29. joulukuuta 2019
Lentäjäpojan seikkailujen luulisi tempaavan mukaansa myös lukemisesta vähemmän kiinnostuneen.
JP Koskinen: Tulisiipi
Kaikki muu on turhaa paitsi lentäminen
JP Koskinen. Tulisiipi. Like 2019. 352 s.
Kreisi boi sai siivet selkään, tyhmä luulee, niin pelkään,
lentävänsä kanteen taivaan, hulluus syynä lentovaivaan. - -
Näin riimittelee naapurin Linda ikätoverinsa Kaarlen unelmia ja edesottamuksia JP Koskisen (s. 1968) romaanissa Tulisiipi. Finlandia-ehdokkuuteen ja Savonia-palkintoon yltänyt romaani lähtee liikkeelle Yhdysvaltain Minnesotasta, jossa amerikansuomalaiset sinnittelevät vuonna 1929 puhjenneen talouslaman, "suuren depression", kourissa.
Romaanin keskushenkilön ja kertojan Kaarle Kuuran eli Charles Frostin isovanhemmat ovat aikanaan matkanneet Suolasaarelle "ryssiä pakoon", ja isoisä on elättänyt perhettään sepän töillä. Niitä ei kuitenkaan enää ole, ja Kaarlen isän autokorjaamollakin työt alkavat pelottavasti vähetä. Ei siis ihme, että agitaattorien puheet Neuvosto-Karjalaan rakennettavasta työläisten paratiisista alkavat kiinnostaa ja matkakuume nousee myös Kaarlen kotona.
Lentämisestä unelmoiva 12-13-vuotias Kaarle ei pane lähtöajatusta pahakseen, kun isä vakuuttaa hänelle, että Neuvosto-Karjalassakin on lentokoneita, ja jos ei ole, rakennetaan. Lähtöä sujuvoittaa vielä se, että mukaan tulee myös naapurin Albert Lindoineen. Isovanhemmat kuitenkin jäävät Suolasaarelle, ja isoäiti epäilee, että lähtijät pettyvät. Kyllä sellainen valtio, jossa kaikki päättävät kaikista asioista, on pelkkää valetta.
TULISIIVEN alku lupaa hyvää. Nuoren Kaarlen maailmaan on mukava sukeltaa, ja hänen havaintojaan ulkomaailmasta seuraa kiinnostuneena. Kaarlen sankareita ovat isoisän apassiystävä Kolme Arpea ja Atlantin yksimoottorisellaan ylittänyt Charles Lindbergh. Edellinen selviää vuorilla vaikka tyhjin käsin jos on tarvis, ja jälkimmäinen on lentonäytöksessä lahjoittanut kaimalleen postikorttikuvan, jonka takana lukee: You'll be the greatest pilot of the world. Kyllä näillä eväillä pitäisi pärjätä Karjalassakin.
Koskisen kieli on mukavalukuista. Alussa repliikkejä höystää fingelska, Karjalassa puheisiin tulee aatteen mukaista fraseologiaa. Uudessa maassa nimet on ennen pitkää paras vaihtaa venäläisiksi, ja Kaarlesta tulee Gennadi "Gena" Timošev Zamorozkin. Nopeasti hän ottaa haltuunsa myös venäjän kielen.
Romaani etenee vauhdikkaasti ja juonivetoisesti. Henkilökuvia Koskinen ei juuri jouda syventämään, ja päähenkilönsä tunne-elämän kuvauksen kirjailija sivuutta miltei tyystin. Ajan mittaan elämä työläisten paratiisissa osoittautuu aikuisille yhä suuremmaksi pettymykseksi, mutta tukalaksi tilanne kiristyy 1930-luvun lopun vainoissa. Kun meininki on sellainen, ettei polttopuita [lue: niskureita] pidä sääliä, jos tupa pitää saada lämpöiseksi, ei ihme, että siirtolaiset alkavat mieliä takaisin Suolasaarelle.
STALININ VAINOISTA on jo ennestään kirjoitettu niin runsaasti sekä kauno- että tietokirjallisuutta, että Tulisiipi alkaa näiltä osin uhkaavasti sakata, vaikka pidätykset, teloitukset ja vankileirit käsitelläänkin melkein läpihuutojuttuina ja ironialla höystettyinä.
Vauhdin kiihtyessä epäuskottavuus kasvaa kasvamistaan, ja onnekkaita ja onnettomia sattumuksia tulee kuin turkin hihasta. Niinpä kirjaa alkaa lukea enemmän poikien seikkailukertomuksena kuin aikuisten vähänkään vakavasti otettavana historiallisena romaanina.
Viihteenä Tulisiipi toimii kuitenkin hyvin, eli romaaniin kannattaa tarttua ilman ihmeempiä ennakko-odotuksia.
Lentämisessä luonnonlahjakkuudeksi osoittautuvan Kaarlen nousuja ja laskuja sekä ilmassa että hierarkiassa on lysti seurata, varsinkin kun Ludmila Alexandrova Kuznetšovaksi muuttuneen Lindan pettämätön tilannetaju ja hyvät neuvot varmistavat, että takaiskuistakin selvitään hengissä ja eteenpäin: Älä mieti liikoja. Jos haluat jotain, kaikki keinot ovat sallittuja. Ei kenenkään tarvitse tietää, mitä oikeasti ajattelet.
Oikeastaan Kaarle ei ajattelekaan juuri muuta kuin lentämistä ja lentämisen tuomaa vapauden tunnetta. Lentäessään hän tuntee olevansa myös politrukkien ulottumattomissa.
Suljin silmäni ja kuuntelin moottorin tasaista murinaa. Männät nousivat ja laskivat, sytytystulpat iskivät kipinää, venttiilit aukesivat, bensahöyry räjähti, kiertokanki pyöri. Koneeseen saattoi luottaa, se toimi aina samalla tavalla, kun osasi pitää sen kunnossa ja vaihtaa osia ennen kuin ne menivät rikki. Kone ei muistanut eilistä eikä huolinut huomisesta, se vain rullasi yhä uudestaan ja uudestaan, mitään kysymättä ja mistään unelmoimatta.
LENTÄMINEN on vapauden metaforana tietysti aika kulunut, mutta se toimii ja on synkronissa sen kanssa, että romaani on muutenkin rakennettu perinteitä noudattaen. Sankari pyrkii sitkeästi kohti päämääräänsä vastuksiin sortumatta. Kliimaksi on komea, ja lopun häivytys oikeaoppinen. Helposti avautuvaa esinesymboliikkaa on esillä sopivin välein ja ydinajatus vapauden rajallisuudesta tarjolla kuohuviinin kera.
Matka Kolmen Arven luonnonmukaisesta elämäntavasta tekniikan riemuvoittoihin ja avaruuden valloittamiseen on huikea mutta tapahtunut oikeastikin varsin lyhyessä ajassa. Miksei siis vikkelästi myös romaanissa.
Lentämisestä unelmoiva 12-13-vuotias Kaarle ei pane lähtöajatusta pahakseen, kun isä vakuuttaa hänelle, että Neuvosto-Karjalassakin on lentokoneita, ja jos ei ole, rakennetaan. Lähtöä sujuvoittaa vielä se, että mukaan tulee myös naapurin Albert Lindoineen. Isovanhemmat kuitenkin jäävät Suolasaarelle, ja isoäiti epäilee, että lähtijät pettyvät. Kyllä sellainen valtio, jossa kaikki päättävät kaikista asioista, on pelkkää valetta.
TULISIIVEN alku lupaa hyvää. Nuoren Kaarlen maailmaan on mukava sukeltaa, ja hänen havaintojaan ulkomaailmasta seuraa kiinnostuneena. Kaarlen sankareita ovat isoisän apassiystävä Kolme Arpea ja Atlantin yksimoottorisellaan ylittänyt Charles Lindbergh. Edellinen selviää vuorilla vaikka tyhjin käsin jos on tarvis, ja jälkimmäinen on lentonäytöksessä lahjoittanut kaimalleen postikorttikuvan, jonka takana lukee: You'll be the greatest pilot of the world. Kyllä näillä eväillä pitäisi pärjätä Karjalassakin.
Koskisen kieli on mukavalukuista. Alussa repliikkejä höystää fingelska, Karjalassa puheisiin tulee aatteen mukaista fraseologiaa. Uudessa maassa nimet on ennen pitkää paras vaihtaa venäläisiksi, ja Kaarlesta tulee Gennadi "Gena" Timošev Zamorozkin. Nopeasti hän ottaa haltuunsa myös venäjän kielen.
Romaani etenee vauhdikkaasti ja juonivetoisesti. Henkilökuvia Koskinen ei juuri jouda syventämään, ja päähenkilönsä tunne-elämän kuvauksen kirjailija sivuutta miltei tyystin. Ajan mittaan elämä työläisten paratiisissa osoittautuu aikuisille yhä suuremmaksi pettymykseksi, mutta tukalaksi tilanne kiristyy 1930-luvun lopun vainoissa. Kun meininki on sellainen, ettei polttopuita [lue: niskureita] pidä sääliä, jos tupa pitää saada lämpöiseksi, ei ihme, että siirtolaiset alkavat mieliä takaisin Suolasaarelle.
STALININ VAINOISTA on jo ennestään kirjoitettu niin runsaasti sekä kauno- että tietokirjallisuutta, että Tulisiipi alkaa näiltä osin uhkaavasti sakata, vaikka pidätykset, teloitukset ja vankileirit käsitelläänkin melkein läpihuutojuttuina ja ironialla höystettyinä.
Vauhdin kiihtyessä epäuskottavuus kasvaa kasvamistaan, ja onnekkaita ja onnettomia sattumuksia tulee kuin turkin hihasta. Niinpä kirjaa alkaa lukea enemmän poikien seikkailukertomuksena kuin aikuisten vähänkään vakavasti otettavana historiallisena romaanina.
Viihteenä Tulisiipi toimii kuitenkin hyvin, eli romaaniin kannattaa tarttua ilman ihmeempiä ennakko-odotuksia.
Lentämisessä luonnonlahjakkuudeksi osoittautuvan Kaarlen nousuja ja laskuja sekä ilmassa että hierarkiassa on lysti seurata, varsinkin kun Ludmila Alexandrova Kuznetšovaksi muuttuneen Lindan pettämätön tilannetaju ja hyvät neuvot varmistavat, että takaiskuistakin selvitään hengissä ja eteenpäin: Älä mieti liikoja. Jos haluat jotain, kaikki keinot ovat sallittuja. Ei kenenkään tarvitse tietää, mitä oikeasti ajattelet.
Oikeastaan Kaarle ei ajattelekaan juuri muuta kuin lentämistä ja lentämisen tuomaa vapauden tunnetta. Lentäessään hän tuntee olevansa myös politrukkien ulottumattomissa.
Suljin silmäni ja kuuntelin moottorin tasaista murinaa. Männät nousivat ja laskivat, sytytystulpat iskivät kipinää, venttiilit aukesivat, bensahöyry räjähti, kiertokanki pyöri. Koneeseen saattoi luottaa, se toimi aina samalla tavalla, kun osasi pitää sen kunnossa ja vaihtaa osia ennen kuin ne menivät rikki. Kone ei muistanut eilistä eikä huolinut huomisesta, se vain rullasi yhä uudestaan ja uudestaan, mitään kysymättä ja mistään unelmoimatta.
LENTÄMINEN on vapauden metaforana tietysti aika kulunut, mutta se toimii ja on synkronissa sen kanssa, että romaani on muutenkin rakennettu perinteitä noudattaen. Sankari pyrkii sitkeästi kohti päämääräänsä vastuksiin sortumatta. Kliimaksi on komea, ja lopun häivytys oikeaoppinen. Helposti avautuvaa esinesymboliikkaa on esillä sopivin välein ja ydinajatus vapauden rajallisuudesta tarjolla kuohuviinin kera.
 |
| JP Koskinen. Kuva: Toni Härkönen |
Lentäjäpojan seikkailujen luulisi tempaavan mukaansa myös lukemisesta vähemmän kiinnostuneen.
Kommentit
Lähetä kommentti