Olli Jalonen: Stalker-vuodet

 

Kun pirulle antaa pikkusormen...

Olli Jalonen: Stalker-vuodet. Otava 2022. 509 s.

Kun toista vuottaan Tampereella yhteiskuntatieteitä opiskelevalle nuorelle miehelle tarjotaan syyskuun puolivälissä 1974 työtä tärkeässä kohorttitutkimuksessa, hän lähtee mukaan sen enempää kyselemättä. Tehtävä on helppo: pitäisi seurata muutamia entisiä koulukavereitaan ja raportoida heidän elämästään, ajatuksistaan ja asenteistaan. Tietenkin heidän tietämättään.   

Olli Jalosen (s. 1954) uuden romaanin Stalker-vuodet minäkertoja muistelee myöhemmin seurantatehtävään värväytymistään: - - 20-vuotiaana tuntui hienolta ja jännittävältä päästä sisälle niin suureen ja salattuun ja vielä saada siitä rahaa, ei varsinaista palkkaa mutta pitkän aikaa säännöllisesti sivutuloja, aluksi vielä verokirjalla ja sitten kaikki pimeästi.

1600-luvun lopulle sijoittuvien Taivaanpallon (2018) ja Merenpeiton (2019) jälkeen Jalonen siirtyy Stalker-vuosissa ajassa reilusti eteenpäin, mutta yhtäläisyyksiä romaaneista löytyy siitä huolimatta.

Minäkertojan pohdinnat sujuvat tyyliltään hyvin samaan tapaan kuin Taivaanpallon ja Merenpeiton Anguksella, ja Stalker-vuosissakin päähenkilö elää keskellä yhteiskunnallista ja henkilökohtaista murrosta arvostamiensa valitsemana ja käytettävissä.

HAASTATTELUISSAAN Olli Jalonen on kertonut romaaninsa kohorttitutkimuksen olevan puhtaasti fiktiivinen, vaikka kirjaan on sijoitettu sinne tänne dokumentinomaisia tekstejä. Mallia romaanin projektiin kirjailija kertoo ottaneensa lähinnä DDR:stä Stasin toiminnasta ja seurantatavoista.

Mutta kun päähenkilö valmistuu ja hankkiutuu Indonesian Helsingin suurlähetystön tiedotusapulaiseksi, fiktioon sisältyy kirjailijan omakohtaista kokemusta. Jalonen kertoo olleensa vastavalmistuneena itsekin jonkin aikaa 1976 perustetun suurlähetystön palkkalistoilla.

Autofiktioksi Stalker-vuosia on kuitenkin turha sovitella. Romaani kertoo maamme yhteiskunnallisesta tilanteesta ja poliittisesta ilmapiiristä vuosina 1970-1990 fiktiivisen yksilön näkökulmasta ja erityisesti hänen identiteetissään tapahtuvasta muutoksesta noina ns. suomettumisen vuosina.

Niinpä Stalker-vuosia voikin mielestäni pitää yhteiskunnallisuutensa ohella ennen kaikkea psykologisena romaanina.

ROMAANI NÄYTTÄÄ, miten altis on kokematon, auktoriteettiuskoinen parikymppinen kaikenlaiselle manipuloinnille, oli kyse millaisesta ideologiasta tahansa. Kun hänellä ei ole tarpeeksi tietoa, hänen on mahdoton epäillä mitään ja esittää selventäviä kysymyksiä. Hän on kuin lastu virrassa. Alkaessaan ymmärtää olevansa mukana jossain kyseenalaisessa päähenkilö on jo tilanteessa, jossa irtautuminen tuntuu mahdottomalta.

Urkinnan kohteena olemisesta ja sen seurauksista on paljon kirjoja ja filmejä, mutta Jalonen kirjoittaa siitä, mitä urkinta tekee urkkijalle itselleen.

Ottaessaan vastaan salaisen tehtävän romaanin minä joutuu muokkaamaan ystäväpiirinsä aivan uusiksi. Muut kontaktit jäävät, kun aika menee seurattaviin. Heidän kanssaan taas täytyy olla kaiken aikaa varuillaan, ettei paljastuisi. Elämästä tulee pelkkää esittämistä, kiertelyä ja valehtelua.

Minäkertojan valehtelu mutkistuu ja kumuloituu entisestään diktatuurivaltion suurlähetystössä, jossa hän joutuu työkseen muuttamaan mustaa valkoiseksi ja olemaan koko ajan itsekin tarkkailtavana. Kun mieleen tunkee häpeä, syyllisyys ja lopulta myös pelko, pahinta on, että ei ole ketään, kenelle voisi tehdä tiliä tekemisistään. On kaikessa ulkopuolinen, täysin yksin ja omillaan.

PÄÄHENKILÖN MIELENLIIKKEET ja minäkuvan muuttuminen ovat yhtä aikaa kiinnostavaa ja ahdistavaa luettavaa. Samanlaisia ilmiöitä alkaa ikäväkseen tunnistaa myös omasta henkilöhistoriastaan ja ympäriltään juuri nyt ja seurantateknologian lisääntymisen myötä yhä pelottavammassa määrin. 

Samalla Jalonen panee ajattelemaan niinkin uskonnolliselta tuntuvia asioita kuin tunnustamisen ja sovittamisen tärkeyttä.

Vaikuttaa siltä, että elämisestä tulee mahdotonta, ellei saa paljastaa valheellisuuttaan ja tekemisiään jollekulle, siis ripittäytyä. Kun minäkertoja alkaa sovittaa "syntejään" julkistamalla tietojaan, se toki tapahtuu kovin myöhään ja siinä on mukana vihaa ja kostoa, mutta silti haluaisin uskoa, että kyse on myös hyvittämisen välttämättömyydestä.

Ainakin puhuja haluaa osoittaa, että on tällä kertaa tosissaan ja sanojensa takana - siitä huolimatta, että minkä leiman on päälleen saanut, siitä ei pääse eroon. Mitä on tehnyt tai ollut tekemättä, sitä mukanaan kantaa. 

STALKER-VUOSIEN  alkupuoli voi hyvinkin vaikuttaa hitaalta ja turhan perusteelliselta, mutta kun tapahtumat alkavat edetä, pohjustuksen tarpeen ymmärtää. Olli Jalosen teksti on aina viimeisen päälle mietittyä ja muotoiltua, ja sen vietäväksi antautuu mielellään ja luottavaisena.

Stalker-vuosissa on edeltäjiensä tavoin paljon ja monenlaista asiaa ja tietoa, mutta se ei yhtään verota elämisen makua. Päähenkilöön alkaa nopeasti kohdistaa kritiikin ohessa sääliä, ymmärtämystä ja myötätuntoa, kun saa seurata hänen etsiskeleviä, jalosmaisesti sanoitettuja ajatuskulkujaan olemisen ongelmallisuudesta.

Jotain hyvin arkaa ja koskettavaa on myös kertojan ja hänen vanhempiensa keskinäisissä suhteissa. Kun kertoja on pistäytynyt leskeksi jääneen isänsä luona lapsuuskodissaan Hämeenlinnassa, hän kertoo junalle lähdöstään:

Kun vilkaisin portilta taakseni näin että isä oli tullut ikkunaan, nostin käden ja heilautin. Isä heilutti lasin takaa samalla lailla kuin joskus kauan sitten kun olin lähtenyt pienenä pihasta ja isä oli seissyt katsomassa olohuoneen ikkunasta perääni. Joka ainoa kerta hän oli varoittanut isostatiestä että muista katsoa molempiin suuntiin kun menet yli - -.

Tuntuu, kuin kertojalla olisi jo tuossa kohtauksessa jonkinlainen käsitys siitä, millaista on oikein eletty elämä, ja samaan suuntaan tulkitsen romaanin arkisia mutta harmonisia päätöstunnelmia. Pieni ei ole vain kaunista, vaan se voi olla kokijalleen myös täyttä ja parasta, ainakin kun on elämästä kyse.

Olli Jalonen. Kuva: Pekka Nieminen