21. lokakuuta 2019


Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo

Livingstonen ruumissaattueen pitkä marssi Keski-Afrikasta itärannikolle


Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo (Out of Darkness, Shining Light 2019). Suom. Aleksi Milonoff. Tammi 2019. 377 s.


Zimbabwelaisen kirjailijan ja asianajajan Petina Gappahin (s. 1971) esikoisteos, novellikokoelma Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta (suom. 2009) palkittiin Guardianin esikoiskirjapalkinnolla. Pari vuotta sitten suomennetussa romaanissaan Muistojen kirja Gappah kuvaa kaoottista kotimaataan kuolemansellissä istuvan albiinonaisen kautta.

David Livingstone. Wikipedia
Uusimmassa Gappah-suomennoksessa romaanissa Pimeydestä loistaa valo liikutaan skotlantilaisen lääkärin ja tutkimusmatkailijan David Livinstonen (1813-1873) jalanjäljissä hänen viimeisen Afrikan-matkansa loppuvaiheissa.

Kun Livingstone Niilin alkulähdettä jäljittäessään kuoli Chitambossa 1873, hänen uskolliset retkikumppaninsa hautasivat hänen sydämensä puun alle mutta päättivät kantaa hänen ruumiinsa rannikolle Englantiin kuljetettavaksi. Vaikka matka merelle kesti melkein vuoden, ruumis saatiin kuin saatiinkin laivaan ja haudattiin 1874 Wesminster Abbeyn kirkkoon Lontooseen.

Romaanin alaotsikko väittää kyseessä olevan tarkka kolmiosainen selonteko tohtori David Livingstonen viimeisistä vuosista, maallisista päivistä ja viimeisestä matkasta, mutta vaikka tarinan juuret ovat Gappahin pitkään ja tarkoin tutkimissa historiallisissa tosiasioissa, toki romaani on ennen muuta mielikuvituksen tuote.


ESIPUHEESSA kirjailija asettautuu kuvaamansa saattueen yhdeksi jäseneksi ja perustelee, miksi tarina ansaitsee tulla jälleen kerran kerrotuksi. Se on aina kerrottu tohtorin tarinana, vaikka ilman sitkeää, tummaihoista retkikuntaansa Livingstone ei olisi tehnyt ainuttakaan tutkimusmatkaansa. Tuon hämärään jääneen avustajajoukon kertoja haluaa vihdoinkin nostaa näkyviin.

Samalla hän kuitenkin joutuu esittämään hankalan eettisen kysymyksen. Koituiko retkikunnan viimeinen palvelus tohtorille, bwana Daudille, kuten retkeläiset Livingstonea nimittävät, heidän jälkeläistensä kohtaloksi?

Ruumiin mukana rahdattujen karttojen avulla eurooppalaisille avautuivat tiedot Kongojoen suusta, vesireitistä, jota pitkin valkoiset miehet pääsivät kulkemaan Winchester-kiväärit tanassa ja Maxim-konekiväärit ladattuina. Kolonialismin tuhoista Kongojoella on kertonut mm. Joseph Conrad klassikkoromaanissaan Pimeyden sydän (suom. 1968), jonka nimeen Gappahin romaanin monitulkintainen nimi saattaa viitata.


KERTOJIA Gappahin romaanissa on kaksi. Ensin pääsee ääneen retkikunnan kokkina toimiva käytännöllinen, puhelias ja nokkela Halima, jonka Livingstone on ostanut vaimoksi yhdelle retkikuntansa kantajista. Halima kertoo tohtorin kuolemasta ja sen aiheuttamista järjestelyistä ja valottaa samalla vaiheitaan ennen isäntänsä kuolemaa. Kun ruumissaattue aloittaa matkansa rannikolle, kertojaksi vaihtuu kristitty ja oppia saanut entinen orja Jacob Wainwright päiväkirjamerkintöineen. Romaanin lopussa molemmat kertojat selostavat vielä lyhyesti vaiheitaan matkan jälkeen.

Näin Gappah pääsee tarkastelemaan tapahtumia kahdesta näkökulmasta ja kahdella tyylilajilla. Kertojat kuuluvat alkuperäisväestöön, mutta siinä missä Halima elää vanhoille tavoille uskollisena, Wainwright on omaksunut valkoisten isäntiensä kulttuurin vaatetustaan ja kielenkäyttöään myöten.

Ei ole vaikea huomata, kumman puolelle kirjailija asettuu, tervejärkisen, maanläheisen ja feministisiäkin ajatuksia viljelevän temperamenttisen Haliman vai jumalisuudellaan ja oppineisuudellaan tärkeilevän tekopyhän Wainwrightin.

Vastakohtina he ovat mainio kertojakaksikko, jonka avulla Gappah loihtii romaaniinsa niin lämmintä kuin mustaakin huumoria ja Wainwrightin osuudessa vielä roppakaupalla ilmiselvää ironiaa.

Kun miesjoukko pähkäilee, miten tohtorin nopeasti pilaantuvan ruumiin kanssa pitäisi menetellä, kokki Haliman suorasukainen mutta toimivaksi osoittautuva ehdotus on: Palvataan hänet. - - Avataan ruumis. Otetaan sisukset ulos ja kuivataan ruumis auringossa. - - Silloin hänestä tulee tarpeeksi kevyt kannettavaksi. Pappisvihkimyksestä haaveilevalle Wainwrightille kansannaisen suoruus on tietysti pitkin matkaa häpeämätöntä ja tuomittavaa, mutta omia lihallisia himojaan hän siloittelee sillä, että tulevan hengenmiehen on tärkeä tietää omakohtaisesti, mitä on olla syntinen.


LIVINGSTONEN pitkäaikaisimmat ja uskollisimmat apurit olivat nimeltään Chuma ja Susi. Heillä on myös romaanissa tärkeä rooli, vaikka saattueessa on kirjava joukko muitakin elävästi kuvattuja sivuhenkilöitä.

Kun matkaa tehdään 279 päivää, eteen tulee tietysti monenlaisia ulkoisia ja ryhmän sisäisiä koettelemuksia. Vastuksina ovat vaikeakulkuisen maaston lisäksi vaihtelevat säät ja yllättävät taudit. Välillä taivalletaan nälässä, välillä orjakauppiaiden ja tuhoa kylvävien soturijoukkojen pelossa. Leiripaikkoja vaanivat villieläimet, ja kylissä vastaanotto on vihamielistä, vaikka matkan tarkoitusta ja kummallista kantamusta ulkopuolisilta piilotellaankin.

Myös naisista aiheutuu retkikunnalle ongelmia, ja välejään selvittelevät milloin miehet, milloin naiset. Matkan loppua kohden joukko harvenee monella yksilöllä. Wainwright huokailee päiväkirjassaan: Loppuuko tämä vaarallinen ja vaivalloinen matka koskaan? Kävelemme kuoleman seurassa, syömme kuoleman seurassa; kannamme kuolemaa keskellämme. Vaelletaan juuri orjametsässä eli maisemissa, joissa kalisevat puihin sidottujen, kapinoinnista rangaistujen orjien luut ja kallot.

Vaikka Gappah kirjoittaa myös rankkoja kuvauksia verilöylyistä, Conradin Pimeyden sydämen kaltaiseen ahdistavuuteen hän ei luiskahda. Koettelemusten ja ristiriitojen vastapainoksi hän kirjoittaa kohtauksia, joissa saattue pitää lähes lapsekkaasti yhtä, intoutuu riehakkaaseen ilonpitoon tai rauhoittuu juhlallisiin seremonioihin tai vain istuskelee musisoiden ja tarinoiden iltanuotiollaan.

Romaanista huokuu kirjailijan syvä kiintymys Afrikkaa ja afrikkalaista ihmistä kohtaan.


ASEMASTAAN JA ANSIOISTAAN HUOLIMATTA Livingstone saa romaanin kertojilta myös kritiikkiä. Wainwrihgtilla on epäilynsä tohtorin kristillisyyden löyhyydestä, ja hän on tuohduksissaan orjuutta vastustavan tohtorin veljeilystä orjakauppiaiden kanssa.

Halima edustaa kritiikissään tunteen ääntä. Hän oudoksuu, millainen mies lähtee maastaan, jättää vaimonsa ja lapsensa tutkiakseen terveytensä vaarantaen asioita, jotka eivät koskettaneet häntä ollenkaan? Niilillehän on samantekevää, tiedätkö sinä mistä se alkaa. Joki tulee virtaamaan aina riippumatta siitä, oletko löytänyt sen vai et.

Tiukin kritiikki tulee joukon pahisroolia esittävältä Chirangolta, joka kyseenalaistaa koko orjamaisen ruumissaattojärjestelyn. Mikä oikeus Livingstonella ja hänen kaltaisillaan ylipäänsä oli tulla toisten maille riisto- ja käännytysretkilleen?

Ja sinä, Jacob Wainwright, sinä olet heistä kaikkein pahin. - - Olet vaihtanut jumalasi heidän jumaliinsa. Inhoat omaa sukuasi. Haluat pukeutua niin kuin he, puhua niin kuin he, mutta sinusta ei ikinä tule heidän kaltaistaan.

Katalaksi ja julmaksi kuvattu Chirango näkee kaikkein selvimmin valkoisen miehen retkien syyt ja seuraukset. Hänen henkilökuvassaan kirjailija näyttää, mihin ylimielinen, epäoikeudenmukainen ja väkivaltainen kohtelu johtavat, kun alistetut ryhtyvät vastarintaan.


PETINA GAPPAH valloittaa sekä yksityisten romaanihenkilöidensä että pienyhteisönsä tarkkana ja värikkäänä kuvaajana. Romaanin vahva aistimellisuus ei ilmene vain kuvallisuutena, vaan saattueen matkassa kulkeva saa käyttää kaikkia aistejaan.

Petina Gappah. Kuva: Markko Taina
Pimeydestä loistaa valo on yhtä aikaa historiaa ja tätä päivää. Se vaikuttaa vahvasti todelta mutta ihastuttaa samalla mielikuvituksellisuudellaan. Se vetoaa järkeen ja tunteisiin, ravistelee ja kovistelee mutta kaihtaa paasaamista. Ja teemojensa vakavuudesta huolimatta se tarjoaa runsain mitoin myös iloa.

Pimeydestä loistaa valo on monikerroksinen ja moneen suuntaan aukeava romaani nimeään myöten. Suosittelen lämpimästi.







Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit