Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

 

Opettaja elämänsä nollapisteessä 

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut. WSOY 2022. 285 s.

Rakennus on yhtä pieni kuin korsu. Kaksi ikkunaa päädyssä ja kolme sivussa. Kaksi savupiippua, toinen pellistä, toinen valkeista sementtitiilistä. Sadevesi on värjännyt laudoituksen alareunan vihreäksi. Kauempana näkyy muutama murentunut kivijalka.

Eletään elokuuta 1947. Kuusissakymmenissä oleva opettajatar Elna Suorajärvi on soudattanut itsensä ja niukan omaisuutensa rajan pinnassa sijaitsevalle yksiopettajaiselle Niemen koululle. Koululle ei ole tietä, ja itse rakennus on saksalaisten jälkeensä jättämä puolilaho parakki. Ei sähköjä, ei koulutarvikkeita, outo opetusjärjestelmä ja terveyskin reistailee. Mutta takaisin ei ole kääntymistä. Yksi talvikausi täällä on nyt pärjättävä.

Tommi Kinnusen (s. 1973) viides romaani Pimeät kuut sijoittuu samoihin kuusamolaisiin maisemiin kuin hänen ensimmäiset romaaninsa Neljäntienristeys (2014) ja Lopotti (2016). Naimaton naisopettaja joutuu hakeutumaan kotikylästään yhdenlaiselle evakkomatkalle, kun hermonsa menettänyt sisarpuoli ei enää siedä häntä silmissään ja yhteisessä kotitalossa.

Romaani etenee verkkaisena minäkerrontana, ja vähitellen näkyville avautuu Elnan tarinan myötä koko sodanjälkeisen rajaseudun elämäntilanne. Vaikka Elna jo venematkalla miettii: Ei tästä elämästä kukaan selviä ehjänä. Ainoa mistä voi yllättyä, on se, millä tavalla kukakin menee rikki, kyse on selviytymistarinasta, kuten Kinnusella yleensä.

ELNAN HENKILÖKUVA piirtyy esiin selkeänä, uskottavana ja kulmikkuudessaankin sympaattisena. Mieleeni nousi välistä Elizabeth Stroutin romaanien matematiikanopettaja Olive Kitteridge. Jotain samanlaista tiukkuutta, suorapuheisuutta ja tunteilematonta, tehtäviinsä keskittyvää asennoitumista löytyy molemmista naisista, niin erilaiset kuin heidän elinpiirinsä ovatkin.

Seminaarinsa käynyt ja vuosikymmeniä opettanut Elna tietää osaamisensa eikä laista vastuutaan, mutta mahdottomiin hän ei suostu, vaikka johtokunnan isäntäväki sitä kutsumusammatin valinneelta edellyttää.

Kinnunen näyttää, miten ymmärtämättömästi, jopa vähättelevästi opettajan ja erityisesti naisopettajan työhön suhtaudutaan niukkuuden keskellä. Kai osaava opettaja jotain keksii puutteellisissakin oloissa, naisihminen varsinkin. Ja onko se nyt niin tarkkaa lasten kanssa.

Opettajan työn omakohtaisesti tuntevana Kinnunen kirjoittaa rivien väleihin kritiikkiä myös tämän päivän kouluelämästä ja opetustyön haasteista. Tehtävien ja odotusten paisuessa yhä useampi opettaja uupuu ja jättää tonttinsa.

Mutta Elna taistelee. Hän tekee opetusmateriaalia vaikka räsymatoista ja vanhoista sanomalehdistä, että päästään edes jonkinlaiseen alkuun, ja kun jalat eivät kunnolla kannattele, opettaja työntää hetekansa luokkahuoneeseen ja opettaa lapsia sängystä käsin. On siinä tarkastajalla ihmettelemistä.

MIESTEN JA NAISTEN YHDENVERTAISUUDESSA on ongelmia muutenkin kuin koulupuolella. Sodassa fyysisesti ja psyykkisesti vammautuneilla miehillä on suuria vaikeuksia sopeutua rauhanajan perhe-elämään tuhotuilla kotiseuduillaan, ja siitä joutuvat kärsimään sekä vaimot että lapset.

Vaikka Elna kokee kohtelunsa epäoikeudenmukaiseksi, hän kyllä ymmärtää, millaisten vaikeuksien keskellä ihmiset yrittävät aloittaa uutta elämää, ja hänellä on myös lähikokemusta sodan traumatisoivista seurauksista.

Ihailen kovasti Kinnusen kykyä jättää ikään kuin päähenkilönsä päätettäväksi, mitä hän paljastaa varhemmista vaiheistaan ja valinnoistaan. Rankkoja ne ovat ja ehkä käsittämättömiäkin, mutta Elnan luonteen mukaisia, itsenäisiä ja ehdottomia.

Samanlaista ehdottomuutta löytyy Elnan suhteessa oppilaihinsa. Hän osaa lukea lapsia hyvin, on kekseliäs ja innostavakin, mutta vaatii kurinalaisuutta sekä itseltään että lapsilta. Kun ei halua sääliä itselleen, ei halua jakaa sellaista muillekaan. 

Lukuvuoden edetessä niin opettajan kuin lasten elämään alkaa sentään ilmestyä yhä enemmän myös vapautuneita ja riemukkaita hetkiä. Elna itsekin miettii: Aina käy niin: alku on liian kireää ja vasta myöhemmin syntyy sopivaa, kun pääsee rytmiin kiinni. Virkkaamisessa ja opettamisessa.

KINNUSEN EDELLISEEN ROMAANIIN Ei kertonut katuvansa (2020) verrattuna Pimeät kuut on keskitetympi, eikä vain paikallisesti ja ajallisesti. Kun tarina etenee yhden henkilön kokemana ja hänen päässään, tuntuu kuin seuraisi tiivistunnelmaista monologinäytelmää.

Voisi tietysti luulla, että yhdelle ihmiselle tapahtuu syrjäseudun ankeudessa kovin vähän ja vaatimattomia asioita, mutta Kinnusen kaltainen kertoja osaa kyllä virittää tarinaansa sellaisia jännitteitä, että ne kantavat loppuun saakka, samalla kun henkilökuva syvenee ja teemat laajenevat.

Romaanin intensiteettiin vaikuttaa myös sen selkeä, lyhytvirkkeinen ja aistimusvoimainen kieli.

Kinnusen kerronta on niin kirkasta ja vaivatonta, että tuntuu, kuin sanat tulisivat itsestään ja kuvat kuin hyllyltä poimien, ja nautin siitä, että Kinnunen kirjoittaa päähenkilönsä pienistäkin askareista jotenkin arvostaen ja syventyen, vaikka olisi kyse pelkästä vispipuuron vatkaamisesta talviöisellä pihalla:

Männyt rasahtelevat, kun pakkanen tarttuu niihin kiinni. Tunnen nenässäni sen raudanviileän tuoksun. Rinteitä valuva kylmyys huuhtelee mielestäni kiireen ja velvollisuudentunteen. Minuun jää vain tämä hetki, tämä työ. Vain ranteen liike ja sormien ymmärtämä puuron vastus. Vielä hiukan ennen kuin on valmista.

LOPPUJEN LOPUKSI Elnan pieni elämäntarina herättää paljon itseään suurempia ja edelleen ajankohtaisia kysymyksiä. Väsyneitä, joille Kinnunen on romaaninsa osoittanut, löytyy jokaisesta ammattikunnasta ja ikäryhmästä, eikä sodan jaloista ja sen jäljiltä kamppailevia ihmisiä tarvitse etsiä kaukaa.

Luen kirjailijan omistuskirjoituksen kuitenkin enemmän rohkaisuna kuin myötätuntona, eihän Kinnunen koskaan jätä lukijaansa epätoivoon.

Vaikka pimeitä kuita on sekä takana- että edessäpäin, niillä eväillä mennään, jotka repusta löytyvät. Sitkeästi ja kitisemättä, menneitä jauhamatta ja tulevia pelkäämättä. Juuri tänään ilma on pehmeätä hengittää.

Tommi KInnunen. Kuva: Joonan Brandt