Édouard Louis: Kuka tappoi isäni

 

Minä syytän...! 

Édouard Louis: Kuka tappoi isäni (Qui a tué mon père, 2018). Suom. Lotta Toivanen. Tammi 2022. 76 s.

Kolmannessa suomennetussa teoksessaan Kuka tappoi isäni ranskalainen Èdouard Louis (s. 1992) hyökkää vallanpitäjien väärinkäytöksiä vastaan samalla kiihkeydellä kuin maanmiehensä Émile Zola aikanaan ns. Dreyfusin tapauksessa.

Zolan 1898 julkaistun syytekirjelmän J'accuse...! Minä syytän...! kohteena olivat keksittyjen todisteiden tehtailijat. Louis heristää nyrkkiä 2000-luvun ranskalaispoliitikoille ja vaatii heitä tilille isänsä kohtalosta.

Édouard Louis on kirjoittanut isästään jo omaelämäkerrallisessa esikoisromaanissaan Ei enää Eddy (suom. 2019), eikä suinkaan silloin lämpimästi. Herkkä, tyttömäinen ja koulumenestyksestään huolehtiva poika on oppimattomalle, juopottelevalle ja tappelevalle työläismiehelle häpeä ja kauhistus. Tosi mies ei piittaa koulutuksesta, vaan rettelöi ja rähinöi, iskee naisia ja vihaa homoja ja maahanmuuttajia. 

Pääsy Pariisiin opiskelemaan tarjoaa Eddielle mahdollisuuden olla oma homoseksuaalinen itsensä ja irrottautua kurjuuden, tietämättömyyden ja suvaitsemattomuuden kurimuksesta. Tai ainakin Eddie uskoo niin.

Tosiasiassa Édouard Louis todistaa toisessa romaanissaan Väkivallan historia (suom. 2020), että homofobiaa ja rasismia ei esiinny vain köyhien ja kouluttamattomien joukossa vaan ne ovat koko yhteiskuntaa leimaava piirre. Kuka tappoi isäni -pamfletissaan kirjailija tarjoaa väitteelleen toisen puhuttelevan esimerkin.

KUKA TAPPOI ISÄNI -TEOKSESSA kirjailija käsittelee isänsä tapausta kolmen luvun verran eri näkökulmista. Luvut ovat kuin musiikkiteoksen osia aiheineen ja kehittelyineen, kunnes pauhaava finaali sitoo kaiken yhteen ja laajentaa henkilökohtaisen kokemuksen koko yhteiskuntaa koskevaksi ongelmaksi.

Pisimmässä ensimmäisessä luvussa isän ja pojan suhdetta valaistaan esimerkkitapauksin, joista osa on tuttuja jo Ei enää Eddy -romaanista. Kertaus on tietoista. En pelkää toistaa itseäni, koska se, mitä kirjoitan, se mitä sanon, ei palvele kirjallisuuden tarpeita, se on pakon ja hädän, sisäisen palon sanelemaa.

Esikoisromaanin mustaa huumoria ei enää tarvita pehmentämään isäkuvaa. Aikuinen poika pystyy katsomaan isän käyttäytymisen taakse ja ymmärtämään sitä. Isä on yhteiskunnallisen asemansa tuote, köyhyyden ja osattomuuden perijä ja jatkaja ja ansaitsee tuomitsevuuden sijasta myötätuntoa.

Isästä alkaa paljastua yllättävää pehmeyttä. Isä osaa tanssia. Isäkin on joskus pukeutunut naiseksi. Kertojan lapsuusmuistoista versoo kohtauksia, jotka osoittavat, että isä on omalla karhealla tavallaan myös rakastanut erilaista poikaansa, pitänyt hänen puoliaan ja taipunut hänen tyttömäisiin toiveisiinsa.

TAPPAMISEN TEEMA nousee keskeiseksi kirjan keskimmäisessä luvussa. Se on luvuista lyhyin mutta dramaattisin ja kaunokirjallisin. Kertoja kääntää kohdevalon itseensä ja tunnustautuu syylliseksi hengenvaaralliseen perheväkivaltakohtaukseen.

Raju kohtaus on sidottu taitavasti World Trade Centeriin tehtyihin iskuihin ja niiden perheessä aikaansaamiin reaktioihin. Kun tilanne rauhoittuu, tunteet ovat pinnassa myös lukijalla. Miten tällaiseen kierteeseen on jouduttu, ja miten - jos mitenkään - se katkaistaan? Ainakaan poliitikoilla ei Louisin mukaan näytä olevan auttamishaluja.

Kun isä murskaa työtapaturmassa selkänsä, hänen pelinsä on joka suhteessa pelattu. Sillä aivan kuin terveyden, toimeentulon ja kovan miehen identiteetin menettämisessä ei olisi jo tarpeeksi kärsimystä, poliitikot yksi toisensa perästä huolehtivat siitä, että työtä pakoilevilta laiskureilta ja tuillaeläjiltä otetaan viimeisetkin löysät pois. Se jos mikä on ahtaalla olevan hidasta tappamista.

Kun Louis kirjansa lopussa luettelee nimeltä presidenttejä ja ministereitä ja heidän aikaansaannoksiaan, on kuin istuisi oikeussalissa. Syytökset ovat painavia ja syytäjän ääni vaativa, enkä lainkaan kyseenalaista Kuka tappoi isäni kaltaisten poliittisten puheenvuorojen tarpeellisuutta. Päinvastoin.

SILTI MIETIN, missä määrin ja miten tiukasti köyhyyden, väkivallan ja nöyryytysten periytyvyys liittyy myös sukupuoliroolien ahtauteen ja ehdottomuuteen. Rivien väleistä olin löytävinäni joitain syitä ja seurauksia. 

Sitäkin mietin, olisiko ollut aiheellista/mahdollista julkaista tämä kooltaan varsin pieni teos vasta Louisin neljännen, syyskuussa ilmestyvän äidistä kertovan Naisen taistelut ja muodonmuutokset -romaanin kanssa samoissa kansissa. Olisi ollut mukava tarkastella tuoreeltaan, miten vanhempien tarinat korreloivat keskenään.

Joka tapauksessa Kuka tappoi isäni -teoksen jälkeen on ihan pakko päästä lukemaan, mitä ja miten Édouard Louis kertoo äitinsä elämästä ja valinnoista. 

Édouard Louis. Kuva: John Foley