matkalta odottaa paljon: millaisena kirjailija mahtaa nähdä Suomen luonnon  ja mitä hän panee merkille kulttuuristamme?

Ennestään hänen tiedossaan ovat Sibelius, Aki Kaurismäen elokuvat, Marimekko, Nokia ja muumit ja lähes ainoa uusi tieto on, että Suomen teillä täytyy varoa hirviä. Suomen luontoa kirjailija kuvaa stereotyyppisesti, eikä Helsingistäkään anneta sen kummoisempaa vaikutelmaa.

Välistä romaanin kerrontakin muuttuu hämmästyttävän latteaksi: He istuivat vielä kerran vastakkain pöydän ääreen ja avautuivat toisilleen. Enimmäkseen he puhelivat sielun sopukoihin kätkemistään asioista, joita eivät pitkiin aikoihin olleet pukeneet sanoiksi. He kohottivat sydämensä kantta, avasivat muistinsa oven, pyrkivät kertomaan tunteistaan sellaisina kuin ne olivat. Kuuntelivat hiljaa toistensa puhetta.

Värittömän miehen vaellusvuodet sopi kyllä hyvin viihteelliseksi kesäkirjaksi, mutta vakavasti otettavaksi romaaniksi siitä ei ole. Se lienee välityö, kuten varteen otettavien kirjailijoiden kärkiteosten joukkoon kuulumattomia kirjoja on tapana luonnehtia.


Haruki Murakami. Kuva: Elena Seibert



perjantai 4. elokuuta 2017

4. elokuuta 2017




"Kesän hurma viilenee syksyn viisaudeksi" 

Pertti Lassilalle mielenliikkeet ovat ulkoisia tapahtumia tärkeämpiä



Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä. Teos 2017. 188 s.


Kun vajaat pari vuotta sitten kirjoitin blogissani (Kirjareppu, 20. tammikuuta 2016) Pertti Lassilan romaanista Armain aika, vertasin sitä Antti Hyryn proosaan. Nyt, Lassilan uusinta romaania  Kesän kerran mentyä lukiessa, mieleeni tuli Joel Haahtela.

Lassilan ja Haahtelan kerronnassa on selviä yhtymäkohtia. Molemmat kirjoittavat pieniä romaaneja arkisista asioista temppuilematta ja kauniisti. Dramaattisia tapahtumia ja juonenjuoksua tärkeämmiksi nousevat mielen liikkeet ja tunteiden läikkeet. Tyynet mietiskelyt tiivistyvät usein aforisminkaltaisiksi tihentymiksi.

Hankoon sijoittuva Kesän kerran mentyä on myös miellyttävästi vanhanaikainen romaani. Vaikutelmaa tukee tyylin ohella se, että tapahtumat keskittyvät historiallisten käännekohtien tuntumaan. Ensin eletään Suomen itsenäistymistä edeltävää kesää 1916 ja sitten kesää ennen talvisodan puhkeamista 1939.

Historia toimii romaanissa kuitenkin lähinnä taustana. Se vaikuttaa henkilöiden elämään mutta ei herätä erityisiä tuntemuksia. Kun päähenkilö katselee hakaristitunnuksin lentävää sotilaskonetta, kerrotaan, ettei hän jaksanut lukea politiikasta, neuvotteluista eikä katsella vanhuuttaan vakavien miesten kuvia - -. Oli sentään kesä vasta alkanut, ilma oli ihana, tätä koko pitkä talvi oli odotettu.



HENKILÖASETELMA on samankaltainen kuin Armain aika -romaanissa. Siinä keskiössä olivat äiti, poika ja isoisä ja asetelmaa sivusi kesävieraaksi saapuva täti. Uudessa romaanissa kolmion muodostavat vanhaa kotitaloaan kaksin asuvat siskokset Aino ja Elsa ja Elsan tytär Taimi ja temaattisesti merkittävässä sivuroolissa on Hangossa kesiään viettävä vanha taidemaalari.

Kolmiosaisen tarinan ensimmäinen lyhyehkö osa on kuin alkusoitto tai pohjustus romaanin toisen osan päätapahtumille. Ravintola Belvederen kesätarjoilijana toimiva Elsa tutustuu Hangossa pistäytyvään merimieheen ja synnyttää seuraavana kesänä tyttären. Kun Elsa parin vuoden päästä kuolee espanjantautiin, Aino ottaa huolehtiakseen Taimista.

Toisessa osassa eletään jo kesää 1939. Romaanin päähenkilöksi nousee aikuistunut Taimi, joka opiskelee Helsingissä Kätilöopistossa ja tulee ensimmäisen opiskeluvuotensa jälkeen kesänviettoon Aino-tätinsa luo. Vaikka taivaalla on sodan pilviä, Hanko tuntuu vielä lähes paratiisilta, varsinkin kun Taimin elämään astuu nuori ylioppilas Eero.



RAKKAUDESTA on siis kyse, ensirakkaudesta. Vai onko sittenkään? Sekä Elsa että Taimi erittelevät tunteitaan mutta eivät saa niistä oikein selvää. Onko enemmänkin kyse ihastumisesta, rakastumisesta uudenlaiseen tunteeseen, kokeilunhalusta? Lassila kirjoittaa nuorten naistensa ensimmäisistä sukupuolikokemuksista juuri niin hienovaraisesti, kuin romaanin aika ja vanhahtava perusvire edellyttävät.

Miehet haluineen ja tarpeineen ovat romaanin naisille outoja ja käsittämättömiä olentoja. Välistä Lassila kylvää naistensa mietteisiin myös huumoria.

Ainon määritelmän mukaan mies on niin yksinkertainen ihmisolento, että nainen ei voi sitä ymmärtää, ja Taimin mielestä Eero ei osannut puhua ihmisten asioista - -. Asialliset asiat kuten raha tai tentti tai konevika tai keihäänheiton pituus olivat toista. Niistä riitti sanottavaa. Mies oli yksipuinen ja mutkikas kuin perunanuija mutta tarpeen, koska parempaa ei ollut keksitty.

Romaanin loppua kohden tilaa saa myös Eero, mutta Kesän kerran mentyä on ennen kaikkea naisten mielenliikkeiden kuvausta. Samanlaiseen sisimpänsä tarkasteluun ja erittelyyn kykenee romaanin miehistä vain vanha taiteilija Stenharu, jolle Taimin kuvan maalaaminen antaa oivan mahdollisuuden myös filosofointiin.



ROMAANISSA MIETITÄÄN monia muitakin asioita kuin rakkautta, esimerkiksi kuvan ja sanojen olemusta, ihmisruumiin ja sen eri osien tehtäviä, vanhenemista ja muistoja, kuolemaakin. Lassilan kuvakieli on ilmeikästä ja osuvaa. Sana on kuin ilmapallo; mitä suurempi se on, sitä enemmän siinä on tyhjää. Elämä kuluu kuin päällystakin kangas, huomaamatta, kunnes sen huomaa. Kuolevan suussa on kysymys kuin pala, jota ei saa niellyksi.

Näkyvin pohdiskelun aihe on kuitenkin aika ja sen kuluminen. Erityisesti se askarruttaa ikääntyvää Ainoa ja vanhaa taiteilijaa.

Miettijöiden käsitykset ja vertauskuvat ajan olemuksesta muuttuvat, mutta lopputulos on sama: ajan valtaan on pakko mukautua. Stenharun päätelmän mukaan aika on kuin ihminen, joka ei anna rauhaa vaan puuttuu töykeästi asioihin. Sen kanssa täytyy silti oppia elämään. Muistin julmuus ja lempeys on siinä, että se, mikä paljon merkitsi, ei katoa, vaikka on poissa.

Aika pysähtyy vain kuvassa, Lassilan romaanissa muotokuvassa ja valokuvassa. Niiden tulkinnat kuitenkin vaihtelevat katsojan mukaan ja perimmäinen sisältö jää aina salaisuudeksi.



KESÄN KERRAN MENTYÄ on perusvireeltään melankolinen mutta ei surullinen romaani. Sen naiset kohtaavat koettelemuksia mutta pystyvät ihailtavaan itsenäisyyteen.  Runollisesti luonnehdittuna Lassilan romaani kertoo "kesän hurman viilenemisestä syksyn viisaudeksi".

Vaikka Taimia huvittaa "tuon yksinkertaisen totuuden latteus", Lassilan mietiskelevä kerronta ei ole hetkeäkään latteaa. Esimerkiksi Ainon tulkinta ihmisen osasta on arkisuudessaan ja seesteisyydessään huojentava ja lohdullinen: Kukaan ei voi tietää, mitä ehtii tai ei ehdi. Harvoin käy niin kuin toivoo käyvän ja jos käykin, saa huomata, ettei siitä tullut sitä, mitä ajatteli tulevaksi. Pitäisi vain tehdä, mitä haluaa, eikä toivoa ja suunnitella vaan antaa ajan kulua, se hoitaa asiat niin kuin hoitaa niin kauan kuin sitä riittää.

Pertti Lassilan kaunis, viisas ja puhutteleva romaani kestää aikaa ja lukukertoja.



Pertti Lassila. Kuva: Liisa Takala