Anna Englund: Lautapalttoo

 


Parisielun löytäminen panee kaiken uusiksi 


Anna Englund: Lautapalttoo. Siltala 2022. 227 s.


Hän lepäsi lautojen päällä ruuvipenkin vieressä, lakana peittona. Kyllä minä tiesin ettei hän siinä enää ollu, kuori vaan jälellä, mutta oli hän kuitenki. Minä sitte puhuin kaikki mitä oli jääny sanomatta. Se oli vähän ku meijän suhe, siitä ei voinu kertoa kenellekään niinko ei siitäkään että akka puhuu keskiyöllä ruumihin kanssa.

Kokkolalaislähtöisen Anna Englundin (s. 1980) esikoisromaani Lautapalttoo on siinä määrin juonivetoinen, että tarinaa ei kannata liikaa avata. Ruumiiden ja kielletyn rakkauden kanssa ollaan kuitenkin tekemisissä.

Kirjan kansiteksti paljastaa, että päätarinassa on kyse kahden naisen kohtaamisesta 1930-luvun Pohjanmaalla, mutta ovelasti koostetussa ja sutjakasti kirjoitetussa tarinassa on kyllä muitakin salaisuuksiensa kanssa kipuilevia. 


ROMAANI RAKENTUU hyvin perinteiseen tapaan kolmiodraamaksi. Elena ja Ilmari saavat toimeentulonsa arkkuverstaasta, jonka Ilmari on perinyt juuri kuolleelta isältään. Toistaiseksi vaille lapsia jääneen pariskunnan elämä on sujunut tasaisen harmaasti, mitä nyt omalaatuinen vanha emäntä Manta sitä värittää edesottamuksillaan.

Kun pienen merenrantakaupungin syrjäiselle arkkuverstaalle ilmestyy ostoksille helsinkiläinen taidevalokuvaaja Lydia, Elenan tunteet menevät siinä paikassa sekaisin. Rohkea, housuasuinen Lydia ei valloituksissaan turhia aikaile, ja muutaman tekaistun tapaamisen jälkeen Elena istuu jo junassa matkalla Helsinkiin "opettelemaan kutomakoneen käyttöä"!

Kieltämättä oli aluksi vaikea päättää, miten tarinaan suhtautuisi. Arkkuverstas tuntui eksoottiselta miljööltä ja Elenan työn kuvaus oli kiinnostavaa luettavaa. Mantakin veti outoudessaan ja teräväkielisyydessään kummasti puoleensa.

Toisaalta naisten äkkirakastuminen ja romanttiset hetket kirstuverstaalla ja luonnon helmassa vaikuttivat kovin viihteellisiltä, ja erityisesti Elenan Helsinki-loma vapaamielisine seurapiireineen ja jatkuvine juhlineen oli hämmentävän kliseinen ja jatkuessaan herpaannuttavaa luettavaa.

Helsinki-humussa tärkeä aihe tuntui jäävän jalkoihin. On vaatinut suurta rohkeutta toteuttaa rikokseksi luokiteltua sukupuolista suuntautumistaan sotien välisessä Suomessa. Lautapalttoon taiteellisissa piireissä se ei kuitenkaan näytä olleen kovinkaan riskialtista, ja traagisemmat kohtaukset ohittuvat nopeasti. Pohjanmaakin unohtaa "epätavalliset ihimiset" varsin pian, kun he katoavat näköpiiristä. 


ERÄÄSSÄ HAASTATTELUSSAAN kirjailija painottaa henkilöidensä traumaattisia kokemuksia. Ne liittyvät kuitenkin kuolemaan. Sivuhenkilöitä myöten kaikki ovat kokeneet jonkun läheisensä menetyksen ja surevat sitä eri tavoin.

Mutta kun henkilökuvat jäävät ohuiksi tai tyypitellyiksi, ei heidän suruunsa pysty oikein osallistumaan. Ilmari on se arkkityyppinen suomalainen mies, joka ei puhu eikä itke, ja Lydian kiiltokuvamaisen isän melankolia haihtuu pelkällä tervehdyksellä ja huoneen tuuletuksella. Elenan ja Lydian haavat piilevät äitisuhteissa, mutta syvemmälle psykologiaan ei sukelleta niissäkään.

Mantassa sen sijaan verevyyttä on vaikka toisille jakaa. Erityisesti pidin hänen kärkevästä pohjalaisesta sanailustaan, itsepäisyydestään ja loppujen lopuksi myös viisaudestaan ja  epäitsekkyydestään. Kun Elenassa aika ajoin vilahtaa anoppinsa kaltaista itsenäisyyttä ja suoruutta, siitä nauttii kuin kioskilta ostetusta makkarasta punssilasillisten ja holkkisavukkeiden jälkeen.


ENGLUND ON KIRJOITTANUT esikoisteostaan paljolti vahvojen kontrastien varaan. Se näkyy henkilöasetelmissa, miljöökuvauksissa, tapahtumissa ja kielessä. Kun kouluttamaton  pohjalainen arkkujen verhoilija rakastuu koulutettuun, varakkaaseen taiteilijaan, hän on kuin Tuhkimo tanssiaisissa, ja muutakin häpeilemättömän satumaista Lautapalttoosta löytyy.

Ennen pitkää Englundin rohkeus alkoikin ihastuttaa. Miten raikkaasti ja railakkaasti kirjailija yhdistääkään realismia ja romantiikkaa, kuolemaa ja rakkautta, kansan kieltä ja sivistyneiden piirien kaunopuheisuutta.

Englundin kerrontatapaan totuttuaan (ja luettuaan tarpeeksi paljon traagisia rakkaustarinoita) ottaa nikottelematta vastaan jopa ylenpalttisen happy endin, vaikka se vaikuttaa täysin epäuskottavalta.

Lautapalttoota ei siis pidä lähestyä kuolemanvakavasti. Siinä määrin omaperäisesti ja viihdyttävästi Anna Englund vakavista teemoistaan kirjoittaa, että ennustanpa hänelle runsaasti lukijoita myös esikoisteoksen jälkeen.

Anna Englund. Kuva: Jenni Haili





 

 


Kommentit

  1. En ollutkaan tiennyt että tässä on noin keveitäkin osuuksia, olen jostain syystä ymmärtänyt että kirja olisi vakava ja vähän synkkäkin, varmaan tuon arkuntekijän ammatin takia. Sillä en ole tähän vielä tarttunut, vaikka kiinnostaa ja paljon on kehuttu. Nyt nousee kyllä lukulistallani useamman pykälän ylöspäin.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pirkko Saisio: Passio

Meri Valkama: Sinun, Margot

Delia Owens: Suon villi laulu