Anni Kytömäki: Margarita

Anni Kytömäen Margarita pitää otteessaan kauan lukemisen jälkeenkin 

Anni Kytömäki: Margarita. Gummerus 2020. 582 s.

Silloin tällöin saa käsiinsä kirjan, josta ei millään hennoisi irrottautua. Minulle sellainen on ollut joulun lukuhetkiin säästelemäni Margarita, Anni Kytömäen (s. 1980) kolmas ja vastikään Finlandialla palkittu romaani.

Olen pitänyt kovasti myös Kytömäen edellisistä romaaneista Kultarinta (2014) ja Kivitasku (2017), joten tiesin kyllä mitä odottaa. Margarita on ollut kuitenkin jotain vielä enemmän runsaudessaan, runollisuudessaan, syvällisyydessään ja salaperäisyydessään.

Valitessaan Margaritan viime vuoden Finlandia-palkinnon voittajaksi kapellimestari Hannu Lintu vertasi Kytömäen kerrontaa osuvasti aaltojen kannatteluun. Lukija liikkuu eteenpäin kuin virrassa, keinuu välillä suvannoissa ja jatkaa taas matkaa viejäänsä luottaen.

Vaikutelmaa voimistaa romaanin väkevä virtasymboliikka. Päähenkilön sisimmän ja mielialojen ymmärtämisen avainhetkiä ovat pysähdyttävät veden varaan joutumisen ja antautumisen kuvaukset.

Vesi humahtaa korvissa. Se on hyvä ääni, samanlainen kuin järvellä Iso-Huuhkaimen saaren rannassa, kun pudottaudun mäntyyn ripustetusta liaanista veteen. Leijun virrassa kuin tähtitaivaalla, joki on yhtä pimeä ja suuri. Avaan silmät ja katson avaruuden sumeaa hyökyä. Joki tanssittaa minua, hyräilee ja nauraa kuin olisi saanut minut takaisin - -.

ROMAANISSA ON KOLME KERTOJAA, joista ensimmäisenä ääneen pääsee nuori, henkisesti hauras sotilas Mikko Kilkkaniemi. Kenttäsairaalassa hän tutustuu itseään vanhempaan, siviilissä hierojana työskennelleeseen Ossi Sarakorpeen.

Kilkkaniemen on palattava rintamalle, Sarakorpi lähetetään sotasairaalaan, mutta ennen kohtalokasta kotimatkaansa hän ehtii opettaa vieruskaverilleen jotain tärkeää ihmisruumiin kauniista täydellisyydestä ja koskemattomuudesta. Sarakorpi tiivistää sanottavansa: Mikään ei anna oikeutta särkeä toisen ruumista, toista ihmistä, ei valtiollinen tavoite, valloitushalu tai edes puolustus.

Sarakorven pasifistiset ajatukset eivät nekään jää romaanin ainoiksi, mutta ruumiillisuus on Margaritassa esillä kaiken aikaa.

Alun kenttäsairaalakohtauksen jälkeen kerronnan keskiöön astuu Sarajärven tytär Senni. Eletään 1950-lukua, ja Senni on seurannut isänsä jälkiä hierojana Kankaristo-nimisessä kylpylässä. Ihmisruumis on hänelle tuttuakin tutumpi, eikä kirjailija säästele Sennin tietojen ja taitojen esittelyssä.

Työ täyttää kokonaan Sennin muutoin kovin yksinäisen elämän, ennen kuin kesäinen rakkausepisodi on koitua hänelle kohtalokkaaksi. Kun kylpylä suljetaan, Senni siirtyy Helsinkiin opiskelemaan ja tekemään töitä poliolapsia kuntouttavassa sairaalassa.

Ankarimpaan työhön Senni joutuu oman ruumiinsa kanssa, kun se yllättäen ryhtyy käyttäytymään vastoin luontoaan. Romaanin järkyttävimpiä jaksoja on lopen uupuneen Sennin epätoivoinen taistelu lakipykäliä ja ymmärtämättömiä viranomaisia vastaan, joille naisen "valtiollinen velvollisuus" on synnyttää vaikka henkensä kaupalla lisää kansalaisia sodassa menetettyjen tilalle.

ELÄMÄN JATKAMISEN tai jatkamattomuuden kysymys toistuu monen romaaninhenkilön kohdalla ja monenlaisiana variaatioina. Romaanin kolmas kertoja Antti Kairamaa, metsähallituksen piiritarkastaja, ei haluakaan lapsia "tällaiseen maailmaan".

Kairamaan kyynisyyden ymmärtää paitsi sodan, myös hänen työnsä aiheuttamaksi. Pohjimmiltaan luontoon kiintynyt tutkija vaeltaa metsissä tuho mielessään. Jälleenrakennus vaatii valtavasti puuta rakennuksille ja sellutehtaisiin, ja kiire on kova. Puheet uusien kansallis- ja luonnonpuistojen perustamisesta hukkuvat metsätyökoneiden möyrintään.

Margarita näyttää, kuinka edistyksellä on hintansa ja erityisen kalliisti siitä maksaa luonto. Kun puut Kankariston kylpylän ja läheisen kauppalan ympärillä hakataan ja kirkas Vehkajoki kaavitaan pilalle, luonnon hätä kulminoituu joessa elävien helmisimpukoiden kohtaloon.

Pienin, lyyrisin tekstikatkelmin Kytömäki rakentaa helmisimpukan, Margaritana margaritiferan, dramaattisista vaiheista hienon, monitulkintaisen ja koko romaania kannattelevan kuvion. Simpukka vertautuu ensin Senniin, mutta pian sen merkitykset ulottuvat romaanin muihinkin kuoreensa vetäytyneiden ja julmasti kohdeltujen kohtaloihin ja koko luomakunnan kärsimyksiin.

Pienin tukehtui ensimmäisenä, sen jälkeen on menehtynyt jo moni muukin. Hän on suistumaisillaan pimeään mutta yrittää vielä. Hän raottaa kuortaan. Vesi virtaa sisuksiin, mutta hänen on heti suljettava kuori uudelleen. Vesi, joka ennen liidätti hänelle ravinnon ja hapen, on nyt tuhtia, kammottavaa lientä.

ROMAANI EI OPETA vaan näyttää, että ihmistä ja luontoa on lähestyttävä varoen, niiden omalaatuisuutta ja salaperäisyyttä kunnioittaen. Valtiollinen velvollisuus on pitää huolta myös luonnon, ei vain kansan, säilymisestä, juuri niin kuin Senni ajattelee helmisimpukoita pelastaessaan.

Kytömäen luontokuvaukset ovat nautittavan moniaistimellisia. Margaritaa lukiessa tuntuu, kuin itse liikkuisi metsissä ja rannoilla Sennin vanavedessä. Korostan sanaa tuntuu, sillä tuntoaistimukset saavat romaanissa tilaa tavanomaista enemmän, mikä onkin luontevaa Sennin ammattia ja sairaalatyötä ajatellen.

Muutoinkin Margarita on joka suhteessa tavattoman tarkkaan mietitty. Romaanissa on paljon asiaa ja runsaasti henkilöitä ja huomion herättäviä yksityiskohtia, mutta ne kaikki osoittautuvat ennen pitkää tarinan rakenteen, juonen ja/tai sanottavan kannalta merkityksellisiksi.

Romaanin alun hitauteen tykästyneenä vähän vieroksuin loppupuolen juonivetoisuutta ja hienoista epäuskottavuutta, mutta niihinkin oli helppo suostua, kun vastapainoksi on tarjolla monia ikäiselleni hyvin tutunoloisia välähdyksiä 1950-lukulaisesta elämäntavasta. Ajankohtaisuutta romaani saa ekologisen huolensa lisäksi koronaan rinnastuvasta polioepidemiasta, jonka vaurioita nuorissa potilaissa Kytömäki kuvaa yhtä kipeästi ja hellästi kuin helmisimpukoidensa kohtaloa.

MARGARITAA TUSKIN LUKEE silmän kertaakaan kostumatta, niin myötäeläen sen maailmaan uppoaa. Hannu Lintu luonnehti palkintoperusteluissaan Sennin henkilökuvan senlaatuiseksi, että tämä alkoi tuntua ystävältä.

Minua Sennissä kiinnostaa hänen sinnikkyytensä ja särmikkyytensä. Senni on erilainen ja hakeutuu yksikseen, mutta se on hänelle luontaista. Senni on elävä ihminen, ja hänen maailmansa on tosi. Ja hänellä on oma tahto! Senni pärjää, kun hänen annetaan olla laisensa. Lajisensa.

Kiitos kirjailijalle romaanin vaikuttavasta, toiveikkaasta loppunäystä!

Anni Kytömäki. Kuva: Liisa Valonen