25. marraskuuta 2019
Antti Arnkil: Sunnuntaiesseet. Siltala 2019. 176 s.
Antti Arnkilin (s. 1975) kolmannen esseekokoelman Sunnuntaiesseiden esipuheessa kerrotaan Eevistä, jonka ilmapalloposti liihottelee Helsingistä Haminaan ja päätyy piristämään satamatyöntekijöiden arkea. Arnkil rinnastaa tapahtuman saksalaista filosofia Peter Sloterdijkiä lainaten kirjallisen kulttuurin luonteeseen: kirjoittaja ei voi paljonkaan vaikuttaa siihen, mihin hänen tekstinsä kulkeutuvat. Onnellisimmillaan ne kuitenkin päätyvät ihmisille, jotka saavat niistä samanlaista iloa ja ajateltavaa kuin ystävän kirjeistä.
Antti Arnkilin esseet ovat minulle juuri tuollaista hyvän mielen "ilmapallopostia", sunnuntailukemista parhaimmillaan.
Edellisessä kokoelmassaan Raittilan linja (2016) Arnkil keskittyi Hannu Raittilan romaanien pohdiskeluun. Sunnuntaiesseet on esikoiskokoelman Lauantaiesseiden (2014) tapaan kokoonpanoltaan kirjavampi. Sen kymmenessä esseessä puhutaan toki eniten kirjallisuudesta mutta ehditään muuallekin.
HETI ALUKSI esseessä Breaking Badin kiero materialismi Arnkil tarttuu yhdysvaltalaiseen rikosdraamasarjaan. Ei haittaa, vaikka ei olisi sarjaa nähnyt. Arnkil kyllä huolehtii siitä, että sarjaan perehtymätönkin pääsee jyvälle.
Runsaasti palkintoja kerännyt televisiosarja avautuu Arnkilin lukemana karmeaksi yritykseksi noudattaa amerikkalaista maskuliinisuuden mallia järjestelmässä, jossa ei ole turvaverkkoja vaan jokaisen on pärjättävä omillaan. Arnkilin katse on tarkka ja hänen sanankäyttönsä kriittistä mutta kärkevyyden sijasta lähinnä huolestunutta.
Kirjoittaja vertaa sarjan maailmaa Anu Partasen teoksessaan Pohjoinen teoria kaikesta tarjoamaan kuvaan Yhdysvalloista ja viittaa myös Obamacaresta käytyyn kamppailuun. Primo Levin avulla Arnkil pääsee käsiksi aineeseen, materiaan, ja kemiallisiin reaktioihin, ja käyttää niitä hienosti Breaking Badin juonen ja rakenteen valaisemiseen.
Onko sarja tarkoitettu satiiriksi, se jää avoimeksi. Sarjan lopun epäloogiset käänteet saavat Arnkililta yksiselitteisen tuomion: miksette lopettaneet ajoissa!
HUOMATTAVAN USEIN Arnkil hyödyntää esseissään haastatteluja.
Huomautuksissaan Virpi Suutarin elokuvista kirjoittaja esittelee ansioituneen dokumentaristin keinoja, ratkaisuja ja niistä syntyviä jännitteitä, niin että lukijakin oivaltaa dokumentin teon perimmäisen fiktiivisyyden. Mutta upottaessaan esseeseen vielä katkelmia Reetta Kivelän, yhden Yrittäjä-dokumentin "tähden", haastattelusta Arnkil tarjoaa tietoa dokumentin teosta myös käytännön tasolla.
Kanadalaista animaatiosarjaa Ryhmä Hauta ihmetellessään Arnkil saa asiantuntija-apua Olavi Arnkililta (melkein 4 v). Isän humoristiset utelut koiranpentujen pelastuspartion työehdoista ja lakko-oikeuksista ovat tietysti "tyhmiä", mutta silti lukijakin jää kyselijän tavoin miettimään, milloin työ muuttui lastenohjelmissa tällaiseksi ylisuorittamiseksi ja yksipuolisten käskyjen noudattamiseksi - "stahanovilaiseksi viihteeksi"... Pitäisikö asiaan jotenkin puuttua?
Mietittävää tarjoaa myös virtuaalipelimaailma, johon isä astuu Akseli Arnkilin ja Minecraftin avulla. Esseen otsikko on Lapsuuden Tikkurilan kuutioita.
Kun Arnkil on ladannut pelattavakseen virtuaaliversion Vantaan kaupungista, hän voi tutkia, louhia ja muokata lapsuutensa Tikkurilaa joko taistellen eloonjäämisestään tai rakentaen uutta, uljasta kaupunkikuvaa. Pelimaailmaa enemmän kirjoittajaa mietityttävät kuitenkin reaaliympäristössä tapahtuneet muutokset, lapsuuden ja nuoruuden maisemien katoaminen.
Kirjoittajan muistellessa lapsuuttaan essee alkaa muistuttaa autofiktiota. Piha, kirkkis, futis, omenavarkaudet, tappelut. Vanhemmat riitelivät kotona, mutta ulkona oli tilaa. Pyörällä pääsi minne halusi. Samalla kirjoittaja tulee kuin salaa verranneeksi lasten elämää ennen ja nyt, niin että lukijakin tuntee selittämätöntä haikeutta.
KIRJALLISUUTTA käsittelevissä esseissä kuuluu sekä tutkijan että kustannustoimittajan ääni.
Tutkijanote on voimakkaimmillaan Arnkilin tarkastellessa saksalaisen varhaisromantiikan voimahahmon Friedrich Schlegelin (1772-1829) ajatuksia modernin ajan taiteilijasta ja taiteesta. Kustannustoimittajan työtä valaisevat esseet Pirunnyrkki ja ydinsukellusvene ja re: käsikirjoitus. Edellinen käsittelee Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaania, ja jälkimmäinen on kekseliäs fiktiivinen palautekirje kustannustoimittajalta käsikirjoituksen lähettäjälle.
Hämmästyttää huomata, miten moderneja Schlegelin parisataa vuotta sitten esittämät ajatukset oikeastaan ovat. Klassiset ihanteet hylännyt romantiikka tarjosi taiteilijalle humalluttavan vapauden. Taiteilijalla, - - oli nyt käytettävissä ylenpalttinen määrä keinoja ja muotoja. Ongelma oli ainoastaan siinä, miten rajata ääretöntä potentiaaliaan, miten heijastella äärellisessä teoksessa äärettömiä mahdollisuuksia.
Yli-Juonikkaan Neuromaani on minulla edelleen lukematta, mutta Arnkilin essee antaa ymmärtää, että keinojen, muotojen ja materiaalin ylenpalttisen runsauden kanssa siinäkin kamppaillaan. Tai ainakin lukija kamppailee.
Päivälehtikritiikki ei Yli-Juonikkaan kokeellisuudesta heti innostunut, mutta Arnkil avaa ja tulkitsee tätä jälkimoderniksi aivoklassikoksi arvottamaansa hybridiä niin kiinnostavasti, että vaikea romaania on esseen jäljiltä enää torjua.
PERINTEISEMMILLÄ LINJOILLA liikutaan kirjoituksissa, joissa esseisti syventyy Pauliina Haasjoen lyriikan luontokäsitykseen, selvittelee Petri Tammisen Meriromaanin vertauskuvallisuutta ja pohtii sanankäytön merkitystä Linnan Tuntemattomassa sotilaassa.
Arnkil todistaa, ettei edes Tuntematon ole vielä läheskään puhkiselitetty, ja Tammisen Meriromaanista hän irrottelee sellaisia tulkintojavaihtoehtoja, että romaani on aivan pakko lukea uudelleen. Pauliina Haasjoen "luontorunouteen" eläydyn Arnkilin johdattelemana ehdoitta ja kiitollisena sekä johdattelijalle että runoilijalle.
Haasjoki-esseen alussa Arnkil osoittaa, miten jokin pieni detalji kirjailijan tuotannossa voi olla avain kokonaan uuden, laajan maiseman avautumiselle. Juuri siitä myös Sunnuntaiesseissä on kyse. Vaatimattomilta, ehkä arkisiltakin näyttävistä asioista avautuu paljon suurempia ja merkityksellisempiä näkymiä, kuin aluksi arvaakaan. Ja miten taitavasti sanoitettuina!
Antti Arnkilin Sunnuntaiesseet ovat taide-esseitä parhaimmillaan.
Antti Arnkil: Sunnuntaiesseet
Kirjeitä tuntemattomiin osoitteisiin
Antti Arnkilin (s. 1975) kolmannen esseekokoelman Sunnuntaiesseiden esipuheessa kerrotaan Eevistä, jonka ilmapalloposti liihottelee Helsingistä Haminaan ja päätyy piristämään satamatyöntekijöiden arkea. Arnkil rinnastaa tapahtuman saksalaista filosofia Peter Sloterdijkiä lainaten kirjallisen kulttuurin luonteeseen: kirjoittaja ei voi paljonkaan vaikuttaa siihen, mihin hänen tekstinsä kulkeutuvat. Onnellisimmillaan ne kuitenkin päätyvät ihmisille, jotka saavat niistä samanlaista iloa ja ajateltavaa kuin ystävän kirjeistä.
Antti Arnkilin esseet ovat minulle juuri tuollaista hyvän mielen "ilmapallopostia", sunnuntailukemista parhaimmillaan.
Edellisessä kokoelmassaan Raittilan linja (2016) Arnkil keskittyi Hannu Raittilan romaanien pohdiskeluun. Sunnuntaiesseet on esikoiskokoelman Lauantaiesseiden (2014) tapaan kokoonpanoltaan kirjavampi. Sen kymmenessä esseessä puhutaan toki eniten kirjallisuudesta mutta ehditään muuallekin.
HETI ALUKSI esseessä Breaking Badin kiero materialismi Arnkil tarttuu yhdysvaltalaiseen rikosdraamasarjaan. Ei haittaa, vaikka ei olisi sarjaa nähnyt. Arnkil kyllä huolehtii siitä, että sarjaan perehtymätönkin pääsee jyvälle.
Runsaasti palkintoja kerännyt televisiosarja avautuu Arnkilin lukemana karmeaksi yritykseksi noudattaa amerikkalaista maskuliinisuuden mallia järjestelmässä, jossa ei ole turvaverkkoja vaan jokaisen on pärjättävä omillaan. Arnkilin katse on tarkka ja hänen sanankäyttönsä kriittistä mutta kärkevyyden sijasta lähinnä huolestunutta.
Kirjoittaja vertaa sarjan maailmaa Anu Partasen teoksessaan Pohjoinen teoria kaikesta tarjoamaan kuvaan Yhdysvalloista ja viittaa myös Obamacaresta käytyyn kamppailuun. Primo Levin avulla Arnkil pääsee käsiksi aineeseen, materiaan, ja kemiallisiin reaktioihin, ja käyttää niitä hienosti Breaking Badin juonen ja rakenteen valaisemiseen.
Onko sarja tarkoitettu satiiriksi, se jää avoimeksi. Sarjan lopun epäloogiset käänteet saavat Arnkililta yksiselitteisen tuomion: miksette lopettaneet ajoissa!
HUOMATTAVAN USEIN Arnkil hyödyntää esseissään haastatteluja.
Huomautuksissaan Virpi Suutarin elokuvista kirjoittaja esittelee ansioituneen dokumentaristin keinoja, ratkaisuja ja niistä syntyviä jännitteitä, niin että lukijakin oivaltaa dokumentin teon perimmäisen fiktiivisyyden. Mutta upottaessaan esseeseen vielä katkelmia Reetta Kivelän, yhden Yrittäjä-dokumentin "tähden", haastattelusta Arnkil tarjoaa tietoa dokumentin teosta myös käytännön tasolla.
Kanadalaista animaatiosarjaa Ryhmä Hauta ihmetellessään Arnkil saa asiantuntija-apua Olavi Arnkililta (melkein 4 v). Isän humoristiset utelut koiranpentujen pelastuspartion työehdoista ja lakko-oikeuksista ovat tietysti "tyhmiä", mutta silti lukijakin jää kyselijän tavoin miettimään, milloin työ muuttui lastenohjelmissa tällaiseksi ylisuorittamiseksi ja yksipuolisten käskyjen noudattamiseksi - "stahanovilaiseksi viihteeksi"... Pitäisikö asiaan jotenkin puuttua?
Mietittävää tarjoaa myös virtuaalipelimaailma, johon isä astuu Akseli Arnkilin ja Minecraftin avulla. Esseen otsikko on Lapsuuden Tikkurilan kuutioita.
Kun Arnkil on ladannut pelattavakseen virtuaaliversion Vantaan kaupungista, hän voi tutkia, louhia ja muokata lapsuutensa Tikkurilaa joko taistellen eloonjäämisestään tai rakentaen uutta, uljasta kaupunkikuvaa. Pelimaailmaa enemmän kirjoittajaa mietityttävät kuitenkin reaaliympäristössä tapahtuneet muutokset, lapsuuden ja nuoruuden maisemien katoaminen.
Kirjoittajan muistellessa lapsuuttaan essee alkaa muistuttaa autofiktiota. Piha, kirkkis, futis, omenavarkaudet, tappelut. Vanhemmat riitelivät kotona, mutta ulkona oli tilaa. Pyörällä pääsi minne halusi. Samalla kirjoittaja tulee kuin salaa verranneeksi lasten elämää ennen ja nyt, niin että lukijakin tuntee selittämätöntä haikeutta.
KIRJALLISUUTTA käsittelevissä esseissä kuuluu sekä tutkijan että kustannustoimittajan ääni.
Tutkijanote on voimakkaimmillaan Arnkilin tarkastellessa saksalaisen varhaisromantiikan voimahahmon Friedrich Schlegelin (1772-1829) ajatuksia modernin ajan taiteilijasta ja taiteesta. Kustannustoimittajan työtä valaisevat esseet Pirunnyrkki ja ydinsukellusvene ja re: käsikirjoitus. Edellinen käsittelee Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaania, ja jälkimmäinen on kekseliäs fiktiivinen palautekirje kustannustoimittajalta käsikirjoituksen lähettäjälle.
Hämmästyttää huomata, miten moderneja Schlegelin parisataa vuotta sitten esittämät ajatukset oikeastaan ovat. Klassiset ihanteet hylännyt romantiikka tarjosi taiteilijalle humalluttavan vapauden. Taiteilijalla, - - oli nyt käytettävissä ylenpalttinen määrä keinoja ja muotoja. Ongelma oli ainoastaan siinä, miten rajata ääretöntä potentiaaliaan, miten heijastella äärellisessä teoksessa äärettömiä mahdollisuuksia.
Yli-Juonikkaan Neuromaani on minulla edelleen lukematta, mutta Arnkilin essee antaa ymmärtää, että keinojen, muotojen ja materiaalin ylenpalttisen runsauden kanssa siinäkin kamppaillaan. Tai ainakin lukija kamppailee.
Päivälehtikritiikki ei Yli-Juonikkaan kokeellisuudesta heti innostunut, mutta Arnkil avaa ja tulkitsee tätä jälkimoderniksi aivoklassikoksi arvottamaansa hybridiä niin kiinnostavasti, että vaikea romaania on esseen jäljiltä enää torjua.
PERINTEISEMMILLÄ LINJOILLA liikutaan kirjoituksissa, joissa esseisti syventyy Pauliina Haasjoen lyriikan luontokäsitykseen, selvittelee Petri Tammisen Meriromaanin vertauskuvallisuutta ja pohtii sanankäytön merkitystä Linnan Tuntemattomassa sotilaassa.
Arnkil todistaa, ettei edes Tuntematon ole vielä läheskään puhkiselitetty, ja Tammisen Meriromaanista hän irrottelee sellaisia tulkintojavaihtoehtoja, että romaani on aivan pakko lukea uudelleen. Pauliina Haasjoen "luontorunouteen" eläydyn Arnkilin johdattelemana ehdoitta ja kiitollisena sekä johdattelijalle että runoilijalle.
Haasjoki-esseen alussa Arnkil osoittaa, miten jokin pieni detalji kirjailijan tuotannossa voi olla avain kokonaan uuden, laajan maiseman avautumiselle. Juuri siitä myös Sunnuntaiesseissä on kyse. Vaatimattomilta, ehkä arkisiltakin näyttävistä asioista avautuu paljon suurempia ja merkityksellisempiä näkymiä, kuin aluksi arvaakaan. Ja miten taitavasti sanoitettuina!
Antti Arnkilin Sunnuntaiesseet ovat taide-esseitä parhaimmillaan.
 |
| Antti Arnkil. Kuva A. A. |
Kommentit
Lähetä kommentti