Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan

 

Näkymättömiin siivottujen naisten saari 

Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan. WSOY 2020. 377 s.

Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan on nykyään Tampereella asuvan Katja Kaukosen (s. 1969) viides teos. Se kertoo paikasta, jonne 1920-luvun puolivälissä lähetetään joukko mielisairaiksi luokiteltuja naisia muka paranemaan. Tosiasiassa heidän toipumiseensa ei uskota vaan heidät halutaan eristää käyttäytymisensä tai muuta väestöä häiritsevien taipumustensa perusteella.

Paikka muistuttaa kovasti Seilin saarta, joka toimi ensin leprasairaiden hoito- ja karkotuspaikkana ja sen jälkeen mielisairaalana vuoteen 1962 asti. Viime vuosina Seilin asukkaiden kohtalot ovat kovasti kiinnostaneet sekä kirjailijoita että lauluntekijöitä.

Katja Kaukonen kirjoittaa kuitenkin oman romaaninsa irti historiallisesta Seilistä. Romaanin alussa kertoja nimeää saaren Tiiralinnaksi ja kertoo siellä toimeenpannun hoitokokeilun päättyneen tuloksettomana. Näin kirjailija pääsee ilman realismin kahleita kertomaan yhteisöstään niin maagisesti ja lyyrisesti, kuin hänen kirjailijanlaatunsa ja romaanin muoto ja tarkoitus vaativat.

ROMAANI alkaa ensimmäisten "sairasmielisten" saapumisella entiseen nunnaluostarisaareen. Heitä kaitsemaan on lähtenyt kaksikin tomeraa naista, ylihoitaja Linnea ja emäntä Alli Ilona apujoukkoineen. Rakennuksista pitää huolta talonmies Birger, ja hengellisestä ravinnosta vastaa vähän myöhemmin saarelle tuleva pappi Joel. Lääkäri Gunnar Berg vierailee Tiiralinnassa vain virkansa puolesta, "turistimatkalla". Vähän paremmin työhönsä on motivoitunut väliaikainen kesälääkäri Johannes.

Päättäjien mielestä karkotetuilla oli saarella mahdollisuus aloittaa kaikki alusta kuin paratiisissa ikään. Siellä heillä olisi tilaisuus Rousseaun (1712-1778) jalon villin tavoin muodostaa oma yhteisö ja jatkaa yksilökeskeistä, viettien määräämää elämää eräänlaisessa täysylläpidossa turvallisten seinien sisällä. Naiset pääsivät matkalle, loitolle houkutuksista eli helposti tuleen syttyvistä puutaloista, viettejä kiihottavista väkijuomista ja kuuliaiseen vaimoon liitetyistä miehistä. Päättäjät olivat tietysti kaikki miehiä.

Hoidettavien joukosta nousevat esiin mm. Saga, Taimi, Solveig, Morsian ja Rauha, kaikki omalla tavallaan Mantereen moraaliin ja järjestykseen sopimattomia. Sagalla on vaikeuksia sivupersoonansa Sadun kanssa, Taimi ei ole koskaan selvinnyt siitä, että äiti hylkäsi hänet Ruotsiin "saamaan elämänoppia", orvoksi jäänyt, taiteellinen Soveig on leimattu jo lapsena syntiseksi ja poikkeavaksi, ja hylätyn Morsiamen miehenkaipuu saa liian näkyviä ilmenemismuotoja.

Rauhan sairaus on se, että hän oli antautunut ajattelemiselle ja itsensä kehittämiselle, vaikka vanhemmat olivat toivoneet hänestä työteliästä ja kuuliaista vaimoa. Rauha haluaisi olla samanlainen naisasianainen kuin Ellen Key (1849-1926) ja Lucina Hagman (1853-1946) olivat, mutta hän käyttäytyy liian äänekkäästi ja provosoivasti sopiakseen terveiden joukkoon. Saaressa hänen tiedoilleen ja kyvyilleen on kuitenkin ennen pitkää merkittävää käyttöä.

KAUKONEN RAKENTAA romaaninsa jännitettä aikaillen. Paljon ja hartaasti liikutaan henkilöiden monitulkintaisissa mielenmaisemissa, ja tuntuu, kuin koko saari yhteisöineen ajelehtisi vailla päämäärää. Minne oikein ollaan menossa?

Mieleen tulevat kirjallisuuden muut saarikertomukset, robinsonadit, vankileirit ja vankilasaaret. Niissä henkilöt kuitenkin odottavat tai suunnittelevat poispääsyä. Teerilinnassa lähtöään valmistelee vain Alli-emäntä, jolla on salaisena tarkoituksenaan suunnata matkarahat kerättyään siirtolaiseksi Australiaan.

Teerilinna muistuttaakin enemmän jonkinlaista utooppista yhteisökokeilua, muusta maailmasta irrallista paremman elämän etsintää, kuten romaanin alussa vihjataan, siinä tosin ironisessa yhteydessä. Kun perinteiset, väkivaltaiset hoitomuodot saavat rinnalleen pehmeämpiä, luontoperäisiä keinoja erityisesti pappi Joelin toimesta, hoidettavat alkavat kuin alkavatkin voida paremmin.

Ihmeparantumisia romaanissa ei tapahdu, mutta muita ihmeitä saari tarjoaa jatkuvasti. Monet niistä ovat tulkittavissa kokijansa harhoiksi tai mielikuvituksen tuotteiksi, mutta konkreettejakin selittämättömyyksiä ilmenee. Merkillisin niistä on tunkiolta pärekorista löytyvä tumma tyttövauva. Pelastaja, kuten Joel häntä ajatuksissaan nimitti.

Joel näkee tytön säteilevän valoa, joka vaikutti erityisen suotuisasti maaperään, kasveihin, kaikkeen elolliseen ja ennen pitkää jopa ihmismieliin. Samaan tulokseen päätyy kohta myös ylihoitaja. Sairaat eivät ajattele enää kaiken aikaa itseään ja sairauttaan, kun heillä on joku, josta huolehtia ja jolle antaa hellyyttä ja rakkautta.

ROMAANI KRITISOI paitsi naisen rooliin kohdistuvaa miehistä kontrollia myös terveen ja sairaan tiukkaa erottelua. Rajan häilyvyys näkyy selkeästi mm. Joelin ja ylihoitaja Linnean henkilökuvissa. Pappi Joelin originellius, pyhä hulluus, on sitä luokkaa, että tuskin hänkään Mantereelle kelpaisi, ja kun ylihoitaja uupuu ylivoimaisen urakkansa alla, ketkä muut hänestä huolehtivat kuin hänen omat hoidokkinsa!

Teerilinnan potilaat ovat pikemminkin ympäristönsä haavoittamia ja särkemiä kuin sairaita. Toipuva Linnea tiivistää mietteensä: Minusta tuntuu, että joskus sairasmielisyydessä on kyse myös maailmassa olemisen taidosta. Taitamattomuus ja taidokkuus riippuvat siitä, kenen määrittelemästä maailmasta puhutaan. 

Romaanin aihe on raskas ja sanottava painavaa, mutta Kaukonen kirjoittaa saarestaan ja sen asukkaista lyyrisesti ja ilmavasti. Kestää kuitenkin aikansa, ennen kuin Kaukosen aiempiin teoksiin tutustumattomana tottuu romaanin valtoimeen kuvailevuuteen ja unenomaiseen ilmapiiriin. 

Luonnon ja sen voimien väkevä läsnäolo, symbolien runsaus ja kaiken tapahtuvan outous ja taianomaisuus tempaavat kuitenkin ennen pitkää vastustamatta mukaansa. Lukunautintoa lisää myös romaanin absurdi huumori. Sen avulla Kaukonen kirjoittaa saarelaisistaan, ei vain murehdittavia, vaan myös ihastuttavia.

Katja Kaukonen. Kuva: Tomi Kontio