sunnuntai 18. syyskuuta 2016

18. syyskuuta 2016


Nuori mies etsii naisystävää tositarkoituksella 

Péter Gárdosin vanhempien tarina alkaa holokaustin jälkeen 



Péter Gárdos: 117 kirjettä. Suom. Juhani Huotari. Siltala 2016. 257 s.


Isäni ja äitini olivat kirjeenvaihdossa syyskuusta 1945 helmikuuhun 1946 ennen kuin he menivät naimisiin Tukholmassa. En tiennyt kirjeiden olemassaolosta viiteenkymmeneen vuoteen. Sitten vuonna 1998, isäni kuoleman jälkeen, äiti ojensi kuin ohimennen kaksi nippua kirjeitä, jotka oli sidottu yhteen ruiskukan sinisellä ja heleänpunaisella silkkinauhalla.

Unkarilaisen dokumentaristin Péter Gárdosin (s. 1948) romaani 117 kirjettä perustuu hänen isänsä ja äitinsä väliseen kirjeenvaihtoon, vaikka romaanin nimi ei juuri siihen viittaakaan. Gárdos on käsikirjoittanut ja ohjannut romaanista on myös elokuvan (Hajnáli láz, 2015).

Romaanin päähenkilöt ovat kumpikin keskitysleirin kauhut kokeneita unkarinjuutalaisia. Holokausti jää tarinassa kuitenkin taka-alalle, eikä 117 kirjettä ole lainkaan samalla tavalla traaginen kuin Göran Rosenbergin aihepiiriltään paljolti samanlainen romaani Lyhyt pysähdys matkalla Auschwitzista (suom. 2013). 


SODAN PÄÄTTYMISESTÄ oli vajaat kolme viikkoa, kun Belsenin keskitysleiriltä selvinnyt 25-vuotias Miklos purjehti kohti Ruotsia. Heinäkuun seitsemäntenä 1945 hän jo makasi Gotlannissa Lörbron kylän sairaalassa 16 potilaan vuodeosastossa, nojasi tyynyyn ja kirjoitti kirjettä.

Tuberkuloosia sairastava nuorukainen oli päättänyt kääntyä kirjeitse Ruotsin Pakolaisasiainviraston puoleen. Lääkäri arveli potilaansa elinajaksi puolisen vuotta, mutta Miklos päättikin parantua - omalla reseptillään.

Hän pyysi virastoa lähettämään hänelle kaikkien niiden Debrecenin seudulta kotoisin olevien unkarinjuutalaisten nuorten naisten nimet ja osoitteet, joita hoidettiin eri puolille Ruotsia perustetuissa pakolaisten kuntoutuskeskuksissa. Tietoja tuli 117 naisesta. Siitä joukosta Miklos aikoi löytää tulevan vaimonsa!

Kaikkiin osoitteisiin lähti kohta kauniilla käsialalla kirjoitettu samanlainen lähestymiskirje. Yksi vastaanottajista oli Smålandstenarin leirin 18-vuotias asukki Lili Reich, Péter Gárdosin tuleva äiti.


GÁRDOS rakentaa romaaninsa oman kertojanäänensä varaan, mutta katkaisee sen aina välillä sopivalla katkelmalla isän tai äidin kirjeestä. Kirjesitaatit rytmittävät kerrontaa ja luovat tunnelmaa. Samalla ne muistuttavat fiktion alla olevasta totuuspohjasta.

Kirjeet kertovat tietysti myös kirjoittajastaan ja kirjoittamisajasta. Miklosin kirjeistä näkyy hyvin hänen tulisieluisuutensa ja runoilijanhaaveensa. Lilin kirjeet paljastavat hänen varovaisuutensa ja ajalle ominaiset käyttäytymissäännöt ja moraalikäsitykset. Kirjeenvaihdon jatkuessa molemmat uskaltautuvat kertomaan tunteistaan yhä avoimemmin mutta edelleen herttaisen viattomasti.

Elämä sairaaloissa ja kuntoutusleireissä on yksitoikkoista, mutta romaanin eloisissa kohtauksissa pienistäkin tapahtumista kasvaa merkittäviä.

Dokumentaristina Gárdosilla on sekä todellisuuden että draaman tajua. Jatkuva sairastelu, epätietoisuus omaisten kohtalosta, tietojen odotus ja pelko ja kalvava koti-ikävä ovat leiriläisten ainaiset seuralaiset. Mutta vaikka olot keskuksissa ovat puutteelliset ja säännöt tiukat, romaanissa ei kritisoida ruotsalaista isäntämaata.

Muiden nuorten tapaan  Miklos ja Lili keksivät keinoja kiertää sääntöjä ja saada vapauksia. Ystävyyssuhteet ovat tärkeitä myötä- ja vastoinkäymisissä, ja henkilökunnassakin on aina joitakuita hellämielisiä silmänsä ummistajia. Pari kertaa Miklos ja Lili onnistuvat tapaamaan toisensa, mutta naimisiin pääsy on jo mutkikkaampi juttu.


TUNTUU IHMEELTÄ, että niin mahdottomista lähtökohdista, kuin Miklosin ja Lilin tarinalla on, voi kehkeytyä kaikin puolin lempeä ja jopa hyväntuulinen romaani.

Lämpimän tunnelman luovat romaanin sympaattiset henkilöt. Gárdosin romaanissa ei ole pahoja ihmisiä, on vain ihmisiä vahvuuksineen ja heikkouksineen, ihailtavine, hävettävine ja huvittavine piirteineen. Sympaattisin  on tietysti innostusta, tahtoa ja uskallusta puhkuva Miklos.

Gárdos ei kuitenkaan tee isästään sankaria. Hän on ulkoisesti kaikkea muuta kuin puoleensavetävä ja persoonaltaan -  idealistina, sosialistina, runoilijana ja maailmanparantajana - lähes koomisen ehdoton. Mutta hän on aito nuori itsensä ja ilmeisesti juuri siksi Lilinkin mieleen.

Vakaamman ja "porvarillisemman" Lilin henkilökuva saa uusia vivahteita romaanin epilogissa : "Isäsi valloitti minut kirjeillään", muisteli äitini tuota kaukaista historiaa. Silloin hänen kasvoilleen aina ilmestyi tuo viehättävä nyrpistys. Ruotsistakin oli puhetta, sumuisesta ja jäisestä maasta pohjoisessa, jossain kartan ylälaidassa. Pohjoisilla asteilla, salaperäistä, vierasta... Aivan kuin alkuvaiheisiin olisi liittynyt jotain häpeällistä.

Ellei äiti vihdoin olisi paljastanut kirjeenvaihdon hävettävänä pitämäänsä lähtöasetelmaa 117 samansisältöistä kirjettä, Gárdosin viehättävä romaani olisi kaiketi jäänyt syntymättä.


Kuva: Marianna Sárközy

torstai 15. syyskuuta 2016

15. syyskuuta 2016


Huumorilla mennään kovaa ja kauas


Mikko-Pekka Heikkinen ja Miika Nousiainen kirjoittavat vakavistakin asioista valloittavaa viihdettä


Mikko-Pekka Heikkinen: Poromafia. Johnny Kniga 2016. 382 s.
Miika Nousiainen: Juurihoito. Otava 2016. 334 s.


Mikko-Pekka Heikkisen uuden kirjan Poromafia takakansi mainostaa, että tarjolla on romaani perheestä.  Miika Nousiaisen romaanin Juurihoito luonnehdinnaksi sopisi hyvin romaani suvusta. Molemmille kirjailijoille uusin teos on neljäs.

Lapin kuvaajaksi profiloitunut Mikko-Pekka Heikkinen remeltää tällä kertaa Utsjoella, Suomen pohjoisimmassa kunnassa. Miika Nousiainen ottaa kyllä vauhtia Suomesta mutta päätyy lopulta toiselle puolelle maapalloa. Etniset vähemmistöt näyttävät olevan kummallekin miehelle sydämenasia.

Nimi jo paljastaa Heikkisen Poromafian lajityypin. Mafian maailmassa ja ehdoilla eletään, vaikka Utsjoella ollaan. Nousiaisen Juurihoito on nimenä monimerkityksisempi. Juuria hoidetaan suussa ja suvussa, mutta rakenteellisesti romaani on kuin road movie. Ei ihme, että Juurihoito on syntynyt yhtä aikaa luettavaksi ja näyttämölle. Sen ensi-ilta on Kansallisteatterissa marraskuussa.

Mutta hyvin luontuisi Poromafiankin gangsterielokuvaksi tai teatteriversioksi. Toivottavasti joku dramaturgi innostuu myös näistä, napapiirin takaisista sankareista.


POROMAFIASSA ottavat mittaa toisistaan vanha poromafioso Rouku joukkoineen ja moottorikelkkakerho Ahma Snowmobile Club johdossaan visionäärinen presidenttinsä Jouni-Sammeli Nelihanka eli Jyppyrä.

Hankalan klaanisodasta tekee se, että Jyppyrä on Roukun rakas esikoispoika, joka vastoin kaikkia odotuksia on hylännyt vanhan järjestyksen ja puuhaa nyt selkosille aivan uutta meininkiä. Se tietysti on isä-Roukun liiketoimia ajatellen pahimmanlaatuinen markkinahäiriö.

Tapansa mukaan Heikkinen panee jälleen vastakkain Lapin jukuripäät ja etelän herraväen, ja siitä syntyy monenlaista yhteenottoa ja välistävetoa. Eniten nautin kuitenkin isä-Roukun ja poika-Jyppyrän läpi romaanin jatkuvasta valtasodasta, jossa kumpikin panee viimeisen päälle parastaan toisensa nujertamiseksi.

Henkilöhahmot ovat komiikalle tyypilliseen tapaan vahvasti tyyliteltyjä, mutta Heikkisen huumorissa on aina pohjalla totta; Poromafian valtataistelun ja henkilöiden esikuvia voi jokainen löytää sekä ympäriltään että itsestään. Sankareidensa luonteenpiirteiden ohella Heikkinen nauraa makeasti mitä erilaisimmille nykyajan ilmiöille ja vempaimille eikä vähiten golfiin ja someen hurahtaneille.


Kuva: Juha Metso
YHTEISKUNTASATIIRIN ja railakkaan yhteisökuvauksen välissä on toki tarjolla herkkiäkin hetkiä. Sivutukea klaanisodan johtajat saavat vastakkaiselta sukupuolelta. Roukulla on vierellään vanha ja uskollinen "kurjenkanervansa" ja Jyppyrällä kierroksessa kurvikas Lynx-kuski.

Erityisen tunteellisia ovat isä-Roukun itsetutkiskelut isä-poika-suhteensa laadusta ja oikaisumahdollisuuksista. Jyppyrä ei nuoruuttaan ole yhtä pehmeä samanlaiseen itsereflektointiin, päinvastoin. Isänmurhahan on askel tiellä aikuisuuteen.

Humoristisen romaanin on tietysti päätyttävä onnellisesti. Silti Heikkinen osaa yllättää lukijansa vielä viime riveillä. Ei voi kuin ihastella hänen kekseliäisyyttään. Vaikka Poromafiassa on muutamat heikotkin hetkensä, pääsääntöisesti tarjolla on koparakaupalla mukavaa viihdettä ja huikeaa fantasiaa.


NOUSIAISEN hammaslääkäri- ja sukuromaanissa ei olla törmäyskurssilla, vaikka keskushenkilöt ovat kaikki kovin erilaisia.

Juurihoidossa nelikymppinen, vastikään eronnut copywriter Pekka hankkiutuu häntä kymmenisen vuotta vanhemman hammaslääkärin Eskon vastaanotolle. Kun Kirnuvaaroja ollaan kumpikin, Pekka alkaa kysellä Eskon sukujuurista. Käy ilmi, että tähän asti toisilleen vieraat miehet ovat saman oudosti kadonneen isän poikia.

Tarina etenee Pekan ja Eskon monologeina. Miehet päättävät lähteä isänsä jäljille, ja jäljitys laajenee laajenemistaan kuin vesirenkaat. Etappi etapilta kasvaa myös myös sukupuu.


JO ASETELMA sinänsä on koominen. Lisää huumoria tulee miesten erilaisuudesta ja kasvavan sisarusparven puhetapojen ja puheenaiheiden vaihtelusta. Naimattomaksi jääneen vaiteliaan Eskon pinttyneiden tapojen höyläämisestä Nousiainen kirjoittaa monta huvittavaa kohtausta, ja Pekan etätyöskentely tärkeän mainosprojektin kanssa käy sekin välillä vitsikkääksi.

Vauhdikasta etenemistä ja ohuesti perusteltuja äkkikäänteitä sitovat ja kannattelevat toistuvat hammashoitosessiot ja romaanin pääteemat.

Kuva: Katja Lösönen
Kun veljekset joutuvat jatkuvasti tekemisiin erilaisten etnisten ryhmien syrjinnän ja kaltoin kohtelun kanssa, ollaan jo globaalimaisemissa romaanin ytimen, identiteetin etsimisen ja löytämisen, käsittelyssä. Kuka olen? Keihin kuulun? Missä on kotini?

Isyys ja isänä olemisen haasteet ovat samaa teemarypästä. Ne ovat romaanissa esillä pitkin matkaa muutoinkin kuin kadonneen isän metsästämisessä, kun eroisä Pekka tilittää omaa isänä oloaan. Nousiainen tekeekin moneen kertaan selväksi, että lapset ovat aina, ärsyttävyydestään huolimatta, ehdottomasti  ihania ja rakastettavia. Lapset, perhe, suku - parasta maailmassa.

Juurihoito on Nousiaisen edellistä romaania Metsäjättiä huomattavasti viihteellisempi, mutta kieltämättä idea hammashoidon ja sukututkimuksen konkreetista risteytyksestä on mainio, enkä pane ollenkaan pahakseni lukea välillä tarinaa, joka suorastaan tihkuu hyvää tahtoa ja yhteisymmärrystä.