7. joulukuuta 2019
Antti Tuuri: Levoton mieli. Otava 2019. 446 s.
Antti Tuurin (s. 1944) uusimman romaanin Levoton mieli kansikuva toi mieleeni Paavo Rintalan romaanin Jumala on kauneus (1959). Kummankin taiteilijaromaanin kannessa on taiteilijan omakuva, Rintalalla ajatuksiinsa vaipunut Vilho Lampi (1898-1936), Tuurilla työhönsä tiukasti keskittynyt Arvid Broms (1910-1968).
Rintala toivoi, ettei hänen kirjaansa luettaisi elämäkertaromaanina vaan romaanina kauneuden kokemisesta. Myös Antti Tuurin romaanissa liikutaan kauneuselämysten jäljillä, mutta perustunnelmaltaan Levoton mieli on tyyten toisenlainen kuin Rintalan tummasävyinen Jumala on kauneus. Jälkisanoista selviävät Tuurin henkilökohtaiset kytkökset originelliin taiteilijaan.
LEVOTON MIELI kertoo Arvid Bromsin kymmenestä viimeisestä elinvuodesta Lappajärvellä. Erityisesti surrealistina tunnetun taiteilijan paras kausi on jo takanapäin, mutta hän uskoo vielä mahdollisuuksiinsa ja suunnittelee suurta Helsingin-näyttelyä.
Jo romaanin ensimmäinen virke kielii lämpimän humoristisesta pohjavireestä: Minä pidän perää ja Helvi Inkeri soutaa. On heinäkuu 1958, ja pari on muuttamassa Lehtiniemeen Jaakontupana tunnettuun tyhjäksi jääneeseen taloon. Minäkertoja-taiteilija määrää suunnan ja nautiskelee maisemista. Helvi Inkeri, nuoruudenrakastettu ja taiteilijan tuleva viides vaimo, huolehtii siitä, että paatti kulkee ja matka edistyy.
Perillä Jaakontuvalla arki alkaa sujua hyväntahtoisen naapuriavun turvin, ja taiteen tekeminen käynnistyy äveriään seinäjokelaisen autokauppiaan ja hänen puuhakkaan vaimonsa myötävaikutuksella. Sairaanhoitajan työnsä jättänyt Helvi Inkeri taiteilee hänkin, minkä taloudenpidolta ehtii, vaikkei kertoja usko hänellä olevan edellytyksiä oikeaksi taiteilijaksi.
Pian pienessä pitäjässä kaikki tietävät Lehtiniemen uusista asukkaista, ja taiteilija pitää huolen siitä, että hän pysyykin puheenaiheena. Puuteroituna ja huulet punattuina hän ajelee vakituisen taksimiehensä Matin kyydissä myymässä taulujaan kirkonkylän napamiehille kunnanlääkärille, hammaslääkärille, nimismiehelle ja maanmittarille, ja kaartaa usein saman tien Seinäjoelle taiteelliset vaistot herkistävien "stimulanttien" hakuun.
Pariskunnan yhteiselämä luontuu varsin säröittä Helvi Inkerin hoidellessa levotonta ja ryyppyaltista taitelijaansa. Yleensä vaimo ohittaa puolison omahyväiset puheet ja edesottamukset humoristisin letkautuksin, mutta riehuvan taiteilijan taltuttamiseen hänen on pakko käyttää rauhoittavia ruiskeita.
ANTTI TUURI maalaa romaanissaan mainion kuvan ihanasti itserakkaasta taiteilijasielusta, joka muuntelee totuutta ilman minkäänlaisia tunnontuskia. Rahan ja tavaran ajatteleminen on kodittomasta harhailijasta ja toivontähden perässä juoksijasta sietämätöntä ja toisten omaisuuteen kajoaminen vain "lainaamista".
Oppineisuuttaan taiteilija muistaa korostaa joka käänteessä ja moneenkin kertaan. Kesken jääneiden teologian ja lakiopintojen jälkeen Broms opiskeli maalaustaidetta mm. Pariisin Académie de la Grande Chaumièressä ja Colarossissa yhdessä Otto Mäkilän kanssa ja sen jälkeen Lontoossa kuuluisan Harold Speedin yksityisoppilaana.
Rötöstelyt, vankilareissut ja monet avioliitot kertoja mielellään sivuuttaisi, nehän ovat vain seurausta väärinymmärryksistä, muiden ilkeydestä ja eroksen väkevyydestä. Useimmiten nekin voi sentään selittää edukseen, saihan mm. Vaasan lääninvankila hänen ansiostaan komean alttaritaulun Minä olen tie.
Vaikka tapahtumat ajoittuvat Bromsin viimeiseen vuosikymmeneen, Tuuri saa romaaniinsa mahtumaan hänen koko elämänkaarensa. Tuttujen ja tuntemattomienkin seurassa keskustelu ajautuu usein rintamakokemuksiin, taiteilijasta kirjoitettuihin lehtijuttuihin ja hänen naisseikkailuihinsa, ja näin värikkään persoonan kokokuva täydentyy kuin palapeli.
Esiin putkahtaa tämän tästä tuttuja nimiä ja henkilöitä taiteilijapiireistä. Erityishuomion saa nuoren Bromsin myrskyisä suhde Emmi Jurkkaan, ja vanhan taiteilijan ja hänen poikansa Jussi Jurkan tapaamisista Tuuri kehittelee eloisia ja tunteikkaita kohtauksia.
KUN UNELMAT huipulle paluusta eivät toteudu, taiteilijan elämä alkaa luisua traagiseksi. Katastrofaalisen Firenzen-matkan jälkeen ostajia löytyy yhä vähemmän, kaupittelu muuttuu entistä nöyryyttävämmiksi ja kritiikki armottomammaksi.
Matin taksissa rauhaton taiteilija istuu kuin psykiatrin vastaanotolla, purkaa itseään, kehuu ja surkuttelee. Sympaattinen kuljettaja on enimmiten hiljaa ja toimittaa tarpeen tullen reissussa rähjääntyneen asiakkaansa kotiin Helvi Inkerin kohennettavaksi, vaikka taiteilija itse mielisi ihan muualle.
Romaani etenee tuurimaisen sutjakkaasti, uskottavasti ja nautittavasti. Jossain vaiheessa taiteilijan alituiset menemiset ja tulemiset alkavat muistuttaa liiaksi toisiaan, mutta loppua kohti tunnelma tihenee, ja vaikka hyvin tuntisi Bromsin kohtalon, odottaa jännittyneenä, miten Tuuri romaaninsa päättää.
Olen ennenkin ihaillut Tuurin romaanien tunteikkaita ja jollain erityisellä tavalla armoa ja pyhyyttäkin huokuvia lopetuksia. Sellainen on tarjolla myös Levottomassa mielessä, kun arjen keskeltä mieleen työntyvät vanhat Pietà-kuvat ja -veistokset.
Samalla kirjailija antaa ymmärtää, ettei romaani kerro vain yhdestä taiteilija- tai ihmiskohtalosta, vaan ihmiselämästä yleensä: unelmista ja pettymyksistä, voimantunnosta ja heikkouden hetkistä, itseriittoisuudesta, itsetunnon rapautumisesta ja itsesäälistä, tekemisen vimmasta, väsymisestä, luopumisesta ja luovuttamisesta.
Elämän päättymisestä ja samalla sen jatkumisesta - ja tietysti rakkaudesta!
PS. Suosittelen googlailemaan Arvid Bromsin maalauksia. Levottoman mielen lukemisesta tulee entistä mielenkiintoisempaa.
Antti Tuuri: Levoton mieli
Taiteilijaelämää Lappajärvellä
Antti Tuuri: Levoton mieli. Otava 2019. 446 s.
Antti Tuurin (s. 1944) uusimman romaanin Levoton mieli kansikuva toi mieleeni Paavo Rintalan romaanin Jumala on kauneus (1959). Kummankin taiteilijaromaanin kannessa on taiteilijan omakuva, Rintalalla ajatuksiinsa vaipunut Vilho Lampi (1898-1936), Tuurilla työhönsä tiukasti keskittynyt Arvid Broms (1910-1968).
Rintala toivoi, ettei hänen kirjaansa luettaisi elämäkertaromaanina vaan romaanina kauneuden kokemisesta. Myös Antti Tuurin romaanissa liikutaan kauneuselämysten jäljillä, mutta perustunnelmaltaan Levoton mieli on tyyten toisenlainen kuin Rintalan tummasävyinen Jumala on kauneus. Jälkisanoista selviävät Tuurin henkilökohtaiset kytkökset originelliin taiteilijaan.
LEVOTON MIELI kertoo Arvid Bromsin kymmenestä viimeisestä elinvuodesta Lappajärvellä. Erityisesti surrealistina tunnetun taiteilijan paras kausi on jo takanapäin, mutta hän uskoo vielä mahdollisuuksiinsa ja suunnittelee suurta Helsingin-näyttelyä.
Jo romaanin ensimmäinen virke kielii lämpimän humoristisesta pohjavireestä: Minä pidän perää ja Helvi Inkeri soutaa. On heinäkuu 1958, ja pari on muuttamassa Lehtiniemeen Jaakontupana tunnettuun tyhjäksi jääneeseen taloon. Minäkertoja-taiteilija määrää suunnan ja nautiskelee maisemista. Helvi Inkeri, nuoruudenrakastettu ja taiteilijan tuleva viides vaimo, huolehtii siitä, että paatti kulkee ja matka edistyy.
Perillä Jaakontuvalla arki alkaa sujua hyväntahtoisen naapuriavun turvin, ja taiteen tekeminen käynnistyy äveriään seinäjokelaisen autokauppiaan ja hänen puuhakkaan vaimonsa myötävaikutuksella. Sairaanhoitajan työnsä jättänyt Helvi Inkeri taiteilee hänkin, minkä taloudenpidolta ehtii, vaikkei kertoja usko hänellä olevan edellytyksiä oikeaksi taiteilijaksi.
Pian pienessä pitäjässä kaikki tietävät Lehtiniemen uusista asukkaista, ja taiteilija pitää huolen siitä, että hän pysyykin puheenaiheena. Puuteroituna ja huulet punattuina hän ajelee vakituisen taksimiehensä Matin kyydissä myymässä taulujaan kirkonkylän napamiehille kunnanlääkärille, hammaslääkärille, nimismiehelle ja maanmittarille, ja kaartaa usein saman tien Seinäjoelle taiteelliset vaistot herkistävien "stimulanttien" hakuun.
Pariskunnan yhteiselämä luontuu varsin säröittä Helvi Inkerin hoidellessa levotonta ja ryyppyaltista taitelijaansa. Yleensä vaimo ohittaa puolison omahyväiset puheet ja edesottamukset humoristisin letkautuksin, mutta riehuvan taiteilijan taltuttamiseen hänen on pakko käyttää rauhoittavia ruiskeita.
ANTTI TUURI maalaa romaanissaan mainion kuvan ihanasti itserakkaasta taiteilijasielusta, joka muuntelee totuutta ilman minkäänlaisia tunnontuskia. Rahan ja tavaran ajatteleminen on kodittomasta harhailijasta ja toivontähden perässä juoksijasta sietämätöntä ja toisten omaisuuteen kajoaminen vain "lainaamista".
Oppineisuuttaan taiteilija muistaa korostaa joka käänteessä ja moneenkin kertaan. Kesken jääneiden teologian ja lakiopintojen jälkeen Broms opiskeli maalaustaidetta mm. Pariisin Académie de la Grande Chaumièressä ja Colarossissa yhdessä Otto Mäkilän kanssa ja sen jälkeen Lontoossa kuuluisan Harold Speedin yksityisoppilaana.
Rötöstelyt, vankilareissut ja monet avioliitot kertoja mielellään sivuuttaisi, nehän ovat vain seurausta väärinymmärryksistä, muiden ilkeydestä ja eroksen väkevyydestä. Useimmiten nekin voi sentään selittää edukseen, saihan mm. Vaasan lääninvankila hänen ansiostaan komean alttaritaulun Minä olen tie.
Vaikka tapahtumat ajoittuvat Bromsin viimeiseen vuosikymmeneen, Tuuri saa romaaniinsa mahtumaan hänen koko elämänkaarensa. Tuttujen ja tuntemattomienkin seurassa keskustelu ajautuu usein rintamakokemuksiin, taiteilijasta kirjoitettuihin lehtijuttuihin ja hänen naisseikkailuihinsa, ja näin värikkään persoonan kokokuva täydentyy kuin palapeli.
Esiin putkahtaa tämän tästä tuttuja nimiä ja henkilöitä taiteilijapiireistä. Erityishuomion saa nuoren Bromsin myrskyisä suhde Emmi Jurkkaan, ja vanhan taiteilijan ja hänen poikansa Jussi Jurkan tapaamisista Tuuri kehittelee eloisia ja tunteikkaita kohtauksia.
KUN UNELMAT huipulle paluusta eivät toteudu, taiteilijan elämä alkaa luisua traagiseksi. Katastrofaalisen Firenzen-matkan jälkeen ostajia löytyy yhä vähemmän, kaupittelu muuttuu entistä nöyryyttävämmiksi ja kritiikki armottomammaksi.
Matin taksissa rauhaton taiteilija istuu kuin psykiatrin vastaanotolla, purkaa itseään, kehuu ja surkuttelee. Sympaattinen kuljettaja on enimmiten hiljaa ja toimittaa tarpeen tullen reissussa rähjääntyneen asiakkaansa kotiin Helvi Inkerin kohennettavaksi, vaikka taiteilija itse mielisi ihan muualle.
Romaani etenee tuurimaisen sutjakkaasti, uskottavasti ja nautittavasti. Jossain vaiheessa taiteilijan alituiset menemiset ja tulemiset alkavat muistuttaa liiaksi toisiaan, mutta loppua kohti tunnelma tihenee, ja vaikka hyvin tuntisi Bromsin kohtalon, odottaa jännittyneenä, miten Tuuri romaaninsa päättää.
 |
| Antti Tuuri. Kuva: Jouni Harala |
Samalla kirjailija antaa ymmärtää, ettei romaani kerro vain yhdestä taiteilija- tai ihmiskohtalosta, vaan ihmiselämästä yleensä: unelmista ja pettymyksistä, voimantunnosta ja heikkouden hetkistä, itseriittoisuudesta, itsetunnon rapautumisesta ja itsesäälistä, tekemisen vimmasta, väsymisestä, luopumisesta ja luovuttamisesta.
Elämän päättymisestä ja samalla sen jatkumisesta - ja tietysti rakkaudesta!
PS. Suosittelen googlailemaan Arvid Bromsin maalauksia. Levottoman mielen lukemisesta tulee entistä mielenkiintoisempaa.
Kommentit
Lähetä kommentti