Erno Szép: Ihmisen haju

Klassikkoteos miehitetyn Budapestin juutalaisista  

Ernő Szép: Ihmisen haju (Emberszag, 1945). Suom. Anssi Halmesvirta. Basam Books 2023. 174 s.

Unkarin juutalaisen Ernő Szépin (1884-1953) omaelämäkerrallinen romaani Ihmisen haju ilmestyi 1945 eli seuraavana vuonna kirjailijan pakkotyökokemusten jälkeen. Romaanin takakansi kertoo, että teos pysyi kuitenkin pitkään pimennossa, koska sopi huonosti sosialismin kirjallisuuskäsitykseen. Itse innostuin tänä vuonna suomeksi saadusta romaanista siitä lukemieni kehujen ansiosta.

HOLOKAUSTIKIRJALLISUUTTA JA -FILMEJÄ on niin runsaasti, että tuntuu lähes mahdottomalta lukea aiheesta mitään uutta. Ernő Szépin muistelma juutalaisten eloonjäämiskamppailusta ja juutalaismiesten pakkotyöleiriltä on kiinnostavasti erilainen. Syy löytyy romaanin kertomatavasta.

Szép kirjoittaa kuin puhuisi kokemuksistaan jollekulle läsnäolevalle tai kirjoittaisi päiväkirjaa ensin kesästä "keltatähtisessä" talossa Budapestissa ja sitten syys-lokakuussa panssariestekaivannoilla Veresegyházissa, pari-kolmekymmentä kilometriä Budapestista pohjoiseen.

Kirjailija-kertoja selostaa tapahtumia aikajärjestyksessä mutta pysähtelee usein spontaaninomaisesti tarkkailemaan ympäristöään ja kommentoimaan ja miettimään kokemaansa. 

Puhuttelut, tarkennukset ja selittelyt ovat näkyvillä selvästi: Unohdin mainita, että - - . Tuon sateisen päivän kulkua en tässä enempää kerro, jos sallinette. Ettehän, hyvät lukijat, kyllästy näihin juttuihini - -. En kyllästy, päinvastoin. Haluan kuulla lisää ja ymmärtää enemmän, enkä vain kohteliaisuudesta.

Kun saksalaiset miehittivät Unkarin maaliskuussa 1944, kirjailija joutui muuttamaan Margit-saaren kodistaan sisarineen Pozsonyi-kadulla sijaitsevaan täyteen ahdettuun kerrostaloon, jonka edustalla suuri kuusisakarainen Daavidin tähti kertoi kaikille, millaista väkeä talossa asusti. Kertoja ei valita vaan raportoi hyvinkin asiallisesti, miten hänen päivänsä uudessa tilanteessa järjestyivät.

Romaanissa käydään kyllä läpi politiikankin tapahtumia, mutta tilanteet vaihtuvat niin tiuhaan, että ne vaikuttavat lähinnä sekasortoiselta kohinalta arjen ongelmien rinnalla. 

KELTATÄHTISESSÄ TALOSSA eletään välitilassa, jossa pääasiassa vain odotellaan jotain muutosta.

Tilasta ja ruuasta on puute, mutta keskustelukumppaneita löytyy ja kyläilyt ovat jokapäiväisiä. Välillä kyyhötetään pommisuojassa, välillä ollaan "juutalaisten kesälomalla" talon kattoterassilla. Samalla käyvät kuin ohimennen selviksi kertojan ja talon muidenkin asukkaiden henkiset selviytymiskeinot.

On merkillistä, kuinka sitkeästi ihmiset kertojaa myöten pitävät kiinni uskostaan, että tilanne on pian ohi. Uutisjano on jatkuva, ja sitä ruokkimaan kelpaavat jopa herra B:n toistuvat "hyvät uutiset", vaikka jokainen tietää ne keksityiksi. Tieto ruotsalaisesta suojelusta käynnistää ryntäyksiä Ruotsin lähetystöön, mutta pelastuminen sitäkin reittiä antaa odottaa itseään.

Osittaista itsesuojelua lienee myös kertojan tarkkailijan rooli ja hänen hirtehinen huumorinsa. Talon asukkaista piirtyy esiin mitä erilaisimpia tyyppejä ja näkemyksiä, ja vaikka kirjailija ystävystyy vain muutaman kanssa, kaikkia hän kuvaa ainakin näennäisen rehellisesti. Tunteilu pysyy kurissa jopa SS-miehiä katsellessa:

Meidän teloittajamme, mustiin pukeutuneet SS-pojat, kuljeksivat kaduilla harmittoman näköisinä, katsellen naisia ja näyteikkunoita meistä piittaamatta. He naureskelevat keskenään, jotkut heistä ovat komeita ja ihan mukiinmenevän näköisiä. Yleisesti ottaen monet saksalaisista näyttivät erehdyttävästi tavallisilta Jumalan kuviksi luoduilta ihmisiltä.

Usein romaanin ironia on kuitenkin kaksiteräistä ja sen huojentava vaikutus vaihtuu nopeasti järkytykseksi.

Kun kirjailija kertoo, miten tarkoin keltaisista tähdistä pidetään huolta ja kuinka huolellisesti jotkut naiset ja herrasmiehet valitsevat tähtensä sävyn ja materiaalin pukuunsa ja asemaansa sopiviksi, ihmisten turhamaisuus huvittaa, kunnes muistan, miten ahdistuneena kertoja vastikään kirjoitti tähtihäpeästään: -- olin alennettu polttomerkityn eläimen tasolle, merkityksi objektiksi. 

LOKAKUUN 20. PÄIVÄNÄ keltatähtisen talon miehet komennetaan ikään ja kuntoon katsomatta pihalle, marssitetaan suurelle peliareenalle ja passitetaan tuhansien muiden kanssa tien päälle kohti tuntematonta päämäärää.

Marssista lukiessa tuntuu, kuin epätietoisten miesten uuvuttava ja nöyryyttävä matkanteko jatkuisi yhtä loputtomiin kuin keskiajan tarinan vaeltavalla juutalaisella, ja kertojan selonteot perillä odottavan tiilitehdasparakin, Hôtel des Tuileries'n!, ahtaudesta vaikuttavat surrealismissaan enemmän painajaiselta kuin todelta. Rähjätään ja huudetaan, koetettiin päästä tutun viereen, astuttiin toisten jaloille, käsille ja päiden päälle ja kaatuiltiin aina uudestaan - -.

Vaikka Szép kuvaa myös henkilökohtaisia tuntemuksiaan, hän pysyttelee edelleen mahdollisimman luotettavana todistajana ja tapahtumien kirjaajana. Leiriyhteisö on kaikenkirjava, ja itsekkyyttä ja myötätuntoa, solidaarisuutta, sopua, vihaa, viekkautta ja öykkäröintiä löytyy sekä vartijoista että vartioitavista.

Väkivallan ja nälän näännyttämien vankien päivät ovat tietysti sietämättömiä. Kuuluisalle kirjailijalle järjestyy kuitenkin silloin tällöin tupakkaa ja ylimääräistä syötävää, ja tuskaisia öitään hän pystyy helpottamaan mm. ajattelemalla kokemustensa vastaista hyödyllisyyttä: rauhoittelin itseäni ajatuksella, että ehkä kirjoitan koettelemuksistamme, ne voivat olla mielenkiintoisia.

IHMISEN HAJU  NÄYTTÄÄ SELKEÄSTI vainon ja tuhon mielettömyyden, mutta huomioni kiinnittyi erityisesti siihen, miten kertoja ja hänen leirikumppaninsa alituiseen kyselevät kohtelunsa syitä ja motiiveja ja miten ajankohtaisilta kysymykset edelleen tuntuvat.

Miksi meille tehdään näin? Miksi he vihaavat meitä? Miten he uskaltavat tehdä, mitä tekevät? Missä on oikeus? Onko tarkoitus vain kiduttaa? Mikä osuus on propagandalla? Entä uskonnolla? Tai sillä, että kuuluu vähemmistöön? Miksi he eivät ole häpeissään? Ihmistähän täällä vain vainotaan, tämän päivän Euroopassa...

Kertojaa ahdistavat myös ajatukset syyllisyydestä. Miksi en tehnyt mitään tämän hulluuden estämiseksi? Miksi olin hiljaa?

Kun kirjailija marraskuussa vapautuu pakkotyöstä ja jättää monimieliset hyvästinsä portilla kohtaamilleen surullisille tiilikasoille, tuntuu kuin itsekin astuisi yöstä aamunkoitteeseen, vaikka saksalaisjoukkojen Unkarista poistumiseen on vielä monta kuukautta.

If you want, remember, if you want, forget, päättää Ernő Szép puhuttelevan romaaninsa. - Tämän puheenvuoron haluan muistaa.    

Ernő Szép 1915. Kuva: Wikipédia