Jeanette Winterson: Aikakuilu

 

Kekseliäs päivitys Shakespearen Talvisesta tarinasta 

Jeanette Winterson: Aikakuilu (The Cap of Time, 2015). Shakespearen Talvinen tarina omin sanoin. Suom. Saara Pääkkönen. Johnny Kniga 2020. 332 s. 

Shakeaperen (1564-1616) näytelmien uustulkintojen sarjasta on saatu suomeksi jo kuusi romaania. Brittikirjailija Jeanette Wintersonin (s. 1959) Aikakuilu on moderni versio Shakespearen Talvisesta tarinasta. Aikakuilu julkaistiin sarjassa ensimmäisenä, mutta suomeksi se ilmestyi vasta viime vuonna. Suomennosten ilmestymisjärjestyksellä ei kuitenkaan ole merkitystä. Sarjan kaikki teokset ovat tähän mennessä olleet kiinnostavan omintakeisia.

TALVINEN TARINA ei kuulu Shakespearen esitetyimpien näytelmien joukkoon, ja siksi on paikallaan, että Winterson esittelee romaaninsa alussa näytelmän juonen ja henkilöt. Näin lukijalle tarjoutuu tilaisuus tarkkailla, miten kirjailija muuntaa tarinaa omiin tarkoituksiinsa.

Näytelmän tapahtumapaikat Winterson on siirtänyt Sisilian ja Böömin kuningaskunnista Lontooseen ja Yhdysvaltoihin Louisianan New Bohemiaan. Nimillä leikittely (nimien leikkely) ja henkilöiden ammattien ja töiden modernisointi on lystiä luettavaa.

Tarinan ystäväparin Sisilian kuninkaan Leonteen ja Böömin kuninkaan Polixeneen Winterson on muuttanut Sicilia-yhtiöllään rahaa taikovaksi upporikkaaksi Leo Kaiseriksi ja virtuaalipelejä keksiväksi Xenoksi. Leon vaimo MiMi on ranskalais-amerikkalainen laulaja, ja juonen kulkuun ratkaisevasti vaikuttavat paimen ja hänen poikansa, Wintersonilla Shep ja Clo, elättävät Aikakuilussa itseään ja sairaalan VauvaLuukusta löytämäänsä Perdita-tyttöä pitämällä vaatimatonta Talja-nimistä pianobaaria.

Romaani alkaa jännittävästi vauvan löytymisestä. Löytölapsen tausta avautuu lukijalle varsin pian. Mustasukkainen Leo luulottelee vaimonsa odottavan lasta Xenolle ja purkaa raivonsa viimeisillään olevaan MiMiin. Lapsen synnyttyä Leo lähettää hänet pakosalle hankkiutuneelle Xenolle, "oikealle isälleen", ja henkisesti järkkynyt MiMi katoaa omille teilleen.

Vauvalähetys päätyy kuitenkin väärään osoitteeseen, ja tarinan jännite syntyy siitä, miten ja milloin henkilöille itselleen selviää lapsen kohtalo ja miten heille sitten käy. Siinä määrin Shakesperen näytelmä mutkittelee ja metkuilee, että helpolla Winterson ei ole päässyt sitä uudistaessaan ja loogistaessaan.

  

TIETOTEKNIIKASTA JA PELEISTÄ ymmärtävä saa Aikakuilusta varmasti paljon enemmän irti kuin tekniikkaa taitamaton. Minulle tuotti vaikeuksia yrittää ymmärtää esimerkiksi Xenon uuden Aikakuilu-nimisen pelin kulkua ja siihen liittyvää filosofointia ajan olemuksesta.

Helpompaa mietittävää tarjosivat romaanin henkilöhahmot ja ihmissuhteet. Vahvasti liioiteltuinakin henkilöt tuntuvat uskottavilta, pelottavilta vihassaan ja hellyttäviltä rakkaudessaan.

Tarinan keskushenkilöksi nousee Leo. Rahan ja vallan turmelemalle miehelle ja hänen kaikkivoipaisuusharhoilleen on helppo löytää vastineita nykyisistä vallanpitäjistä, ja väkivaltaisuudessaan hän tuo ikävästi mieleen median perhesurmaotsikot. Leo käyttäytyy kuin riivattu. Lainaan MiMiä:

Leo on koko elämänsä saanut toimia oman päänsä mukaan, joten hän ei osaa hallita tunteitaan, halujaan, vimmaansa, kiintymystään. Hän on tyypillinen alfauros. Sellaiset eivät kasva aikuisiksi, vaan käyvät vain häijymmiksi. - Ja yksinäisemmiksi, tekee mieli lisätä.

Winterson kuljettaa tarinaansa vauhdikkaasti. Aikakuilussa ei aikailla, siinä tapahtuu. Kirjailija jäljittelee ja hyödyntää populaarikulttuuria. Dialogia on paljon, karkeudet ja tunteilu kuuluvat asiaan tasavahvoina, ja musiikilla on iso merkitys kohtausten siivittäjänä.

SHAKESPEARELAISET SATUMAISUUDET hoituvat Aikakuilussa paljolti teknologialla. Vanhat myytit tuovat tarinaan lisäulottuvuutta, ja nuoremmista sankareista oma roolinsa on mm. Teräsmiehellä.

Silti Aikakuilu ei ole vain kevyttä ajankulua, niin kuin ei ole sen pohjatekstikään. Painokkaimmin Wintersonin ironinen kritiikki kohdistuu rahan valtaan ja omaisuuden keskittymiseen. Leo selittää toimintaansa ja omistuksiaan hyvin tutunkuuloisesti sillä, että maksaa paljon veroja, tosiasiallisesti pitää maata pystyssä, ja harrastaa hyväntekeväisyyttä.

Musta baarinpitäjä Shep on Leon vastakohta. Hän selittää Leon ja itsensä eroa: Leo, sinä kuulut siihen porukkaan, jonka takia maailma on sellainen kuin se on. Minä kuulun siihen porukkaan, jotka elävät maailmassa sellaisena kuin se on.

Tämänkaltaisia summauksia elämästä ja maailmasta Aikakuilussa  on paljon, ja siinäkin Winterson vaikuttaa seuraavan mestarinsa jalanjälkiä.

Huomioni kiinnittyi myös Wintersonin romaanihenkilöiden etnisten taustojen ja sukupuolisen suuntautumisen moninaisuuteen. Romaani puhuu erilaisuuden ja suvaitsevaisuuden puolesta, vaikka ei teekään sitä yhtä kiihkeästi kuin kritisoi ahneuden ja vallanhimon tuhoisuutta.

SHAKESPEAREN NÄYTELMISSÄ esiintyy usein ongelmallisia isä-poikasuhteita, eikä Talvinen tarina ole poikkeus. Aikakuilussa ongelmien syy ei ole niinkään rakkaudettomuus kuin ymmärtämättömyys ja osaamattomuus. Virheet on tehty eikä mennyttä saa takaisin, mutta onnellisen lopun Wintersonkin lukijoilleen mahdollistaa.

Rakkautta on, ja se on todellista. Ja anteeksiantoa löytyy, ja se kannattaa ottaa vastaan. Tarinoilla on kolme mahdollista päätöstä, kirjoittaa Jeanette Winterson romaaninsa lopussa: Kosto. Tragedia. Anteeksianto.

Aikakuilu on romaani anteeksiannosta.