10. joulukuuta 2019
Riikka Pelo: Kaikki elävä. Teos 2019. 613 s.
Minä uskon. Uskon valoon ja päivään. Uskon valoon enemmän kuin pimeään. Uskon aamuun ja tulevaan aikaan. Päivä ei ole vain laskemisen yksikkö. Ei vain odottamisen suure. Jokainen päivä on ainutkertainen. Jokaisessa päivässä maailma muodostuu uudestaan ennen kokemattomana. Jokainen päivä luo meidät uudestaan ainutkertaisina. Kaikki on mahdollista. Ihmisen on mahdollista olla kaikki. On kyse vain siitä, miten me ilmenemme toisille, mitä me teemme toisille, vaikka he eivät olisi meidän kaltaisiamme. On kyse tulevasta maailmasta.
Näin ajattelee 21- vuotias paperiton kurdipakolainen Alan Melek Riikka Pelon (s. 1972) kolmannen romaanin Kaikki elävä alkulehdillä. Alanin toiveikkuus tuntuu järkyttävältä jo alussa, mutta kun on uurastanut Pelon järkälemäisen romaanin loppuun, se suorastaan musertaa.
Riikka Pelon aiemmat romaanit Taivaankantajan (2006) ja Finlandia-palkitun Jokapäiväisen elämämme (2013) luettuaan osaa odottaa Pelon uudeltakin romaanilta taitavaa kieltä ja painavaa sanottavaa. Silti Kaikki elävä yllättää kokeilevuudellaan ja runsaudellaan.
KAIKKI ELÄVÄ kertoo ihmisistä, joiden ihmisoikeudet kyseenalaistetaan. Keskiössä ovat romaanin kolme kertojaa Alan, Aura ja Ellen. Heidän tarinansa kulkevat ensin erillään, mutta risteävät sittemmin kipeästi ja kauniisti.
Alanin jesidivähemmistöön kuulunut perhe on hajonnut Isisin 2014 järjestämässä verilöylyssä. Sydänvikainen käsipuoli Alan on päässyt Suomeen mutta joutuu paperittomana elämään piilossa ja palautusta peläten. Alanin elämä helpottuu hieman vanhan pariskunnan otettua hänet suojatikseen, mutta hänen perusongelmaansa se ei ratkaise. Runoja kirjoittavan ja kielellisesti lahjakkaan nuorukaisen pakkopalautus on vain ajan kysymys.
Suomalainen teinityttö Aura elää kaikkivoipaista, humalluttavaa nuoruuttaan ystävättärensä Saran määrätessä suunnan, kunnes dramaattinen aurinkoloma muuttaa kaiken. Aura joutuu koulukotiin ja elää sieltä paettuaan yhteiskunnan ulkopuolella, ennen kuin hänet löydetään tajuttomana ja kuljetetaan sairaalaan.
Auran äiti Ellen on tyttärensä huoltajuuden menettänyt varaton kielentutkija, jonka erikoisalaa ovat kuolleet kielet. Ellenin väitöskirjatyö on pysähtynyt taloudellisten resurssien puutteeseen, ja tarvittaessa hän toimii tulkkina pakolaisten turvapaikkahakemusten käsittelyssä. Auran löydyttyä tämä kelpaamattomaksi julistettu äiti valvoo tajuttoman tyttärensä vuoteen äärellä viikosta toiseen ihmettä odottaen.
Kaikki kolme kertojaa ovat ihmisiä, jotka eivät näy eivätkä kuulu. Yhteiskunta ei tarvitse heitä eikä halua heitä. Kaikki elävä ottaa painokkaasti kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja erityisesti heikoimpien ja puolustuskyvyttömimpien epäinhimilliseen kohteluun.
ROMAANIN pääteemoja ovat oikeus kieleen ja ääneen. Kun nämä oikeudet jäävät toteutumatta, vaiennettu voi enää turvautua ainoastaan väkivaltaan tullakseen kuulluksi.
Pakkopalautuspäätöksen saanut Alan ompelee suunsa kiinni, mutta hänen koko olemuksensa huutaa: Minä olen tämä. Olen olemassa. Puhun. Puhun sinulle. Haluan, että kuuntelet minua. Tahdon olla näkyvä. Tahdon oikeuteni takaisin. Samaa äänetöntä huutoa ilmentää Auran liikkumaton ruumis sairaalasängyssä koneiden keskellä: tähän olette minut pakottaneet!
Kielen aluetta on myös ihmisen nimi, oikeus tulla nimetyksi ja samalla erilliseksi, ainutlaatuiseksi olennoksi. Kun Aura kutsuu ympäristön torjumaa Alania nimeltä, tämä tuntee olevansa jälleen elossa, syntyvänsä uudelleen. Nimen henkäyskin riittää hetken onneen.
Pelo esittelee ja varioi teemojaan vuoroin näkyvästi, suorastaan osoittelevasti, ja vuoroin melkein huomaamattomasti. Hänen henkilönsä ovat kytköksissä kieleen eri tavoin ja käyttävät itsekin sitä kukin tavallaan.
Alanin hiljainen, runollinen ja välillä sakraali kielenkäyttö muodostaa hurjan kontrastin tyttöjengin meluisan, rajoja rikkovan v-uhon kanssa. Ellenille kieli on salaisuus, jota tutkimalla hän on pyrkinyt ihmiskunnan myyttiseen alkuhämärään ja ihmisyyden ytimeen. Auran mykkyyteen hänen tahtonsa ja taitonsa eivät kuitenkaan yllä.
ON KIINNOSTAVAA lukea, kuinka ihmisten torjumat ja hyljeksimat etsiytyvät Pelon romaanissa eläinten maailmaan.
Kun Alan ei tunne haastatteluissa tulevansa kuulluksi, hän ajattelee, että lakkaa kokonaan puhumasta ihmisten kieliä. Ainoa kieli, jota puhun, on eläinten, lintujen, käärmeiden ja villien eläinten kieli. Eläinten kanssa hän tuntee olevansa samaa maata, yhtä vähäinen. Auralle puolestaan metamorfoosi, muuttuminen sudeksi, on olennainen keino selvitä hengissä yhteiskunnan ulkopuolella.
Pelo on ammentanut romaaniinsa monenlaista myyttistä ja sadunomaista ainesta niin idästä kuin lännestä. Mieleen jäävät väkevinä mm. Ellenin kalevalainen Tuonelanjoki-matka ja naamioitujen nuorten kuoroperformanssi viranomaisten epäinhimillisyyttä vastaan. Niin tiheänään teksti kuitenkin on erilaisia metaforia ja kulttuurisia viittauksia, että kaikkia niitä ei voi kuvitellakaan huomaavansa.
Romaanin pysyvänä myyttisenä kehyksenä Pelo käyttää etruskeilta peräisin oleva tarinaa lapsien uhraamisesta yhteisön pelastamiseksi. Siinä kuvattu äitien hätä vertautuu hienosti Ellenin epätoivoon, mutta samalla se on hätähuuto kaikkien nykymenossa uhriksi joutuneiden ja joutuvien lasten ja nuorten puolesta.
VAIKKA ROMAANISSA on paljon väkivaltaa ja kuolemaa, Pelo kirjoittaa suorastaan vimmaisesti elämän puolesta.
Lyhyet, katkotut lauseet seuraavat toisiaan ryöppyämällä mutta tarkoin rytmitettyinä. Kirjailija törmäyttää romaanissaan siekailematta erilaisia puhumisen tapoja lyyrisestä rajuun slangiin ja vakavasta pohdiskelusta pintahelinään ja antaa niille kullekin vuorollaan aikaa ja tilaa säästelemättä.
Aineiston ja kielen ylenpalttisuudessa on kuitenkin vaaransa. Toivoisin kovasti, että Riikka Pelon komea, puhutteleva romaani ei jäisi runsautensa ja rönsyävyytensä vuoksi lukematta. Maailma tarvitsee tällaisia kirjoja. Maailma tarvitsee tällaista herättelyä. Maailma tarvitsee myötätuntoa ja myötäeläjiä.
Riikka Pelo: Kaikki elävä
On kyse myötätunnostaRiikka Pelo: Kaikki elävä. Teos 2019. 613 s.
Minä uskon. Uskon valoon ja päivään. Uskon valoon enemmän kuin pimeään. Uskon aamuun ja tulevaan aikaan. Päivä ei ole vain laskemisen yksikkö. Ei vain odottamisen suure. Jokainen päivä on ainutkertainen. Jokaisessa päivässä maailma muodostuu uudestaan ennen kokemattomana. Jokainen päivä luo meidät uudestaan ainutkertaisina. Kaikki on mahdollista. Ihmisen on mahdollista olla kaikki. On kyse vain siitä, miten me ilmenemme toisille, mitä me teemme toisille, vaikka he eivät olisi meidän kaltaisiamme. On kyse tulevasta maailmasta.
Näin ajattelee 21- vuotias paperiton kurdipakolainen Alan Melek Riikka Pelon (s. 1972) kolmannen romaanin Kaikki elävä alkulehdillä. Alanin toiveikkuus tuntuu järkyttävältä jo alussa, mutta kun on uurastanut Pelon järkälemäisen romaanin loppuun, se suorastaan musertaa.
Riikka Pelon aiemmat romaanit Taivaankantajan (2006) ja Finlandia-palkitun Jokapäiväisen elämämme (2013) luettuaan osaa odottaa Pelon uudeltakin romaanilta taitavaa kieltä ja painavaa sanottavaa. Silti Kaikki elävä yllättää kokeilevuudellaan ja runsaudellaan.
KAIKKI ELÄVÄ kertoo ihmisistä, joiden ihmisoikeudet kyseenalaistetaan. Keskiössä ovat romaanin kolme kertojaa Alan, Aura ja Ellen. Heidän tarinansa kulkevat ensin erillään, mutta risteävät sittemmin kipeästi ja kauniisti.
Alanin jesidivähemmistöön kuulunut perhe on hajonnut Isisin 2014 järjestämässä verilöylyssä. Sydänvikainen käsipuoli Alan on päässyt Suomeen mutta joutuu paperittomana elämään piilossa ja palautusta peläten. Alanin elämä helpottuu hieman vanhan pariskunnan otettua hänet suojatikseen, mutta hänen perusongelmaansa se ei ratkaise. Runoja kirjoittavan ja kielellisesti lahjakkaan nuorukaisen pakkopalautus on vain ajan kysymys.
Suomalainen teinityttö Aura elää kaikkivoipaista, humalluttavaa nuoruuttaan ystävättärensä Saran määrätessä suunnan, kunnes dramaattinen aurinkoloma muuttaa kaiken. Aura joutuu koulukotiin ja elää sieltä paettuaan yhteiskunnan ulkopuolella, ennen kuin hänet löydetään tajuttomana ja kuljetetaan sairaalaan.
Auran äiti Ellen on tyttärensä huoltajuuden menettänyt varaton kielentutkija, jonka erikoisalaa ovat kuolleet kielet. Ellenin väitöskirjatyö on pysähtynyt taloudellisten resurssien puutteeseen, ja tarvittaessa hän toimii tulkkina pakolaisten turvapaikkahakemusten käsittelyssä. Auran löydyttyä tämä kelpaamattomaksi julistettu äiti valvoo tajuttoman tyttärensä vuoteen äärellä viikosta toiseen ihmettä odottaen.
Kaikki kolme kertojaa ovat ihmisiä, jotka eivät näy eivätkä kuulu. Yhteiskunta ei tarvitse heitä eikä halua heitä. Kaikki elävä ottaa painokkaasti kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja erityisesti heikoimpien ja puolustuskyvyttömimpien epäinhimilliseen kohteluun.
ROMAANIN pääteemoja ovat oikeus kieleen ja ääneen. Kun nämä oikeudet jäävät toteutumatta, vaiennettu voi enää turvautua ainoastaan väkivaltaan tullakseen kuulluksi.
Pakkopalautuspäätöksen saanut Alan ompelee suunsa kiinni, mutta hänen koko olemuksensa huutaa: Minä olen tämä. Olen olemassa. Puhun. Puhun sinulle. Haluan, että kuuntelet minua. Tahdon olla näkyvä. Tahdon oikeuteni takaisin. Samaa äänetöntä huutoa ilmentää Auran liikkumaton ruumis sairaalasängyssä koneiden keskellä: tähän olette minut pakottaneet!
Kielen aluetta on myös ihmisen nimi, oikeus tulla nimetyksi ja samalla erilliseksi, ainutlaatuiseksi olennoksi. Kun Aura kutsuu ympäristön torjumaa Alania nimeltä, tämä tuntee olevansa jälleen elossa, syntyvänsä uudelleen. Nimen henkäyskin riittää hetken onneen.
Pelo esittelee ja varioi teemojaan vuoroin näkyvästi, suorastaan osoittelevasti, ja vuoroin melkein huomaamattomasti. Hänen henkilönsä ovat kytköksissä kieleen eri tavoin ja käyttävät itsekin sitä kukin tavallaan.
Alanin hiljainen, runollinen ja välillä sakraali kielenkäyttö muodostaa hurjan kontrastin tyttöjengin meluisan, rajoja rikkovan v-uhon kanssa. Ellenille kieli on salaisuus, jota tutkimalla hän on pyrkinyt ihmiskunnan myyttiseen alkuhämärään ja ihmisyyden ytimeen. Auran mykkyyteen hänen tahtonsa ja taitonsa eivät kuitenkaan yllä.
ON KIINNOSTAVAA lukea, kuinka ihmisten torjumat ja hyljeksimat etsiytyvät Pelon romaanissa eläinten maailmaan.
Kun Alan ei tunne haastatteluissa tulevansa kuulluksi, hän ajattelee, että lakkaa kokonaan puhumasta ihmisten kieliä. Ainoa kieli, jota puhun, on eläinten, lintujen, käärmeiden ja villien eläinten kieli. Eläinten kanssa hän tuntee olevansa samaa maata, yhtä vähäinen. Auralle puolestaan metamorfoosi, muuttuminen sudeksi, on olennainen keino selvitä hengissä yhteiskunnan ulkopuolella.
Pelo on ammentanut romaaniinsa monenlaista myyttistä ja sadunomaista ainesta niin idästä kuin lännestä. Mieleen jäävät väkevinä mm. Ellenin kalevalainen Tuonelanjoki-matka ja naamioitujen nuorten kuoroperformanssi viranomaisten epäinhimillisyyttä vastaan. Niin tiheänään teksti kuitenkin on erilaisia metaforia ja kulttuurisia viittauksia, että kaikkia niitä ei voi kuvitellakaan huomaavansa.
Romaanin pysyvänä myyttisenä kehyksenä Pelo käyttää etruskeilta peräisin oleva tarinaa lapsien uhraamisesta yhteisön pelastamiseksi. Siinä kuvattu äitien hätä vertautuu hienosti Ellenin epätoivoon, mutta samalla se on hätähuuto kaikkien nykymenossa uhriksi joutuneiden ja joutuvien lasten ja nuorten puolesta.
VAIKKA ROMAANISSA on paljon väkivaltaa ja kuolemaa, Pelo kirjoittaa suorastaan vimmaisesti elämän puolesta.
Lyhyet, katkotut lauseet seuraavat toisiaan ryöppyämällä mutta tarkoin rytmitettyinä. Kirjailija törmäyttää romaanissaan siekailematta erilaisia puhumisen tapoja lyyrisestä rajuun slangiin ja vakavasta pohdiskelusta pintahelinään ja antaa niille kullekin vuorollaan aikaa ja tilaa säästelemättä.
Aineiston ja kielen ylenpalttisuudessa on kuitenkin vaaransa. Toivoisin kovasti, että Riikka Pelon komea, puhutteleva romaani ei jäisi runsautensa ja rönsyävyytensä vuoksi lukematta. Maailma tarvitsee tällaisia kirjoja. Maailma tarvitsee tällaista herättelyä. Maailma tarvitsee myötätuntoa ja myötäeläjiä.
 |
| Riikka Pelo. Kuva: Liisa Takala |
Kommentit
Lähetä kommentti