Aki Ollikainen: Kristuksen toinen tuleminen

 

 
 

On sääli ihmistä


Aki Ollikainen: Kristuksen toinen tuleminen. Siltala 2022. 158 s.


Aki Ollikaisen (s.1973) romaanit ovat kooltaan pieniä mutta sisällöltään runsaita. Viimeksi luin suurella mielihyvällä hänen Pastoraali-romaaniaan (2018), ja murheellinen, kaunis ja pitkään sulateltava teos on myös tämänsyksyinen Kristuksen toinen tuleminen.

Vuosiin 1914-1916 ajoittuvan romaanin keskushenkilö on nuori oopperalaulaja Aarne. Kirjan alussa hän sanoo rakastetulleen Idalle heidän ihaillessaan keväisen kosken vesimassoja: Yksin me olemme pieniä puroja! Mutta yhdessä me olemme koski!

Kun vertaa romantiikan hengessä kirjoitettua koskikohtausta kirjan lopun ekspressionistiin suotapahtumiin, alkaa tuntua siltä, että Aarnen ensin ehkä lattealta vaikuttava vertaus kulkeekin romaanissa jonkinlaisena johtoteemana. Se toteutuu sekä hyvässä että pahassa, niin luonnossa kuin ihmisissä.

Yhtä merkitykselliseksi osoittautuu Idan kliseinen vakuuttelu hänen huutaessaan Aarnen korvaan: Ei meitä saa erilleen edes kuolema. Kas, kuolema kun ottaa huudon tosissaan, ja kirjailija pääsee jälleen liikuskelemaan hänelle ominaisessa mystisessä maastossa, todellisuuden, näkyjen, faktojen ja uskomusten risteyksissä. 


KUN AARNELLA todetaan tuberkuloosi, hän joutuu parantolaan. Silloin kuoleman merkitsemä mies onkin rakastetulleen kauhistus, ja kohta Ida on jo lupauksistaan piittaamatta Tukholmassa tekemässä laulajanuraa itsekseen.

Idan ja Aarnen rakkaustarinan kuihtumisen ja Aarnen parantolaelämän rinnalla romaanissa kulkee hyvin toisenlainen tarinalinja. Ensin sillä ei tunnu olevan mitään selkeää yhtymäkohtaa Aarnen kohtaloon, mutta loppujen lopuksi juuri se saa aikaan romaanin rajun päätöshuipentuman.

Tässä tarinalinjassa pohjoisen järvikylässä talollinen ja kylän saarnamies Kustaa Anttola uudestisyntyy mikkelinpäivän seuroissa. Kustaa on juuri piessyt "syntymässä säikähtäneen äpäräpojan", kylähulluna vaeltelevan Näärä-Viljaamin, kun tämä ilmestyy hänelle Kristuksena.

Kristus-Viljaamin maallisen olemuksen ja ympäristön hänelle kuvitteleman taivaallisen tehtävän välinen ristiriita on mielettömyydessään, koomisuudessaan ja lopulta karmeudessaan hurjaa luettavaa. Se naurattaa ja kauhistuttaa. Että Ollikainen uskaltaa!

Ensin hän ryvettää Kristustaan lähes inhorealistisesti, ja myöhemmin Viljaami liikkuu erämaassa hurstikankaisessa kauhtanassaan kuin Kristus Albert Edelfeltin Mataleena-maalauksessa tai astuu lampolan ovesta karitsa sylissään herkkänä kuin Hugo Simbergin Lammastyttö.

1900-luvun vaihteen ja alkupuolen taiteilijat tulivat mieleeni tämän tästä muutenkin. Ollikaisen teksti on niin maalauksellista, että romaanin kohtaukset avautuvat näkyville kuin Gallen-Kallelan erämaamaisemat, Simbergin mystiset luonnonilmiöt ja Sallisen ekstaattiset ihmisryhmät.


ROMAANISTA LÖYTYY paljon muitakin ajankohtaan liittyviä viitteitä, jotka yhdessä välähdyksittäin kuvatun ensimmäisen maailmansodan kanssa luovat tapahtumille niiden historiallisen kehyksen.

Näkyvämmän sijan saavat kuitenkin pohjoisen hengellinen herätysliike ja vanha kansanusko. Seuraväen ja kansanuskon henkiolennot kuuluvat Ollikaisen kuvaamina hyvinkin samaan kategoriaan, eikä ihmisten käytöksessä ole juuri eroa, uskoivat he sitten omatekoiseen kristukseen tai savesta muotoiltuun ja tervatynnyrillä ratsastavaan paraan.

Ollikainen näyttää, että eivät liikutukset, hurmos, hallusinaatiot ja joukkosuggestio maailmasta mihinkään katoa ja valta sokaisee ja sota tuhoaa samalla vimmalla vuosikymmenestä ja -sadasta toiseen. 

Tärkeässä roolissa on tälläkin kertaa luonto, ja silmiinpistävän usein romaanin luontokuvissa on lintuja. Lintusymboliikkaa on tarjolla jo alkajaisiksi, ja viimeinen näytös on kuin kurkien kevätsoitimelta.  

Eniten esillä on kuitenkin kansikuvassakin esiintyvä palokärki. Se on yksi kansanuskon kuolemanlinnuista ja takoo ahkerasti parantolassa riutuvan Aarnen kalloa. Verta tihkuu ja roiskahtelee romaanissa siinä määrin tiuhaan ja monessa tilanteessa ja merkityksessä, että tarinan pääväriksi sanoisi punaisen, vaikka ei kirjan kansia näkisikään.


SILTI Kristuksen toinen tuleminen on mielestäni myös kaunis ja omalla tavallaan lohdullinen romaani. Parantolassa, kuoleman hätyyttäminä, ihmiset kohtaavat toisensa samanarvoisina ja toisiaan tukien. Erityisen koskettava on nuoren, rehvastelevan Seitsemän meren Hermannin henkilökuva, ja hänen lähtövalmisteluissaan on sellaista hartautta, että luin sivuja silmät vesissä.

Romaanissa on paljon kuolemia, mutta henkilöt myös pohtivat kuolemaa, Jumalaa ja sielun olemassaoloa. Sotatarvikkeita Jäämeren rannalle rahdannut, ruumiiltaan tervehtynyt Aarne katselee tuulista merta ja ajattelee kuin Nietzsche ikään: 

Aarne kuuli Jumalan puhuvan. Tai ennemminkin vaikeroivan. Jumala ulvoi tuskaansa - pienuuttaan ja ajallisuuttaan, Jumala tiesi kuolevansa, oli jo itse asiassa kuollut, vaipunut Jäämeren syvään pimeyteen. Se minkä Aarne nyt kuuli tuulessa, oli vain Jumalan äänen värähtelyä, taajuuksia, jotka olivat jääneet eetteriin ajelehtimaan.

Romaanin lopun kahden Kristuksen kohtalo on järjettömyydessään kuin miniatyyrivastine Euroopan sotakenttien "Harmageddonille". Sotaa ei käydä vain jossain kaukana ulkopuolella, vaan sitä käydään myös henkilöissä itsessään, ja molemmissa Jumala loistaa poissaolollaan. 

Synkkää, mutta ei pelkästään sitä, sillä kirjailija sisällyttää monitasoiseen kerrontaansa loppuun asti myös hullunkurisia vivahteita. Elämä on traagista ja sattumanvaraista mutta aina myös absurdia.


AKI OLLIKAISEN Kristuksen toinen tuleminen on vaikuttavaa ja askarruttavaa luettavaa. Sen joka lause tuntuu niin harkitulta ja joka ajatus niin punnitulta, että yhtään riviä ei voi lukea kiireellä menettämättä jotain tärkeää. Samalla kun nautin Ollikaisen kielen napakkuudesta, ihailen sen arkailematonta lyyrisyyttä ja groteskiutta.

Minulle Kristuksen toinen tuleminen on niitä kirjoja, joita on mahdoton jättää yhden lukemisen varaan. 

Aki Ollikainen. Kuva: Laura Malmivaara


 


  

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pirkko Saisio: Passio

Meri Valkama: Sinun, Margot

Delia Owens: Suon villi laulu