Elizabeth Strout: Voi William!

 

Voi Elizabeth, että tykkään tyylistäsi! 

Elizabeth Strout: Voi William! (Oh William! 2021). Suom. Kristiina Rikman. Tammi 2022. 226 s.

Yhdysvaltalainen Elizabeth Strout (s. 1956) palaa uusimmassa romaanissaan Voi William! kahdessa aiemmassa teoksessa esiintyneen päähenkilönsä Lucy Bartonin pariin. Ensitutustumiseni New Yorkiin asettuneeseen kirjailijaan Lucyyn tapahtui romaanissa Nimeni on Lucy Barton (suom. 2018), ja sen jälkeen Lucy esiintyi kertomuskokoelmassa Kaikki on mahdollista (suom. 2019).

Stroutin toinen tuttu sankaritar on Olive Kitteridge. Hän on päähenkilönä romaaneissa Olive Kitteridge (suom. 2020) ja Olive, taas (suom. 2021) ja sivuroolissa Stroutin esikoisteoksessa Pikkukaupungin tyttö (suom. 2001/2020).

En kuitenkaan puhuisi Stroutin yhteydessä varsinaisista trilogioista.

Elizabeth Strout ei kerro päähenkilöidensä vaiheista tiukan kronologisesti vaan näyttää, mitä heille kuuluu. Hän paljastaa henkilöidensä elämää pienin otoksin sieltä täältä heidän menneisyydestään ja nykyisyydestään.

Uusin Lucy-romaani rakentuu aiempiakin enemmän kierrellen ja kaarrellen. Samalla  kirjailija tunkeutuu Lucyn muistikuvien, mietteiden, tunnustusten ja tuntemusten avulla yhä syvemmälle hänen sisimpäänsä. Pohjimmiltaan Voi William! onkin Lycyn itsereflektointia, vaikka hän osoittaa puheensa näkyvästi lukijoilleen.

LUCYN KUUNTELU ei ole hetkeäkään työlästä tai tylsää. Tuntuu kuin istuisi iltaa vanhan ystävän seurassa. Edellisestä tapaamisesta on jonkin aikaa, ja viimeaikaiset kuulumiset vaativat kiireetöntä ja asteittaista purkua.

Lycyn puheen tekee luontevaksi ja läheiseksi se, että hän toistelee sanomisiaan, hyppää asiasta toiseen, kun muistaa jotain mielestään tärkeää, jättää aloittamansa jutun puolitiehen, kerää välillä uskallusta ja paljastaakin jotain äsken kätkemäänsä. Aluksi muutama sana - -. Katsotaanpas. No niin. Sitten ajattelin - -. Ja sitten muistin - - . Saattaa johtua siitä - -. En ole varma. Mutta tämän verran minun on kuitenkin sanottava - -.

Romaanin alussa Lucy on 63-vuotias menestynyt kirjailija ja jäänyt vastikään leskeksi, kun hänen ensimmäinen aviomiehensä William ilmoittaa tarvitsevansa häntä. Williamin kolmas vaimo on jättänyt hänet, ja lisäksi William on saanut tietää, että hänellä on Mainessa sisarpuoli, josta ei ole koskaan kerrottu. Lähtisikö Lucy hänen seurakseen selvittämään tuon vauvana hylätyn sisaren tilannetta?

Entiset puolisot ovat hyvissä väleissä, eikä Lucy tohdi kieltäytyä, vaikka omakin suru on tuore. Ulkoisesti ei tapahdu paljoakaan, mutta matkasta tulee raskaampi, kuin Lucy on kuvitellut.

Jo se, että Mainen maaseutumaisemat muistuttavat kovasti Lycyn onnetonta lapsuusympäristöä, tekee hänen olonsa hankalaksi, ja kun torjunnan ja hylkäämisen kokemukset - omat ja muiden - alkavat piirittää häntä yhä useammalta suunnalta, ahdistus lisääntyy.

SISARPUOLEN ETSIMISTÄ tärkeämmäksi nousee eroon päättyneen avioliiton analysointi, ja se tapahtuu Lucyn päässä. Puolueettomuuteen Lucy ei pohdinnoissaan tietenkään pysty, mutta yllättävään rehellisyyteen hän yltää myös itsensä suhteen.

Strout kuorii Lycyn ja Williamin ambivalenttia liittoa auki kuin sipulia. Paljastukset eivät pöyristytä, mutta kun Williamin itsekeskeisyys, tavoittamattomuus ja uskottomuudet vähitellen paljastuvat, Lucyn aikanaan tekemä päätös jättää William alkaa tuntua ymmärrettävältä. Voi William, sinähän olet ihan kuin pikkulapsi!

Silti Lucya kalvaa syyllisyys. Puolisoiden tyttäret ovat jo aikuisia ja tulevat hyvin toimeen molempien vanhempiensa kanssa, mutta lapset ovat erossa jääneet isälle. Kun matkalaiset alkavat saada tietoa Williamin jo kuolleen äidin Catherinen taakseen jättämästä elämästä, Lucy joutuu miettimään omaakin äitiyttään ja eronsa aiheuttamia vahinkoja.

Catherinen surkean kotitaustan paljastuminen järkyttää lisää jo muutenkin hämmentynyttä Lucya. Kotimatkaa läpi autioituneiden seutujen tehdään aavemaisessa hiljaisuudessa, kunnes Lucy sanoo: William, sinä nait äitisi. -- Hänhän oli aivan kuin minä. Kohtaus on pysäyttävä, mutta senkin Strout kirjoittaa tyylilleen uskollisena eli dramatisoimatta ja arkisen toteavasti.

VOI WILLIAM! NÄYTTÄÄ selkeästi mutta osoittelematta amerikkalaisen yhteiskunnan polarisoitumisen. On häpeä olla köyhä, haista köyhälle, ja vaikka sanapari "amerikkalainen unelma" on latautunut positiivisesti, luokkanousun kokenut pysyy visusti vaiti ankeasta menneisyydestään.

Päästyään ymmärtäväisen opettajansa avulla pois kotoa ja opiskelemaan, Lucy tuntee kyllä pelastuneensa, mutta sisimmässään hän on pääsemättömissä taustastaan, hajustaan. Hän tuntee olonsa oudoissa ympäristöissä turvattomaksi, näkymättömäksi ja yksinäiseksi. Hän kaipaa kipeästi etäiseksi jäänyttä äitiään ja todistelee itselleen, että äiti kaikesta huolimatta rakasti häntä. Hän  teki sen niin hyvin kuin taisi.

Näin Lucy lohduttaa itsessään paitsi rakkautta vaille jäänyttä lasta, myös syyllisyyttä tuntevaa äitiä, ja juuri tämänkaltaista hienovaraista psykologista viisautta romaanista löytyy pitkin matkaa.

Elizabeth Strout ei kirjoita suurista aiheista tai käänteentekevistä yleismaailmallisista tapahtumista. Hän kirjoittaa tavallisen ihmisen, erityisesti naisen, elämästä ja sen mukanaan tuomista valinnoista, vastuista ja ristiriidoista ja tekee sen ihmeellisen yksinkertaisesti, spontaanisti ja silti vakuuttavasti. 

ROMAANISTA HUOKUU lempeä, tuomitsematon suhtautuminen ihmisten heikkouksiin. Mikään ei ole mustavalkoista. Mikään ei ole ehdotonta.

Lucy yrittää parhaansa mukaan ymmärtää omia ja läheistensä tekemisiä ja motiiveja ja saada selvää, miksi elämä kulkee niin kuin kulkee. Ihmiset ovat kuitenkin mysteereitä sekä itselleen että toisilleen. Selvyyttä ei tule tai tulee enintään hiukkasen, ja Lucyn kyselevyys ja epävarmuus sopivat hyvin yhteen Stroutin katkelmallisen, eksyilevän kerrontatavan kanssa.

Mutta kun ajattelin Voi William, enkö muka tarkoittanut myös Voi Lucy!? Enkö tarkoitakin Voi me kaikki, Voi te kaikki rakkaat tässä maailmassa. Emmehän me tunne ketään, emme edes itseämme! 

Kiitos seurastasi, Lucy!

Elizabeth Strout. Kuva: Leonardo Cendamo