Osmo Tapio Räihälä: Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa

 

Lyhyt oppimäärän nykytaidemusiikin kummallisuuksiin 


Osmo Tapio Räihälä: Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa. Atena 2021. 269 s.


Kuulun juuri niihin ihmisiin, joista nykytaidemusiikki kuulostaa usein kummalliselta, pitkästyttävältä ja monesti suorastaan rumalta. Kuuntelen mielelläni RSO:n konsertteja musiikkitalosta - kiitos ylen - ja yritän silloin parhaani mukaan suhtautua uteliaana myös tarjolla oleviin nykysävellyksiin, mutta kieltämättä varsinaisen nautinnon saan yleensä illan klassisesta osuudesta.

Kun suosittelun innostamana tartuin äskettäin säveltäjä Osmo Tapio Räihälän (s. 1964) viime vuonna Finlandialla palkittuun tietokirjaan Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa, minulle alkoi selvitä, että ongelman ydin on odotuksissani.

Yritän kovasti etsiä nykytaidemusiikista jotain sellaista, jota olen tottunut löytämään ns. vanhoilta mestareita, esimerkiksi säännöllistä pulssia, melodioita, havaittavia teemojen kehittelyjä ja selkeitä rakenteita. Kun sellaisia ei löydy, alan nopeasti turhautua.

Räihälä kuitenkin kehottaa minua unohtamaan haluni ymmärtää ja patistaa heittäytymään kokemuksen vietäväksi. Hyvä olisi samalla muistaa sekin, että kaikesta ei tarvitse pitää. Samoin kuin klassista myös nykkäriä eli nykytaidemusiikkia on moneen makuun. Valinta on vapaa, ja valikoimaa riittää!

Toinen turhautumiseni syy voi olla se, että nykymusiikin kieli on minulle kertakaikkisen vierasta. Olin unohtanut, että samaan asiaan törmäsin aikanaan myös klassisen musiikin yhteydessä.

Mutta kieliähän voi opiskella, muistuttaa Räihälä ja patistaa opiskelemaan muidenkin taiteiden kuin musiikin kieltä!


ENNEN NYKYTAIDEMUSIIKKIIN siirtymistä Räihälä tekee tarpeellisen mutta tiiviin katsauksen klassiseen musiikkiin. Se mataloittaa kynnystä astua nykymusiikin maailmaan ja on tietysti tärkeä lähtökohta ja vertailukohde.

Rajaviivaksi klassisen ja nykytaidemusiikin välille Räihälä vetää toisen maailmasodan. Sen jäljiltä maailma muuttui monella tapaa. Taiteissa muutos tarkoitti aivan uudenlaisten käsitysten ja keinojen omaksumista.

Vaikka Räihälä nostaa esiin Arnold Schönbergin 12-säveljärjestelmän, selittää Darmstadtin koulukunnan sarjallisuustekniikkaa ja esittelee asiantuntevasti mutta mielipiteitään salaamatta sen ylipapiksi nousseen Pierre Boulezin asemaa uuden musiikin säätelijänä, ei pidä säikähtää, jos jotain jää ymmärtämättä. Vaikeiden kohtien yli voi hyvin hypätä, ja usein kirjoittaja itsekin kehottaa olemaan välittämättä hienoista musiikkitermeistä, elleivät ne ole ennestään tuttuja. Pääasia on ihan muualla.

Mutta kun saa ensin sopivasti tietoa siitä, miksi ja miten eri tavoilla nykymusiikkia tehdään, on helpompi ymmärtää, miten sitä kannattaisi lähestyä. Räihälä vertaa nykytaidemusiikkia puuhun, jonka oksat kasvattavat uusia oksia, jotka kasvattavat uusia oksia, jotka kasvattavat uusia oksia...

Noista useista haaroista kirjoittaja nostaa esiin muutamia yläkäsitteitä, kertoilee niiden alalajeista ja tekijöistä ja antaa vielä kuunteluvinkkejä, jotta lukija voi halutessaan omin korvin todeta, millaisia pilviä, kenttiä, rakennelmia ja järjestelmiä syntyy uusista sävellys- ja soittotavoista tai tietokoneelta, kasasta erilaisia esineitä, silkasta hälystä ja metelistä - tai pelkästä hiljaisuudesta.


RÄIHÄLÄN ESSEISTISEN TEOKSEN tyyli on sopivasti tietopitoista ja jutustelevaa. Ääriesimerkit ja anekdootit (esim. John Cage ja ns. sattumamusiikki) tuovat teokseen huumoria, ja kun välillä poiketaan myös elokuva- ja populaarimusiikin pariin, niiltäkin suunnilta kirjalle luulisin löytyvän kiinnostuneita lukijoita.

Räihälä ei muutenkaan pitäydy tiukasti vain pääaiheessaan vaan laajentaa käsityksiään yleensäkin taidemaailmaa koskeviksi, ja varsinkin kuvataiteista hän nostaa monesti selventäviä vertailu- ja yhtymäkohtia musiikkivirtauksiin.

Mielenkiintoista luettavaa ovat myös kertojan omat musiikilliset kokemukset ja pyrkimykset.

Punkbändeistä nykytaidemusiikin säveltäjäksi tiensä raivannut suomussalmelaispoika kertoo olevansa ns. synesteetikko: näkevänsä musiikin ja kuulevansa kuvataiteen. Netistä löytyvät kamarimusiikkisävellys Kirkasvetinen ja sooloviuluteos Garden Wind havainnollistavat hyvin, mistä Räihälän sävellystyössä on kyse, ja ovat samalla sopivan lyhyitä nykytaidemusiikin kuuntelun aloittelijalle.

Itse olen jo Osmo Tapio Räihälän oivallisen tietopaketin innostamana ehtinyt leijailla György Ligetin atmosfääreissä ja meditoida Arvo Pärtin sakraalin minimalismin parissa. Olen kuunnellut uteliaana Edgard Varésen elektronista runoutta ja hämmästellyt, miten viulua käytetään/soitetaan mm. Helmut Lachenmannin Toccatinassa. Ja riemastuttava matka jatkuu!

On hyvä pitää mielessä, että taiteen, jopa ns. korkeakulttuurin, teossa ja vastaanotossa on lupa myös lystäillä.

Osmo Tapio Räihälä. Kuva Stella Reismaa


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Delia Owens: Suon villi laulu

Meri Valkama: Sinun, Margot

Pirkko Saisio: Passio