Selja Ahava: Hän joka syvyydet näki

 

Vaikuttava romaanitutkielma kuolevaisuudesta 

Selja Ahava: Hän joka syvyydet näki. Gummerus 2025. 351 s. 

Selja Ahavan (s. 1974) uuden romaanin Hän joka syvyydet näki nimi viittaa Gilgamesh-eepoksen nimihenkilöön. Muinaisessa Mesopotamiassa laadittu maailman vanhin eepos on tarina ikuista elämää etsivästä sankarikuningas Gilgameshista toimii lähtökohtana Ahavan monelta eri suunnalta kuolevaisuutta lähestyvässä romaanissa.

Nuolenpääkirjoituksella savitauluille kirjoitettu eepos saa seurakseen tarinoita kreikkalaisesta mytologiasta, ja romaanissa sivutaan myös juutalais-kristillistä kirjallisuutta. Merkittävimpänä linkkinä nykyaikaan toimii assyrologi George Smith (1840-1876), Gilgamesh-eepoksen vedenpaisumuskertomuksen löytäjä ja ensimmäinen kääntäjä.

Pääosiltaan Ahavan romaani sijoittuu nykypäivään mutta rakentuu silloinkin useasta erillisenä alkavasta tarinasta. Rakenneratkaisu saattaa tuntua aluksi löyhine liitoksineen ja alatarinoineen sekavalta, mutta pian romaanin sisältö ja sen lähestymis- ja käsittelytapa vievät niin mukanaan, että rakenne pelkästään ihastuttaa. Jopa aihe, joka ensin vaikuttaa ehkä ahdistavalta, muuttuu lähestymistapansa vuoksi niin kiinnostavaksi, että hankalat tunteet väistyvät.

Sen sijaan pysähdyin monestikin miettimään lukemaani ja tarkistamaan käsityksiäni elämän ja kuoleman rajoista ja rajattomuudesta.

ROMAANI ALKAA MINÄKERTOJAN MIETTEILLÄ läheistensä varhaisista kuolemista. Noinkohan hänenkin lähtönsä tapahtuu suhteellisen nuorena ja mies ja lapset edellisestä avioliitosta joutuvat elämään ilman häntä. Ajatus ajankohtaistuu, kun kertojan viimeinenkin sukulaistäti joutuu sairaalaan. 

Toinen juonipolku avautuu The New Yorkerin artikkelista. Siinä kerrotaan kitarisaleikkauksessa menehtyneestä tytöstä, jonka aivotoiminta on kokonaan lakannut. Vanhemmat uskovat tytön kuitenkin olevan elossa ja siirrättävät hänet kaikkine laitteineen kotihoitoon.

Ahavan romaanin minäkertoja-kirjailija vaihtaa perheen suomalaiseksi ja aloittaa tarinan, jossa aviomies luovuttaa ja lähtee ja äiti palkkaa avukseen filippiiniläisen sairaanhoitajan Perlahin. Perlahilla on taas oma minäkerrontainen elämäntarinansa, ja neljäs jatkokertomus romaaniin syntyy vielä Harvardin yliopistossa 1967 kokoontuvan lääketieteellisen komitean istunnoista.

Kun aivokuolleen potilaan ruumiintoimintoja voidaan jatkaa mekaanisin keinoin, kuoleman hetki on hämärtynyt. Erityisen tärkeää sen määrittely olisi sairaalahenkilökuntaa ja mm. elinsiirtoja ajatellen. Niinpä komitean keskeisiksi ongelmiksi nousevat, miten kuolema määriteltäisiin nykytiedon valossa uudelleen ja kenelle kuolemasta päättäminen tosielämän tilanteissa kuuluu. Lääkärille, potilaalle vai omaisille?

Komitean jäsenet pohtivat kysymyksiä vakavasti ja kirjailija hyödyntää tekstissään tutkimustietoa, mutta samalla hän kirjoittaa näihinkin kohtauksiin arkisia, inhimillisiä elementtejä. Ei komiteakaan jaksa istua loputtomiin ilman kahvitaukoja ja mantelitorttuja.

YKSI ROMAANIN PERUSKYSYMYKSISTÄ on irti päästämisen vaikeus. Selvimmin ja karmeimmillaan teema tulee esiin aivokuolleen tytön tapauksessa, mutta sitä peilataan myös maahanmuuttaja-Perlahin tilanteeseen. Siinä, missä toinen äiti ei suostu millään irrottautumaan lapsestaan, toinen lähtee lapsensa luota tämän tulevaisuutta ajatellen töihin kauas vieraaseen maahan. Siinä äidinrakkauden kaksi ääripäätä.

Irti päästämisen vaikeudesta on kyse myös kertojan istuessa kuolevan tätinsä sairasvuoteen äärellä. Ahava panee miettimään, millaisia ovat perimmäiset syymme, kun yritämme siirtää lähimmäisemme lähdön hetkeä.

Ahava kuvaa kertojansa ajatuksia ja toimia hämmentävän avoimesti ja realistisesti, ja silti tekstistä huokuu koko ajan ymmärrystä ihmisen epävarmuutta ja avuttomuutta kohtaan. Kun ei muuta osaa, niin kyselee myötäänsä sairaan syömisistä.

Romaanin pieniin mutta kauneimpiin kohtauksiin kuuluu mielestäni kuvaus buddhalaisista kuolinmenoista.

Niissä kuolevaa isoäitiä ei yritetäkään pitää väen väkisin tässä maailmassa. Samalla kun hänen oloaan pyritään helpottamaan, hyvästelijät antavat hänelle vuoron perään luvan lähteä. Kaksi viikkoa hautajaisten jälkeen mennään läheiselle purolle ja heitetään surunauhat veteen. Mustat nauhat kelluivat hetken kunnes katosivat virran solinaan. Elämä jatkukoon.

  

IKUISEN ELÄMÄN TAVOITTELUUN kuuluu olennaisesti ruumiin kuolemattomuus. Siitä puhutaan romaanin myyttiaineksissa, mutta ruumiillisuus ylipäänsä on vahvasti läsnä kaikkialla muuallakin. 

Monet luvuista on osoitettu eri ruumiinosille: käsille, aivoille, verisuonille, maitohampaille, varpaille, sormille, suolistolle... Leonardo da Vinci (1452-1519) anatomiatutkimuksineen ja vainajien laittamiseen laaditut ohjeet sairaaloille toimivat saman aihepiirin tiivistelminä. 

Voisi kuvitella, että ruumiiden ja ruumiinosien kuvauksista ei ole esteettisiksi elämyksiksi. Kertoja kokee asian toisin:

Kauneus ja kuvotus, ihme ja inhimillinen, mekaniikka ja salaisuus. Mietin ruumista ja luomistyötä, nahkaa ja luita, irti leikattuja elimiä, verisiä sahoja ja sulkakynän piirtojälkeä, kaiken tämän yhtäaikaista läsnäoloa Leonardon piiruksissa. Juuri tuollaiseen kauneuden "piirtämisen" ja tiedon jakamisen yhdistelmään pyrkii minusta kirjailijakin, ja onnistuu.

Erityisesti ihastelen Ahavan taitoa koostaa runsaasta ja monimuotoisesta aineistosta niin ehjä kokonaisuus, että jokaisella osatekijällä on siinä paikkansa ja tehtävänsä. Kirjailija käyttää apunaan runsaasti mm. korppisymboliikkaa, mutta sitovimmiksi elementeiksi nousevat päämotiivit savi ja maa.

Raamatusta tutut ajatukset ihmisruumiin maasta ja maaksi tulemisesta saavat romaanissa seurakseen monenlaisia "saviesiintymiä" ikivanhoista savitauluista ja -astioista saven nykyaikaiseen muotoiluun asti. Olennaista on, että tietoaines ja eettiset pohdinnat jättävät aina tilaa myös tunnekokemuksille.

Sivukertomus juutalaisen komiteajäsenen Aaron Hahnin surusta ja kaipauksesta on riipaisevaa luettavaa. Toisaalta savitaulujen sirpaleita British Museumin kätköissä raaputtavan ja tulkitsevan George Smithin seura onkin sitten pelkkää riemua.

IHMISRUUMIIN MAATUMINEN on osa luonnon kiertokulkua, mutta luontoteema nousee selkeästi esiin myös vedenpaisumustarinan myötä. Se toimii koko romaanin kehyksenä ja laajenee lopussa nykyisen ilmastokriisin tulviksi ja mutavyöryiksi, väkivaltaisiksi tragedioiksi, joita on vaikea ohittaa kuivin silmin.

Kirjailija lainaa ikivanhaa eeposta: Gilgamesh, joka syvyydet näki, maan juuretkin, / kaiken tiesi, ymmärsi kaiken! Hän pakottaa lukijansakin katsomaan syvälle olevaisen ja katoavaisen  kerrostumiin. Vaan kuinka on ymmärtämisemme laita?

Selja Ahavan Hän joka syvyydet näki on romaanitaidetta antoisimmillaan.

Selja Ahava. Kuva: Liisa Valonen