Ann-Luise Bertell: Ikävän jälkeen

 


Kirjeitä Atlantin taakse jääneelle tyttärelle


Ann-Luise Bertell: Ikävän jälkeen (Vänd om min längtan, 2016). Suom. Vappu Orlov. Tammi 2022. 200 s.


Ajattelin -- että meidän pitäisi kertoa omat tarinamme toisillemme. Ajattelin, että juuri sen avulla me ehkä pysymme elossa että saamme kerrotuksi asioita toisillemme, miettii kuolemaansa lähestyvä Maria Alina Rönnblom pohjalaisen Ann-Luise Bertellin (s.1971) vastasuomennetussa romaanissa Ikävän jälkeen.

Punaisessa, ikuisesti keskeneräisessä mökissään Vöyrillä asustava vanhus ei juuri muita eläviä tapaa kuin päivittäin käyvän kodinhoitajan, Somaliasta tulleen Ramyn. Ramyn kanssa on kieliongelmia, mutta Dallas-sarjan J.R.Ewingin seurassa kommunikointi onnistuu paremmin, tunnistaahan Kanadassa siirtolaisena ollut Maria vielä hyvin amerikkalaisten tavat ja puheet.

Bertellin äidinäidin vaiheisiin pohjaava romaani ilmestyi ruotsiksi 2016 ja on kirjailijan Botnia-sarjan avausteos. Kirja sai aikanaan Svenska Ylen kirjallisuuspalkinnon mutta joutui odottamaan suomentamistaan, kunnes sarjan toinen osa Heiman nousi vuonna 2020 sekä Finlandia- että Runeberg-palkintoehdokkaaksi. Se julkaistiin viime vuonna Vappu Orlovin suomennoksena nimellä Oma maa.

Oma maa perustuu kirjailijan isänpuoleisten isovanhempien elämään, mutta ensi syksynä ilmestyvässä päätösosassa Ikuinen kaipuu (Glöm bort din saknad) kirjailija palaa jälleen äitinsä sukuun ja keskushenkilö on yksi Marian kolmesta tyttärestä.

Näin ollen suomennosten poikkeuksellinen ilmestymisjärjestys ei haittaa lainkaan, päinvastoin. Marian elämänvaiheet tuoreessa muistissa on syksyllä helppo siirtyä ajassa ja suvussa eteenpäin.


JÄLKISANOISSAAN kirjailija kertoo isoäitinsä Maria Alina Ohlisin (1911-1999) vaienneen Kanadan-vaiheistaan, eikä hänen jäljiltään ole löytynyt yhtään kirjettä, vaikka romaanin Maria sellaisia kirjoittaa. Ikävän jälkeen on siis puhtaasti fiktiivinen. Se on kertomus, joka jäi kertomatta ja on sen vuoksi nyt vain kuviteltavissa.

Romaani etenee lyhyinä kohtauksina kahdessa aikatasossa. Sen varsinainen juoni, Marian lapsuus Suomessa ja siirtolaisvuodet Kanadassa, kulkee kronologisena minäkerrontana. Kanadassa olevalle tyttärelleen Lidialle, Dear Lidialle, Maria kertoo päiväkohtaisia kuulumisiaan kirjemuodossa. 

Kirjeosuuksista käy riipaisevalla tavalla ilmi, millaisia ovat mökissään asuvan yksinäisen vanhuksen päivät ja yöt. Samalla kirjeistä paljastuu kirjoittajan persoona, hänen motiivinsa, tunteensa ja mielialansa.

Mariaa painaa se, että hän on joutunut luopumaan esikoistyttärestään ja jäänyt hänelle kaukaiseksi ja vieraaksi. Ylpeänä ja itsenäisenä ihmisenä hän ei kuitenkaan kaipaa anteeksiantoa. Ei auta yhtään piehtaroida vanhoissa vääryyksissä ja pieleenmenoissa.

Maria kirjoittaa, ettei häntä pelota jättää elämäänsä. Mutta minua pelottaa se että lähden tästä eteenpäin kenenkään saamatta tietää, kuka minä olin. Siksi minä kirjoitan sinulle, sinun olisi pitänyt saada kuulla tämä jo kauan sitten.

Kertomalla tarinansa Maria haluaa tuntea olleensa sentään olemassa. Samalla hän tarjoaa tyttärelleen mahdollisuuden päästä osaksi suomalaista sukuaan ja sen historiaa, löytää juurensa.  


PÄÄHENKILÖNSÄ TAVOIN myös kirjailija varoo piehtaroimasta vastoinkäymisissä ja vääryyksissä, mutta näkyville ne on kirjoitettava. Ja ikävä kyllä Marian kohdalle sellaisia sattuu paljon jo lapsesta pitäen.

Kun viisivuotiaan Marian ja hänen pari vuotta vanhemman veljensä Haraldin isä yllättäen kuolee väkivaltaisesti, äiti solmii taloudellisista syistä uuden, onnettomaksi osoittautuvan avioliiton. Muutto syrjäiselle pikkutilalle on kaikille pettymys, ja isäpuolen tyytymätön jurotus ja väkivaltaisuus tekevät muutoinkin ankarasta elämästä entistä ahdistavampaa. Tilanne pahenee vielä perheen kasvaessa kahdella "epäkelvolla" poikalapsella.

Lapsen perspektiivistä epäinhimilliset olot ovat sentään jotakuinkin siedettäviä. Lapsilla on aina keinonsa paeta tilaisuuden tullen ympäröivää ankeutta leikin ja mielikuvituksen maailmaan, ja sitä paitsi Marialla ja Haraldilla on toisensa sekä hyvässä että pahassa.

Koskettavin kohtalo on mielestäni kyttyräselkäisellä pikku Jakobilla, joka Oman maan Elofin tavoin hakeutuu mielellään muista erilleen ja korkealle. Mielipaikallaan yksinäisen männyn ylimmällä oksalla hän on kuin linnut, poissa isänsä silmistä ja sisarusten kiusan ulottumattomissa, kaukana ympäristönsä kateudesta ja pahansuopuudesta.


SAATUAAN KYLLIKSI OMIA TIENESTEJÄ Harald ostaa matkalipun Kanadaan ja lupaa lähettää lippurahat myös Marialle. Siihen asti sisar hoitaa kotona perheen kuopusta Axelia ja yrittää kiltteydellään sovittaa Jakobin kuolemasta tuntemaansa syyllisyyttä.

Axelin hylkääminen on Kanadaan suuntaavalle Marialle kuitenkin uusi henkinen taakka, eikä elämä valtameren takana avaudu muutenkaan auvoisena. Haraldin löytyminen vie aikaa, mutta onneksi Maria tutustuu merimatkalla närpiöläiseen Elleniin ja pääsee hänen avullaan jonkinlaiseen alkuun pienessä kaivoskaupungissa Kirkland Lakessa.

Välähdykset siirtolaisten arjesta ja Haraldin alamäestä ovat karvasta luettavaa, ja siksi pienet onnen hetket tuntuvat sitäkin makeammilta. Marian ja Ellenin ensimmäinen kahvilassa käynti on hellyttävä: Leivos maistui taivaalliselta, mitään niin hyvää en ollut milloinkaan syönyt. Vihdoinkin tuntui aika mukavalta asua Kanadassa, syödä leivosta jonka olin maksanut omilla rahoillani.

Enemmän kuin varsinaista siirtolaiselämää Bertell kuvaa kuitenkin Marian henkilökohtaisia elämänmuutoksia ja kahta avioliittoa. On kiinnostavaa huomata, miten samantyyppisiksi Oma maa ja Ikävän jälkeen osoittautuvat mies- ja naisrooleiltaan.


BERTELLIÄ ON SANOTTU vahvojen naisten kuvaajaksi, ja Maria kuuluu heidän joukkoonsa. Naisen roolin ja oikeudellisen aseman muuttuminen on kuitenkin vasta aluillaan, ja loppujen lopuksi Mariakin joutuu taipumaan.

Ensimmäisestä liitostaan hän lähtee rohkeasti omille teilleen, kun mies osoittautuu väkivaltaiseksi. Hänhän ei äitinsä tavoin alistu kärsimään ja sopeutumaan, ei, vaikka maksumieheksi joutuu myös esikoistytär Lidia. Toinen liitto vöyriläislähtöisen Rikardin kanssa on rauhallisempi, muttei tasa-arvoinen sekään.

Romaanin mieskuva on aika synkeä. Onko niin, että kun elämä pettää myös miehet yhden toisensa perästä, tiukka miehen rooli ei tarjoa juuri muita keinoja kuin reagoida väkivaltaisesti tai itsetuhoisesti? Bertellin henkilöt ovat kuitenkin kautta linjan psykologisesti perusteltuja ja itsekkyydessäänkin inhimillisiä.

Erityisen lähellä kirjailijan sydäntä ovat lapset, eritoten torjutut ja hylätyt lapset, mutta totuudenmukaisuudesta kirjailija ei luovu heidänkään kohdallaan. Lapsetkin osaavat olla viekkaita ja julmia, ja aikuiset tekevät väärin myös tahattomasti ja taitamattomuuttaan. 


ELÄMÄ TARJOAA valinnan varaa kovin kapoisesti. Voimme tehdä kovin vähän ja kovin pieniä ratkaisuja, ja silti ne ovat peruuttamattomia, miettii tytärtään ikävöivä Maria. Juuri ikävä on mielestäni romaanin perustunne ja pääteema.

Mitä muuta Maria on tehnyt koko elämänsä kuin ikävöinyt: kuollutta isää, kotiin jäänyttä äitiä, veljiä, rakkautta, parempaa elämää, uutta alkua, vapautta, kotiseutuaan, tyttäriään - ja lehmiään!

Mutta eikö sekin ole rikkautta, että on mitä ikävöidä? Ja elämää se, että ikävöi? - Ann-Luise Bertell ei ole pessimisti; hän on myötätuntoinen realisti.

Ann-Luise Bertell. Kuva: Frank Unger



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Delia Owens: Suon villi laulu

Pirkko Saisio: Passio

Meri Valkama: Sinun, Margot