Jamaica Kincaid: Annie John & Lucy

 

Paratiisista paremman väen piiaksi  

Jamaica Kincaid: Annie John. Suom. Sinikka Buckley. S&S 2023. 187 s.

Jamaica Kincaid: Lucy. Suom. Kaijamari Sivill ja Helka Sivill. S&S  2023. 171 s.

Antigualla 1949 syntyneen karibialais-amerikkalaisen kirjailijan Jamaica Kincaidin  (s. 1949) esikoisteos  At the Bottom of the River (1983) on novellikokoelma, mutta hyvin novellistisia ovat hänen ensimmäisen romaaninsakin luvut. Romaani ilmestyi suomeksi Sinikka Buckleyn käännöksenä jo 1986, silloin nimellä Katoava paratiisi (Kirjayhtymä). 

Tämänvuotinen uusintapainos (S&S) on saanut alkuperäisen nimensä Annie John ja kaverikseen aivan uuden Kincaid-suomennoksen, Kaijamari ja Helka Sivillin kääntämän Lucyn. Lucy on kuin jatkoa Annie Johnille, vaikka kirjailija tekee mm. päähenkilö-kertojiensa nimin selväksi, että kirjat ovat erillisiä, itsenäisiä teoksia.

Annie Johnin ja Lucyn tematiikassa on runsaasti yhtäläisyyksiä, ja Kincaid on avoimesti kertonut romaanien perustuvan suurelta osin hänen omaan elämäänsä. Myös siksi suosittelen lukemaan kirjat niiden ilmestymisjärjestyksessä. Annie Johnin lapsuus ja nuoruus tarjoavat mukavasti avaimia maailmalle lähteneen hyvin samanoloisen Lucyn mielialojen ymmärtämiseen.

ANNIE JOHN ON KASVUTARINA vanhempiensa hellimän tytön varttumisesta 17-vuotiaaksi uhmakkaaksi nuoreksi naiseksi, joka päättää jättää pienen paratiisisaaren taakseen ikuisiksi ajoiksi. Eletään 1960-luvun loppua. Sairaanhoitajan opinnot Englannissa tarjoavat säädyllisen syyn päästä eroon varsinkin äidistä, josta onnellisen lapsuuden jälkeen on tullut tyttärelle jatkuvan kiukun kohde.

Äidin ja tyttären suhteen tarkastelu on Kincaidille tärkeä ja ilmeisesti kipeäkin aihe, koska se jatkuu myös Lucy-romaanissa. Kun näkökulma on Annien, emme voi luottaa kertojan ajatusten ja reaktioiden puolueettomuuteen, mutta vaikuttaa siltä, että tytön tullessa murrosikään eli alkaessa kehittyä nuoreksi neidoksi, äidin suhtautuminen häneen tosiaan muuttuu ratkaisevasti.

Ei enää suukkoja, hellyyttä, huomiota ja samanlaisia vaatteita kuin äidillä vaan velvollisuuksia, moitteita, sääntöjä ja yhteenottoja. Perheen ainokaisena keskipisteeksi itsensä kokenut Annie tuntee tulleensa petetyksi ja jääneensä yksin. Hän muuttuu entistä kapinoivammaksi ja salailevammaksi, ja ihaileva suhde äitiin vaihtuu alituiseksi vihan ja rakkauden vuorotteluksi.

Kiinnostava vaihe Annien identiteettiprosessissa on hänen salaperäinen sairastumisensa samaan aikaan, kun saarella pitkän kuivuuden jälkeen alkaa vihdoin sataa.

Kolme ja puoli kuukautta satoi joka päivä ja koko sen ajan olin sairaana sängyssä. Tiesin aivan hyvin ettei vallassani ollut tehdä ulkoilmaa yhtä sairaan tuntuiseksi kuin oma oloni, mutta en voinut olla täysin varma siitä, etteivätkö nämä kaksi asiaa olleet jotenkin yhteydessä toisiinsa.

Saarelaisten elämään vaikuttavat monenlaiset maagiset uskomukset, mutta sairaus on romaanissa myös vahva metafora. Annie huomaa kasvaneensa sairauden aikana äitiään pitemmäksi, ja koko hänen vaatekertansa vaatii uusimista.

Anniessa on erikoisia, kummeksuntaakin herättäviä piirteitä, kuten hänen kuolemasta kiinnostumisensa. Samalla hänen käytöksestään löytää paljon herkullista, tunnistettavaa murrosikäänsä kipuilevan ja identiteettiään hapuilevan nuoren ihmisen rimpuilua. Viisas äiti yrittää parhaansa mukaan valmentaa tytärtään elämään yhteisössä, jossa naisen käytös ja asema ovat tarkoin säädellyt, mutta Annie haluaa toisenlaisen elämän ja lähtee.

Hän esittää itsetietoista ja päättäväistä. Silti jäähyväiskävely laivarantaan läpi tuttujen maisemien on henkisesti vaikea. Kincaidin äärimmäisen tarkka ja harkitun havainnollinen proosa sisältää paljon muitakin kohtauksia, joissa viipyilee mielellään, ja ristiriitaisten tunnetilojen kuvaajana kirjailija on vertaansa vailla.

MYÖS  LUCY-ROMAANIN KERTOJA tekee pesäeron äidistään ja kasvuympäristöstään lähtiessään 19-vuotiaana au pairiksi meren yli vieraaseen kaupunkiin. Kaupunki jää nimeämättä, mutta kirjailija itse on matkannut samanlaisiin töihin New Yorkiin 16-vuotiaana.

Kipeä äitisuhde seuraa Lucya kuitenkin myös uuteen ympäristöön ja oikeastaan vain kärjistyy ja mutkistuu Lucyn ystävystyessä työnantajaperheensä äidin Mariahin kanssa. Samalla voimistuu romaanin kolonialismikritiikki.

Lucy tuntee olevansa kahden maailman välissä. Häntä kehotetaan olemaan kuin perheenjäsen, mutta menneisyys ei jätä häntä rauhaan, ja kuinka jättäisikään. Mustan "tytön" eteen tulee jatkuvasti tilanteita, joissa hän kokee toiseutta ja alemmuutta, vaikka etuoikeutetut valkoiset eivät huomaa käytöksessään mitään alentavaa tai ole sellaista huomaavinaan.

Aluksi Lucy on hiljaa ja ihmeissään, mutta pian hän uskaltaa jo avata suunsa ja sanoa katse kovana: Miten sinusta on tullut tuollainen kuin olet? - - millä lailla ihmisistä tulee tuollaisia? - Romaanin peruskysymykset eivät ole menettäneet yhtään ajankohtaisuuttaan.

Kun kirjailija lomittaa ja rinnastaa Lucyn vastarinnan äitiä ja varakasta, valkoista ympäristöä kohtaan, myös Lucyn henkilökohtaista äitiongelmaa alkaa lukea suuremman teeman, alistajan ja alistetun välisen valtataistelun kuvauksena. Yksityisestä tulee yleistä ja yhteiskunnallista.

SILTI MYÖS LUCYN HENKILÖKUVA pysyy vastustamattoman kiinnostavana. Lucy uhmaa raivokkaasti häneen kohdistuvia odotuksia. Hänen autonomian janonsa  on niin voimakas, että riskitkään eivät häntä pelota.

Feministiä käsityksiä hän on omaksunut jo kotisaarellaan, mutta hänen ahnas seksistä nauttimisensa - ja estoton puheensa siitä - vaikuttavat melkein provokaatiolta, vaikka hän ei erityisesti ylpeilekään kokemuksillaan. Lucy tavoittelee toisenlaista naiseutta, kuin äiti ja Mariah edustavat, ja on siksi jatkuvassa irrallisuuden, levottomuuden ja erillisyyden tilassa.  

-- loin itseäni enkä tehnyt sitä kuin tiedemies vaan pikemminkin kuin taidemaalari. En voinut laskea mitään tarkkuuden tai laskelmoinnin varaan: minun oli luotettava silkkaan intuitioon. Selkeää suunnitelmaa ei ollut, mutta tietäisin kyllä, kun kuva olisi valmis. Minulla ei ollut korkeaa asemaa, minulla ei ollut käytössä rahaa. Muistoja minulla oli, ja raivoa ja epätoivoa.

Kuulen Lucyn ajatuksista myös kirjailijan äänen. Matka Antigualta yhdeksi Yhdysvaltain arvostetuimmaksi kirjailijaksi ei ole taittunut vastuksitta, mutta muistot ja rohkea omaperäisyys ovat kantaneet eteenpäin.

Annie Johnissaan ja Lucyssaan Jamaica Kincaid on maalannut niin persoonalliset ja moniulotteiset ja -tulkintaiset henkilökuvat, että niiden tutkimiseen kannattaa paneutua kunnolla. Romaanin rikas symboliikka tarjoaa runsaasti jännittävää löytöretkeilyä sekin.

Jamaica Kincaid. Kuva: Nicklas Thegerström/DN